toukokuu 2022 – Tuulestatemmattua

Retkellä Jorpulipäällä

Poikkeuksellinen tilanne.

Kello on melkein seitsemän, istun mökkiterassilla, on tyven, aurinko vielä korkealla, ja se lämmittääkin. Jollen käännä päätäni reilusti vasemmalle, en näe mökkitien kääntöpaikalla olevaa lumikasaa, vaan näen hennosti vihertäviä koivuja, siistin mökkipihan, Tuulentuvan ja sen uudet portaat.

Monia lintujen ääniä vielä näin illallakin, aamuisin on paljon tuntemattomia ääniä, ja järripeippo! Sen tunnistan, enkä ole järin ihastunut.

Poikkeuksellista on nimenomaan se, että postailen ulkona. Vaikka nykyisin olemme noin viidenneksen, melkein neljänneksen ( 6 – 8 x 7 – 10 pv), vuodesta täällä, ja joka kerta postaan joka päivä, niin terassilla niitä postauksia ei juuri tule tehtyä. 😊

On ollut hieno päivä.

Toinen peräkkäinen levollinen yöuni. Aamupuuron jälkeen taas erinäisiä ylläpitohommia, hyvissä ajoin ennen puoltapäivää kohti Tankavaaraa. Siellä parkkipaikalla puolentusinaa ranskalaisia asuntoautoja. Ttulomatkalla näimme/ohitimme monia, monia enimmäkseen saksalaisia, asuntoautoja. Ulkomaalaiset ovat palanneet Lappiin!

Patikkapolulla ei ollut ohitettavia, kesäisessä, aurinkoisessa, itikattomassa kelissä saimme tarpoa. Vain Koiranjuomalammella näimme yhden (saksalaisen) pariskunnnan, ja neuvoimme miten pääsevät paluureitille, ohi tulva-alueen. Joten jos uutisoidaan Tankavaaran tuntureilla eksyneistä saksalaisista, ei kannata meidän suuntaan ollenkaan huomautella.

Tässä kuvassa näkyy hienosti Saariselkä taustalla. Pitkä lumihuippuinen tunturiketju on noin 30 – 40 km päässä.

Tankavaaran Jorpulipäälle (465 mpy) kapusimme. Se ei ole niitä helpompia tuntureita. Viimeinen kilometri on isoa ja pientä rakkaa, tänään alkumatkassa sulamisvesiä aika lailla, mutta ei itikoita, lämmintä (yli +20 C).

Tässä Nattaset keskellä. Harvvemmin tulee niitäkään nähdyksi täältä päin.
Tänään kirkas sää mahdollisti tämänkin.

Tämä kuva länteen. Näinä aikoina tuli mieleen ”kaikkihan se kallistuu”. 🙂

Kaksi lämmintä päivää, ja mökkipihassakin jo koivussa hiirenkorvat.

Nyt se tuli – Lapin kesä!

Eipä eilen alkuillasta olisi uskonut että tänä aamuna saadaan aurinkoisessa, häilkäisevän kirkkaassa auringonpaisteessa ”nostaa” siniristilippu mökin terassin tolppaan Suomen jääkiekkokullan kunniaksi.

Seuraava ”rasti” olikin sitten vähän hakusessa: millehän näin kauniina päivänä, Lapin kesän alkaessa, ryhdyttäisiin? Paljon olisi tekemistä, tunturiinkin mieli tekisi, Kuukkelissakin olisi käytävä, eikä ihan vaan chillailukaan huonolle maistuisi…

Ja niinpä sitten tehtiin noita kaikkia. Pehtoori päätti juuri tänään tehdä Tuulentupaan uudet portaat: vanhat olivat jo vanhat. 😉 Ja monta osumaa ottaneet. Ja kotoa tuotiin terassirempasta jääneet kappaleet, ja nehän riittivät justiinsa. Ehkä huomenna kuvailen uudet. Mie keskityin kaiken siivoiluun, pyykkäilyyn, manklailuun, touhuihin sisällä ja ulkona, purolla ja saunalla. Ja hihkumaan ja ihailemaan valoa. Nauttimaan hiljaisuudesta, levosta, olosta, luonnosta, ”poissaolosta”.

Puolenpäivän aikaan piipahdimme kylillä; pikku-Kuukkelissa ei ollut ketään muita kuin me ja yksi myyjä. Eikä raitillakaan montaa kulkijaa.

Palattuamme tein mökillä lounaan (= muutaman hyvän leivän) ja päätimme lähteä syömään ne tunturiin. Kiilopäälle ajelimme: sieltä Poropolkua Ahopäille. On jo ”perinne” käydä touko-kesäkuun vaihteessa täällä.

Tiukka itätuuli vei lämpöä, mutta oli sitäkin jo yli + 15 C kun mökille parin tunnin mini-patikalta palasimme. Ja hommat jatkui, jopa niin, että saunan lämmitys oli unohtua.

[Taustalla Kiilopää, jonka paljakassa vielä aika paljonkin lunta.]

Aivan selvästi ollaan siirrytty loma-aikaan, koska söimme vasta ”Välimeren aikaan”. Taisi olla vasta seitsemän kieppeissä, ei voi tietää tarkkaan. Ei ole tietoa kellosta, ja tiedättekös, olin monta tuntia pihalla ihan ilman puhelinta, Hullun huolettomana.

Ai, että. Lapin luonto, Lapin kesä! Ehkäpä sitä riittää vielä huomiseksikin.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Lapin kesää odotellessa

Puro solisee harmaassa, sumuisessa toukokuun illassa. Se virtaa vuolaana, ei pulputa pienesti, ei solise hiljalleen, vaan tuntureiden lumipeitteiden sulamisvedet kulkevat vauhdilla ohi mökkipihan reunalla. Meidän purossamme voisi nyt uida, ei ainoastaan pulahtaa. Voisi jos tarkenisi.

Alkuiltapäivästä tullessamme piha oli melkein mystisen sumun peitossa, – ja lämpömittarin lukema +6 C. Ei paljon lämpimämpää kuin pääsiäisviikolla kun täältä viimeksi lähdimme kohti Oulua.

Lapin kesä ei vielä ole edes alkanut, mikään ei kuki, koivujen vihreä on etsittävä, ohimennen sitä ei näe. Mutta eipähän ole allergiaoireitakaan.

Olin pari tuntia purolla ja pihapiirissä. Siistimässä, keräämässä risuja, harjailemassa, haravoimassa. Ja vain istumassa puron rannalla. Vain olin. Ihan vaan annan ajan kulua.

Kyllä sitten myös kuvailinkin. Nyt mukava kun on läppäri, jossa pelittää Adobe – kuvankäsittely kuuluu mökkieloon. Viimeksi sen puute harmitti aika lailla.

Tästä pirtin pöydän äärestä ulos näyttää nyt tältä. Tuo valkoinen läikkä on lunta. Sitä on mökkitien päädyssä vielä niin ison kasat, että pieniä piiloja niihin voisi kaivaa.

Isovanhemmuus

Juhlapäivä

Tänään on ollut perhepäivä, juhlapäivä.

Aika kylmäkin päivä. Niinpä Apsun ja Eeviksen kanssa päätimme jättää leikkipuistot väliin (suurin syy taitanee olla että Apsu alkaa olla vähän ”liian vanha” pikkusiskon kanssa leikkipuistojuttuihin). Niinpä päätimme vain piipahtaa kirjastossa, ja sitten pitkästä aikaa museoon: ”Joo, joo, hyvä, mennään museoon!” Tässä vaiheessa mummilla ilon läikähdys; enpä ole – ainakaan vielä 🙂 – heiltä onnistunut nitistämään museoinnostusta.

Kiertelimme koko talon, ja joka osastolla viivyttiin aika pitkäänkin. Pehtoorillekin uusia osastoja, ja minäkin vihdoin katselin De Urbe Uloa -näyttelyn: maalauksia Oulun kaupungista. On kyllä ennen museon sulkeutumista ja muuttoa käytävä huolella tutustumassa noihin tauluihin. Uusi ”Leikkilä” oli varsinkin Eeviksen mieleen: kalastimme ja kahvittelimme siellä. Museokaupasta oli juhlapäivän kunniaksi molemminlle pienet aarrearkut lunastettava.

Lounaalla oli tarjolla herkkulautaset: nakkivartaita, lasten salaattia (kurkkua, hunajamelonia, porkkanoita), dippiä ja briossileipää. Pieni hetki pelaamista ja Blippiä kunnes oli aika lähteä kotiin.

Kun Suomen finaalipaikka jääkiekon MM-kisoissa oli varmistunut, oli paluu mummilaan ja meillä aika synttärijuhlalle; Apsu 7-vee, Eevis, Juniori ja R. tulivat porukalla meille syömään ja synttärikakulle. Ja laulettiinkin. Eka kertaa kuulin Eeviksen laulavan, ja tytöllähän on hyvä lauluääni!

Kuten kuvasta näkyy poika on saanut toiselta mummultaan puhelimen ja kyllä sillä tänään otettiinkin kuvia. Museon ´kaikki´ vitriinit tuli kuvatuksi, kivikauden kirveistä 70-luvun keittiöihin, luodikoista laiva Toivoon. Ja täytekakusta (Marvel/mansikkateema tänäkin vuonna) on varmaan 10 kuvaa.

On niin mukava kun nyt voidaan viesteillä – tämä alkuinnostus on kyllä melkein hengästyttävää.

Niin rakas seitsemänvuotias jo.

Niitä näitä

Perjantaihin kuuluu herkut

Kaupunkiasioita

Perjantai. Taas viikonloppu. Ei siis maanantai kuten aamulla tuntui.

Aamupäivä kaupungilla, huomista varten ja edelleen äidin kodin ”purkuasioissa”, lisäksi hankin uudet ”astetta paremmat tennarit”, kävin kortteja kauppaamassa (onnistuneesti! mikä ilahdutti), apteekkikin on edelleen ajankohtainen, – ja Hallissa. Hain kassillisen ruokaa, osan vakuumiin; meillä kun on toive lähteä ylihuomenna mökille. Kalaa ja gourmetleikkeleitä viedään täältä, niitä kun ei pikku-Kuukkelistakaan saa, ja ne kuuluvat hyvään mökkieloon.

Rose-asiaa

Torresin rose, josta olen kirjoitellut (ja kuvaillut) vuosien varrella useammankin kerran, on edelleen yksi parhaista roseeviineistä. Ehkä siksi, ettei se ole ihan tavallinen rose. Se on viinillisempi, enempi ruoka- kuin ”seurusteluviini”. Meillä viini on edelleen enemmän osa ”ruokakokemusta” kuin ”vain” alkoholijuoma.

Myös ”ulkoviinillisillä” 😀 tekijöillä on merkitystä. Varsinkin roseen kohdalla: kaunis väri, ehkä jopa erikoinen pullo, tyylikäs etiketti kuuluvat hyvään ”pakettiin” – ja edelleen tämä koskee nimenomaan roseeviinejä. Torresin Cabernet Sauvignon rose, entinen Santa Digna, oli aikanaan tosi kaunis. Nyt sama viini on pullotettu sivuleikkuri- tai hohtimet -etiketin taakse. Se on edelleen ”Fair trade wine”, se on edelleen hyvä, suht edullinen, kauniin värinen, viinillinen kesäviikonloppujen ruokapöydässä hyvä ja raikas, mutta! Ehkä en kehtaa enempää tästä suuren suuresta tragediasta valittaa… Päinvastoin: hyvälle se tänäänkin hohtimista huolimatta maistui.

Croissant-asiaa

Vielä parempaa oli uunissa grillattu parsa, kevätsipuli ja kylmäsavuporo, salaatti ja se toissapäiväinen parmesaanidressing sekä ”Monsuunin” croissantit.

Nyt reilun vuoden Pakkahuoneenkadulla toiminut Mon Chou on ”maailman paras paikka” ostaa croissanteja. Eivätkä muutkaan patisserien tuotteet ole tuottaneet pettymystä. Pehtoorille ostin jälkkärileivoksenkin, vai onkohan tuo ”leivos” vai minipiiras. Jotain murotaikinapohjaan tehtyä pähkinäherkkua kuitenkin.

Huomenna sitten ihan vaan kotileivonnaisia.

Bloggailu

WordPress-rempan äärellä

Todistettavasti olen käynyt ulkona. Alkukesän leppeän iltapäivän lopulla tuuli tyyntyi, aurinko lämmitti, vihreä on vielä eloisaa, herkkää.

Keskipäivällä toki päivittäinen liikunta, parikymmentä kilometriä pikaisesti pyöräillen, tänään enemmän sellainen suorittamismeininki. Ikään kuin ohjelmaan merkitty; ei niinkään liikkumisen iloa, vaan velvoite liikkua. Pilvinen, tuulinen sää, kipulevat nivelet, kesken oleva wordpress-projekti olisivat olleet hyvä syy skipata koko ulkoilu, mutta hyvä kun kävin.

Muutoin olen suunnilleen koko päivän viettänyt koneella, vaikkei todellakaan ollut tarkoitus, mutta ku! Vuoden vaihteessa tämän blogini ja kaikkien nettisivujeni taustalla oleva julkaisujärjestelmä, wordpress lopettaa vanhan version tuen, mikä saattaa merkitä katastrofia minulle! Olisi siis opeteltava uusi systeemi hyvissä ajoin, ja pelastettava 15 vuotta ylläpitämäni blogi, sen jutut = yli 5000 artikkelia ja 20 000 kuvaa! Tämän päivän saldo kaikesta yritä ja erehdy -opettelusta ei ole muuta jälkeä kuin melkoinen vyyhti ja junttura julkaisujen taustalla. Saapa nähdä.

Tämä siis tiedoksi, jos tässä kesän mittaan blogini (ja Satokangas.fi sekä Muistikuvia -sivusto) näyttävät oudoilta, keskeneräisiltä tai eivät ollenkaan toimi. Ovat remontin alla. Parhaani koetan ja opiskelen, jotta saisin kaiken entistä parempaan kuosiin.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Caesar-salaattia ja muuta hyvää

Hellerajalla kelluva lämpöaaltoko se sai – taas – tekemään italialaisen oloista ruokaa. Paitsi että uunifetapasta on Suomessa kehitetty nettihitti ja Caesar-salaatti on meksikolais-italialainen. Mutta italialaiselta maistui ja näyttikin – Italian lipun väreissä kotipiazzalla hyvää ja helppoa.

Ruokaa laittaessa ryhdyin miettimään tuota Caesar-salaatin alkuperää, ja muistelin, että siihen liittyy joku tarina… Ja eikun muutama kirja esille ja googlettamaan. Ja kas! Törmäsinpä yli 10 vuotta vanhaan kolumniin. Omaani! 😀

Caesar-salaatilla on parin vuoden päästä 100-vuotissynttärit. Caesar Cardiani, joka salaatin kehitti ja joka jätti nimensä salaatille, kokosi salaatin näistä aineksista: roomansalaattilehtiä, valkosipulia, leipäpaloja ja parmesan juustoa, limeä, keitettyjä kananmunia, oliiviöljyä, Worcestershire kastiketta, ja hänen veljensä Alejandro lisäsi reseptiikkaan anjoviksen.

Minä tein tänään hyvin riisutun version: jääsalaattia, romainea ja rucolaa, parmesaania ja krutoneita, ei keitettyjä kananmunia. Ja sitten se kastike! Sehän se on tämän salaatin ”The Thing”. Ohjeeni on mukaeltu versio, ja sen taustalla on Marko Koskisen ”Passione”-keittokirjassa oleva ”parmesaanidressing”. Mun versio siitä on tämmöinen

Parmesaanidressing
(caesar-salaattiin,
ja monelle muullekin alkuruoalle)

2 kananmunaa
1 tl dijoninsinappia
2 tl vaaleaa balsamicoa
( tai 2 tl limemehua)
½ tl suolaa
1 valkosipulinkynsi
2 rkl parmesaaniraastetta
3 dl rypsiöljyä
1 anjovisfilee

Mittaa kaikki muut ainekset paitsi öljy, balsamico ja/tai limemehu astiaan ja sekoita sauvavatkaimella.
Kun kastike on kuohkeaa, melkein vaahtoa, lisää loput aineet hiljalleen, ohuena nauhana.
Kastike säilyy viileässä useamman päivän, viikonkin.

Bon appetit!

Bloggailu Niitä näitä Puutarhahommia

Puutarhahommia

Puutarhapäivä

Aamupäivällä Pehtoorin kanssa ajelimme Säynäjäahon puutarhalle: peräkärryllinen kukkia (kosmoskukat piazzan ”altaisiin” ja calliope-pelakuut portinpieliin ja ikkunoiden alle ja vähän muita. Hyvin vähän muita, vähemmän kuin koskaan ennen. Kerrankin maltoin. Ja sitten tietysti jokunen säkillinen multaa.

Kauppareissu vielä lisäksi ja sitten lähdin pyöräilemään ensimmäisenä kesäpäivänä. Niin lämmintä ja kesäistä. Viimeinen mutka Hietasaaren ja Aleniuksen puutarhan kautta. Hain kuuden yrtin (timjami, rosmariini, persilja, basilika, salvian ja rakuunan taimet. Taimet puutarhalta koska tänä vuonna en ole mitään esikasvatuksia itse tehnyt. Sipulit, tillit ja herneet istuttelin nekin tänään suoraan maahan. Myös kaikki kesäkukat on nyt jo purkeissaan ja paikoillaan. On niin mukava kun on aikaa…

Arvonta!

Lauantaina kyselin, tietääkö kukaan, mikä on etäisesti viululta näyttävä soitin? – Ja kolme aika hyvää arvausta tulikin: kampiliira, viola da gamba tai avainviulu (eli nyckelharpa). Ja sehän se: avainviulu! Satu tiesi/arvasi oikein.

Avainviulu (ruots. nyckelharpa) on vanha ruotsalainen jousisoitin. Siinä on yleensä 16 kieltä. Niistä neljää soitetaan ja muut ovat resonanssikieliä. Soittimessa on tyypillisesti kolmessa rivissä kaikkiaan 37 puista avainta, mutta sitä tehdään myös nelirivisenä. Avainviulua voi luonnehtia perinteisen viulun ja kampiliiran välimuodoksi.
(Wikipedia)

Avainviulu on Ruotsin kansallissoitin, joka puhdasoppisuuden aikana ja jälkimainingeissa melkein hävitettiin ”sukupuuttoon”, mutta 1800-luvun lopulta lähtien on taas tullut suosituksi ja soinut.

Youtubesta linkkaan tähän pari klippiä: Bachia ja polskaa. Noista näkee miten viulua soitetaan ja miten jännä resonoiva ääri soittimesta lähtee.

Lauantain ´kevätjuhlassa´ eli kotikaronkassa oli oululainen Erja Pätsi soittamassa: hän soitti enimmäkseen pelimannimusiikkia, vanhoja kansanlauluja, polskaa, ja jotain joka vei ajatukset Ruotsin maaseudulle, Taalainmaan aamuihin, jonnekin menneeseen, aurinkoiseen. Tykkäsin kovasti.

Kaikki kolme tähän arvontaan osallistunutta (AK, Kati ja Satu) ovat (muistaakseni) voittaneet jossain kilpailussa ennenkin, – ainakin minulla on kaikkien osoitteet tallennettuina, vaikka ketään en ”livenä” ole koskaan tavannutkaan. Kun tänään ei ole ollut pieniä käytettäväksi virallisina arvonnan suorittajina, niin Pehtoori sai toimia ”onnettarena”. Ja voittaja on: Satu!

Palkintokirja on rotissööriystäväni Jarmo Pitkäsen kirja ”Makuja ja muotoja.” Kun pian puolenkymmentä vuotta sitten kävimme Studioravintola Tundrassa Kuusamossa, ostin itselleni tuon kauniin, melkein taidekirjan, ja samalla varalle yhden, että viedään joskus ruokafriikeille ystäville tuliaisiksi… Ja ylimääräinen kirja on unohtunut hyllyyn ja se tuli vastaan tässä kevään kirjahyllyn siistimisoperaatiossa. Silloin päätin, että tämäpä hyvä arpajaispalkinto blogissa! Onneksi olkoon, Satu ja kiitokset AK ja Kati osallistumisesta!

Historiaa Niitä näitä Oulu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kesäherkkuja

Viikonlopun kotikeittiöstä muutama vinkki…

Etiketti-lehden reseptiä pohjana käyttäen ja mukaillen tein meille eilen tällaista herkkua. Grillattua perunasalaattia ja parsaa prosciuttoon käärittynä. Tuo perunasalaatti on varmasti myös esim. savukalan kanssa oivallista. Nyt ostin ruotsalaisia, pienen pieniä varhaisperunoita, jotka tässä toimivat ihan hyvin, mutta voisinpa suositella vaikka juhannuspöytään tätä – kotimaisista uusista potuista tulee varmaan vielä parempaa.

Grillattu perunasalaatti

- 600 g perunaa (kiinteä) tai varhaisperunaa
- 2 punasipulia
- 2 rkl oliiviöljyä
- 1 tl suolaa
- 1/2 tl mustapippuria rouhittuna
- 200 g fetajuustoa
- 1/2 ruukkua basilikaa
- seesaminsiemeniä paahdettuna
  (rucolaa)

Kastike:

- 2 rkl oliiviöljyä
- 2 rkl balsamiviinietikkaa
- 2 rkl vaahterasiirappia
- 1 chili

Pese perunat huolella. Keitä perunoita 10 minuuttia kuorineen miedosti suolatussa vedessä. Leikkaa lohkoiksi ja siirrä kulhoon.
Kuori sipulit ja leikkaa ne lohkoiksi perunoiden joukkoon. Mittaa päälle oliiviöljy, suola ja rouhittu mustapippuri.
Grillaa perunat ja sipulit kypsiksi.
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.
Siirrä perunat ja sipulit takaisin kulhoon ja sekoita valtaosa kastikkeesta kypsien perunoiden joukkoon, kun ne ovat vielä kuumia.
Koristele salaatti basilikanlehdillä ja paahdetuilla seesaminsiemenillä. Valuta päälle loput kastikkeesta.

Parsat kuorin ohuelti, tarkoituksellisen huolimattomasti, ja kiedoin jokaisen ympärille pitkittäin puoliksi leikatun prosciuttoviipaleen. Laiton parsat vuokaan ja yhtä aikaa perunasalaatin kanssa uuniin (n. 10 min, +230 C).

Lauantainakin meillä uunigrillissä valmistettua kesäruokaa. Aasia marketista (Asemaa vastapäätä) hain pakastejättirapuja (16 € iso pussi, josta puolet riitti meille kahdelle). Tein niille marinadin: Sweet Chili Sauce (tällä kertaa uusi versio Black – sekin Aasia marketista), 2 valkosipulin kynttä, 1 pieni punainen chili, oliiviöljyä, 1 tl ruokokidesokeria sekä suolaa). Neljän tunnin marinoinin jälkeen valutin marinadin pois ja kumosin ravut leivinpaperille. Uuniin 230 – 240 C ja 5 – 10 minuuttia.

Lisänä pinaattia, salaattia ja rustiikkia leipää. Sekä viiniä.

NYT on löytynyt todella hyvä rose-viini, jossa on makua ja on nimenomaan ruokaviini, ei mikään terassien lipittelyrosee. Roseessahan on yleensä parasta väri, mutta tämä on kyllä hailakka. Ja rosehaan on tavallisemmin suht edullista. Tämä ei ole. Ja minusta rose on usein ihan ”turha viini”, mutta tältäkin osin tämä viini on poikkeus. Tämä ei ole turha. Saksalaiselta laaturieslingeistään tunnetulta Rheingaun alueelta tulee melkein parikymppiä maksava, hailakka, mutta todella hyvä R3 Rheingau Rosé.

Viime kevään rose-viinipostaukseni suositukset pitävät edelleen, joten kannattaa tulevien viikonloppujen ruoka/roseviinejä miettiessä tsekata postaukseni.

Tänäänkin olisi voinut lasillisen tuota nauttia, tai ehkä rosesamppanja olisi sopinut vielä paremmin päivän iloiseen teemaan liittyen.

Mutta tänään on myös se Oulun suurpalon 200-vuotismuistopäivä, josta kirjoittelinkin viime viikolla. Tänään oli palon jälkeen jälleenrakennetussa Engelin suunnittelemassa kirkossa aiheeseen liittyvä esitelmätilaisuus, jossa kävinkin ja mennessä kuvasin kirkon komean sisäänkäynnin. ”Engelin keltainen klassismi”, ilta-auringon valo ja juuri lehdet saaneet koivut; tuli enemmän mielleyhtymiä suvivirteen kuin kaupungin tuhonneeseen paloon. Hyvä näin.

~~~~~~~~~~~~

PS. Mystinen soitin kaipaa vielä arvuutteluja… Huomenna arvonta.

Niitä näitä

Valkovuokkojen aikaan

Sunnuntaiaamukin aukeni, valoistui, vähän turhan aikaisin, – mutta valohan on hyväksi. Ja aikaiset aamuthan tarkoittavat paljoa ehtimistä. Olen valaistunut ja ehtinyt. 😀

Pihatöissä minäkin, vihdoinkin. Puutarhallakin jo kävin, tulevalla viikolla sitten ”suuri roudaus”, mutta tänään vain vähän orvokkeja, vaikka olen jo vuosia sitten päättänyt, että ei meille enää yhtäkään orvokkia. Ja joka kesä niitä pihapiiristä löytyy. Joko istutettuina tai ”villeinä”.

Pian parikymmentä vuotta sitten me saimme turppaallisen valkovuokkoja Oulunsalosta, ja ne ovat viihtyneet meillä. Sekä etu- että takapihalla on jo isohkot laikut kukkivia valkovuokkoja. Ne ovat jotain sellaista, joita ilman äitiäni en osaisi kaivata, en arvostaa, en pihallamme varjella. Tuulihatut, tiikerikakku, rapukestit, pyrkimys pukeutua juhliin kunnolla, lakanoiden mankelointi, kaikin puolinen kohteliaisuus, siisteys, hommien ajallaan suorittaminen ja hyvä, edullinen(!) kotiruoka, oman työn (humanistihommia ei aina laskettu työksi… 🙂 ) tekemisen tärkeys – myös naisen elämässä, ovat (mm.) sellaisia ”ulkoisia” juttuja, jotka minulla ovat selkäytimessä, geeneissä, kasvatuksessa syvälle tallennettuina, opittuina, luontaisena äidin perintönä. Ja valkovuokot!!

Nyt pihallamme on valkovuokkoja. Vein niitä tietysti haudallekin. Äitienpäiväksi ne eivät näillä leveysasteilla ehdi, mutta toukokuun puolella kuitenkin. Valoahan ne vaativat, nuokin varmasti jo huomenna taas elpyvät pyörätarakkamatkasta. Kummasti poskilla jotain kosteaa, hieman yllättäen, tuntui noita laitellessa. On jo neljä kuukautta…

Muistin, kuinka äiti kertoi, että keväällä, toukokuussa 1957 vain kuukausi häiden ja Ouluun muuton jälkeen, hän oli kävellyt uuden kotinsa lähimetsään, Taskilan pellon pientareelle [ihan tähän meidän lähelle] ja etsinyt jotain, kävellyt kumarassa, kiertänyt ja kaartanut, ja silloinen ”vuokraemäntä”, uusi ystävä, josta tuli loppuelämän läheinen ystävä, kysyi, mitä ihmettä etsit? – Valkovuokkoja!

Turhaan äiti etsi, eihän niitä Oulussa juuri luonnonvaraisena kasva. Täällä niitä on vain harvoissa, ”varjelluissa” paikoissa. Meilläkin vain koska ystävä, jolla hänelläkin on karjalaiset sukujuuret, niiden alkuja aikanaan tuliaisiksi meille toi. Tänä keväänä valkovuokoilla kotipihalla ihan erityinen merkitys.

Raskin leikata kukkia muutaman myös sisälle. Pieni paimenpoikamaljakko on yksi niistä harvoista äidin jäämistön esineistä, joita halusin omakseni. Tuon maljakon äiti sai Tanskan sedältä ja tädiltä, kun hän 1940-luvun lopulla, sodan jälkeen kävi sotalapsikodissaan.

Kuvassa alla (vuodelta 1949) oikealla Pedersenin lapseton pariskunta, joiden luona äitini vuosina 1941 – 1943 oli sotalapsena. Joiden luona hän tunsi aina olevansa hyvässä paikassa, tunsi olevansa kodissa. Äiti vasemmalla, keskellä oleva mies on (äidin muistelun mukaan) Pedersenien naapuri.

Minäkin pääsin 60-luvulla käymään Lejressä, Tanskan ”mummulassa”; enkä muista siitä juuri muuta kuin valoverhot! Heillä oli olohuoneessa isot, paksut valoverhot. Ja muistan, etten ymmärtänyt mitään, mistä puhuttiin (äiti puhui vielä 60-luvulla aika sujuvaa tanskaa…). Kööpenhaminasta minulla on hämärä muistikuva, että siellä ”oli isoa ja hienoa”. Ei viisivuotiaan muistikuvat ole kovin kummoisia. Semminkin kun ei ole edes kuvia tukemassa reissun tunnelmia.

Onneksi kuitenkin on, edes jotain kuvia – ja valkovuokkoja.

Onneksi kyyneleitäkin.