Sitä eilen illalla jossain vaiheessa hiljaa mietin, kun perhe istui ruokapöydän ympärillä, keskustelu polveili, oli hyvää ruokaa, samppanjaakin, naurettiin, katseltiin vanhoja kuvia, muisteltiin ja suunniteltiin reissuja, puhuttiin elämän käännekohdista, menneistä sukupolvista, elämästä … Aapeli leikki lattialla, joku meistä vuorotellen meni pojan kaveriksi leikkeihin. Taustalla soi hyvä musiikki, oli lämmin, hyvä, särytön, helppo, hetken ajan ajaton olo.
Ja kun kerran olin luvannut laittaa hyvää ruokaa, niin sitä sitten tein. Eilisellä päivällisellä nautittiin alkuun mm. näistä.
Vasemmalla mökkimaastosta poimituista sienistä tehtyä sienisalaattia Kauppahallin Jaanan Puodista ostetun ruisvarraspalasten päällä, keskellä lohi-sinappi-cremefraiche-rullan viipaleita rieska-tilli-pedillä ja oikealla omatekoisella saaristolaisleivällä mätimoussea.
Lohirullan täytteen kehittelin itse: ½ prk creme fraichea, 1 tl raastettua sitruunan kuorta, pari rkl siianmätiä, 1 rkl dijon-hunajasinappia ja 3 rkl ruohosipulituorejuustoa sekoitetaan keskenään ja levitetään vierekkäin ladottujen graavilohiviipaleiden päälle ja rullataan kelmun avulla ja sisään tiukaksi kääröksi. Rulla pakastimeen (muutamaksi tunniksi) ja jäisenä siitä leikataan viipaleita ja asetellaan voideltujen ja tillisilpulla peiteltyjen rieskapalasten päälle. Teen toistekin.
Pääruokana porofileitä korvasienikastikkeella, palsternakkaa, puikuloita, herukkahyytelöä ja jälkkkäriksi hilla creme brûlée. Kukaan ei valittanut.
Pikkuperhe hiipui (Juniori nilkutti: perjantaina mursi jalkansa töissä: iso rautalevy putosi jalkaterän päälle… 🙁 ) kotiin yhdeksän tienoilla, Pehtoori vetäytyi unille pian sen jälkeen, mutta minä jäin tyttären ja kaverinsa kanssa vielä istuksimaan Festaan, höpöteltiin vielä …
Tänään sitten hyvin erilainen päivä. Aamulla vielä ensisijaisesti äitinä, sitten tyttärenä, ja iltapäivällä mummina ja siinä ohessa koko ajan ja välillä vaimona, anoppina, tovin yksikseni.
Hyvä päivä tänään. Olemme olleet yhdessä, syöneet paljon, juoneet hyvin, puhuneet kevyesti ja välillä sukeltaneet syvemmällekin. Tällaisia päiviä tarvitaan. Hyvä mieli, ja nyt jo haikeus.
Pari muuttuvaa tekijää! Lentoliikenteen lisäksi muitakin muttia. Eikä ihan pieniäkään. Huolta ja huoltamista yhteen jos toiseen suuntaan, joten melkein hyväkin, että tyär + P. pääsivät tulemaan vasta myöhemmin, minäkin ehdin sitten ajallani saada ruoan valmiiksi. Ja laiteltua kukat maljakoihin, kevätkattauksen tehdä… Voi, miten minä olenkaan odottanut tätä päivää.
Lappi ja Italia vaihtoivat paikkaa, ja tänään siis Italia neljälle, huomenna Lappi seitsemälle.
Secondo Lammasfileet Punaviinikastike Karamellisoitu fenkoli
Dolci Lemon posset Baci bianco
Formaggi e fruta Vuohenjuusto Viinirypäleitä
Aika perinteisellä siis mennään, mutta tuo mozzarellaterriini (Sikke Sumarin resepti) on uutuus meidän pöydässä. Siitäpä voi tulla toistuvakin juttu, – kerron ja postaan reseptin jos maistui.
Tällaisenkin herkun päätin lampaan oheen avata. On kerran aiemminkin tuo Nectar Amarone (ei saatavana Alkosta) maistettu, ja hyvin mieluisat muistikuvat, makumuistot siitä on.
Ihanaa viikonloppua, hyvät ystävät ja kylänmiehet!
Tänään oli makkasoppapäivä. Enkä muista milloin meillä olisi ollut edellisen kerran. Lepolandian väki tämän vinkkasi silloin kun kyselin uusien keittoreseptien perään. Ja todellakin: tämä on jotain ihan muuta kuin lapsuuden HK:n sinisestä tehty ”makkarapotut”. Ohjeen alkuperäisversio on maku.fi-sivustolta, ja siitä suoraan puolittelin annoksen, ja silti tästä jäi pakkaseen kahdeksikin kerraksi.
Puutarhurin makkarakeitto (via Lepolandia)
1 l vettä 4 isoa perunaa 2 porkkanaa pala lanttua 1 kesäkurpitsa 1 sipuli 100 g pekonia 1 pkt Grilli-Balkania 2 rkl lihaliemifondia 1 prk yrtti-tomaattimurskaa puolikas Musta Pekka -juustoa tuoretta timjamia
Kuori ja pilko perunat, porkkanat ja lanttu. Silppua sipulia ja kuutioi kesäkurpitsa. Pilko pekoni ja makkarat.
Laita kiehuvaan veteen perunat, porkkanat ja lanttu, lisää tomaattimurska ja lihaliemifondia. Paista pannulla voissa sipulit, makkara sekä pekonipalat ja lisää ne keittoon. Keittämisen loppuvaiheessa lisää mukaan kesäkurpitsanpalat sekä Musta Pekka -juusto. Viimeiseksi tuore timjami.
Tämä oli jo kymmenes keitto, ja kyllä me on todettu projekti hyväksi. Jos haluat hakea jonkun noista (tai mitä tahansa tästä blogista) niin oikealla olevaan HAE-laatikkoon vain teksti ja resepti löytyy…
Ruoasta puheenollen: viikonlopuksi on jo kaksi juhlamenua suunniteltuna, raaka-aineet hankittu, valmisteluja tehty, ja arvaatteko mitä? – On hiihtolomaviikko, ja vaikka meillä ei ole (enää) matkalle lähtöä, häiritsee huominen lentoliikennettä koskeva lakko taas kerran meitäkin!
Tyär kavereineen kun oli tulossa huomenna viikonlopuksi Ouluun, ja – hitto!!! – tietysti juuri tällä kertaa Finskillä, joka on perunut mm. iltapäivälennon Hki – Oulu. Juuri tänä viikonloppuna kun Miniälläkin on vapaat illat, kun minulla ei ole koulua, kun tyär ja kaverinsa saivat järjestyksi siten, että pääsevät lähtemään jo aiemmin töistä, että olisivat ajoissa Rantapellossa: olisi syöty yhdessä, tyär olisi nähnyt kummipoikaansa (Aapelia), mutta nope! Hiton lakko!
Tulevat sitten – onneksi edes – junalla, mutta ovat niin myöhään Oulussa, että pikkuperhe, joka menee huomenna jo kuuden jälkeen töihin ja Aapeli toiseen mummolaan, eivät kyllä enää mihinkään illalliselle voi tulla. Sentään lauantaina näkevät kuitenkin. Ja ihana, että tulevat, vaikka sitten junalla!!
Lanzaroten ruoka- ja ravintolakokomuksista sananen, joihin liittyen kuvitus yllä. Kuvat etenevät kronologisesti, jokaiselta illalta on kuvia. Ensimmäisenä iltana Yaizassa söimme viehättävän pikkuhotellimme pienessä ravintolassa. Me kolme brittipariskuntaa ja kaksi saksalaista pariskuntaa … Ensimmäisenä iltana, kuten kaikkina muinakin joimme paikallisia viinejä: Yaizan tai El Grifonin viinejä oli eniten tarjolla. Pullollinen paikallista, kelvollista, paikoin oikeinkin hyvää viiniä maksoi ravintolassa 18 – 26 euroa. Kaupassa hyvien espanjalaisten (Torres, Raimat etc.) perusviinien hinnat olivat 5 – 10 euroa.
Kuudennessa kuvassa on meidän sunnuntaipiknikkimme eväät: pikkupaketti jamon serranoa, cheddaria, viinirypäleitä, 2 sämpylää, vaahtokarkkeja ja pullo vintage cavaa. Arvaappas paljonko? Ei ihan kymppiäkään koko hotellihuonelounas, jonka haimme lähimercadosta.
Sunnuntai-iltana menimme bussilla Playa Blancaan kävelemään ja etsittiin hyvä ravintola. Löydettiin – vahingossa – ehkä rantakohteen paras. Lanzarotella ei oikein voi valita ravintolaa sillä varmalla konstilla, että mennään sellaiseen jossa on paikallisia, siellä on hyvä ruoka. Ei ainakaan Blancalla eikä Playa del Carmenissa nähty paikallisia missään muualla kuin töissä ravintoloissa. Mutta siis: La Chalanita (~´pikku vene´) oli yksi parhaista seafood-ravintoloista ikinä. Isäntä itse liekitti ja kaverinsa oli hoiti muutoin ”salin”. Paikka oli ihan täysi ja tavallaan paikallisia: britti- ja tanskalaisia talviasukkeja. Koskaan en ole syönyt niin hyvää tonnikalaa, joka vielä ainakin väitettiin pyydetyn eettisesti, mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan. Mutta se oli hyvää!
Maanantaina oli vuorossa Yaizan ”La Era” ~hienon näköinen, rustiikkinen ravintola. Sielläkin päivän kala valittiin, ja hieman ihmeteltiin, että sen kanssa tuotiin papas arrugadas (~ryppyperunat) ja tavallista voimakkaampi mojo-kastike. Perunathan Kanarialla on tavallista parempia, mutta mojo vei hienon kalan maun mennessään.
Tiistai-iltana olimme jo Playa del Carmenissa, ja sen rantakadun kymmenistä, sadoista, valitsimme italialaisen ristoranten, jossa sielläkin söimme päivän kalaa. Alkuruoaksi otettiin focacciaa, jollaista en ennen ollut nähnyt: pizzapohjan päälle rucolaa. Lieneekö ihan autenttista italialaista, mutta maistuihan se. Sekin.
Keskiviikkona kävelimme aika kauas, pihvipaikkaan, jossa sitten söimmekin runsaahkon lajitelman tapaksia. Torstaina ja perjantaina söimme ”Vanhassa satamassa”. La Loja ja Salt y Peper olivat ravintolat. Molempia voi suositella.
Hintataso? – Lukuunottamatta La Lojan huippu Surf and Turf -annosta etc. oli ravintolaillan lasku 60 – 77 euroa. Ja siihen kuului pullo viiniä (ei halvinta, päinvastoin), pääruoat, ja joko eturuoat tai jälkiruoat, ja vielä espressot.
Alla sitten kuvasarja Lanzaroten (Yaiza) Campo Santosta. Se oli merkillisen steriili. Ja hautakiven kaiverruksissa hämmästytti että niihin oli useimmiten merkitty kuolinpäivä ja elinvuosien määrä, mutta ei syntymäpäivää.
Pienen kylän asukkaiden ja vainajien eriarvoisuuden näki tuolla hautalehdossa. Huomion kiinnitty myös, että joidenkin hautakukkien joukossa oli pieniä laminoituja kortteja, jotka me tulkitsimme ystävänpäiväkorteiksi.
Tänään kaksi pitkän tähtäimen tavoitetta toteutettu.
Meillä kävi ”kotikäynnillä” Helpsonin ihminen. Siis näitä piuha-, telkkari-, wifi-, digiboksi-, Festan netti-, teräväpiirto-, wlan- kaikkea muuta tietoliikenneasiaa hoitamassa. Minun henkilökohtaisen tukiaseman/asemantuen konsultaatio 😉 on keskittynyt lähinnä mökkiyhteyksien hoitamiseen ja kun ei omat tiedot em. juttujen kuntoonsaattamiseen enää riittäneet, joten nyt oli turvauduttava ulkopuoliseen, maksulliseen apuun. Ja pikkuisen keskenhän se sitten(kin) jäi. Mutta jo paljon eteenpäin. Ja että minä olen saanut asian jo alulle! Enkä ole suunnitellut kuin suunnilleen puoli vuotta ko. juttua!!
Ja toinen ”ikuisuuskysymys”, jonka kanssa eteneminen ei ole ollut niinkään minusta vaan ihan muista seikoista kiinni, oli, että sain roudattua äidin ulos Caritaksesta. Pikkujoulut, joulut, uudetvuodet, loppiaiset, ja jo valmiiksi pääsiäinen ja vappukin vietettiin tänään Nallikarissa. Pehtoori ja systeri olivat mukana kun kävimme Nallikarissa blinimenusta ja auringonlaskusta nauttimassa.
Minulla kun on tämä tiistainen soppavaihe menossa, niin lopulta juuri minä skippasin blinit ja kokeilin Nallikarin uudistuneesta menusta alkuun kalalajitelman ja pääruoaksi bouillabaisen, jonka olen siellä kerran ennenkin syönyt hieman pettyen – siis ravintolalle uusi mahdollisuus. Ja kannatti.
Kattilallinen soppaa! Enpä ole koskaan itse bouillabaissea tehnyt, joten kyllähän sekin tulee olemaan jossain vaiheessa ”Jokaviikkoinen soppamme” ohjelmassa. Huomenna tai torstaina kuitenkin hiihtoloman kunniaksi Lepolandian makkarasoppa! Mielenkiintoiselta vaikuttaa!
Ei ole tekemisen puutetta silloin kun Aapeli on meillä. Niin ja hyvinhän se ensimmäinen mummilayö meni; ja aamupuolikahdeksan jälkeen virkeyttä riitti koko päiväksi, mitä nyt päikkärit otettiin ulkoilun ja puolenpäivän ruoan jälkeen. Ja sitten taas piirrettiin, luettiin, leikittiin, kuunneltiiin Kapkaa (Mikael Gabriel) ja siihen poika on jo tottunut, että ainakin toinen isovanhemmista on koko ajan kaverina jotain puuhaamassa.
Ulkona olisi voinut olla oikeastaan kauemminkin kuin reilun tunnin Emmaljunga-lenkin, – kaunis, tuuleton pakkassää on tänäänkin ollut oululaisten ilona. Voisinkin vielä palata eilisen kuvasadon selittämiseen – jos nyt ketään kiinnostaa… 😉
Kaupungista päin tullessa, Emäpuuntien risteyksen takana, oikealla on pappila. Tai nyk. seurakuntatalo, mutta minullehan se on pappila.
60-luvulla siinä toisen pään asunnossa asui pappi, Alatalo, joka kävi meillä koulussa aina kevät- ja joulujuhlissa, ja pitämässä jotain hartaushetkiä muutenkin. Ja hän oli joskus pyhäkoulussakin. Tuossa pappilassa minä olen käynyt pyhäkoulussa alle 10-vuotiaana. Keräsin minäkin niitä tarralampaita, joita pyhäkoulusta sai ja laitoin sellaiseen aaneloseen, jossa oli ”viheriä niitty” ja Jeesuksen kuva vasemmassa yläreunassa. ”Minun” kedollani oli aika paljon lampaita: tykkäsin raamatunHISTORIAsta, niistä tarinoista. Niinkään laulu tai askartelu kiinnostanut, mutta ne tarinat minua kiehtoivat.
Kuvan oikeassa reunassa näkyvässä punamultaisessa piharakennuksessa kokoontui tyttökerho, jossa kävin vähän aikaa. Helka-täti, harmaa vanhapiika, diakoniatyöntekijäksi varmaan nykyään sanottaisiin, asui tuossa, kai hoiti pappilan keittiötä, oli talkkarina ja piti tytöille kerhoa. Mutta siellä enimmäkseen askarreltiin, laulettiin, runoiltiin ja rukoiltiin tai tehtiin käsitöitä, eikä luettu niitä tarinoita, joten en kulkenut kerhossa kauaa.
Rippikoulun jälkeen pidin itse kaksi vuotta kerhoa samassa piharakennuksessa. Helka oli jo edesmennyt, ja minulla oli kerhossa alakouluikäisiä poikia. Mehän luettiin porukalla, askarreltiin, mutta eipä minun kerhossani paljon laulettu ja rukouksetkin jäivät siihen pakolliseen, joka ohjaajien ”työsuunniltelmaan” oli merkitty.
Pappilan tässä pohjoispäässä kokoontui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perhekerho joka keskiviikko klo 9 – 11. Siellä minä lasten kanssa heidän ollessaan vauva- ja taaperoiässä kävin. Olin kotiäitinä melkein siihen asti, että Juniori täytti kolme, joten oli hyvä kerran viikossa käydä kahvittelemassa ja juttelemassa muiden äitien (yhtäkään koti-isää siellä ei silloin näkynyt) kanssa sillä aikaa kun kerhotädit leikittivät ja laulattivat lapsia pappilan toisessa päässä. Joskus perhekerhossa vieraili ammattikasvattijia, lastenlääkäreitä, kerran kirjailijakin, ja meidän seurakunnan silloinen kappalainen teki hänkin (kirkko)historian väitöskirjaa, joten olipa minulla kiinnostavaa juttuseuraa.
Tuolta perhekerhosta löytyi minulle yksi hyvä ystävä, jonka kanssa sitten ryhdyimme käymään kimpassa lenkillä. Kymmenkunta vuotta käytiinkin kerran viikossa. Ja perhekerhosta tuli lapsille myöhemmin tuttuja lapsia samaan päiväkotiin, kouluun ja kaiken kaikkiaan sellainen ”pienen kylän meininki” oli.
Ja vielä saman pappilan yläkerrassa oli sitten meidän lasten ekaluokkien aikana iipee. Seurakunta järjesti iltapäiväkerhon, jossa oli yksi sama ohjaaja, johon lapset olivat tutustuneet jo silloin perhekerhoaikana. Ei ollenkaan huonoa tuollainen yhteisöllisyys. Muistelevat nyt nämä meidän nuoret ihan hyvällä noita juttuja.
Viimeisessä kuvassa, koivun takana, on pappilan vieressä oleva kenttä. Pappilan kenttä, jossa olen pentuna viettänyt varmasti kymmeniä, satoja tunteja. Kesällä siinä pelattiin nelskaa (nelimaalia) ja potkittiin palloa, ja talvella luisteltiin. Tuossa kuvan oikean nurkan kohdalla oli iso puinen aura, joka kentän auraavan kuorma-auton (siniharmaa Bedford) keulaan kiinnitettiin, kun se kävi kentän lumesta putsaamassa. Auran aisoilla istuen oli hyvä vaihtaa vinkkelit tai monot luistimiin, kotoa oli kuitenkin kentälle matkaa kilometrin verran, joten ei suojien kanssa voinut koko matkaa kävellä, vaan luistimet olivat joko kaulassa tai potkurin sangoissa roikkumassa ja vaihdettiin jalkaan vasta kentän reunalla.
Puolivuosisataa sitten tällaisina maaliskuun päivinä tuo kenttä oli ahtaaksi asti täynnä lapsia luistelemassa. Vielä meidän lasten aikana se jäädytettiin ja aurattiin, mutta ei enää.
Tuon kentän laidalla oli suutari Mustosen talo… kerronpa siitä joskus toiste. 😉
Monta kertaa jää kuvaamatta arkea, sitä tavallista elämänmenoa. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisi jäljellä yksikään kuva Koskelantieltä 60-luvulta. Siltä ajalta kun sitä pitkin kansakouluun tai pyhäkouluun kuljin. Eipä ole yhtään sellaista kuvaa vastaan tullut. Jos jollakin on, olisin iloinen jos näkisin.
Tänään – kun onneksi maltoin vitkutella lenkille lähtöä puoleenpäivään asti – otin kameran mukaan, ja päätin kuvata varkkarilenkkini. Olihan sää mitä hienoin. Tuli mieleen, että olisi ollut hieno mäkipäivä, ladullakin olisi voinut viihtyä. Ilma oli kuten mökillä kevättalvella parhaimmillaan.
Tänään jos joskus tuli todettua, että liikkumisen endorfiinin, hyvän fiiliksen, hapensaannin, kalorinkulutuksen hyvää tekevä vaikutus kertautuu suorassa suhteessa valon ja auringon määrään. Ihan kuin tänään olisi lenkillä tullut kerätyksi voimaa ja hyvää oloa todella paljon. Vaikka oli pakkasta (- 8 C), oli myös tyven, ja ihan poikkeuksellisen hieno keli.
Yllä oleva kuvakaruselli on lenkin varrelta (pääosin Meri-Toppilasta, mutta myös siltä koko elämäni tarpomalta Koskelantieltä), kannattaa klikata koko näytön kokoiseksi oikean ylänurkan kahdesta nuolesta.
Kerron matkan varren kuvista jotain, myöhemmin, ehkä jo huomenna tähän lisäilen. Nyt alkaa olla iltavillin rauhoitusaika, pesulle, puurolle ja nukkumaan. Apsu on eka kertaa meillä yökylässä, joten nyt takaisin Fischer Pricen ja Syylari-Cityn maailmaan…
Ennen, entisessä elämässäni, oikeastaan koko elämäni, kymppiviikko on ollut lomaviikko (tavalla tai toisella), ja mökkiviikko. Enemmän kuin puolet elämäni kymppiviikoista olen viettänyt Saariselällä, joko asuntovaunuelämää Laanihovin takapihalla tai Hangasojan varressa mökillä. Nyt ei mökille lähdetä. Ei vaikka nyt olisi periaatteessa ihan mahdollista. Mutta ei. Nyt kymppiviikko on Aapeli-viikko, mummeilu-viikko.
Juniorilla on koulusta vapaata, mutta onpa perheellinen, rahantarpeinen poika saanut tienestipaikan ensi viikoksi, ja kun Miniälläkin on aamua-iltaa töitä, niin nyt mummille ja papalle on ´käyttöä´.
Tänään Apsu tuli jo aamusella, ja aurinkoisessa pakkassäässä sain lähteä pojan kanssa Emmaljunga-kauppareissulle. Ja eka kertaa elämässäni pukkasin sellaisia auto-kauppakärryjä. Ei ollut meidän lasten ollessa pieniä sellaisia. Mutta tänään oli. Huomasin ohjattavuuden aika huonoksi, mutta olipa se yksi iso ilo elämässä olla Aapelin kanssa sellaisen ”ratissa”. Olipa se ilo tepastella Koskelantiellä rattaiden kanssa ja yhdessä tunnistaa automerkkejä: papan automerkki, mummin automerkki, isin automerkki, mömmö (= Volvo), toi (Toyota), erikseen vielä kuorma-autot, linja-autot, ja mikä riemu!!!: traktorikin nähtiin. Ei mikään turha kauppareissu.
Yhdessä mentiin päikkäreille. Siinä mietin, että onpa elämä mallillaan. Kaikki hyvin.
Ihan mieletön auringon paiste ja pakkaskeli tänään. Ulkona näytti siltä kuin olisi hiihtolomalla Lapissa. Kimmeltäviä, valkoisia hankia, sininen, liki silmiä kirveltävä valo taivaalla, pakkasta niin paljon, että oli liikuttava, ettei palelisi.
Olin aamulenkillä – oikeastaan liiankin – varhain. Oli aika kylmä, mutta niin kaunista.
Kannattaa klikata kuvat isommiksi!
Keskipäivän auringon aikaan kuvailin sitten kotipihalla.
Samalla kun puuhailen kaikenmoista erinomaisen tähdellistä. Tiedättehän tunteen, että JUURI TÄNÄÄN on pestävä jääkaappi ja uuni, juuri tänään minun on aloitettava miniän synttärilahjan teko, juuri tänään on terotettava kaikki veitset, juuri tänään on (p)lankattava kaikki kengät.
No hyvä on. Kerran vuosisadassa, tai jotain, tulee noiden asioiden kanssa tuollainen ”pakko tehdä tänään” -fiilis, ja sellaisenhan voi aiheuttaa ainoastaan se, ettei ole oikeastaan mitään muuta välttämätöntä, ei mitään sellaista, joka ”pitää” tehdä, ei sellaista, mihin on velvoitettu, ei mitään, mitä on luvannut. Sitten keksii kaikkea tuollaista. Hyvähän se tietysti on, että tulee nuokin aina joskus hoidetuksi. Tänään siis niiden aika.
Jääkaappia jynssätessä mietin vielä eilisen illan elokuvaa: La La Lande. Sitä on paljon kehuttu, palkintoja pokattu (neljä Oscaria?) ja paljon siltä odotin. Se OLI hyvä elokuva. Tai oikeastaan mietin, että se on nimenomaan IHANA elokuva. Se ei ole suurenmoinen, ei ihan ainutlaatuinen, ei tavattoman pitkäksi aikaa mieleen jäävä, ei pakahduttava, mutta se on IHANA. Se on romanttinen komedia, muttei tavanomaisessa merkityksessä, se on musikaali, jossa on jotain nostalgista, se on visuaalisesti, nimenomaan visuaalisesti, erittäin viehättävä elokuva. Viihdyttävä, muutama hyvä dialogi, paljon katseltavaa, hyvin pienesti liikuttava, mutta kaikkinensa se on kehunsa ja Oscarinsa ansainnut.
Nyt lähdemme viininmaistiaisiin. Teemasta ei tietoakaan, mutta muistin aikana, ja kun ehkä huomenna hiihtolomaviikonlopun viinejä Alkosta olet hakemassa, niin tässä vinkki, joka meillä on joulusta asti ollut lemppariviini. Stockan (nyk. Oulun Keskustan Alko (mikä minusta kuulostaa pahalta: Oulun Keskustan Alko!!) Alkossa myytiin joulun alla piementolaista Barbera Appassimentoa. Sitä myytin kolmen pullon ”salkuissa” (tosin myös kappaleittain). Kokeilehan!
