Showing: 301 - 310 of 362 RESULTS
Niitä näitä

Aika pieniä kuvioita

Tästä päivästä on tehnyt hyvän se, että pienet sekä isänsä ja R. olivat syömässä. Huolella tein sapuskaa, sellaista pääsiäisruokaa (karitsapateeta ja vuohenjuustoperunoita, jälkkäriksi rahkaherkkua). Pieteetillä ja rakkaudella kokkailin. Sehän on minulle ja muille hyväksi. Paljon muuta mainittavaa ei sitten ole ollutkaan.

Paitsi että … humanisti-mummia ilahdutti kovasti, kun kyselin pieniltä, että josko ensi viikolla (hiihtolomaviikko) olisi mahdollista ja lähdettäisiin jonnekin humputtelemaan, niin mihin mentäisiin? – Eevis ilmoitti heti, että kirjastoon! Katsotaanpas sitten josko vaikka onnistuisi… Korona-aikaa suurimman osan elämästään viettänyt Eevis kun ei ole paljon julkisia paikkoja päässyt kokemaan ja näkemään; sisäleikkipuistot, teatterit ja elokuvat – tai Tietomaa, jossa veljensä kanssa käytiin usein juuri tuossa iässä – eivät ole olleet hänelle edes humputtelupäivien vierailukohteita. Kirjastossa on voitu käydä ja siitä on hyviä muistoja. Siis mikseipä sinne uudelleenkin.

Minä vetäydyn nyt takaisin takkatulen ääreen, – sekin on hyvä asia.

Niitä näitä

Rauhassa

Aurinko paistaa, lapsenlapset kävivät täällä tänään, tulevat huomennakin, tänään myös hieno hiihtolenkki, – ja lääkäriltä (melkein) hyviä uutisia, lisäksi erinomaista ruokaa ja pöydässämme myös pullollinen kelpo viiniä, siis niin paljon hyvää. Silti.

Tänään noin 150 yleisradiokanavaa + kymmenet, jopa sadat kaupalliset radiokanavat liittyivät mukaan kamppanjaan, jossa eri puolilla Eurooppaa tänä aamuna varttia vaille kymmenen soitettiin John Lennonin ja Yoko Onon ”Give Peace a Chance -biisi. Kuuntelinhan minäkin sen, ja itkin, tietysti. Jollen muusta syystä niin siitä, että tiesin, että kaikkialla muuallakin sitä kuunneltiin, kaikkialla muuallakin ollaan huolissaan, peloissaan, eletään mukana, yritetään auttaa, myötäeletään, että me kaikki yhdessä…

Myös pari vuotta sitten vietin viikonlopun toistellen yhtä YouTube-videota kerta toisensa jälkeen. Silloinkin oli huoli, ja yhteisöllisyys. Silloinkin oli huoli monesta muustakin asiasta. Minusta ei ole ”musiikki-ihmiseksi”, mutta nämä kaksi ja oikeastaan aika moni muukin musiikkiesitys, laulu, laulun sanat, konsertti, artisti, video, (musiikki)elokuva, virsi, musikaali, kuorolaulu on koskettanut paljon. Mutta nyt rauhanlaulu on tärkein.

All we are saying is give peace a chance . . . 

Tiedättekös, mistä olen tällä viikolla tässä murheessa kuitenkin iloinnut erityisen paljon? – Siitä, että äitini, Karjalan evakon, ei tarvinnut tätä Venäjän (ryssän, sanoisi hän) touhua, sotaa, aggressiota, lasten taipaleelle pakottamista nähdä tai kuulla. Eikä Kuukkelin paloakaan, sitäkään en olisi halunnut hänelle kertoa. Mutta hän olisi niistä kuitenkin halunnut kuulla, puhua, spekuloida, pohtia, – niin kuin kaikesta maailman menosta, aina. Ne olisivat olleet ison murheen, huolen, unettomuuden ja kivun aiheuttajia. Vihankin. Kaikki ymmärrettäviä tunteita.

No mutta, nyt perjantai. Paljon hyvääkin. Siitä iloitaan. Päivä kerrallaan.

Niitä näitä

Kaupunkilaisena

On Suomen luonnon päivä. Edeltäneisiin viikkoihin verrattuna luonnosta nauttiminen tänään aika vähäistä, sentään kävin metsien läpi kympin hiihtämässä Kuivasjärvelle ja takaisin. Kovin oli tasaisen oloista, sekä maasto että kulku. Mutta aurinko paistoi oikein keväisesti. Kaupungissakin on luontoa nautittavaksi asti.

Aamulla oli kyllä mukava kokemus olla pitkästä aikaa ei-metsäläinen. Oikein pukeuduin kun lähdin kaupungille: farkut, pitkä talvitakki, kaunis huivi – ja meikkasinkin.

Paljon oli moisella merkitystä kun kaupunkiasioilla kävin magneettikuvausputkessa loikoilemassa [jos olisi ollut eka kerta, olisi voinut kyllä vähän pelottaa, oli niin kylmäkiskoista koko operaatio] ja hautausmaalla. Mutta olinpahan ihan kaupunkilainen kuitenkin. Viikonloppuna voisi jo harkita jotain kulttuurientoakin: leffaa tai museota. Maailma avautuu ja ahdistaa yhtä aikaa.

Tänään on perhepiirissä tärkeä päivä, kun Esikoinen on muuttanut Helsingistä landelle (= Järvenpäähän). Eipä tällä kertaa oltu muuttopuuhissa mukana ja apuna. Niin se elämä kulkee…

Niitä näitä

Paluu ja postia

Mökkipihaan jäivät urpiaiset, pienet sympaattiset lapintiaiset, punatulkut aamiaiselle kun me suuntasimme etelää kohti.

Sujuvasti hyvässä säässä taittui 480 km:n matka pihasta pihaan; tauko Rollossa, kahvit ja kuskin vaihto. Tasatunnein kuuntelimme radiosta uutiset, muutoin matka sujui äänikirjaa kuunnellen. Molemmissa, uutisissa ja äänikirjassa  päähenkilönä sama tyyppi. Kuuntelussa oli tutkiva journalisti ja Moskovan kirjeenvaihtaja Catherine Beltonin kirja Putinista ja hänen KGB-opeistaan ja toimistaan. Ihan niin kuin ei ilman tuota kirjan tuomaa uutta tietoa olisi jo tarpeeksi huolestunut ja pelokas olo.

Liki 600-sivuisesta kirjasta ehdimme kuunnella vain viidenneksen, – ehkä on kuunneltava loppuun, mutta vain tunti päivässä, eikä viimeiseksi illalla. Mutta hyvin informatiivinen kirja se on: Putinin sisäpiirissä. Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Beltonilla on kirjassaan paljon lähteitä, kirjeenvaihtajan kokemus sekä valtava tutkimus- ja taustatyö takanaan, eikä teksti vaikuta disinformaatiolta, vaikka melkein niin toivoisi.

Kotona melkoinen pino postia, jota vaatii minulta huomiota ja toimia, kalenteriin oli laitettava on jos jonkinlaisia merkintöjä. Ja kyllä minä jo ohuesti lyijykynällä merkitsin jo seuraavan mökkimatkankin. Ihan vaan varuilta. 🙂

Vielä muutama osanottokortti oli postissa. Niistä kiitos, ja kiitos vielä kaikille, jotka täällä blogissa tai ”ohi” blogin, sähköpostitse tai muuta kautta olette myötäelämisenne ilmaisseet. Sellainen tuntuu hyvälle.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Kaunispäällä tänään ja kauan sitten

Urheilija ei tervettä päivää …

Sataa lunta. Sataa tiheästi, sataa pientä, tuiskunkaltaista kuivaa, kaiken peittävää pakkaslunta. On satanut jo monta tuntia. Tälläista oli säätiedotuksessakin uhkailtu, joten oli hyvä lähteä heti aamusta ulkoilemaan.

Pehtoori vaihteeksi pihan raivaukseen (se kun on tällä mökkilomalla ollut ihan vain hänen to-do-listallaan) ja myös valmistelemaan huomista etelään lähtöä. Minulla tavoitteena Kaunispään huiputus suksilla. Aika vähän olen tiukkoja ylämäkiä (pl. eilinen Iisakkipäälle nousu) harrastellut yleensäkään ja tällä lomalla erityisesti; oikea käteni, olkapääni, hartiani ovat olleet lähinnä vain rytmittäjänä ja tasapainottaja hiihtäessä, ei paljon tasatyöntöjä alamäkeen tai nousua avittavaa lykkimistä niillä ole tehty. Mutta nyt sitten ajattelin, että viimeisenä päivänä voisin riskeereta. 🙂 (Tiedän: ei kovin suuria nämä minun juttuni.)

Kaiken kaikkiaan hiihtäminenhän on ollut hyväksi olkapäälleni ja ”määrittämättömille rintakivuille”. Pieni, ponnistusta vaatimaton, kovin korkealle nousematon, toistuva liike on ikäänkuin ”avannut” kivulloista oikeaa puoltani. Lääkäri puhui jopa kuntoutuksesta. Aika vähän särkylääkettä olen tarvinnut. Ennen tänne tuloa osteopaatin käsittelyt ja fysiatrin antamat muutamat kortisonipiikit, täällä kylmägeelipaketti saunassa ja muutenkin, sekä nivelgeeliä toistuvasti – ja voila! Olen melkein unohtanut koko säryn.

Ja torstainapa sitten kuulen, missä jamassa yläkroppa on, mitä kaikkea ongelmallista siellä näkyykään, kun magneettipömpeliin joudun heti aamusta sulahtamaan. Viimeksi kun täältä lähdettiin, oli silloinkin huoli terveydestä: mammografia (rintasyöpäepäilyn vuoksi) ja mahalaukun tähystys (”varmuuden vuoksi” sanoi lääkäri) odottivat Oulussa. Toki myös tyttärenä ja mummina oli palattava Ouluun. Tällä kertaa ne eivät ole syynä huomiselle etelään lähtemiselle.

Nyt on oltu jo reilu kaksi viikkoa, eikä olisi mitään vaikeuksia olla vielä vaikka viikko. Ei mitään vaikeuksia. Pienet, suuret päivät täällä kaikesta irti  – melkein. Ja nyt on kuitenkin lohdullinen, aika varma olo, että pian taas tänne palataan.

Huipulle ja alas

Kaunispään huipulle olen noussut autolla, linja-autolla, maastopyörällä, läskipyörällä, hiihtohissillä (tuhansia kertoja!), kävellen, patikoiden, hangessa tarpoen, mutta en (kai) koskaan ennen murtsikoilla. Alaspäin olen tullut niilläkin, mutten itse kavunnut ylös. Tänään sen tein.

Olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Juuri kun aloin olla huipulla, nousi sumu, joka vei näkyvyyden melkein nollaan.

Onneksi alaspäin lähdettyäni, noin puolen kilometrin jälkeen, sumu jäi tunturin laelle ja alhaalla oli jo parempi näkyvyys. Ja lopultakin, hyvä olo jäi tästä lenkistä.

Aikoja sitten

Olen käynyt Kaunispään huipulla ensimmäisen kerran kevättalvella 1965 (tai 1966). Tarkoittaa, että olen näillä huudeilla kulkenut jo pian 60 vuotta!

Menneestä välähdyksiä. Kaunispään ensimmäisestä reissusta, ja laskusta alas yhdessä tätini kanssa, on kaitafilmin pätkä olemassa. Siitä otin muutaman screen shotin iloksenne. Toivottavasti iloksi. Tuosta on siis yli puolivuosisataa aikaa.

Huom. (inhoamani 🙂 ) rusetit tyylikkäässä rinne/hiihto-lookissani!! Lisäksi Ray-banit vai sittenkin vain ihan lasten aurinkolasit =) ja skottiruutuinen kypärälakki, ja hanskat sävysävyyn. Se oli silloin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Niitä näitä

Epätodellisen rauhallista

Saimme aurinkoisen maanantaiaamupäivän. Ei kotimatkaa. Ei mitään tekemistä. Tai noh… mutta.

Kun se kerran paistoi jo aamusta, lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, latujen ”lähtöpaikkaa”.

Tarkkaan olin latukarttoja tutkiskellut, korkeuskäyriä tuijotellut, latuvaihtoehtoja pohdiskellut. Ja kyllä! Kapuaisin Iisakkipäälle ja sitten Vahtamapäältä kohti Hirvaskurua lasketellen. Ei kiirettä, tulee hyvä, napakka lenkki. Kiirettä ei ollut, mutta napakkuudesta oli vähän tingittävä, kun heti alkukilometreillä tein pienehkön turhan kierrroksen, mutta so what!

Puurajan yläpuolelle noustessa alkoi näkyä Kiilopään profiili. Hiihtäjiä aamupäivällä vielä kovin vähän, vaikka sää ja keli mitä parhaimmat: plusmiinusnolla ja lounatuuli, aurinkoa koko taivaankansi täynnä.

Maanantai. Muistin, että on maanantai. Se teki iloiseksi ja entistä kiitollisemmaksi. Jatkoin nousua… Alamäen alkaessa, leppeän laskun avautuessa eteen, hymyilin (ja hiljaa mielessäni hihkuin!). Wuhuu.

Mökille palautuessani aioin vielä samalla ”vauhdilla” imuroida, mutta Pehtooripa oli jo ehtinyt ennen kuin oli omalle lenkilleen lähtenyt. En pahoitellut. Tässä tilanteensa olin tyytyväinen, että jo olin aamulla tehnyt lettutaikinan jääkaappiin tekeytymään: siispä ei muuta kuin paistamaan lettuja. Niistä oli tälle päivälle jälkkäriksi, huomiseksi suolaisilla täytettäviksi ja juustolla kuorutettuna pääruoaksi.. Ja sitten tulikin pysähdys: taas tietoisuus kaikesta!

Mökkielämää Niitä näitä

Pieni sunnuntai

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään
Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote, siinä kaikki.
     (Dave Lindholm, Pieni ja hento ote)
Aika pieni sunnuntai tänään.
Ulkoilua, ladulla, saunassa ja syöden. Vähän liikaa syöden, mutta hiihtäminen tekee nälän. Ison nälän.
Ladulle poikkeuksellisen myöhään (yhden jälkeen), taas odotelin aurinkoa, jota näkyi vasta kun lenkki Vellinsärpimälle ja takaisin oli lopuillaan.
Päivätuvalla oli hiihtäjäkansaa yllätävänkin paljon: turvavälit sentään mahdollisia, enkä kauaa istahtanut. Vastatuuliselle, vastamäkiselle paluumatkalle lähdin pian, sosiaaliset taidot ja tahto aika vähissä täällä ollessa.
Mökkisukat valmistuivat.
Siinäpä ne elämänmenon hyvät jutut tälle päivälle. 🙂
Lappi Liikkuminen Mökkielämää Ruoka ja viini Viini

Luonnossa

Toisin kuin toive ja tapa täällä on ollut, eivät yöunet ole vieläkään kovin kummoisia. Mutta lyhyet yöt tarkoittavat pitkiä päiviä. Ja tänään se on ollut hieno asia. Tänään on ollut hienoin sää ”koskaan”. Saariselkä on kylpenyt valossa, auringossa, kimmeltänyt valkoisten hankien valaisemana. ”Aina ennen” hiihtolomilla oli tällaista. Ja tänään. Lapin luonto on taas näyttänyt kauneutensa, hellinyt ja helpottanut.

Aamukuudelta oli pakkasta turhankin paljon (- 23 C), mutta maltettiin odotella (kirjoittelin äidin elämäkertaa, pyykkihommiakin, Pehtoori ristisanojen ja uutisten parissa) lauhtumista. Seurasimme tiaisten, punatulkkujen ja urpiaisten pitkää brunssia. Minä en edes pidä linnuista, mutta nämä ovat saaneet minut tykästymään. Kilokaupalla on niille auringonkukansiemeniä roudattu. Metka niitä on katsella samalla kun kirjoittelee,,,

Puolenpäivän aikaan aurinko paistoi korkealta. Sini-valkoinen maisema pakotti jo ulos, purolle, puron varteen kävelylle kameran kanssa.

Tuosta voisi  tehdä kortin, tai alumiinitaulun kylppäriin, eikö? – Tunturipuron valoisa, pehmeä kaunis talvi. Vuodesta toiseen näistä näkymistä nautin, luonnon kauneutta ihastelen. Siitä ilahdun, hämmästyn, kuinka hyvällle tällaisen näkeminen aina vain tuntuu hyvälle.

Iltapäivällä pakkanen putosi alle kymmeneen, joten oli aika ladulle. Ajatella, että on tullut sellainen aika, että minäkin oikein odotan pääseväni hiihtämään. Pehtoori palatessani kyselikin, että oisitko 10 vuotta sitten uskonut noin paljon hiihtämisestä taas innostuvasi. – No en olisi. Mäkeen olisin entisinä aikoina tänäänkin mennyt. Mutta tänään ladulle. Oi, että. Eihän se pakkasella, metsätaipaleilla suksi mitenkään lentävästi kulje, mutta entä sitten. Prospektorin pitempi lenkki oli niin hyvä. Kaikki muu unohtui hiihdellessä, kimmeltäviä hankia ja sinitaivasta katsellessa.

Illansuussa, pihvipäivälliselle avasimme vävyltä joululahjaksi saadun punaviinipullon. Mistä lienee oli moisen primitivon tilannut, ja vaikka ihan kaikkea ei ole vielä nautittu, on se hyväksi, jollei jopa erinomaiseksi, jo todettu. Primitivon lempeä makeus, jonka kohtuullinen 🙂 (16,5 % !!!!) alkoholi terävöitti ryhdikkääksi nautinnoksi. Arvostan myös tyylikästä etikettiä, ja lahjaa! Lyhyesti viinin nimi: Es.

Illan ohjelmassa ollut C-Moren sarja ”Kämppikset” – harmitonta viihdettä, välillä onnistunutta dialgoia, kesänäkymiä. Ja nuorison kanssa chattailyä. Lauantai lopuillaan…

Niitä näitä

Tuntuu perjantailta

Täällä tuntureiden katveessa sää on jatkuvasti, arvaamattomasti muuttuva tekijä. Tällä(kään) lomalla meillä ei ole mitään sellaista, johon sää ratkaisevasti vaikuttaisi, tai rankasti muuttaisi mitään aiottua. Siihen tietysti vaikuttaa sekin, että ei ole juuri mitään kovinkaan paljoa suunniteltu etukäteen. Niinpä kun tänään aamulla taivas olikin pilvessä, maisema harmaa – ja kuin surun peittämä, maailmantuska yllään – päätimme, ettemme sittenkään lähde aamupäivähiihdolle, vaan kauppareissulle.

Eihän meillä pitänyt enää olla mitään tarvetta Ivaloon ajella, mutta kun digiboxi hajosi joku päivä sitten, eikä Chromecast sekään pelittänyt, oli peruste ajella paikalliseslle ”isolle kirkolle” tai paremminkin Prismaan ja Euronicsiin. Ostettiinhan sitä sitten taas ruokaa ja muutakin päivittäistarviketta.

Olimme niin aikaisin liikkeellä, että Ivalon keskusta ei järin ruuhkaiselta vaikuttanut.

Iltapäivällä sää edelleen apaattinen, mutta leuto. Ladulle lähdimme ja olihan se sitten paras keli tälle talvelle.

Eilen olinkin liukulumisuksilla metsässä, kuusi kilometriä vain kuljin, katselin ”puita väärii”, kaikkialla vitivalkoiset, pehmeät hanget, umpihiljaisuus (onko sellaista olemassa), lepo mielenmyllerryksestä, kunhan kuljin ja koetin tietää, minkä tunturin kuve vieressä ja olenko siellä minäkin. 🙂

Perjantaikimpun tein puiseen viinipullolaatikkoon, jota olen kauan jemmannut. Idean sen käyttöön sain ystävän luota: hain mökkipihasta katajaa, männynoksia, joulukoristekäpyjä, kiviä ja viimeviikkoisen Pirkka-kimpun ”jämät” jalostuivat pöytäkoristeeksi.

Ikkunapuitteiden välissä on jäkälät ja puolukanvarvut, joista Eevis oli viime viikonloppuna kovin innoissaan. Ihmetteli niitä moneen kertaan: ”Ukkomatonta!”

Lappi

Maailmaan rauhaa

Se oli vuonna 1972, kait, keskikouluaikana kuitenkin, siis puolivuosisataa sitten, kun parin luokkakaverin kanssa teimme tinasta peace-merkit. Se oli silloin tärkeä juttu, ja meillä monilla, pojilla ja tytöillä oli sellaiset poolokaulusvillapuseroiden päällä. Eihän me enää mihinkään hippisukupolveen kuuluttu, eikä alle rippikouluikäisinä kovinkaan tiedostavia oltu, mutta ei ainakaan meillä kotona nyt ihan riemusta hihkuttu, kun sellaista tinaista rauhanmerkkiä kaulassani kannoin. Silti minulla on se vieläkin tallessa.

Siihen aikaan monet (vanhemmat ihmiset) liittivät peace-merkkiin jotain hippiliikkeeseen, nuorisovallankumoukseen, myös vasemmistolaisuuteen, jonkinlaiseen aatteellisuuteen viittaavaa. Olihan siinä sitäkin: aatteellisuutta, jotain niinkin pahaa kuin rauhanaatetta, toivetta maailmanrauhasta. Sodankokenut edeltävä sukupolvi varmaan katsoi varhaisteinien ja opiskelijoiden peace-merkkien kantamista turhanaikaisena hömpötyksenä, mistään mitään tietämättömien ”nykynuorten” villityksenä.

Mutta eihän se niin ollut. Kyllä maailmanrauhaa silloin haluttiin, suurella tunteella. Idealisteja oltiin. Niitä tarvittaisiin nytkin. Enemmän idealisteja, enemmän maailmanrauhan, ei maailmanvallan havittelijoita. Autttaisiko se nytkään? – Niin surullista, pelottavaakin on tämä.

Metsään oli hyvä paeta. Tarpoa hangessa, kulkea tietämättä, missä olen. Olla rauhassa. Kiitollinen siitä. Siitäkin.