2022 – Sivu 29 – Tuulestatemmattua

Naapureista

Meidän kujalla on seitsemän taloa. Muutama vuosi sen jälkeen kun me olimme tänne talon tehneet ja uuteen kotiimme muuttaneet (1987) kujalla lisääntyminen vauhdittui muidenkin kuin meidän toimesta. 1990-luvun puolivälissä ”kujalaisia” oli yhteensä 29. Meidän tänään 31 vuotta täyttävä Juniori oli nuorin koko sakista. Nyt kujallamme asuu enää 11 henkeä, meitä ”alkuasukkaita” on vain seitsemän. Nuorimmat ovat muuttaneet pois, muutamia joukostamme on jo edesmenneitäkin. Eksnaapurit ovat muuttaneet kerrostaloon. Väki vähenee…

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa oli moniakin yhteisiä juhlia, eivätkä ne aina olleet vain rippijuhlia tai lakkiaisia, vaan oli uudenvuoden kekkereitä, kesäjuhlia, Tupperware-kestejä, piknikkejä Iihin, grillijuhlia, vappubrunsseja. Aika usein on me taidettu olla promoottoreina/järjestävänä osapuolena. Eivät aina kaikki olleet paikalla, eikä juhlia tai muuta aktiviteettia koko porukalla ollut kovin usein, mutta oli kuitenkin. Lapset kulkivat talosta toiseen, usein kyllä juurikin meille, vanhemmat pysähtyivät postilaatikolla ja lumitöitä tehdessä juttelemaan. Jonkinlaista yhteisöllisyyttä siis.

Viime vuosina kanssakäyminen on vähentynyt, onhan väkikin vähentynyt…

Onhan tässä pitkään ollut mielessä kutsua naapuri, leskeksi jäänyt P. meille lasilliselle, mutta tänään se vasta saatiin aikaiseksi.

Tein meille kolmelle pienen päivällisen, hyvää yritin, ei tullut priimaa, mutta syötävää kuitenkin. Mutta eipä se ruoan laatu nyt ollutkaan tärkeintä. Oli hyvä puolin ja toisin jutella, kuulla kuulumisia ja vaihdella tietoja, – myös kauempaa kuin vain kotikujan piiristä.

Ruokapöytä on aina hyvä tapa viettää aikaa yhdessä.

Vuotuisjuhlat ajallaan

Vuotuisjuhlat, joulut, juhannukset, pääsiäiset, pyhäinpäivät rytmittävät ruokavuotta.

Ehkä blogiani vuosikausia seuranneet muistavat, että suunnittelin joskus tekeväni niistä tietokirjankin. Ainakin haaveilin sellaisen aikaansaamisesta. En saanut aikaiseksi. Mutta lehtijuttuja, artikkeleita, esitelmiä ja luentoja niihin liittyen tein. Ja monista vuotuisjuhlista ja niiden historiasta ja perinteistä olen täällä blogissakin kirjoittanut (ks. esim. aprillipäivä, pääsiäinen, pyhäinpäivä)

Vuotuisjuhliin liittyvistä perinneruuista ja uusista herkuista olen myös kirjoitellut, reseptejä jaellut. Vuosi vuodelta meillä syödään yhä enemmän mukaillen sesonkeja: syksyllä syyssiikaa, sieni- ja kasvisruokia. Talvella pataruokia leivinuunista, sitten tulevat blinit, ja sitrusten aika, rahka kuuluu ruokavalioon ympärivuoden, mutta maalis-huhtikuussa rahkaruokia on enemmän kuin muulloin jne., jne. Onko muilla tällainen ruokavuoden jako erilaisiin kausiin käytössä? Muutenkin kuin joulun ja uusien perunoiden osalta?

Tänä vuonna pääsiäinen on hyvin myöhään, mutta minun ”sisäinen ruokakalenterini” jo huutaa pääsiäisherkkujen perään. Paastosta ei tietoakaan, vaan nytkin suunnittelen viikonlopuksi jotain keväistä ruokaa, jotain keltaista, jotain ´pääsiäismäistä´. Pääsiäisen ruokalistoissa on monia minulle mieluisia ruokia, joten nyt kun pääsiäispyhiin on vielä melkein kuukausi aikaa, ehdimme herkutella monilla hyvillä, aika yksinkertaisilla ruuilla monta kertaa.

Tänään lähdin kauppaan pitkän kauppalapun kanssa. En hamstraustarkoituksessa, en vaikka ruoka-ammattilaisten (sekä tuottajien että ravintoloitsijoiden ja kokkien) juttuja rotissöörikokouksessa kuunneltuani todella tajusin, kuinka paljon ja pian ruoan hinta todella tulee nousemaan. En myöskään varmuusvarastojen täydentämiseksi, – meillä on yleensäkin suunnilleen viikoksi kuivamuonaa ja tuoretavaraa, mikä on tietysti liian vähän jos haluaa oikean varmuusvaraston luoda, mutta en sellaistakaan varten kauppaan roudausreissulle lähtenyt. Kunhan nyt raaka-aineita viikonlopun (”pääsiäisluontoisia”) ruokia varten hankin. Ehkä palaan aikaansaannoksiini …

Ja kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun kaupassa oli jo simat ja tippaleivätkin. Joku roti pitäisi olla ennakoinnissa.

Meillä on vähän merkkejä pääsiäisen tulosta muuallakin kuin vain ruokapöydässä: pupuja on jo pomppinut pöydille. 🙂

Niitä näitä

Välipäivä

On yhdistysten vuosikokousten aika. Eivätkä ne, eivät ainakaan kaikki, tänä vuonna ole Teamsissa ja Zoomissa, eivät siis kotona koneen ääressä. Minä osallistuin eilen rotissöörien vuosikokoukseen, tapasin tuttuja ja suunnittelimme tulevia tapahtumia. Ja nautimme kakkua. Se oli tavattoman hyvää brita-kakkua. Siitä tuo bannerikuva.

Huolimatta siitä että ollut lämmin ja aurinkoinen kevättalven päivä, en ole kotipihaa pidemmälle liikkunut. Kotipiha ei näytä siltä, että vappuun on reilu kuukausi.

Kotoilussa ei juuri mainittavaa.

Niitä näitä

Ikävä muuttaa muotoaan

On tasan kaksi kuukautta äidin lähdöstä.
Moni asia on muuttunut, mutta minä en vielä ihan ole siihen tottunut.

Edelleen käy monta kertaa niin, että otan kuvan/kuvia mökillä tai lapsista tai kauniista auringonpaisteesta kaupungilla, nimenomaan sillä ajatuksella, että näytänpä sitten äidille. Mökillä otin pitkän videopätkän mökin pihapiiristä, kuten olen melkein aina viimeisen parin, kolmen vuoden aikana tehnyt, ihan vaan, että voin sitten näyttää äidille; hän kun kuitenkin aina halusi pihapiirissä ”edes kuvissa käydä”. Viime mökkireissulla kesti tovin, että hoksasin, eipä nyt enää ole näistä videoklipeistä iloa.

Kerran olen kauppareissulla ajanut meidän lähimarketin ohi, melkein Vuoksin (äidin hoivakodin) pihaan asti, ennen kuin havahduin olevani menossa väärään paikkaan.

Tänään ajattelin kylvää vehnän oraita ja rairuohoa, luonnollisesti etsin valmiiksi myös koristelautasen, johon aina äidille pääsiäisruohot kylvin.

Yhden kerran olen kirjoittanut omaa asiaani koskevaan lomakkeeseen (magneettikuvaan mennessäni) äidin sotu-tunnuksen. Sen olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanutkin monia, monia kertoja enemmän kuin omaani, joten automaattitoiminto ei ole ihme.

Äidin mentyä käyn haudalla paljon harvemmin kuin silloin kun isä oli kuollut. Silloin minulla oli koko edessä olevan talven (isä kuoli lokakuussa) kummallinen pakkomielle käydä niin usein, ettei kynttilä lyhdyssä ehdi sammua. Ja iskälle mulla oli silloin paljon juteltavaa. Hänen lähtönsä oli niin yhtäkkinen, että ehkä senkin vuoksi minun oli käytävä asia hautausmaalla kulkien todentamassa. Olenkohan nyt kahden kuukauden aikana käynyt neljä tai viisi kertaa – nyt suru on erilainen.

En enää itkeskele, paljoakaan. Kaikkein pahin ikävä ja itku oli kun olimme tyhjentämässä äidin hoivakodin huonetta. Silloin siellä toisaalta tyhjyys ja toisaalta läsnäolo liikuttivat niin, että oli vaikea tehdä mitään. Näin siitä huolimatta, että juuri siellä olin surutyötä tehnyt ja hyvästejä jättänyt jo pitkin syksyä.

Aikaa tuntuu nyt olevan enemmän, iltapäivisin pitää välillä oikein miettiä, mitähän tekisi. Puhelimesta en enää koko ajan huolehdi, saattaa mennä useampi tunti, etten edes tiedä, missä se on. Eikä puhelimen soitto enää säikähdytä, ei arveluta, ei vaadi vastaamaan.

Jos-sanojen määrä on vähän vähentynyt suunniteltaessa jotain tulevaa. Tuntuu, että voi lähteä liikkeelle.

Näitäkin mietin kun olin hiihtämässä.

Kuva ei selfie. 🙂 Minä en koskaan ole noin tyylikäs kuin äiti oli hiihtäessäänkin.

Niitä näitä

Liikaa vai liian vähän?

Klo 6.24 Tiedän kelloa katsomatta, että se on suunnilleen puoliseitsemän. Tiedän, että on aika aikainen aamu, mutta mikä päivä? Tiistai? Ei kun sittenkin maanantai, kai. On se. Yritän vielä miettiä monesko päivä? Miettimättä tiedän, että on maaliskuu. En heti hoksaa monesko päivä, laskemalla pääsen oikeaan tulokseen. Tiedän, että tänään ei ole väliä kellonajoilla, eikä sillä päivämäärälläkään. Mietin vain, että tähän on tultu: että en maanantaiaamuna kyselemättä nouse ylös, en lähde suihkuun ja puuron keittoon, enkä lähde suorittamaan jonnekin jotakin sovittua, aikataulutettua. En mihinkään odotettuun tapaamiseen tai kokemiseen. Jotenkin on vanha olo. Verkkainen, viitsimätön, vähän paikallaan polkemisen olo on edelleen.

Kun sitten kuitenkin nousen, aika piankin, muistutan taas itseäni, että tämähän on hyvä tilanne. Onhan. Kuitenkin kuin jotain puuttuisi. Tekemättömyyksiäkö vain kaipaan?

Hiljalleen aamupalan jälkeen orientoidun johonkin tekemiseen, muistan taas olla kiitollinen, että kahvi on voinut palautua aamuihini, vain tilkka, pikku kupillinen, mutta se on riittävä. Luen liikaa uutisia, tulee taas paha olo. Määrään itseni ulos. Siellä sota unohtuu, siellä sananvapauden nujerrus unohtuu, siellä unohtuu lapsiuhrit, pakenevat äidit, sodassa kuolevat pojat, hajoavat kaupungit, murskatut unelmat.. Paitsi etteivät unohdu. Eivät.

Aurinkoa, kevätaurinkoa, sopivan tuulista, että hengittäminen tuntuu vapauttavalta, eikä sydämen tykytys enää tunnu. Linnunlauluakin kuuluu. Korkealta kuuluu.

Jossain välissä huomaan, kuinka onkaan mukava kirjoittaa, tehdä lukuja, kertoa tarinoita, etsiä uusia vanhoja tietoja, oppia omastakin historiasta uutta. Äidin biografia tai olisiko parempi sanoa, että hajanaisia tallennettuja muistoja ja muistikuvia hänen elämänsä kolmesta ensimmäisestä vuosikymmenestä. Joka tapauksessa uppoutuminen menneeseen kiehtoo edelleen.

Tein meille pizzat, vaikka eihän maanantain kuulu olla pizzapäivä. Välikö sillä. Tuli oikein hyvää pizzaa, tein tomaattikastikkeen alusta asti itse. Käsityön jälki maistui hyvälle.

Joutilaisuus. Siitäköhän on kyse? Haluankohan sitä enemmän vai juuri sekö tässä nyt on joku ongelma? Pitänee miettiä.

Niitä näitä

Merelle . . .

Eihän se nyt ihan vesihiihtoa ollut, mutta melkein. Hulppeassa auringonpaisteessa, lämmössä (+9 C puoleltapäivin) kun tavisladut olivat roskien, neulasten, oksien peittäminä (eilinen myräkkä syypäänä noihin) vaarallisia ja vaikeita, päätin eka kertaa tälle kaudelle lähteä kokeilemaan hiihtoa merelle, jäälle.

Eipä siellä mitään konelatuja ollut, paikoitellen ei latuja ollenkaan, mutta eipä ollut roskiakaan. Rajahaudasta Pateniemen kautta kohti Kraaselia kuitenkin lähdin. Eikä ollut mitään kiirettä, kunhan nautin auringosta, ulkoilusta, puhtaudesta, leppoisasta liikkumisesta.

Kevätpäiväntasaukselle sopiva sää, sopiva paiste, sopiva rauha.

Kevätpäiväntasaushan ei vielä tarkoita siirtymistä kesäaikaan; minä ja sisäinen kelloni olemme kyllä jo siirtyneet siihen (herään viimeistään kuudelta arkisin, viikonloppuisin). Siitä huolimatta olen kovasti jäljessä kevään tulon kanssa.

Tämä vuosi on mennyt monin tavoin, monesta syystä poikkeuksellisissa tunnelmissa, vähän kuin jonkin verhon takana.

Varmasti myös hillittömällä lumen määrällä on vaikutus siihen, että on vaikea uskoa, että pyöräilykausi on enää kuukauden tai puolentoista päässä.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Aika vaatimaton lauantai

Tälle päivälle olin luvannut – taas – italialaista ruokaa, ja koskapa Apsu tykkää lohesta ja koska olin aamulla Kauppahallissa (kuvauskeikalla), päätin tehdä – vihdoin – tämän hyvän oloisen ohjeen mukaan meille ”toscanalaista lohta”. Lehtijutun mukaan ruoan piti olla varsin nopea ja makoisa, ja sellaiseksi minäkin sen ”paperilla” mielsin. Todellisuus oli sitten vähän toista, hienoinen pettymys kyllä.

Aikaa kului tietysti lisäkkeiden teossa, ja siinä, että oli vain kiva kokkailla, että saatoin vältellä tekeillä olevien veroilmoitusten tekoa. Tänä vuonna (tähän mennessä) niitä onkin vain kaksi (oma ja Muistikuvien, äidin tullenee vähän myöhemmin).

Lohireseptin toteutus oli mukavaa, Italia-fiilistelyä. Eikä ruoasta tullut ollenkaan huonoa. Aion antaa tälle toisenkin mahdollisuuden, mutta vielä parempaan lopputulokseen pääsemiseksi suolaan ja pippuroin kalan hyvissä ajoin ennen valmistamisen aloittamista. Nyt kun suolasin (liian kevyesti) juuri ennen paistamista, kala jäi vaisun makuiseksi. Oli se sentään mehukasta, ja kastike oli hyvää, mutta vähän enemmän ytyä kaipasin. Me kaikki kaivattiin. Apsukin pyöritteli suolamyllyä aika reippaasti …

Hanna Sumarin toscanalainen lohi

4 palaa ruodotonta lohifileetä á 150-200g
2 rkl oliiviöljyä
suolaa ja mustapippuria
~~~~~~~~
3 rkl voita
3 valkosipulinkynttä raastettuna
300 g halkaistuja miniluumutomaatteja
80 g babypinaattia (kaksi suurta kourallista)
2 dl kuohu-tai ruokakermaa
1,5 dl vasta raastettua parmesaania
1 dl silputtuja yrttejä, kuten persiljaa ja basilikaa
Luomusitruunan raastettu kuori

Leikkaa fileepaloista ohut vatsaosa pois, että saat kauniit ja tasapaksut palat, jotka kypsyvät tasaisesti. Mausta kalapalat suolalla ja mustapippurilla.
Kuumenna öljy paistinpannulla kuumaksi ja laita kalapalat paistumaan nahkapuoli ylöspäin. Paista kuumalla pannulla noin 6 minuuttia, käännä ja paista vielä 2 minuuttia nahkapuoli pannua vasten. Siirrä sitten kala lautaselle odottamaan.
Huuhdo pannu ja laita sille voi ja sulattele se keskilämmöllä, kun se on sulanut lisää valkosipuliraaste ja pyörittele sitä pannulla minuutin verran. Lisää puolitetut tomaatit ja mausta ne suolalla ja mustapippurilla. Kun tomaatit hieman pehmenevät lisää pinaatti ja paistele sitä muutama minuutti, kunnes se kutistuu.
Lisää sitten kerma, parmesaani ja yrtit ja anna seoksen poreilla muutama (2-3) minuuttia.
Lisää sitten kalapalat seokseen nahkapuoli alaspäin ja anna niiden lämmetä kastikkeessa minuutin ajan. Varo kuitenkin kypsentämästä kalaa liikaa tai siitä tulee kuiva.
Raasta ruuan päälle hyvin pestyn luomusitruunan kuori.

Tarjosin tätä puikulaperunoiden, hapanjuurileivän ja italialaistyylisen vihersalaatin kanssa. Ei huono, vaikkei nyt ihan ykköslohiruoaksi ylläkään.

~~~~~~~~~~~~~~

Aamupäivän Kauppahallireissun ja systerin kanssa kahvittelun lisäksi olen sylitellyt Eevistä ja antanut Apsun ”ällyttää”, olen lukenut liikaa uutisia, olen käynyt metsässä hengittämässä syvään ja poimimassa pajunoksia, pajunkissoja kotiin toivon. Pari jaksoa Huvila & Huussi -ohjelmaa. Siinä on sellainen hyvän tuulen ja kiitollisuuden, ammattilaisten ja kesän meninki. Tykkään.

Enkä juuri muuta ole saanut aikaiseksi. Onhan sitä tuossakin. Onhan. Ja miksi pitäisi enemmän?

Niitä näitä

Unipäivä(kö?)

Tiedättehän, nykyisin joka ikinen päivä on joku teemapäivä. Kuinka ollakkaan, tänään, täyden kuun jälkeisen yön jälkeen on kansainvälinen unipäivä. Kansainvälinen unipäivä! Kaikkea sitä. Se on kuulemma vuosittainen tapahtuma, jonka tarkoituksena on muistuttaa uneen liittyvistä tärkeistä asioista. Teemoja ovat mm. lääketiede, kasvatus, sosiaaliset näkökulmat ja liikenne. Päivän tarkoituksena on vähentää uniongelmia paremman ennaltaehkäisyn ja unihäiriöiden hallinnan avulla. Kansainvälistä unipäivää vietetään vuosittain kevätpäiväntasausta edeltävänä perjantaina. Nyt siis aiheena on liikenne, matkustus ja valppaus liikenteessä.

Tänään liikennettä on ollut aika vähän, valppaudesta en ole aivan vakuuttunut, – koetin olla huolellinen. Matkustus on vahvasti haaveissa. Tänä vuonna vielä reissataan, uskokaa pois! Eikä reissussa liikoja nukuta.

Unipäivän aamuna olisi tietysti suonut heränneensä virkeänä, että olisi tullut nukuttua unia näkemättä. – Nope! Eihän se nyt niin mennyt. Ihan yliarvostettua moinen nukkuminen. Toisin toivoisin, että osaisin käyttää nuo unettomat hetket johonkin muuhun kuin vatvomiseen.

Tänään – tai ainakin tällä viikolla – on ollut sellainen tilanne, että on tullut to-del-la paljon sähköposteja, tapahtumakutsuja, jopa kuvauskyselyjä. Kalenterimerkintöjä ja yhden tarjouksenkin olen tänään jopa tehnyt. Apua, – onko lähdettävä tästä kotoilukuplasta ihmisten ilmoille? – Sehän voi olla mukavaakin. Että näkisi muitakin kuin ihan lähipiiriä.

Ruoka on keino ”lähteä” vähän kauemmas: Sorrenton sitruunoita, Caprin salaattia, Lombardian broileria… Niitä sekä italialaista gelatoa tänään kahden hengen dinnerillä. Tuohon broiler-ruokaan palaan vielä.

Levollista, hyvä unista viikonloppua kaikille!

Liikkuminen

Lapsuusmaisemissa ja kotona

Virpiniemessä

Tänään vihdoin hiihtämään Virpiniemeen. Edellisestä kerrasta siellä – nimenomaan hiihtämässä – on noin 33 vuotta tai 35. Kauan kuitenkin. Ihan hirmu paljon muistoja tulvahti lapsuuden Virppari-päivistä.

Kun oikein mietin, niin on vähän sellainen ´mutu´, että kodin ja sen pihapiirin, Nurmijärven kesämökin sekä koulun lisäksi minulla on selkeitä muistoja eniten nimenomaan Virpiniemestä. Siellä käytiin usein. Silloin käynnit olivat niin mukavia ja kauniita talvisia päiviä, että ovat ehkä siksi säilyneet muistoissa. Olen aiemminkin muistellut Virpiniemi-kokemuksia, ja kaveria, jonka siellä sain.

Hyppyrimonttuun ei saa näköjään enää laskea, mutta pentuna se oli just parasta! Ja uskokaa pois, olenpa (ainakin) kerran joskus 1970-luvun vaihteessa, tuolloin laskettelun vastikään aloittaneena ja uudet punaiset Titan-merkkiset sukset ja Le Drappeur-monot saaneena, harjoitellut kanttauskäännöksiä tuossa montun reunalla. Tulipahan tehtyä melkoinen lihaskuntotreeni kun muutamankaan kerran tamppasi mäkimontusta ylös!

Eihän minulla tänään ollut erityisen selkeää käsitystä, minkä reitin valitsisin tai miten päin (yksisuuntaiset) perinteisen ladut tulisi kiertää, joten lähdinpähän vain matkaan – tavoitteena hiihdellä kymppi. Oli hyvät ladut, viitoitus ei niinkään. Mutta eipä minua haitannut vaikka muutaman lenkin kiersin parikin kertaa. 😀

Siellä ei aamusella ollut paljon ketään muita, mutta lämmintä ja aurinkoista oli. Hyvälle tuntui.

Kodin sisustusta

Tänään muistin ottaa kuvat viime viikolla puheena olleista yuccapalmuista. On ehkä vaikea ymmärtää, kuinka paljon puuhaa, allergiaoireita, siivoamista ja aikaa noiden muutaman puun paikalleen saamisessa syntyi ja kului. Mutta olen nyt aika tyytyväinen. Kukka-altaista (myös kuvasta oikealle on tuollainen toinen iso) otin pois kaksi isoa kituvaa kasvia (pallojalkapalmu? ja joku iso limoviikuna?), jotka yritän saada takaisin kukoistukseen. Ne on nyt elvytyshoidossa kodinhoitohuoneessa. Kaiken mullan, soran ja kivien kanssa touhutessa kului parikin iltaa. Mutta nyt.

Pieni taloyhteisöni on nyt keittiössä. Ne eivät enää ole kynttilälyhtyjä, vaan ihan muuten vaan olemassa… Piazzan olen tehnyt, puistomainen nurmikkokin on talojen ympärillä ja katuvaloina lyhtytolpat. Puiston puina on milloin mitäkin yrttejä, nyt basilika-puntti ja kuivatut veriappelsiinin siivut markkeeraavat jotain kukkaistutuksia.

Ehkä siirrän talot kesän tullen noiden palmujen huudeille, ehkä? Tai vien ne mökille. Niin tai näin, tykkään kyllä niistä. Tällaista hupaa tämä suhteellisen runsas kotoilu saa aikaiseski. Mutta kotonahan on hyvä.

Oulu Valokuvaus

Kulkien

Kulkemista koko päivä. Kotona, kaupungissa, merenrannassa.

Mahtavan lämmintä (+8 C) päivällä, mutta päätin jättää ladulle menon tänään väliin, koska oli kaupunkiin ja Kontinkankaalle (miksi se apuvälinekeskus on niiiiiiin hidas) asioita, hautausmaallakin kuljin pitkän tovin.

Kaupungilla etsin kalenterikuvakulmia, mutta tuntuu että olen jo ”kuvannut kaiken” kalenteriin sopivan, pitänee ensi vuoden kalenteriin laittaa Suur-Oulusta kuvia (Haukipudas, Kiiminki, Tyrnävä, Oulunsalo mukaan). Kävin etsiskelemässä Juniorille synttärilahjaa, mutta tulinkin ostaneeksi itselleni paitapuseron ja housut.

Illansuussa lähdin vielä oikein oikealle lenkille, merenrantaan oli kaipuu.

Möljällä ja Nallikarissa tulenpunainen auringonlasku. Olin oikeaan aikaan paikalla: maali!