heinäkuu 2019 – Sivu 2 – Tuulestatemmattua

Poikkeusjärjestelyjä

Erilainen sunnuntai, sillä pikkuperhe ei tullut tänään syömään. Ei vaikka on Miniän nimppari. Leivoin kuitenkin kakun.

Key Lime Pie. Amerikkalaisen keittiön yksi klassikkoruoka. Olen tällaisen ajatellut viedä paistinkääntäjien tämän kesäiselle piknikille, jonka teema on siis amerikkalainen keittiö. Siksikin sellaisen halusin koeleipasta. Kun pikkuperhe ei tullut syömään, vein ison osan piiraasta nimipäiväsankarille kotiin. Että miksikö eivät sitten tulleet meille? – No ku. No kun Juniori ja Apsu lähtivät eilen aamulla Norskin koneella kahden päivän kesälomareissulle Helsinkiin, siskoa ja kummitätiä tapaamaan… Poikien reissu. Onneksi – ainakaan vielä – ei Apsulta ole tullut sellaista viestiä kuin isältään, kun tämä oli isänsä (Pehtoorin) kanssa poikien reissulla Helsingissä… 😀

Kyselin eilen aamupäivällä perheen whatsappissa Juniorilta, että onko Apsu täpinöissään kaikesta, ja tässä vastaus: ”Miksi, millon, missä, joko, eikö, millon, miksi, missä? Taukoamatta. 😁” Siispä hämmästyttää, kummastuttaa —

Ja tärkeä osa reissun ilosta on varmasti kummitädillä; ”Saana” oli eilen illalla päivän kierroksen (lelukauppa, ravintola, SeaLife, metro, ratikka, … ja ties mitä) tuki ja turva kun väsytti.

Ja tänään ovat sitten käyneet Suomenlinnassa piknikillä, koska – kuten Juniori minulle jos hyvissä ajoin ennen reissua suunnitelmista tiedotti: ”Ei mitään Lintsiä ja muita härpäkkeitä, vaan Suomenlinna – koska kasvatus!” Paitsi että aika lailla repesin, olin kummallisesti iloinen moisesta. 😉 Ja Apsulla oli ollut jännää: lauttamatka, tunneleita, tykkejä, isojen laivojen näkeminen etc…

~~~~~~~~~~~~~~~~

Olin ajatellut, että tänään olisi pyöräilyvapaa päivä, mutta käväisinpä kuitenkin puoleltapäivin Nallikarissa, jossa avattiin Zipline. Sellainen vaijeriliuku. Vähän huonosti oli markkinoitu tämä avajaishappening, mutta oli siellä kuitenkin rohkeita aloittajia.

Huolimatta, että aika tyyris (20 €) on tuo, niin ehkä haluan käydä kokeilemassa. Kerran on kyllä tuollainen, pitempikin, koettu. Meksikon viidakkoseikkailulla liuttiin pienen laakson yli… KLIKS Ihan jännä kokemus oli.

Nallikarista kotiin ajeltua, laittelin sitten melkein puolet piirakasta Tupperwaren hyvään koteloon, ja poljin vielä Pateniemeen, jossa Miniä ja Eevis viettävät tyttöjen viikonloppua. On Eevis kuulemma Apsua kovasti etsiskellyt…

Kotipiazzalla, jossa mittari näytti ihania hellelukemia oli väistämätöntä, että tein kesän ensimmäiset Hugo Spritzit. Ainakin kerran kesässä on niiden aika, ja se oli juuri tänään. Hugo on raikas, hyvä, vähän makea, pirskahteleva, muistoja tuova. Proseccohan siihen kuuluisi oikeasti, mutta meillä ei jemmassa ollut muuta kuin tuo Haaparannasta ostettu kelpo cava. Se on hyvää sellaisenaankin ja halpaa. Ja sopi Hugoon oikein hyvin.

Hugo Spritz: seljankukkamehua, kuohuviiniä, jonkinlaista kuplavettä (10 + 10 + 5 cl). Lisäksi limeviipaleita, sitruunamelissaa tai minttua, jäitä, ja vähän tummaa sokeria. Suosittelen.

Päiviä kuvittaen ja sanoittaen

Yhtäkkiä matkalla tunsin ratapölkkyjen tuoksun, sitten taas näin kimmeltävän joen, iloitsin kun aurinko pysyi sinnikkäästi pilvien välissä eikä takana, tuntui kesälle, vihdoin tuntui kesälle. Oulujokivarren kapealla tiellä Maikkulan jälkeen oli levollista, lauantaiaamun hiljaisuus ja tuntui melkein vieraalta – kuin en Oulussa olisikaan. Oli poljettava hiljaksiin, melkein joutilaasti. Makustelin mielessäni ja silmissäni kesäpäivää, enkä pysähtynyt ottamaan kuvia. Yritin mielessäni miettiä sanoja kulkemiselle, sille ilon tunteelle, joka kesälauantain aamupäivänä leppoisana tuntui liikkuessa ja siinä, että saattoi kulkea kuten halusi.

Mietin samalla, että nyt kun olen taas palannut – itseasiassa tehnyt kvanttihypyn – kirjojen maailmaan, on ympäröivän maailmani elämä – tai paremminkin sen näkeminen – palautunut ennalleen. Viime vuosien aikana olen tarkastellut maailmaa tai ainakin ulkoilumaailmaani hyvin visuaalisesti. Olen huomaamattani liukunut nimenomaan kuvittamaan päiviäni, en enää niinkään sanoittamaan niitä.

Olen kyllä tiedostanut, että blogini on muuttunut entistä enemmän kuvakerronnaksi kuin verbaaliseksi tarinoinniksi päivieni kulusta. Kun aiemmin usein jo matkalla töistä kotiin tai lauantain lenkillä merenrannassa, mietin mitä kirjoitan illalla, mietin silloin, miten lauseet blogiin rakennan, niin viime vuodet olen kulkenut kamera kaulalla etsien kuva-aiheita ja kuvakulmia, joilla illalla postatessani kertoisin päiväni kulusta.

En enää kirjoita työkseni, nyt kun en enää tuota tekstiä puhuttavaksi tai julkaistavaksi, yritän ottaa kuvia, jotka kertovat siitä, mitä olen nähnyt ja elänyt. Yksi kuva kertoo enemmän kuin…. Vai kertooko sittenkään? Mutta nyt muutaman kuukauden aikana olen kuunnellut kymmeniä kirjoja, ja – toivottavasti – taas löytänyt myös sanat.

Näitä mietin, kun – taas – poljin Turkansaareen.

Siellä on tänä viikonloppuna (vielä huomenna! suosittelen) Perinnepäivät. Monenlaisia työnäytöksiä (kehruuta, sepän töitä, puutöitä, nahkurin hommia) … Ja edelleen lohisoppalounas ja limonadia. Kiertelin ja kuvailin. Ja minä – 1800-luvun agraarielämää ja arjen historiaa vuosia tutkinut ja opettanut – en ollut koskaan nähnyt separaattorin käyttöä ”livenä”. Tänään näin! (Ja koska eletään 2010-lukua oli ”piikatytöllä” Huawei kädessään. 😀 )

Perinnepäivillä, kulttuurihistorian äärellä, oli tuttuja duunista: kollega, opiskelijani vuosien takaa, tiedekunnan hallinnosta toimistosihteeri, kirjastosta amanuenssi … eikä kukaan heistä ihmetellyt että olin kameran kanssa liikkeellä. 🙂 Tuntui olevan menneessä maailmassani tiedossa, että nykyisin enemmän kuvitan kuin sanoitan.

Paluumatka vielä hitaammin kuin mennessä, ihan vain nautin, ettei minun ollut tarve olla missään, ei tekemässä mitään. VÄhän sellainen ”elämä on” – fiilis.

Laittelimme ruokaa, istuimme piazzalla päivettyen, touhusimme pientä puuhailua pihalla, söimme hyvin (Pehtoori oli vuorostaan käynyt Kiviniemen kalasatamassa tuomisinaan ahvenfileitä). Siinä se tämä lauantai.

Niitä näitä

Ohjelmaton perjantai

Kesäviikonloppu. Ohjelmaton perjantai.

Siispä aamulenkki minun tämän kesän lempireitille: kotoa Oulujokivartta Saarelan uudelle sillalle, ja toista puolta jokivartta takaisin. Reilun tunnin lenkki, ja paljon kaunista katseltavaa, jollei muuta niin ainakin joki.

Siellä kuten kaikkialla nyt: tien varrella horsmia, apilaa, tuota kellanvaaleaa hörhökukkaa, jonka nimen tiedän, mutten nyt muista, lumpeita lupiineja, …

Pysähtelen ja tänään sattui sopivasti voimalaitoksen yksi patoluukku olevan auki! Sitä sitten kuvaamaan. Ja välillä kävelemään pitkin, poikin Ainolan puistoa.

Kotiin tullessa taas katselin ilolla portinpielien pelakuita, ja pihaa muutenkin. Muistinpa kuvatakin ennen kuin aloitin tuossa autotallin edessä mattojen pesun. Onhan komeat pelakuut?

Kunhan puolen tusinaa mattoa olin saanut pestyksi ja kuivumaan, tupsahti pikkuperhe käymään. Apsu oli vanhempineen ja serkkunsa kanssa ollut Ranualla (jääkarhu oli ollut hereillä!) ja Rovaniemellä, joten olipa kiva kuunnella kokemuksia. Ja sitte oli nurmella oltava hippasilla ja piilosilla, – jätskiä ja mansikoitakin maistelimme.

Iltapäivän lopulla sitten Pehtoorin ja minun sapuska: sellaista meidän nuoruuden ja sitten lasten alakouluajan herkkuruokaa kuin jauhelihacrepsejä. En tiedä, mistä moisen jutun keksin, – en ole vuosiin tehnyt. Mutta olihan ne hyviä. Ja samalla taikinalla jälkkäri. Lettuja ja mansikoita tykötarpeineen.

Kuukausi on mansikoista nautittu. Lähes joka päivä. Hyvä, pitkä mansikkavuosi. Litraakaan en ole pakastanut, enkä pakasta. Nautimme tuoreista – monin tavoin – niin kauan kuin niitä riittää, ja sitten loppuu. Kunnes tulee uusi kaunis kesä. Nyt nautitaan vihdoin tulleesta kesästä… Niin hyvä.

Liikkuminen Niitä näitä

Sadetta peläten vesien äärelle

Pitkään aiottu kotiseuturetki vol. XX, joka olisi samalla tähänastisen sähköpyöräilykesän pisin (80 km) ja jota olin suunnitellut ja sopinut tälle päivälle, oli aamulla vaakalaudalla. Sääkartat ja sateellitutkat näyttivät iltapäiväksi vesisadetta ja ukkoskuuroja. Ajatuksena kun oli ajella systerin tykö Iihin uimaan, mutta sen verran sokerinen olen, etten halunnut sateeseen ajelemaan ja kuvailemaan. Kyllä minä sitten kuitenkin uhmasin sadetta: Iihin menin, uimaan en.

Haukiputaan sillalla. Kiiminkijoki aamulla lähes tyyni.
Huom. Pyöräkoriin juuri sopiva Fjällrävenin repun ”kamerainsertti”,
josta voin kameran ja objektiivit kätevästi ottaa esiin kuvaushetkiin.
Kamerakotelon päälle sitten vielä pikkuinen cityreppu (kuvassa se roikkuu satulassa).

Iin keskustassa kiertelin ja hätäisesti (lue: huonosti) kuvailin. Ajelin ympäristötaidepuistossa ja pappilantiellä, Haminassakin kävin. Kirkkoon olisin halunnut sisälle, kun näitä Oulun naapuriseurakuntien kirkkoja (Kiiminki, Oulunsalo, Kempele, Haukipudas, Turkansaari) olen tänä kesänä käynyt katselemassa ja monia sisältäkin kuvaamassa, mutta olipa tämäkin kirkko rempan alla, joten ei sisäänpääsyä. Mantereen puolelta alkoi nousta pilviä , joten mietin, jatkanko sittenkään matkaa sisaren luo asti vai käännynkö jo kotimatkalle? Päätin ajella jokisuuhun – uimaan?

Ei, en uimaan. Uikkarit oli kyllä mukana, mutta kun en halunnut jäädä kovin pitkäksi aikaa, saunan lämmityksineen kaikkineen, oli melko kylmäkin ja koko ajan oli sateen uhka olemassa. Sitä paitsi pikkuisen mietin, että jos oikein paikalleni jämähdän, jaksanko polkea takaisin…

Sisaren talo on niin kaukana nelostiestä, että siellä on hiljaisempaa kuin meillä Lapissa. Meidän mökkipihaan kun sopivalla (tai paremminkin sopimattomalla) säällä kuuluu pikitien ääret, rekkojen ujellus ja moottoripyörien hurina. Niinpä istumme hiljaisella terassillaan, vaihtelimme kuulumisia, minä mehutankkasin ja ihailin pihansa pioneja. Ja vettä. Hiljaa virtaa Iijoki…

Paluumatkalla sitten jo sähköapua polkemiseen, ja vain pieni sateenräpsähdys. Kotiuduin hyvissä ajoin iltapäivällä, ja kotiuduin mustikkapiirakan tuoksuiseen kotiin. Muropohjaisen (pensas)mustikkapiirakan Pehtoori oli leiponut. Kertoo siitä, kuinka perso Pehtoori on mustikkapiirakalle, leipoo vaikka ite!

Sade on pyörinyt koko päivän sääkartoilla, mutta ei jaksa sataa. Olen jo toivonutkin sitä: ei tarvitsisi lähteä yrttimaata kastelemaan ja sateella oli hyvä vain vetäytyä nojatuoliin lukemaan ja olemaan. Sen verran väsyttää tien päällä kulkeminen, että ei viitsisi mitään tehdä.

Oulun etniset ravintolat

Etniset-kierros jatkuu…

Eilen jatkui pitkään virellä ollut ”Oulun etniset ravintolat” -kierroksemme. Toistakymmentä on jo testattu, saman verran ehkä testaamatta.

Eilen vuorossa Oulun – ja Suomen – ainoa bangladeslainen ravintola Fuchka. Se on vähän piilossa, Nummikadulla. Se on ollut Oulussa, samassa paikkaa, jo yli neljä vuotta, ja vasta nyt sinne eka kertaa. Kesätiistaina lounasajan lopulla sinne olisi mahtunut muitakin, vaikka ravintola onkin aika pieni. Pari kolme take away ruoanhakijaa siinä ollessamme kuitenkin kävi.

Pidän paikan mustavalkoisesta simppelistä sisustuksesta, ja siitä, että siellä on raikasta ja siistiä. Tosi siistiä, yleensäkin ja erityisesti verrattuna moniin muihin aasialaisiin paikkoihin.

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Minulla ei mennessä oikein ollut minkäänlaista käsitystä millaista on bangladeshiläinen ruoka. Jotain nepalilaisen ja intialaisen kaltaista? – Noh, eilisen yhden kokemuksen perusteella kyllä ja ei. Riisiä ei meidän annoksissamme näkynyt, chiliä ja currya ei ollut kaiken alleen peittävänä makuna, ja ideana nimenomaan, että itse voi säädellä tulisuuden määrää. Tamarind-kastike (Tamarind sauce: tamarind, sugar, salt, chili) joka taitaa tulla useimpiin annoksiin tuodaan pikkulasissa, josta sitten voi itse annostella.

Lounasvaihtoehtoja oli monenlaisia, ja kuten tavallista otimme erilaiset – nimenomaan koska halusimme testata. Minulla oli ”Combo”, johon tulee pieni hyvä alkusalaatti ja juoma sekä neljä fuchkaa (= pieniä nyyttejä, joissa on perunaa ja valinnan mukaan joko kanaa, kasvista, härkää) ja sitten niiden yhteydessä keitto (valittavana oli tomaatti, linssi tai fuchka (= perunaa ja joitain muuta). Pehtoori otti munakas-aterian, johon tuli munakas (kanamuna, sipuli, chili), ja parathaleipä. Molemmat lounaspaketit maksoivat 9,90 €.

Ruoka oli kevyttä, sopivan mausteista, makoisaa ja ennen maistamattoman makuista. Yksinkertaisesti se oli hyvää. Palvelu oli ystävällistä, kohteliaaksikin sanoisin.

Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus. Ja ehdottomasti haluan käydä kokeilemassa myös illallismenua. Annokset on isompia, ja erilaisia näyttää olevan paljon, – ja mangolassia! Ravintolassa on myös viinejä, joten juhlavampikin illastaminen onnistuu.

Haarukoita neljä. Siis [icon name=”cutlery” class=”” unprefixed_class=””][icon name=”cutlery” class=”” unprefixed_class=””] [icon name=”cutlery” class=”” unprefixed_class=””] [icon name=”cutlery” class=”” unprefixed_class=””]

Liikkuminen Valokuvaus

Elämyksiä

Eilen illalla kun palasin leffasta, oli Merijalinrannassa hyvin kaunis valo. Hiljainen, tyyni tunnelma. Kesäilta. Ja minä ajatuksissani vielä Elton Johnin maailmassa. Ja olen niin iloinen, että kävimme konsertissaan Helsingissä

Rocketman -elokuva on Elton Johnin elämästä noin 45-vuotiaaksi. Se on hyvä elokuva, ei mikään suurenmoistakin suurenmoisempi, mutta se on oikein hyvä. Harvoin ajattelen leffasta tullessa, että voisin katsoa vaikka heti uudelleen. Tästä ajattelin. Luulen, että se olisi mielestäni toisella katsomiskerralla vielä parempi. Periaatteessa suunnilleen tiesin Eltonin elämänvaiheet, mutta kaiken tapahtuneen volyymi on valtaisampi kuin ajattelin. Elton John on itse todennut elokuvasta: ”On ilmeistä ettei kaikki ole totta, mutta se on totuus”. Hän on itse tuottanut elokuvan ja mm. hyväksyt Taron Egertonin esittämään itseään ja myös kiittäen hyväksynyt Egertonin tulkinnat lauluistaan.

Ja Taron Egerton on se, miksi voisin mennä uudelleen leffaan. Eilen katselin Eltonin Johnin elämästä kertovaa rohkeaa ja rokkaavaa elokuvaa, mutta toisella kerralla keskittyisn Egertoniin ja hänen tapaansa laulaa. Pidin valtavasti. Joten niinpä tänään aamulla meni pitkästi toista tuntia, kun katselin netistä hänen haastattelujaan ja duettojaan Elton Johnin kanssa. Elokuvan lopussa on uusi biisikin ( Youtube ), ja senkin he laulavat (myös elokuvassa) yhdessä.

Lopulta sitten sain lähdetyksi päivän pyörälenkille. Olipa mukava reitti.

Taas uusiakin pätkiä – ja taas minä ajattelin, kuinka ihanaa olisi asua veden äärellä.

Kuvassa Maikkulan kartano. Siellä vietin karonkkani. Jo 15 vuotta siitäkin.

Pehtoori oli polkenut tänään Haukiputaalle, mutta iltapäivällä lähdimme sitten vielä yhteiselle ajelulle. Mentiin kaupungille syömään. Oulun etniset ravintolat -kierros on vielä kesken. Tänään oli vuorossa bangladeshilainen ravintola – kirjoittelen huomenna siitä…

Kaupungista pohjimme kohti Nallikaria ja Möljää. Siellä on Igloo -kahvila, ja se on ollut aina aamuisin/aamupäivisin kiinni, kun olen ohi ajellut, joten ajattelin, että mennään jälkkärikahville iltapäivällä. Ei ollut auki tänäänkään. 🙁

Pilvet roikkuivat kovin alhaalla, tummanpuhuvina näyttivät uhkaavilta, mutta ei tullut tälle päivälle sadetta.

Iltasella kuvahaasteita ja Vastavaloa, äänikirjaa… kesä on jo puolessa.

Luettua

Kirja vei mennessään

Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.

Se on melankolinen, välillä surullinen, ei apaattinen – enimmäkseen kuitenkin vain alakuloinen. Tai onko sittenkään? Se on jotenkin tumma kirja, tai tummanharmaa. Ei ahdistava, eikä pitkäveteinen, mutta puuduttavuuden raja on hyvin lähellä. Silti kirja vie syvälle omaan maailmaansa.

En tiedä, miten ei-yliopistolainen ja akateemista maailmaa tuntematon kirjan kokee, mutta minä koin hyvin vahvasti. Vaikka on kyse amerikkalaisesta elämänmenosta ja oman sukupolveni edeltävistä vuosikymmenistä, oli kirja kuitenkin hyvin läheinen. Se pistää miettimään. Ja se kertoo hyvin, kuinka tärkeää on se, että saa tehdä työtä, josta pitää. Juuri sellaista työtä, jossa on sisältöä ja joka siten ei aina, ei useinkaan, edes tunnu työltä, syystä tai toisesta tuntuu elämältä, hyvältä elämältä. Ja tuntuu oman elämän työltä. Niin kuin minusta omani tuntui joskus vuosia sitten …

Nyt kun olen kerran poissa tästä maailmasta, ajattelin lähteä yhteen toiseen maailmaan: palata omaan nuoruuteeni. Liki elinikäisen fanitukseni kohteen leffan lähden katsomaan nyt. ”Rocketman” – here I come!

Isovanhemmuus Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Hiljalleen hiljenee

Koti on hiljennyt, jääkaappi tyhjentynyt, juhlat ohi.

Olen saanut kokata ja kestitä, mikä toki on minulle mieluista. Mielelläni hemmottelen läheisiä herkuttelulla, jonka päälle ymmärtävät. 😉 Juhannus, mökkiviikonloppu, jolloin tytär oli mankelimatkansa loppusuoralla huilaamassa ja voimaantumassa mökin ruokapöydässä, saunassa ja levossa, seruraavana viikonloppuna äidin ”kesäretki” Rantapeltoon ja samalla muitakin ruokavieraita (= perhettä) ruokapöydässä, keskiviikkona viinikerho, eilen Juniorin valmistujaiskekkerit, — olkoonkin, että ovat olleet aika pienimuotoisia kinkereitä, mutta yhtä kaikki: nyt minulla on toviksi (ainakin viikoksi!!) kokkausinto (ja nimenomaan siihen liittyvä roudaaminen ja suunnittelu) hiipunut.

Mutta kuinka onkaan jo ikävä … Olisi Tyär voinut jäädä vielä, Apsukin toiseksi yöksi, ja pikkuperheen kanssa, nyt kun Juniorillakin on lomaviikko, olisi voitu joku päivä porukalla grillailla etc. Semminkin kun ehkä jopa hieman lämpenee. Mutta nyt Mum´s Hotellissa ei ole enää vieraita eikä omia.

Apsun yökylä sujui hyvin. Ja heti herättyään aamuseitsemältä ilmoitti papalleen, että nyt mennään saunaan. ”Miesten vuoro” oli jo ennen aamiaista. Aamiaisen jälkeen kummitäti (ja mummi) saivat jakaa sen riemun, että vihdoin haettiin autotallin hyllystä ”aarrearkku”, josta on puhuttu jo kauan. Iso muovinen arkku on täynnä Esikoisen ja Juniorin Legoja, joita ei ole hävitetty, ei myyty, ei kierrätetty ja joista on vain pieni kenkälaatikollinen aiemmin haettu käyttöön. Tänään oli sitten aika avata koko arkku! Siinäpä se aamupäivä vierähti.

Sitten oli aika Apsun ja papan viedä Tyär asemalle, tänään kohti Helsinkiä juna kulki ajallaan toisin kuin tänne päin tullessa perjantaina. Samaan aikaan minä kävin lenkillä pyörällä ja kävelemällä Ainolan puistossa, hautausmaalla ja Oulujokivarressa, ja tuntui jo hieman lämpenevältä.

Iltapäivällä vielä rääppiäisistä iso kattaus, joten Apsun vanhemmat ja sisko sekä (varhaisteini) tätinsä tulivat syömään. Ja voi kunpa olisitte nähneet sen ilon, mikä kahdeksan kuukauden ikäisellä Eeviksellä oli kun näki veljensä, jota oli kuulemma kotona etsiskellyt. Ja kuinka Apsu halasikaan siskoaan. Ja kuinka halusi kaikille esitellä hienon majan, jonka tätinsä olohuoneeseen oli rakentanut, ja jossa Apsu oli yönsä nukkunut. Ja siellä piti mumminkin käydä vielä aamupäivällä vähän lukemassa Apsulle… 😉

Nyt on iso osa kesän juhlahetkistä vietetty, nyt nautiskellaan olosta ja elosta vähän tasaisemmin…

Ruoka ja viini Vanhemmuus

Valmistujaisjuhlan päivä

Tänään on ollut juhlapäivä. Vietimme pienimuotoisia valmistujaisia. Viimeinkin.

Juniori halusi viettää insinööriksi valmistumistaan perhepiirissä ja nimenomaan siten, että myös systerinsä olisi paikalla. Kun alkukesän pyörän selässä polkenut Esikoinen oli kotikotosalla ja Juniorilla alkoi kesäloma oli aika juhlia.

Ja Juniori kutsui sitten lopulta myös parhaan kaverinsa (kahden hengen samppanjakerhon V:n), niinpä meitä oli kuusi aikuista sekä Apsu ja Eevis juhlapöydässä. Olin koettanut parhaani mukaan kokkailla kaikkea Juniorin mieluista: alkupaloissa ottaen huomioon mieltymyksensä samppanjaan. Ajattelin, että avaamme juhlan kunniaksi jonkin erinomaisen vuosikertasamppanjan … ja mitä tekee poika? – Tuo tullessaan Jerobeamin: Heikkisen Kallea (Charles Heidsieck) kolmen litran pullon!!!

Oli sellaisen tilannut Saksasta jo toisen opiskeluvuotensa lopulla, ja päättänyt että sitten valmistujaisissa se avataan. Olipa mukava, että vanhemmat saivat olla siinä seurassa, jossa se tapahtui. Sitten perheen kaksi koneinsinööriä (isä ja poika) kilistelivät siinä kuin me muutkin, ja sitten söimme.

Sitruunakakun (joka ei oikein onnistunut) lisäksi jälkkärinä oli suklaamoussea. Se onnistui.

Aika monenlaista oli muutenkin tarjolla. Höpötimme, vuorotellen höpötimme lasten kanssa, viimeistelimme ruokaa, söimme. Ja mukavan illan lopuksi Aatu jäi kuin jäikin yökylään, kuten oli jo viikolla luvannut. Kun kerran ”Saanakin on”.

Valmistujaiset ovat hyvä vaihe elämässä. Yksi etappi prosessissa. Ja niin se vain meidän Juniorikin, varasijalta AMKiin päässyt, nyt jo kahden lapsi isä, melkein koko opiskeluajan duunia tehnyt, hieman tavallista vanhempi valmistuja, on koulunsa – ainakin tällä erää – kunnialla läpi saanut. Hyvällehän se tuntuu.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kesäherkkuja

Koskapa meillä on – taas – juhlaviikonloppu, niin heräsin varhain, jotta ehdin puuhailla kaiken tarpeellisen ennen kuin Tyär saapuisi Helsingistä kello kolmen junalla. Niinpä olin jo aamukahdeksalta Kiviniemen kalasatamassa pieni kylmälaukku pyörän tarakalla. Ei ollut Kalapuohi auki, auvautuu klo 11. Jäi kalat ostamatta.

Sitten laatimaan perusteellista kauppalappua ja kohti kaupungin ruokatarvikekeitaita – autolla. Turhaan touhusin niin tarmokkaana: aamupäivällä tuli perhewhatsappiin viesti toisensa perään, ja niissä junan myöhästymistunnit lisääntyivät yksi kerrallaan. Lopulta VR sai junaan jarrut kuntoon ja se pääsi lähtemään 3½ tuntia myöhässä. Joten minullakin oli sitten aikaa viettää hyvinkin parituntinen äidin luona.

Vielä auringon kotipiazzalle paistaessa istahdimme ruokapöytään, juna ja tytär sen mukana kun pääsivät Ouluun. Tänään sitten vain kolmen hengen vähän vaatimattomampi perjantaipäivällinen.

Alkuperäissuunnitelman kala sattuneesta syystä vaihtui tuoremakkaraan ja grillattuun haloumiin, joka oli osa uutta (ainakin meillä uutta) salaattia.

Mansikka-haloumi-salaatti

vihersalaattia
rucolaruukku
iso pala vesimelonia
pala cantaloupemelonia
mansikoita

Haloumi-juustoa (Lidlin yrttihaloumi on hyvä valinta!)

Pilko ja kokoa edellä olevista salaattipohja, ja grillaa tai paista pannulla haloumi.

Salaattikastike

3 rkl oliiviöljyä
3 rkl valkoista balmicoa
2 rkl hienonnettua minttua
pippuria myllystä

Sekoita aineet ja kaada salaatin päälle juuri ennen tarjolle tuomista.

Oikein hyvä salaatti makkaran oheen, tai lounassalaatiksi…

Ja jälkkäri: viikolla selaillessani (ranskalaisen keittiön) keittokirjojani etsien huomiseen juhlapöytään evästä sattui paristakin eri kirjasta lähes samankaltainen ohje uudenlaiseen passionhedelmäherkkuun, jollaiset tänään juuri äsken söimme. Tarkistamatta ohjeita tarkemmin tein suunnilleen näin:

Passionhedelmäjälkkäri (2 – 3 pientä annosta)

3 dl (Valion) kreikkalaista jugurttia

1 – 2 rkl tomusokeria

puolikkaan sitruunan mehu

1 dl (kuohu)kermaa

2 – 3 passionhedelmää

Valuta jukurttia kahvinsuodattimella vuoratussa siivilässä pari tuntia.
Sekoita jukurttiin sokeri ja sitruunan mehu keskenään.
Annostele laseihin vuorotellen jukurttiseos ja passionhedelmän liha.
Anna seoksen maustua jääkaapissa tunnin ajan.

Helppoa ja hyvää, eikä kovinkaan makeaa, mutta jälkkkäriherkku silti.

Iltapäivästä lähtien Oulussa on tuntunut melkein kesältä. Se on hyvä tunne.