Month

elokuu 2017

Showing: 1 - 31 of 31 RESULTS
Lappi

On tämä aika vuodesta

Lapin hulluus. Siitähän paljon puhutaan, liekö sille oikein perusteellista ja perusteltua määritelmää? Taitaa ilmetä eri ihmisillä, eri aikakausina, eri paikoissa eri tavoin.

Jollakin lailla se minussakin ilmenee.

Ja jutaaminen. Oikeasti jutaamisella tarkoitetaan suurporonhoitoon liittyvää  nimenomaan saamelaisen väestön vuotuiskiertoa, mutta kyllä minun mielestäni myös modernia jutaamista on olemassa.

Ja tähän Wikipediasta yksi selitys jutaamisesta: Jutaaminen tarkoittaa …vaellusta porojensa kanssa toiseen paikkaan osana perinteistä vuotuiskiertoa. Suurporonhoitajat jutasivat satojakin kilometrejä yleensä kesä- ja talvilaiduntensa (ja samalla kesä- ja talvikyliensä) välillä.

Jutaamnen on saamelaisperäinen termi, joka liittyy juuri suurporonhoitoon. Saamelaisten alkuperäiseen pyyntikulttuuriin kuului myös perinteistä vuotuiskiertoa, mutta sitä ei sanota jutaamiseksi.

Mekin jutaamme. Meillä on vuotuiskiertoa ”satojakin kilometrejä kesä- ja talvilaidunten ja -kylien välillä”. Nyt vuotuiskierrossa on aika siirtyä etelän kylästä pohjoisen kylään; on ruskan aika. Nyt oli aika, oli sopiva välämä, lähteä. Ja kuinka hyvälle se taas tuntuikaan tulla tänne. Hangasojan varteen, mökkieloon toviksi. Tatit ja tunturit mielessä.

Tuossa matkalla, tavattoman kauniina elokuun viimeisenä päivänä, tänne ajellessa mietin, että mitenhän sellainen kiintymys paikkaan voi tulla. Että on tunneside paikkaan ja rakennukseenkin. Onko se se eletty elämä, hyvä elämä, jossakin lokaatiossa, joka tekee siitä rakkaan? Se tuttuusko? Se, että se on oma? Onko sittenkin vain kyse ”materiasta” ja olemassa olevasta ympäristöstä: rantasauna ja voimapuu. Nehän ne liittyvät tähän paikkaan… Entäs sittenkin se ”atmösfääri”, miljöö ja jopa mentaliteetti? Tunturit, lempeät, haastavat ja joskus pelottavatkin metsätaipaleet, vuodenaikojen erilaisuus, hengittämisen helppous, kaamos ja yötön yö, tekemisen jäljet ja tekemättömyyden lupa…

Sitäkin mietin, että entä sitten, kun enää pääse tänne? Syystä tai toisesta täällä kulkeminen loppuu joskus … reissugeeni on dominoiva, se on vienyt kauas ja lähelle, vaatinut kulkemaan. Mutta entä sitten kun osa minun vuotuiskierrostani hiipuu. Jutaaminen ei ole loputonta, on pysähdyttävä. Jonnekin, johonkin. Ja tämäkin yksi tärkeä paikka elämässä jää pois. Minä olen kulkenut näillä seuduin enemmän, vähemmän aktiivisesti puolivuosisataa. Viime aikoina enemmän.

Eihän tästä näin tärkeä juttu olisi tullut, jollei tuo juuri rantasaunan lämmitykseen lähtevä mies olisi ihan samanlainen. Täällä me nyt olemme, tyytyväisenä siitä että on tämä mahdollisuus, tämä paikka, tämä vuotuiskierto, on ´meidän oma´ Lappi.

Historiaa Kesäkuvakisa Valokuvaus

Kesäkuvakisa 2017

Nyt on tämän blogin viidennen kesäkuvakisan vuoro!

Ideana on se, että käytän päivän ajellen pitkin poikin Pohjanmaata ja Pohjois-Suomea yhden päivän aikana kuvaillen maisemia, museoita, kirkkoja, kulttuurikohteita. Kesäkuvaretkieni ääripäissä ovat olleet Tornio, Kuusamo, Kajaani, Ylivieska, Kokkola. Eilinen retkeni jäi vähän torsoksi: kaksi itselleni kiinnostavinta kohdetta jäivät käymättä paljolti illansuussa alkaneen vesisateen takia. Mutta ehdin silti aika paljon!

Kuvat ovat niistä paikoista, joissa kävin. Se taas merkitsee, että ne eivät voi olla kovin kaukana Oulusta. Näin ollen pohjoissuomalaiset ovat kilpailussa etulyöntiasemassa, joten reiluuden vuoksi – kuten tapana on – annan hyvityspisteitä siten, että jos et ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat yhden lähtöpisteen ja jos koskaan et ole edes käynyt, saat kaksi lisäpistettä.

Ilmoittele vastauksesi suoraan minulle sähköpostilla (reija at satokangas.fi), mutta laita myös kommenttilaatikkoon alas (vaikka nimimerkillä) ilmoittautuminen osallistumisesta, jotta arvonta on sitten reilu, kun kaikki näkevät, ketkä ovat kisaan osallistuneet, ja toki muutkin kommentit ovat tavalliseen tapaan tervetulleita. Kilpailuaikaa on ensi viikon sunnuntaihin (10.9.); puoleen yöhön asti voit lähetellä vastauksia. Maanantaina on sitten tulosten julkistus!

Kolmen edellisten vuosien kesäkisojen tulokset (ja niistä linkit edellisiin tehtäviin)  ovat linkkien takana: toissavuotinen 2015,  2014, täällä 2013 ja täällä 2012. Ehkä niihin perehtyminen antaa jotain apuja myös tämänvuotisessa kisassa?

Entäs palkinnot? Palkintoja on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan suoritamme arvonnan.

1) Lahjakortti (20 €) Digitarvike-liikkeeseen tai Pentikille
2) Pullo kuohuviiiniä

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon Vuorotellen-kirjani.

Alla 12 tehtävää, joiden kuvat eivät ole kulku- ja/tai aikajärjestyksessä. Tiedätkö tai arvaatko, mistä ne ovat ja mitä ne esittävät? Kuvista saatavat pisteet vaihtelevat: 1 – 3 pistettä/kysymys, ja pisteet on merkitty sulkuihin kysymyksen/kysymysten perään.  Maksimipistemäärä on 18 (+ mahdolliset kotipaikkahyvityspisteet = 2 pist.).

Googlea, sukulaisia, kavereita kaikkea mahdollista on luvallista ja varmaan tarpeenkin käyttää

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

KISAN KUVAT KYSYMYKSINEEN 

  1. Mikä ja missä? (1 pist.)
2. Mitä tässä (vas. puolen tietä) kasvaa ja mikä Pohjanmaan kunta
on tämän kasvatuksesta kuuluisa? (2 pist.)

3. Missä tämä junaristeys on? Ja mihin Suomen rikoshistorian tragediaan tämä liittyy? (2 pist.)

4. Mikä joki? (1 pist.)

5. Missä on näin kaunis kirjasto? (1 pist.)

6. Missä ja kenen taidegalleria? (1 pist.)

7. Liikenteenjakajissa ja kiertoliittymissä on usein ko. paikkakunnalle jokin tunnistin. Missä on tällainen? (1 pist.)


8. Mitä nämä ovat? (1 pist.)

9. Minkä seurakunnan vaivaisukko tässä seisoo? Mistä ko. kirkko on erityisen kuuluisa? (2 pist.)

10. Mikä tämä kummajainen on ja missä se on? (2 pist.)

11. Missä tämä rivitaloasumus on? Miltä ajalta se on? (2 pist.)

12. Missä tämä ravintola on? Mikä sen nimi on ja miksi sen nimi on se, mikä on? (3 pist.)

Lähetä vastauksesi osoitteeseen [reija (at) satokangas.fi],
ja laita kommenttilaatikkoon alle jokin pieni viesti osallistumisestasi. 

Kesäkuvakisa

Kesäkuvaretkeltä palattua

Kesäkuvakisa.

Siinä rajoilla ollaan, voidaanko enää puhua KESÄkuvakisasta, mutta katson, että voin ihan hyvin niin tehdä. Tänään aamulla hyvän sään ja valmiiksi suunnitellun reitin myötä lähdin aamukahdeksalta huurruuttelemaan.

Kesäkeli vaihtui iltapäivällä hyvin syksyiseksi ja sateiseksi, ja kun hieman nuivasti kurkkua vaivannut karheus ja palelu enteilevät alkavaa flunssaa, jäi reissuni tavallista lyhyemmäksi. Semminkin kun kuvausinto oli jotenkin hävöksissä.

Näistä huolimatta auton mittariin kertyi 238 km, aikaa kului reilut seitsemän tuntia, Polar Looppiinkin tuli liki se 10 000 askelta, otin (vain!) 189 kuvaa, ehdin välttää yhden porokolarin, näin yhden peuran, tulin ajaneeksi yhden hiiren yli ja löysin paljon uusia tienpätkiä.

Ihmettelin todella kauniita pihapiirejä vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Oulusta, kauniiksi hoidettuja pihoja ja huolella huollettuja kauniita maalais- ja rintamiestaloja, vapaa-ajanasuntoja ja mökkejä. Ihania paikkoja vesien äärellä. Yhdessä museossa tapasin entisen opiskelijani, yhdessä kyläapteekissa toisen. Olin iloinen kun tervehtivät ja tulivat juttelemaan, kertomaan opinnoistaan.

Mitä nuo pellolla oleva kukat on? – Niitä oli monta pellollista. En ole koskaan ennen nähnyt tuollaisia peltoja. Tosin ei minulla kovin usein ole ollut tapana ajella elokuun lopussa pitkin Pohjanmaan maaseutua.

Kuten edellisinäkin kesinä (2012, 2013, 2014, 2015, viime kesä jäi väliin) kiertelin museoissa, kotiseutunähtävyyksillä, luonnonkauniila paikoilla, pikkukylien raiteilla, kirkoissa.

Kävin syömässä yhden lähikunnan pizzeriassa, ja vaikka iso pizza salaatteineen, juomineen ja kahveineen maksoi vain kahdeksan euroa, en mene sinne uudelleen, enkä ottanut sitä puolikasta jäljelle jäänyttä mukaani. Niinpä iltapäivän lopulla jaksoin hyvin yhdessä toisessa pitäjässä käydä viehättävässä kahvilassa jossa muumimukillinen kahvia ja maukas raparperipiirakan pala maksoivat yhteensä 2,50 euroa. Ei ole maalla kallista.

Nyt alan valita muokata kuvia, lepäämään flunssanalkua pois ja huomenna sitten julkistan kilpailun. Josta taitaa tulla aika helppo. Ainakin oululaisille, mutta muille tulee taas hyvityspisteitä… ja palkintokin, ainakin yksi, on luvassa.

Mutta siis huomiseen!

Kesäkuvakisa 2015

Isovanhemmuus Oulu Valokuvaus

Mummeilua ja maalaismaisemaa

Monenlaisia tunnelmia ja tekemisiä tänään.

Aamupäivä meni äidin asioilla ja luona, jossa eiliseen postaukseeni ja nimenomaan sen jatko-osaan liittyen pitkään muisteltiin, tarkisteltiin vuosilukuja, nimiä, henkilöitä, etsittiin vielä kuvia.

Ja sitten suoraan hakemaan Apsu ja äitinsä. Juniorilla alkoi tänään koulu, paluu kesätöistä ja isyyslomaviikoilta kouluun, kolmas vuosi jo, ja Miniällä oli iltavuoro jonne Aatun kanssa hänet vietiin ja sitten minä sain pihalle pelikaverin.


Apsusta on kesän aikana kasvanut iso poika, oikeasti leikki-ikäinen, joka touhuaa, ja puhua pulputtaa. Kokonaisia lauseita ei vielä ole montakaan, mutta paljon asiaa, josta kyllä saa selvää. Ja laulelee itsekseen jotain leikkiessään. Oma ”mummipappa” -laulukin on ja me Pehtoorin kanssa sitten tietysti hyrisemme vieressä onnellinen hymy naamalla. Hyvin hyväntuulinen poika on edelleen. Toki ponnekkaita kaksivuotiaan EI-kommentteja tulee aika tiuhaan, mutta ne tuntuvat jotenkin täytesanoilta, joita ei seuraa mitään itkupotkuraivareita, mökötyksiä tai oikeastaan yhtään mitään. Hommat jatkuu ja sujuu. Hii-o hoi, kuuluu taas välillä ja sitten, No niin!

Illansuussa kun Juniori haki pojan, lähdin, vihdoin Oulujokivarteen kuvailemaan ja kävelemään. Oulujoen kirkosta on menossa kuvakilpailu, ja olen pitkin kesää ajatellut tekeväni kuuden kuvan miljöösarjan, mutta enpä ole aiemmin saanut aikaiseksi. Ei tainnut tämäniltaisista otoksista mitään kilpailukelpoisia otoksia tulla, mutta olipahan ihana tyyni elokuun ilta kulkea Oulun kulttuurimaisemassa. Oulunjoen pappilan rannassa olin pitkään ja riemastuin ikihyviksi tavattoman kauniista ohrapelloista, jotka ilta-auringon valossa olivat ihan kultaa.

Pappilan rantamökki.

Poikkimaantien uusi silta …

Historiaa Oulu

Koskelankylän (ja minun) historiaa vol. I

Siinä se on. Minun lapsuudenkotini. Ja kotini abivuonna ja opiskeluajan alussa. Osoitteessa Koskelantie 123.

Koskelankylässä, nykyisin tunnetaan Taskilana, oli Koskilinjat OY:n tallit. Siinä vietin lapsuuteni 11-vuotiaaksi asti, jolloin perheemme muutti vajaan kilometrin verran pohjoiseen: seuraavat kahdeksan vuotta asuin Oulunseläntien (Koskelantie tuoltakin osuudelta vuoteen 1973?) uudessa omakotitalossa ja sitten muutin takaisin ”tallille”. Nyt tallit on purettu (ks. kuvat alempana).

Ensimmäiset seitsemän ikävuottani asuin tuolla vasemman siiven alakerrassa, ja sitten 1965, kun isä osti koko firman, me muutimme toiseen kerrokseen, jossa oli myös vintti. Sinne me saatiin veljen kanssa yhteinen huone sen jälkeen, kun remontti oli tehty ja pikkusisko vuoden päästä muutostamme syntyi. Siellä oli myös pieni koppero, jossa meidän ihana ”Iikku”, meidän kotiapulainen, asui.

Itse asiassa en muista kovinkaan paljon noista kodeista sisältä, mutta muistan tuosta pihasta, talleista paljonkin. Eikä ihme, että muistan: siihen aikaan me lapset olimme aina ulkona. Ja minä olin onnikoissa, tallissa, metsässä, majoissa, hiihtämässä, pelaamassa jalitsua (= jalkapallo/futis oululaisittain), nelskaa (nelimaalia), luistelemassa pienellä kentällä, jonka iskä muutamana vuonna takapihalle jäädytti tai laskemassa takapihan lumikinoksista mäkeä.

Piha ei ollut lapsille mikään paras mahdollinen leikkapaikka – tai ei siis aikuisen silmin ollut:  öljyinen, pölyävä, myöhemmin öljysorainen (joka muuten repi polvet aika pahasti haavoille kun kaatui pelissä tai pyörällä), naftalle haiseva ja ympärillä oli jatkuvasti edestaas ajavia onnikoita. Mutta se oli yhteisö! Se oli Koskelänkylän iso piha, jonne tuli usein paljon lapsia, erityisesti poikia, pelaamaan, olemaan konkkasta, pelaamaan kymmentä tikkua, rossaamaan pyörillä, vaihtelemaan purkkakuvia.

Ja siellä oli kaikki kuskit ja rahastajat. Ja minä tunsin heidät kaikki: Kallinkosken Allu, Myllykankaan Iikka, Autereen Reijo, Puurusen Onni, Kaipaisen Tauno, Ritokankaan Topi, Tiivi-täti, Hurskaisen Anna-Liisa, Variksen Airi, … en minä heitä unohda. Tietysti tunsin heidät. Linja kolmosen (Koskela – Kastelli) kääntöpaikka (silloin ei puhuttu päättäreistä) oli kotipihalla. Ja muiden linjojen (60-luvulla ykkösen (Patela – Oulu Oy) ja kympin (”kellolainen”) ja sitten Ojakylän linjan (n:o 20) ) vuoronvaihdot samoin. Ja lisäksi vielä tilausajobussit. Toistakymmentä onnikkaa niitä silloin oli. Ja siellä minä jalkapallokengissä ja verkkareissa välissä heiluin kavereitten kanssa.

Tallistakin tunsin kaikki: pyöräni kettingit sain käydä itse ”voitelemassa” kun Piipon Heikki, Keinäsen Erkki ja Kankaan Erkki antoivat käyttää tippakannua. Ja ottivat joskus korjausmonttuun mukaan katsomaan, miltä onnikka näytti alhaalta päin. Sitä paitsi katsoin oikeudekseni viedä kaveritkin talliin, kun piti pyörän kumeihin laittaa lisää ilmaa: ei tarvinnut pumpata, kun tallissa oli ”automaattipumppu”, jota käyttelin sujuvasti jo alakouluikäisenä.

Polkupyöristä puheenollen: ensimmäinen päiväni ilman apurattaita näkyy minussa vieläkin. Tuossa ylhäällä olevassa kuvassa näkyy rakennuksen oikeassa reunassa liuska. Ajelin sitä alas ilman apurattaita ja siinä reunassa oli sellaisia betonirautoja tms. ja rengas osui siihen ja kaaduin,  sillä seurauksella, että nelivuotiaan oikea silmäkulma aukesi kunnolla. Varhaisimpia muistojani lapsuudesta onkin, kun istuin meidän Pösön (joka sekin näkyy tuossa kuvassa keskellä) takapenkillä ja silmäkulma vuoti verta ihan mahdottomasti. Tikithän siihen laitettiin, siksipä oikea kulmakarvani on edelleen puolisenttiä toista alempana.

Mikä tuon liuskan tarkoitus oli? Sitä pitkin voitiin ajaa henkilöautot toiseen kerrokseen, jossa oli ammattikoulun autolinjan korjaamo. Yläkerrassa oli keittiö- ja ompelulinjat. Ompelulinja oli yksi syy, miksi minulla oli yksi jos toinenkin teetätetty mekko (, joita enimmäkseen inhosin lähes yhtä paljon kuin niitä rasittavia rusetteja, joita letteihini aina pienimmänkin juhlan verukkeella sidottiin!) ja veljelläni kultanappiliivejä. Keittiölinjan en muista vaikuttaneen lapsuuteeni muuten kuin, että siellä oli 15 tytön joukossa yksi ”italialaisen” näköinen (miksi minä muka ajattelin, että hän oli italialaisen näköinen?) nuori mies, poika varmaankin, ja hän aina jutteli minulle lähtiessään kotiin.

En tiedä, milloin nuo oikean siiven toinen ja kolmas kerros on rakennettu, luulisin, että jo heti 60-luvun alussa. Ammattikoulu kuitenkin lähti noista tiloista joskus 70-luvun alussa, ja niihin tuli vuokratiloja, firman konttoritiloja (minun monikesäinen työpaikkani) ja kolmanteen kerrokseen metsän puolelle tuli pari asuntoa. Yhteen niistä minä abivuonna 1977 muutin. Asuin siellä sinkkuna nelisen vuotta, – tosin loppuaikana Pehtoori bunkkasi enemmän siellä kuin vanhempiensa luona. Siellä asuin tasan 38 vuotta sittenkin, sinä vuonna kun menimme kihloihin, mutta tasan, päivälleen, 34 vuotta sitten, jolloin oli meidän hääpäivä, olimme jo muuttaneet tallilta Toivoniemeen.

Kuvan vasemmassa reunassa keskellä, ihan Koskelantien tuntumassa on onnikka (Kutterin korilla Vanaja vai sittenkin Volvo?) parkissa. Se on itse asiassa tankilla. Tankit olivat 70-luvulle asti tuossa, ja siinä samassa kohtaa kävi myymäläauto. Sitähän olenkin jo aiemmin muistellut.

Tässä kuvassa, joka on otettu joko -65 tai -66 kesällä, on minun hameeseen, lettinauhoihin ja rusettikenkiin pukeutumisen hillittömän riemun 😉 lisäksi veljeni, äidinäiti eli Tavastilan mummu ja äidin isän veli Anton-(iso)setä ja iskä (joka on kyllä niin Juniorin näköinen tai toisinpäin!!). Kuvassa näkyy ”tallien” sisäpiha: alhaalla ensimmäinen kotini, sen yläkerta, jossa asuin 65 – 69 ja sitten ihan ylhäällä keskellä opiskeluaikojen ”boksini” ikkuna.

Enpä tiedä, ketä nämä jutut nyt oikeastaan kiinnostavat, mutta näissä muistoissa eilen yhtäkkiä ryhdyin elämään, ja pahoin pelkään, että jatkan näitä vielä monta kertaa.

Mikä sitten eilen tämän nostalgian tuulahduksen ja lapsuuden, Koskelankylän ja ”tallien” historian, muistelun laukaisi. Kaikki lähti liikkeelle Facebookin Oulu tutuksi -ryhmässä julkaistusta kuvasta.

”Herrasmieshistorioitsija Eero” julkaisi ylläolevan kuvan ja kyseli, missä on entiset (vuoteen 1957) Vuolevin, sittemmin Koskilinjojen, tallit olleet.

En ole ennen tuota kuvaa nähnyt, ja kyllähän pisti liikkeelle sellaisen muistojen tulvahduksen, ettei mitään rajaa…. Kuva on vanhempi kuin tuo ylhäällä minulla olevan taulun kuva, joka on 60-luvun vaihteesta. Tässä kuvassa ei ole vielä liuskaa, ei ammattikoulun kerroksia. Mutta tässä kuvassa on paljon muuta. Tässä on mm. Komulaisten talot molemmin puolin Koskelantietä, Markkasen talo ja kuvan yläreunassa Taskilan talon rantapellot! Juuri ne, joissa me lapsena kävimme lennättämässä leijaa ja keräämässä ojanpohjilta sammakon poikasia (miksihän me niitä kerättiin? :D). Ja juuri noilla pelloilla me nyt asumme. Taskilan talon Rantapellossa. Kovin kauas en siis ole lapsuudenkodistani kulkeutunut.

Ja tässä kuvassa, oikeassa reunassa, melkein näkyy yksi talo, jossa asui perhe, jonka esikoispoika oli kanssani melkein päivälleen samanikäinen ja jonka kanssa menimme yhtä aikaa kansakouluun ja olimme neljä vuotta samalla luokalla. Jonka kanssa olin ainakin kerran yhtä aikaa jälki-istunnossa, ja oltiin siellä ”jalkaväkistä” (= hippasilla potkimalla) ja saatiin siitä hyvästä puoli tuntia jälkkäriä lisää. Jonka kanssa pelattiin jalitsua, tehtiin maja tuonne metsän reunaan ja syötiin Marie-keksejä pihalle pystytetyssä teltassa.

Ja juuri eilen, kun olin Facessa nähnyt tuon ylläolevan kuvan, vaipunut muistoihin, lähdin lenkille ja niinhän minä lenkillä juuri eilen, lähes puolen vuosisadan jälkeen!!!, tässä meidän tienoilla, näin tämän lapsuuteni leikki- ja luokkakaverin. Minä tunnistin hänet, hän ei minua. Mutta tovin juttelimme. Tuntui hassulle, mutta olipa mukava.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

 

Minulla ei ole mitään tietoa kuka tämä poron kanssa tallin pihalle tullut ”ajuri” oli, mutta hän meitä lapsia ajelutti. Ja minä törstinä (Lapin lakki ja varmaan siellä ammattikoululla teetätetty takki päällä) istun kyydissä.

Kuten näkyy: tallin pihalla oli aina paljon lapsia.

Ja alla on kuvat lapsuudenkotini saatua purkutuomion. Vuosi on 1998. Tuossa muutaman sadan metrin päässähän tämä on. Nyt siinä on kerrostaloja…

 

 

Oulu Ruoka ja viini

Juhlaa kerrakseen

Ei mikään tavallinen lauantai.

Suomen luonnon päivä. Aika usein ko. päivänä oltu luonnossa, Lapissa. Ei tänään.

Ja historiasta puheenollen, olenpa elänyt menneitä vuosikymmeniäni muistoissani, kuvissa, livenä… Kohtaaminen puolen vuosisadan takaa… hieman hämmentävää sellainen, palaan asiaan huomenna.

Sata päivää Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin. Sitä me on juhlittu. Hyvin syöden.

 

Tänään oli Suomi 100 -juhla Lasaretissa. ”Syödään yhdessä” -teemalla oli hyvinkin parisataa grilliruoan ystävää yhdessä syömässä. Ja monia tuttuja. Ja iloksemme myös VMP, ja flunssainen Juniorikin tuli seuraamme. Heidän kanssaan sitten söimme, joimmekin ja lähdimme (paitsi Juniori) jatkoille.

Pääsin kuin pääsinkin kuuntelemaan Kuuskan paluu -konserttia! Ja juuri silloin kun Lauri Tähkä oli lavalla! Tuli vain mieleen, että olisin voinut olla vaikka hieman lähempänäkin. Mutta sitten, eikös meillä ollut oikein hyvä ystävien kanssa, Barolon kanssa… yksityisaitiossa VMP:n parvekkeella.

 

Kotiin tultua taas iloinen ja kiitollinen päivästä. Liikkuminen, muistot, ruoka, hyvä ruoka, juoma ja seura tekevät elämänmenosta juhlan.

Bloggailu

Kohti miljoonaa

  • En ole tänään ottanut yhtäkään kuvaa. Sellaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan.
    Enkä ole tänään käynyt lenkillä, enkä paljon muutenkaan liikkunut. Sellaistakaan ei ole tapahtunut pitkään aikaan.
    Olen tänään nukkunut pienet päiväunet. Sellaista ei ole tapahtunut moneen viikkoon.
    Olen tänään vain ollut, vähän siivoillut, käynyt markkinoilla ja hallissa, lukenut ja viettänyt tolkuttoman paljon aikaa somessa.

Erilainen päivä siis.

Aamulla Pasi kommentoi, että blogini RSS-syöte ei toimi. Olen sitä yrittänyt korjailla, ehkä se jo toimii?

Korjailujen myötä sain blogin tilastointiin uuden ominaisuuden: nyt näen, kuinka monta kommenttia kukin kommentoija on näinä kuluneina vuosina käynyt kirjoittamassa. Tilastointi ei näytä ihan aukottomalta. Luulen, että kommentoijan sähköpostiosoitteen ja/tai IP-numeron vaihdos vaikuttaa tilastointiin. Mutta tällä hetkellä, kuten niin monta vuotta jo, eniten kommentteja (heti minun jälkeeni (3849 kpl!!) on kirjoittanut Katri! Kiitos niistä jokaisesta. Katrin kommentteja näyttäisi tuon tilastoinnin mukaan olevan yhteensä 444.

Lämmin kiitos kaikille kommentoijille. Tässä ”uuden” tilaston antamia satunnaisia tietoja kommenttien määristä:

Katri 444
Satu 141
Katri H.  174 (missä on Katri H. nyt?)
Koivu 121 (luku ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Tuo on yhden parhaan vuoden luku!)
Mannu 74
Pehtoori 22
Antti 27
Pasi 72 (ei pidä paikkaansa…)
Jarin 219 (viime aikojen aktiivisin. Kiitos siitä!=)
Pena 28
Taije 102

Kaikki satunnaisesti mainitut ja kaikki muut kommenttinne ovat iloni ja tekevät tästä jokapäiväisestä bloggaamisesta mielekästä.

Juuri nyt tilasto (joka ei valitettavasti ala blogin perustamisesta, josta on viikon päästä 10 vuotta!!!) näyttää tältä:

  • 880 859 kävijää (vuodesta 2009)

Jos laskurissa olisivat myös matka-, keittokirja-, joulu- ja luento- etc. sivut,  luku olisi pitkästi yli miljoonan. Arvelisin, että about 1,3 miljoonaa klikkausta. Se on aika paljon se, eikö?

Mutta menneistä viis, katseet tulevaan kauteen…

Ja kun kerran ei ole uusia kuvia, niin sitten laittelen tännekin saman kuvan, mikä oli jo FB:ssa. Periaatteessa yritän julkaista Instagramissa, FB:ssa ja täällä blogissa eri kuvia, koska monet teistä ovat kavereita tai seuraajia noissa kaikissa,… siis, ettei tulisi samoja juttuja joka tuutista. Mutta tässä nyt – taas – yksi Photoshop-harjoitus, jossa mallina oli – kuinkas muuten kuin mummin rakkain ja paras malli, Apsu, joka aina välillä huutelee ”C´mon, mummi!”

 

Kuvan seinä ja ikkuna ovat helmikuun Lanzaroten reissulta ja Apsu x 2 on ihan mummilan pihalla viime sunnuntaina kuvattu. My first Hard Rock Cafe -paita on Tokiosta viime marraskuun reissun tuliainen. Palasista kuva…

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Superviikonlopun alla

Oulussa on tänä viikonloppuna tapahtumia jos jonkinlaisia.

Ilmakitaransoiton MM-kisojen alkuerät on jo käyty, huomenna on finaali, joka on osa Kuuskan Paluu -häpeninkiä (huom. oululainen murremuoto), jossa taas on lauantaina esiintyjiä ihan joka lähtöön: 18.00–19.00 Paula Koivuniemi & Oulu All Star Big Band, 19.30–20.30 Lauri Tähkä, 21.00–22.00 Apocalyptica, 22.30–24.00 Eppu Normaali,  ja puolelta öin vielä ilotulitus. Kyllä minua vähän kiinnostaisi puolikahdeksan aikoihin riekkua jossain Kuuskan laitamilla….

Kuuskasta ja omista teinivuosista voisin kertoa yhtä sun toista, mutta ehkä en halua. En halua ”paluuta Kuuskaan”. Riittänee, että totean, että Anytimen ripsiväri, porkkanat ja Pusta Rose eivät ole hyvä yhdistelmä. 😀

Lauantaina on myös ”Koko Suomen kyläjuhla – Syödään yhdessä”, jonka Oulun osuus on Lasaretissa. Menun ja hinnat löydät täältä. Elovenapoppia (mitä se sitten onkaan) on luvassa about klo 16 ja 17.30. Luulenpa, että me ollaan menossa tuon ensimmäisen setin aikoihin. Ja tiedoksi, että JOS sää ei salli taivasalla syömistä, niin Lasaretisssa ovat luvanneet ottaa terassit käyttöön; pitkät pöydät on siis luvassa joka tapauksessa. Näkemisiin?

Oulun Super-viikonloppuun kuuluu myös Kespron (ammattilais)messut Oulu-hallissa, ja sitten Kansainväliset Suurmarkkinat torilla. Luulenpa, että nämä ovat vasta toista kertaa Oulussa, Viime vuonna me olimme tämän viikonlopun matsutake-jahdissa ystävien kanssa mökillä, joten nyt ensimmäinen kokemus. Kävelin kaupunkiin – kuten tein eilen hammaslääkäriin ja toissapäivänä asioille – ja minulla oli treffit Pehtoorin kanssa: mentäisiin syömään markkinoille.

Aikamme kiersimme ja kaarsimme, kojuja ja herkkuja riitti. Kukkakauppa, pretzel-leivät ja parmesantiski kiinnostivat ehkä eniten; totesimme, että huomenna haetaan niitä viikonlopuksi ja vastaisen varalle. Ja sitten suunnistimme kohti Gyrosta. Kreikkalaisen ruoan ”kioskissa” oli pisimmät jonot, parhaimman näköiset annokset, joten sinne siis. Ja annos (gyros salaatilla ja ranskalaisilla (oikeasti jotain muuta kuin tavikset ranskanperunat) 12 €) oli valtava. Jaksoin puolet. Kännykuvassa ei näy valkoinen kastike, joka oli makoisaa, sitoi annoksen osat yhteen. Se EI ollut tsatsikia, vaan jotain makeampaa. Jos joku tietää mitä, kertokoot.

Siellä me istuskeltiin torinrannan laiturilla ja syötiin katukeittiön hyvää ruokaa, eikä paljoakaan paleltu. Hrrr…

 

Onhan se kokkienkin syötävä!

Leivän ja juuston tuoksu oli huumaava, ainakin nälkäisen nenään..

Ehdottelin näitä Pehtoorille, mutta kyllä minulla olisi Hangasojan varressa näille käyttöä itsellänikin…

Näiden tyyppien juustoa ostimme kilon  viime syksynä Helsingistä Rautatientorilta. Eikä ole kaduttanut. Viikonloppuna haetaan kimpale nytkin, ja varmasti basilicokin lähtee mukaan, koska Italiasta tuotu on aika päiviä sitten loppuun kulutettu.

Trombiperunoita?

Suklaahedelmät näyttivät melkein yhtä hyviltä kuin italialainen jäätelö. Kiellettyjä hedelmiä…

Englantilaisten toffeiden kauppa on korea ja herkut hienon näköisiä. Kerran ollaan tuollaisia, tuon factoryn, herkkuja ostettu ja petytty aika pahasti. Sokerille ne maistuvat, entäs mille muulle?

Englantilaisilla oli myös houkuttelevia hilloja ja marmeladeja ja astioita!

Ruoka ja viini Visby

Niksinurkka vol. 344

Ennen toissaviikon reissuun lähtöä pohdin – hieman ahdistuneena – että olisiko lähdettävä ostamaan uudes kesähousut, kun vanhat olivat kovin kulahtaneita. Vanhat ja tosivanhat mustat pellavahousut ovat olleet mieluisat, ja ulkonäkö on sitten sen mukaista. Sen lisäksi, että ne on aina ryppyiset, nämä oli jo pesty aneemisiksi, epämääräisen harmailta näyttivät. Ja yhdet tummansiniset puuvillafarkut tms. olivat väriltään kyllä jo kirppiskunnossa.

MUTTA: jokin etiäinen menneiltä vuosikymmeniltä iski! Voihan vaatteita värjätä. Pari pakettia Nitor All-in-One -tekstiiliväriä ja nyt! Onhan edellisten lisäksi Pehtoorillakin yhdet ”uudet” housut ja minulla yksi musta T-paita. Ja koko satsin värjäys noin 15 euroa.

Kun meidän mutikaiset olivat pieniä, värjäilin heille vaatteita aika useinkin. Varsinkin isosiskon ja serkkujen vaaleanpunaisista potkupuvuista ja collage-puseroista tuli Juniorille hyviä arkikamppeita värin vaihdon jälkeen. Silloin noiden värien käyttö oli kyllä jotenkin monimutkaisempaa kuin nyt.

Ja sitten teininä tehtiin niitä laamapaita-naru-paitoja. Ja sitä sotkun määrää! Silloin väriaine ja värjättävä kampe piti jotenkin keittääkin, eikö? – Mutta nyt! All in One! Suosittelen.

Toinen pitkään jemmassa ollut vinkki, josta on pitänyt sanoa, on kestopatterit – tai akkupatterit kai niiden oikea nimi. Minulla kuluu sormipattereita kohtuullisen paljon. Langaton hiiri (hiiret) tarvii patterin ja studiohommissa tarvitsen salamaa ja LED-valoa, jotka toimivat pattereilla. Koulukavereilta opinkin, että kannattaa hankkia Eneloppin latauslaite ja pari sarjaa ladattavia pattereita. Laite ja neljä patteria maksavat pikkuisen reilu kolmekymppiä. Aika äkkiä ”haukkuu hintansa takaisin”. Ja säästäähän tuolla touhulla vähän luontoakin.

”Raaka, orgaaninen ja vegaani”, yksikään noista ei ole mielestäni peruste minulle ostaa suklaata. Enkä nyt kovin paljon suklaata yleensäkään ostele. Mökillä kylläkin. Se on hyvä patikkareppuun, ja erityisesti silloin kun ollaan kaksistaan möksällä se on hyvää kahvin kanssa ja ruoan jälkeen silloin kun ei ole varsinaista jälkkäriä, mutta on vielä tilkka punaviiniä. Silloin pari tummasuklaapalasta, mieluiten ChocoDelin konvehti ovat ihan parasta.

Mutta olenpa kerran jostain(?) ostanut jemmaan levyn suklaata, joka vei mennessään:  lakritsi – tyrnimarja raaka-suklaa, – niin ja orgaaninen ja vegaani. Pohdin, mistä sen olin ostanut: halusin lisää ja kävin tässä vastikään Ruohonjuuressa etsimässä äidille diabeetikon suklaata, jota siellä ei ollut, mutta jossa oli tätä! Hillittömän hintaista se on: 50 gramman levy kuus euroa. Mutta tämä on niiiiiin hyvää.

Ja lakritsista puheenollen: Arlan (huom. ei Valion) lakritsirahka on melkein yhtä hyvää kuin Arlan (huom. ei Valion) mangorahka. Mangorahka menee erinomaisen hyvin jätskikieltäytymyksen (joka mm. nyt on päällä) aikana. Samettista, hedelmäistä.

Viimeinen vinkki liittyy kuvasivustooni. Ensinnäkin siellä on nyt loputkin Helsinki – Visby – Tallinna -reissun kuvat. Kaksi uutta kansiota: Turnajaiset ja Helsinki – Tallinna. Varsinkin jälkimmäisessä on paljon kuvia, mm. meidän hienosta Tallinnan hotellista (St. Petersburg), Toompean mäeltä. Vaikka siellä oli tällainen graffiti, en malttanut jättää kameraani käyttämättä.

Laivoista ei juuri ole kuvia: menimme Viikkarin XRPS-laivalla ja palasimme Tallink Shuttlella, joka on otettu käyttöön helmikuussa, ja palasimme noin kuukausi sitten käyttöön otettuun Hernesaaren uuteen Länsiterminaaliin. Molemmat olivat sarjassaan ihan ennennäkemättömiä. Laivassa on kahden kerroksen kokoinen ihan valtava tax-free -kauppa. Tavara- ja juomatalo oikeastaan. Ja terminaali oli tehty vetämään sujuvasti tuhansia suomalaisia ja muita Tallinnan matkaajia.

Kun me kävimme edellisen kerran oli Viron itsenäistymisestä kulunut parahiksi vasta puolenkymmentä vuotta ja turismi, uusi elämänmeno, restaurointi, kapitalismi, ravintolaelämä etc. vasta alullaan, nyt kaikki oli aivan toista. Vaikka olenhan siitä lukenut, nähnyt, muilta kuullut, olin aika hämmästynyt. Oli hyvä nähdä, ja vakuuttavaa oli. Mutta ei minun ihan heti taas tarvi Tallinnaan lähteä, Gotlantiin ennemminkin.

Joka tapauksessa kuvasivustolla on nyt vihdoin Helsinki – Visby – Tallina -reissun loput kuvat, ja kun avaat kuvasivustolla kansion, klikkaa ensimmäistä kuvaa (tai mitä tahansa kuvaa), siten se suurenee, näet sen kunnolla ja sitten voi edetä kuvan oikean reunan nuolilla koko reissun. Pukukuviinkin olen tainnut, sitten sen jälkeen kun viimeksi kuva-asian oli puheena, lisätä kuvia.

Sinne tästä ….

HELSINKI – VISBY – TALLINNA

Jokaviikkoinen soppamme Ruoka ja viini

Parasta pinaattikeittoa metsästämässä

Kippari-Kalle oli se sarjakuvaikoni, jonka esimerkillä meitä 60-luvun lapsia houkuteltiin syömään pinaattia. En kyllä aivan tarkkaan käsittänyt, mitä tekemistä yksisilmäisellä, lihaksikkaalla, piippua polttavalla tyypillä oli pinaattikeiton kanssa, enkä kyllä käsittänyt sitäkään, mitä tämä voimaa uhkunut sälli säilypurkeista söi…

Koulun tai kodin pinaattikeitolla kun ei ollut mitään tekemistä säilykepurkkien kanssa. Ainakaan minun lapsen mielessäni niillä ei ollut mitään tekemistä keskenään. Enkä minä olisi edes tarvinnut Kippari-Kallea heiluttelemaan nyrkkejään, jotta olisin syönyt pinaattikeittoa, sillä pidin siitä. Pidin jopa koulun pinaattikeitosta. Ei mitään ongelmaa, kuten kansakoulun alaluokkien kaverillani An:lla, jolle kerran kolmessa viikossa ollut pinaattikeittopäivä oli itkun päivä.

Kun tämä Jokaviikkoinen soppamme -ideani näki päivänvalon, systeri pyysi, että koetappas kehitellä tai löytää hyvän pinaattikeiton ohje, ja sitähän minä olen tässä reilun puolisen vuotta metsästänyt. Ja juuri nyt kun kauppojen hevi-osastot ja torikauppiaiden laatikot pursuavat toinen toistaan tuoreempia ja värikkäämpiä vihanneksia ja muita sadonkorjuun herkkuja, ei voi olla joka päivä kokkailematta jotain vegeä. Joten juuri nyt oli hyvä päivä keittää pinaattikeitto.

Lupaavan oloinen resepti löytyi Gullichsenien Safkaa (II)-kirjasta. Olennaista on, että se on tuoreesta pinaatista, ei purkista, eikä edes pakasteesta, vaan tuoreesta, ja keitto ilman maitoa.

Ihan pikkuisen muuttelin ohjetta. Oikaisin vähän, ja silti tähän jäi enemmän vaiheita kuin tavalliseen pinaattikeittoon, muttei missään tapauksessa vaikea.

Kyllä oli raikas, ihanan täyteläinen, pinaatille ja hyvässä mielessä terveelliselle maistuva pinaattikeitto. Annoksesta riitti meille kahdelle, ja ohessa oli vielä graavilohi-karjalanpiirakat. Kyllä tähän varmasti olisi pinnalle hyvin sopinut rapeaksi paahdetut pekonikuutiotkin, ehkä ensi kerralla sitten niitä.

Pinaattikeitto

150 g tuoretta pinaattia
1 rkl voita
2 salottisipulia
1 rkl vehnäjauhoja
1 valkosipulinkynsi
6 dl kanalientä 
1 dl kuohukermaa
1 rkl ruohosipulisilppua
2 basilikanvartta lehtineen
suolaa, pippuria, jauhettua muskottipähkinää
2 luomukananmunaa

Huuhtele pinaatti, laita 2/3 siitä lävikköön ja kaada kiehuvaa vettä päälle. Purista vesi pois ja hakkaa pinaatti (myös ryöppäämätön) silpuksi. Sitähän ei ole kuin desi, pari tämän jälkeen. 
Silppua sipulit, kuullota ne voissa pehmeäksi, ripottele pinnale vehnäjauhot, sekoita hyvin, kaada päälle lämmin kanaliemi ja anna kiehua pari minuuttia.
Sekoita pinaatti, silputtu basilika ja ruohosipuli liemeen ja soseuta keitto. 
Lisää kerma, mausteet ja ehdottomasti vähän tai vähän enemmän kuten minä mielelläni teen, muskottipähkinää.

Muskottipähkinän myllyssä olen tuonut Italiasta.. ei ole enää tuoreinta, mutta tuo on todella hyvää, aromaattista. Juuri pinaatti ja porkkanaruokiin sitä usein laitan. Juustogratiineissa se myös maistuu hyvälle.

Toinen, vielä paljon enemmän käyttämäni tuote, nimenomaan näissä keittohommissa on Puljonki. Olen puhunut ja kirjoittanut näistä ennenkin, ja olin Stockan Herkun lähdettyä Oulusta todella huolissani kun Puljonkeja ei tahtonut löytyä mistään. Kunnes hoksasin, että Kauppahallistahan sitäkin saa: Pekurilta kalalientä ja Torin Lihamestarilta lihalientä. Ja on noita nyt tullut muutamiin marketeihinkin, ja Valkeaankin kun asiasta myymälässä kerran kyselin. 😉

Eihän noitä aina raski käyttää, mutta jos haluaa ”premium”- keiton tehdä, eikä ole itsellä pakkasessa valmiiksi keitettyjä liemiä, niin tämmöinen – vaikka maksavatkin moninkertaisesti sen mitä fondiloraus! Ja isosta purkista voi toki käyttää vain osan ja pakastaa. Hyvin on esim. mökillä toiminut kastikepohjina.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Niin etten sitten tänään kesäkuvaretkelle lähtenyt? – ei en lähtenyt, mutta ei johtunut säästä, ei ole edes satanut, vaan tuli taas pari muuttuvaa tekijää. Mutta en ole vielä luopunut ajatuksesta, kyllä elokuu on vielä kesäkuukausi. 😀

Valokuvaus

Photoshoppia ja dalilaisia kelloja

Syksy tuntuu jo ilmassa. Onneksi ei tuule kuten eilen, eikä tullut sitä sadettakaan. Vastavaloon, auringossa kuvaamani punaherukat ovat kyllä eiliseltä lenkiltä, tänään ei noin paljon ole ollut valoa.

Kovasti olen tässä sääkarttoja ja maantiekarttaa tutkiskellut ja pohtinut, josko huomenna lähtisin kesäkuvaretkelle. Sateessa ei ole kiva tehdä muutaman sadan kilometrin rengasmatkaa ja yrittää kuvailla siinä ohessa, joten aamulla sää ratkaisee, …

Tänään olen hoidellut virastoasioita ja ollut muutoinkin hyödyksi koko päivän, joten illan olenkin sitten leikkinyt; ihan ”omaa aikaa” olen tuhlaillut Photoshopilla leikkimiseen.

Joku viikko sitten Jarin kommentoi Nallikarin kuvaani, että se ”tuo mieleen Salvador Dalin surrealistiset maalaukset,  –  – tuttu ”valuva kello” siitä puuttuu”. Silloin päätin ja lupasin yrittää josko kuvaan kellon saisin. Sainhan minä. Montakin. Tämmöinen versio siitä tuli. En ole iha kauhean tyytyväinen, mutta tulipahan tehtyä. Ja opin ”vääntelemään” kuvia.

 

Nallikarin dalilaisten kellojen sade. 

Ehkä nuo ”luomukuvat” punaisista viinimarjoista ovat kuitenkin enemmän minun kuvaustyyliäni, jos sellaista nyt vielä onkaan.

Jokaviikkoinen soppamme Ruoka ja viini Valokuvaus Vanhemmuus

Sadonkorjuuajan sunnuntaipäivällinen

Lieneekö minulla ollut joku kokkausvaje (kaksi edellistä sunnuntaita reissussa), jemmassa monta kokeilematonta ohjetta, se, että systerikin tuli syömään vai mikä kumma, että tein oikein juhladinnerin tänään.

Menu oli kuin paremmissakin pilheissä, – ja aika hyvää oli kaikki. Aloittelin kokkailun lenkiltä ja puutarhahommista palauduttuani paljon ennen puoltapäivää ja kolmelta kaikki oli valmista. Toki kuvailinkin ja katoin pöytää, siivoilin Festaa ja nautin ”ihan hitokseen” kun sain tehdä ja olla rauhassa. Ei kiirettä, ihan omilla ehdoillani, en ollut luvannut mitään erityistä, tein minkä ehdin … Ehkä tämä oli myös jonkinlainen pakomatka maailman pahuudesta; ihan kuin Turkua ei maailmassa olisikaan.

Niin tai näin, harrastelijakokkaaminen on mun juttu. Monessa mielessä.

Ja MENU oli tämmöinen:

Hernecappucino

Grillattua lampaan sisäfilettä hiiligrillistä
Vuohenjuustokastiketta
Kukkakaalipyree
Marinoitua punasipulia
Sienisalaattia
Lehtikaali-rucola-salaattia
Uunitomaatteja

Kirsikka-clafoutis
Tonkapapukermavaahtoa

Visbyn karkkituliaisia

Alkuun hernecappuccino oli mukaelma monista ohjeista, mutta suunnilleen näin nuo pienet kupposet tein. Tämä on nyt se ´rästisoppa´ edelliseltä viikolta. Siis voi tästä tehdä isommankin version. Oikein hyvä pika-hernekeitto on tämä. 😉

Hernecappuccino (4 – 5:lle)

1 pieni sipuli
1 rkl voita
3 dl pakasteherneitä
1 ½ dl kasvislientä
suolaa, pippuria myllystä

Silppua sipuli ja kuullota voissa. Lisää joukkoon herneet, sekoittele tovi ja lisää kasvisliemi. Kiehauta ja soseuta sen jälkeen sauvasekoittimella. Mausta ja kaada kuppeihin. Laita jokaiseen kuppiin teelusikallinen turkkilaista jukurttia tai creme fraichea sekä mintun lehtiä. Pala paahdettua ruis- tai saaristoleipää sopii oheen.

Kukkakaalipyree, jonka tein paahdetusta kukkakaalista (ks. riemastuminen keiton yhteydessä) ei ollut vielä ihan priimaa, mutta söimmepä senkin.

Pehtoori grillasi fileet hiiligrillissä, olin eilen laittanut fileet ”jukurtti-omien-monien-yrttien-ja-valkosipulin marinadiin”. Hassua, ettei meillä ole ennen lampaan tai karitsan kanssa ollut vuohenjuustokastiketta. Tämän yhdistelmän löytämiseksi piti käydä Visbyssä asti, mutta nyt sitä ei unohdeta. En tiedä, miten se oli Värdhusetin keittiössä tehty, mutta minä tein sekoittamalla ”pyramidi”-paketilliseen juustoa puoli desiä ranskankermaa ja vähän ruokakermaa (joka olisi ehkä kannattanut jättää pois), pikkuisen timjamia ja se oli siinä. Siis kylmä soosi. Tulen jatkojalostamaan tätäkin, vaikka hyvää se oli näinkin.

Punasipulin(kin) ohje löytyi torstaisella kampaajareissulla.

Marinoitu punasipuli

Leikkaa kaksi punasipulia ohuiksi renkaiksi, raasta ruokalusikallinen inkivääriä ja lisää se ja puoli desiä öljyä sekä kaksi ruokalusikallista hunajaa ja yksi viinietikkaa, lopuksi mustapippuria ja suolaa. 

Lehtikaali-rucola-salaatti oli täysin omaa tuotantoa: olen vakavasti harkitsemassa, että ensi kesänä laitan lehtikaalta yhden kokonaisen renkaallisen.

Onpa meille ja muille maistunut varsinkin Björckin versio ”kale-salaatista”. (Kuvasta puuttuvat paahdetut pinjansiemenet)

Ja uunitomaatteja olen tehnyt ennenkin, ohje täällä (ja sieltäkin puuttuvat kuvat!! että vieläkin harmittaa se keväinen haaksirikko blogin kanssa. Yli 10 000 kuvaa on hävöksissä!!!).

Ja sitten jälkkäriksi kirsikkapannaria, nyt eri ohjeella kuin heinäkuussa. Tästä piti alunperin tulla karviaispannari, mutta vielä ei Oulun torilla ollut karviaisia, joten avasinpa hapankirsikkapurkin keittiön kaappien perukoilta. Kyllähän tämä kauppansa teki. Oli ehkä parempi kuin se edellinen versio.

Kirsikka-clafoutis vol. 2

(ohje Glorian ruoka- ja viinilehdestä)

½ kg karviaisia tai tölkki hapankirsikoita tai tuoreita kirsikoita
4 kananmunaa 
1 dl sokeria
1 dl maissitärkkelystä 
½ dl mantelijauhetta 
2 tl vaniljasokeria 
¼ tl suolaa
2 dl kermaa
3 dl maitoa
2 rkl ruokosokeria

Lisäksi
2 rkl voita
tomusokeria tai marenkimuru

Laita uuni lämpenemään 180 asteeseen. Vuoraa irtopohjainen kakkuvuoka (halk 24 cm) leivinpaperilla ja voilla. Perkaa karviaiset.
Vaahdota munat ja sokeri sähkövatkaimella kuohkeaksi. Vatkaa maissitärkkelys, mantelijauhe, vaniljasokeri ja suola joukkoon. Lisää kerma ja maito ja vatkaa tasaiseksi.
Ota kourallinen karviaisia erilleen koristelua odottamaan. Laita loput karviaiset vuokaan. Kaada taikina päälle. Kypsennä uunissa 30 minuuttia. Ripottele ruokosokeria pannarin pinnalle ja kypsennä vielä noin 20–30 minuuttia, kunnes pannari on keskeltäkin kiinteä.
Anna pannarin jäähtyä, jotta se ei valahda vuoasta irrotettaessa. Ripottele loput karviaiset päälle ja koristele tomusokerilla tai murustetulla marengilla.

Ja oheen kermavaahtoa tonkapapuraasteella maustettuna. Ja yrttipenkistä kurkkuyrttiä, sitä nyt riittää!

Ja sitten karkkituliaisten vuoro. 😉

 

En millään muista, ketkä kalaasivieraista toivat voimallisen Riojan punaviinin, mutta joka tapauksessa juuri tänään se avattiin. Sellaisenaan ihan hurjan vahvaa, tuoksuvaa, melkein hyökkäävää, mutta mausteisen ruoan ja lampaan myötä se kesyyntyi ihanaksi elokuun iltapäivään sopivaksi punaviiniksi. Juhla meillä on ollut! Parasta että kaikille maistui, sanoivatkin tykänneensä, että oli mukava, leppoisa yhdessä syömisen ilo.

Bloggailu Historiaa Oulu Valokuvaus

Blogia, kuvia, ruokaa, historiaa …

Elokuun lopun viikonloppu on viimeiset kahdeksan vuotta tullut vietettyä paistinkääntäjien vuosittaisessa kapitulissa. Oloksella elokuussa 2009 sain paistinkääntäjien käädyt ja sen jälkeen olemme joka vuosi matkanneet jonnekin päin Suomea viettämään ruokajuhlaa, – viime vuonna sitten järjestävänä osapuolena Oulussa. Kerran olemme olleet talvikapitulissakin (Rukalla 2011), joten onhan noita osallistumisia ollut.

Tänä vuonna päätimme skipata koko juhlan, viime viikon reissu korvasi sen. Toinen syy oli se, että tämänvuotinen kapituli on turhan kaukana, tai siis aika vaikeiden yhteyksien takana: KotHam -kapituli on Kotka-Hamina -akselilla ja jää nyt meiltä väliin. Se on poikkeuksellisesti aika myöhään, vasta ensi viikonloppuna. Ja silloin on Oulussakin tiedossa mukava ruokajuhla. Siihen liittyen olen tänään tehnyt lehdistötiedotetta ja muita pressen hommia.

Laitanpa teillekin tähän tuon tiedotteen, mainoksen…

”Koko Suomen kyläjuhla – Suomi 100”

Ensi viikonloppuna (25.–27.8.2017) on Syödään yhdessä -tapahtuma, josta alkaa lähtölaskenta Suomen syntymäpäivään.

Koko Suomessa syödään turuilla ja toreilla, maalla ja metsässä – yhdessä! Suomessa järjestetään tuolloin maailman suurimmat kyläjuhlat, jossa sadat tekijät ympäri maata luovat oman näköisiään kyläjuhlia. Luvassa on pieniä paikallisia ja suuria valtakunnallisia tapahtumia: kansallispuistoissa, taivaan alla, varuskunnissa, kouluissa ja ravintoloissa.

Osana tätä ”Koko Suomen kyläjuhla – Suomi 100” -tapahtumaa lauantaina 26.8.2017 alkaen klo 15.00 (–19.00) Oulun Paistinkääntäjät, Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestarit ja hotelli Lasaretti järjestävät Lasaretissa Kalatien varrella kaikille oululaisille mukavan iltapäivän teemalla ”Syödään yhdessä”.

Mestareiden grillit ovat kuumana ja Lasaretin juomat kylmänä. Grillistä löytyy herkkuja jokaiselle kukkarolle: grillattua Välimeren raakamakkaraa ja bratwurstia, Viskaalin naudan ulkofileetä ja grillistä on tietysti saatavana myös mitä mainiointa kasvisruokaa. Juustolautasen ja/tai tiramisun voi valita grilliherkkujen jälkeiseen makuhetkeen.

Kyläjuhlan tuntua lisää musisointi, josta vastaa leppoisaa elovenapoppia esittävät Juuni & Olkimaa.

Keskelle kauneinta Oulua, Kalatien varrelle on katettuna pitkät pöydät, joiden ääreen on hyvä istahtaa nauttimaan grilliherkuista, hyvästä seurasta ja yhteisestä tunnelmasta. Näin ”Suomi 100 -juhlaa” vietetään myös yhdessä syöden. Jos sataa on Lasaretissa tilaa yhdessä syömiseen sisälläkin.

Pitkien pöytien äärelle voi tehdä myös pöytävarauksia: varmista porukallesi tai perheellesi paikat ja soittele Lasarettiin (020 – 757 4700) tai laita mailia (lasaretti@lasaretti.com). Toki tapahtumaan voi tulla ilman varaustakin; tilaisuus on avoin, nelituntinen ja non-stop.

Olisipa mukava tavata Tuulestatemmatun lukijoita kyläjuhlassa! – Tästäpä tulikin mieleeni, että olenpa kyllä vähän huolissani blogini elämänmenosta: kävijämäärät ovat taas romahtaneet… Enpä oikein tiedä miten jatkaisin.

No, tänään en ole blogini eteen paljon tehnyt … paitsi opetellut käyttämään Photoshoppia. Jos sitä nyt voidaan sanoa bloggauksen edistämistoimeksi ollenkaan. Ehkä kuitenkin, onhan tämä aika vahvasti valokuvablogi nykyään … tai siis, sekö se on syy kävijämäärän laskuun? No mutta anyway. Tässä ensimmäinen – tuntien opettelun vaatinut – aikaansaannokseni kuplakuvien teossa. 😉

Oulun kaupungintalo ja sen edessä oleva komea kukkapenkki. Entäs tuo keskellä oleva ”tolppa”? Onhan silläkin historiansa, josta olen joskus kirjoittanut. Kirjoittaminen on helpompaa kuin kuplakuvien teko. 😉

Ja nyt kun rupesin kerran tälle historia-linjalle ja kuvien käsittelylinjalle, niin tässä vielä eilinen kuva ja sen muokkaus (liikennemerkit, tolpat ja ihmiset photoshoppailin pois, sävyttelin, kehykset etc. värkkäsin) ja tekstitys eiliseltä…

Tähtitornin kahvila on rakennettu Oulun linnan raunioille jääneen ruutikellarin päälle. Linna oli puurakenteinen, pieni nelitorninen puolustuslinnake, joka valmistui pian Oulun perustamisen (1605) jälkeen.

Linna tuhoutui heinäkuussa 1793 kun salamanisku räjäytti ruutikellarin ja siten koko rakennuksen.

Ruutikellari tehtiin raunioihin uudelleen, ja vuonna 1875 ruutikellarin päälle rakennettiin Oulun Merikoulun tähtitorni. Merikoulu tarvitsi sitä astronomian opetusta varten. …

Kun Oulun merenkulku hiipui ja sitä myöten myös tarpeettomaksi käynyt merikoulu lakkautettiin, Tähtitornissa avattiin kesäkahvila. Siinä se on toiminut vuodesta 1912 lähtien. Sodan aikana kahvilasta huolehtivat lotat.

Tänään liikkuminen vähäistä, syöminen liiallista. Jotain reseptikokeiluja, huomenna lisää kuvien kera. Olkaapa lämpimästi tervetulleita edelleen ja uudelleen, jotten ihan herpaannu tämän kanssa. 😀

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kotiperjantaina ruoka on TOP-juttu

Kun ihmisellä ei ole muuta tähdellistä hommaa, voi yrittää opetella tekemään ”saippuakuplakuvia”. Huoh! Kaikkeen sitä ryhtyykin, mutta vaikka vielä en ole lähelläkään onnistumista, niin kyllä minä väännän niin kauan, että saan julkaisukelpoisen tuotoksen aikaiseksi.

No paljon muutahan en sitten tänään ole ehtinytkään…

Paitsi, että vanhustenhuoltoa niin liikkumisen lisäksi olen laittanut ruokaa. Pehtoori aikoi grillata hiilillä kirjolohta (turhan ennakkoluuloinen olin, sehän oli juuri nyt erinomaisen hyvää), joten minun oli sitten mukailtava sille lisuke/lisukkeet. Tein taviksen salaatin uusiin Helsingin Stockalta ostamiini kulhoihin (jäsenetutarjous, ja noita oli ennestään kaksi, nyt kuusi) ja sitten taas paluu Björckin Australia-kirjan äärelle.

Olen tehnyt siitä ruokaa nyt ainakin 15 reseptin perusteella. Hummus-ohje ei ollut meidän makuumme, tai sitten sörssin siinä jotain, mutta tämänpäiväisen jälkeen luottamus palasi.

 

Katkarapu-kananmuna-paistos, joka näytti munakkaalta, mutta ei maistunut siltä, oli kyllä ihan huippuhyvä. Juuri sellainen, jota voisin kuvitella tekeväni niinä päivinä, kun olen yksikseni. Vain tuplaavani katkarapujen määrän. 😉  Kolesterolit kohdilleen. Lohen päällä oleva kastike on suoraan purkista, eli Creme Bonjour Culinaire tilli-sitruuna.

Se on kyllä valmisruokien ykkönen pitkään aikaan: tee tavallinen salaattipohja, keitä ohjeen kananmuna tai pari/syöjä ja avaa tonnikalapurkki. Asettele salaatti em. aineksista ja kippaa päälle tai laita oheen ruokalusikallinen tai kaksi ko. soosia ja siinä se on. Simppeli, hyvä, makoisa salaatti. Onpa tällä viikolla testattu tuokin…

Mutta tuo Katkarapu-frittatan ohje… Se on tässä!

(tein meille puolitetun annoksen ja oli juuri sopiva lohen oheen).

5 kananmunaa
1 dl kuohukermaa
2 valkosipulinkynsiä
1 tl kurkumaa
suolaa, mustapippuria
50g manchego juustoa raastettuna
öljyä paistamiseen
2 dl kuorittuja katkarapu
Ruohosipulia sekä tilliä

Sekoita kananmunat ja kerma sekaisin. Hienonna joukkoon valkosipuli, mausta kurkumalla, suolalla ja pippurilla. Lisää joukkoon raastettu juusto. Kuumenna pannu kuumaksi ja lisää öljy ja kaada seos pannulle. Alenna lieden lämpöä. Anna paistoksen kypsyä, heiluttele varovasti, jotta seos tasoittuu. Kun massa alkaa kypsyä reunoilta ( tämä vie noin 3 minuuttia 9, lisää ravut mukaan lämpenemään. Kypsennä loppuun ja ripottele päälle tilliä ja ruohosipulia. Näin kesällä käy myös sipulin varret. Nauti lämpimänä ja lisää päälle halutessasi sitruunan mehua.

Ja sitten viini. Löysin Välivainion Alkon uutuushyllystä luottotalo Wolfbergerin Pinot Noirin. Siis Alsacen alueen punaviinin, mikä ei ole ihan tavallista, ei ainakaan Alkon hyllyillä. Eihän se mikään kyykkyviini ole, mutta …

Se kesti erinomaisesti hiiligrillilohen (nam!!!) ja jopa kananmunan. Siinä oli paljon marjojen makua, raikkautta, mutta on toki mainittava, että ei se ole mitään ”lipittelyviini”, vaan juuri rasvaiselle lohelle – tai esimerkiksi ankalle voisin sitä ajatella. Kannattaa oikeasti makustella sitä, siinä on paljon makua!

Se on elokuun viini. Elokuu on täyteläinen. Nytkin ilma kuin jossain etelämpänä… Ehkäpä vielä palaan pihalle, lukemaan siellä ei enää tarkene, mutta yrttejä perkaamaan ja kastelemaan, olemaan. Elokuu on hyvä.

 

Liikkuminen Oulu

Oulussa kulkien

Aurinkoiset elokuun päivät jatkuvat! ”Oi, ihana elokuu” voisin väittää.

Toissapäivänä mietin puolenpäivän lenkilläni, että miksi se on (lähes) aina niin mahdottoman vaikeaa, se lenkille lähtö siis. Sen, että tuohon metsäpolun alkuun pääsee, viimeistään meren näkyessä, ei enää jaksa ymmärtää, miksi ei muka olisi jaksanut lähteä. Eilinen lenkki hoituikin kävellessä hammaslääkäriin ja tänään pyöräillessä Caritaksen kautta kampaajalle ja illansuussa kävimme Pehtoorin kanssa vielä ”heittämässä” pyörälenkin ja ajelimme kaupungille taiteiden ”yöhön”. Tällaiset ”päämäärälliset” liikkumiset on helpompia lähtemisen kannalta. Kun on kerran ”pakko” mennä, niin tulee lähdetyksi…

Se mitä yritän selittää, on se, että kyllä liikkuminen vaan on niin hyväksi.

Mitäkö Oulun taiteiden yössä? Siellähän on virallisestikin yli 70 tapahtumaa, ja nyt vasta alkaa todenteolla tapahtua.. mutta me olemme olleet jo pari tuntia kotona. Ensimmäisenä kävimme teatterin puvustamon kirppiksellä: etsittiin tietysti ensi kesän kalaaseihin keskiaikapukuja ja muuta rekvisiittaa… Eipä löytynyt. Paljon, paljon roolipukuja ja tavallisia vaatteita oli kaupan viidellä eurolla kappale, myös kankaita (studiokuvauksen taustaksi katselin vakavasti harkiten), mutta emme kuitenkaan ostoksille ryhtyneet.

Seuraavaksi Rauhalan kupeeseen Åströminpuistoon, jossa on ”Datapilvi”. Arkkitehtiopiskelijoiden 3600 ilmapallon tilataideteos. Se oli mukava, hienokin.

Piipahdimme uuden Voimalan pihalla, pyöräilimme keskustaan, esittelin Pehtoorille Rotuaarin screenillä olevan hienon valokuvanäyttelyn… 😉 Sentään muutama kuvani ehdittiin nähdä ennen kuin matkamme jatkui Pikisaareen, jossa on Designtori. Paikallista design-käsityötä. Kyllä olikin kauniita koruja, tauluja, astioita, neuleita, kaikenmoista. Kiertelimme, ja onnistuimme kiertämään myös herkulliseen päätepisteeseen suuntaavan vohvelijonon, ja lähdimme kotiin ennen kuin yö oli lähelläkään.

Apsu kävi esittämässä meille ihan oman performanssinsa, ja ”kertomassa” tämän viikon uuden, ison jutun: kerho on alkanut. Kaksi kertaa viikossa poika viettää iltapäivän kotinsa lähellä olevassa kerhossa. Ja hyvin oli mennyt.

Taiteiden yön yhteydessä oleva ns. Korttelihaipakka (~kaupat auki yöhön asti, ja lopuksi ilotulitus) ei sekään houkuta.

Kampaajalla lueskelin ruokalehtiä, ja huomiseksi muutama uusi kokeilu taisi jäädä mieleen. A domani!

Niitä näitä Reissut Ruoka ja viini Visby

Herkuttelua Itämeren rannoilla

Kerrataanpa vielä viime viikon herkutteluja, meillehän reissaamisessa yksi iso juttu on hyvin syöminen, ruokapaikkojen valinta, paikallisista sapuskoista nauttiminen, uusien herkkujen löytäminen, ehkä vinkkien saaminen kotikeittiöönkin. Ehkäpä näistä jutuistani voi olla vinkiksi muillekin…

Aloitanpa siis alusta. Viikko sitten sunnuntaina lennettyämme sateiseen Helsinkiin kävimme (lopulta syömässä vastikään ja vasta nyt paistinkääntäjien kilvet saaneessa Esplanadin Kappelissa. Kalaruoka oli hyvää, lasilliset samppanjaa ja pääruoka kolmelle, kaksi lasillista hyvää valkoviiniä jakaksi Irish Coffeeta (silloin satoi ja oli kylmä!! – reissun ainoa huono sää) maksoivat ihan hävyttömän paljon (liki 200 euroa)! Paikka on hieno ja tarjoilu ystävällistä.

Maanantaina olimme taas paistinkääntäjäravintolassa: Visbyn Stortorgetin reunalla, siis niin turistipaikassa kuin vain olla ja voi, on ravintola nimeltä Rosengården. Siellä Pehtoorin nieriäannos ja minun Toast Skagen olivat hyviä. Niiden oheen pullollinen hyvää chablista maksoi suunnilleen satasen. Seuraavana iltana nautimme melkein samanlaisen setin Visbyn parhaaksi ravintolaksi valitun Munkkällarenin kattoravintolassa ja hinta oli edellisiltaa halvempi, ruoka parempaa. Keskiaikamarkkinoilla me emme syöneet, mutta näimmepä, että ritarit ja pyhiinvaeltajat voivat syödä hampurilaisia…

Ja sitten Visbyn viimeisenä iltana, ehkä reissun paras ruoka: paikallinen lammas kesävihannesten kanssa Värdhusets Lingårdenissa ei hevin unohdu. Ihan ehdottomasti ykkösuositus, semminkin kun paikka oli mitä viehättävin.

(kuvia TÄÄLLÄ)

Torstaihan meillä meni lentokentillä, matkoissa niille ja niistä pois, sekä lennoilla, joten syöminen oli vähän mitä sattuu: lentokenttäruokaa siis.

Perjantaina lounas hoitui Kluuvikadun Fazerilla. Ja sitten illalla Trattoria Sogno Töölössä oli hyvä, meidän kaikkien mielestä. Hyvin italialainen, meteliä myöten. Menussa monenlaista hyvää, kaikilla annokset vähintäänkin runsaat. Ja hintataso ihan normisuomalaista bistrotasoa. Tarjoilija oli varsin ystävällinen, varsinkin kun Apsu osasi hurmata ja kiittää.

Lauantain laivamatkalle Pehtoori, joka muutenkin huolehti koko matkan kaikista kustannuksista, oli hommannut meille ”lounastiketit” Viking Linen XRPS-laivan Wine & Dine -ravintolaan, mikä takasi, että pääsimme istumaan ja saimme lounastaa. A la Carte -lista oli, mutta me tyydyimme salaatti- ja tapasbuffaan, johon kuului lasillinen viiniä. Lasillinen oli valtava. Ei kylläkään niin hyvää, että kaikkea olisimme juoneet, – olihan meillä päivän ensimmäinen samppanjakin jo avattuna. 😀

Lauantain Grande Dinner Tallinnassa on sitten se, mistä kannattaa erikseen hehkuttaa, sekä laadusta että hinnasta ainakin minä olin yllättynyt. Olimme varanneet hyvissä ajoin  pöydän 6 + 1. Matkalla hotellista (St. Petersburg) Domeniciin alkoi Klaara-myrskyn reunamilla ripsiä, mutta ehdimme hyvin sateen alta pois. Meidät ohjattiin vanhassa, vauraassa ja viehättävässä ravintolarakennuksessa kahden salin perällä olevaan tyylikkääseen, mutta kodikkaaseen kabinettiin, joka oli meille juuri soppeli. Saimme lisäksi ”oman” tarjoilijaherran, joka osasi vielä suomeakin.

Juuri kun saimme lasilliset samppanjaa eteemme ja kilistelimme päivänsankarille, alkoi sade ja ukkonen kuulua ulkoa. Isosta avoimesta ikkunasta näimme salamoinnin, mutta se ei häirinnyt illallistamme. Ruokalistalta valitsimme (pl. tyär ja Apsu) mieluisat alkuruoat (kuningasrapua, savulohta, siikatartaria…) ja pääruoaksi melkein kaikki otimme vasikanfilettä (saako Suomen ravintoloissa vasikanfilettä?) hanhenmaksalla ja muilla erinomaisilla lisukkeilla (kuva jäi tietysti ottamatta 😉 ).

Pääruoan jälkeen, ja samaan aikaan kun sade ulkona loppui, oli aika luovuttaa pehtoorille lahjat. Minun lahjani oli palapeli; unohdin (tietysti!!) ottaa lahjakortin mukaan, mutta kylläpä Pehtoori osasi pikaisesti kyhäämästäsi palapelistä ratkaista, mihin lahjakortti veisi… Ja nuorten lahja oli sivupolku minun lahjaani. 😀

Jälkiruoat maistuivat vielä. Ja koko illan tarjoilu, ruokien ja viinien esittely, erityistoiveiden (Apsulle tehtiin tilauksesta ihan omanlainen ruoka) täyttäminen sujuivat leppoisasti mutta tyylikkäästi.

Kuuden aikuisen huikea kolmen ruokalajin illallinen, hienolta viinilistasta valittuna pullo samppanjaa, hyvää Banfin Pinot Grigiota ja pullo Ironstonen pehmeää, mutta luonteikasta Old Vine Zinfandelia + Apsun ruoat ja juomat maksoi— arvaatkaas? – Jotensakin tasan 400 euroa!

Viimeistään tuossa vaiheessa ymmärsin, miksi Tallinnaan matkustaa tuhansia suomalaisia päivittäin.

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat kuvasivustolla… Annoskuvien lisäksi myös miljöistä ja ruokaseurasta on kuvia TÄÄLLÄ

Kun menet kuvasivulle, klikkaa ensimmäistä kuvaa ja etene oikean reunan nuolilla, siten näet kuvat isoina, kokonaisina. 

 

Jokaviikkoinen soppamme

Kaalikeittoa reissun jälkeen

Viime viikolla jäi soppa keittämättä. Jokaviikkoinen soppamme -sarjassa ilmestynee tällä viikolla siis kaksikin keittoa; yritän viikonloppuna tehdä jonkun alkuruoka- tai ”keittiönterveinen” keiton, jottei jäisi rästejä.

Tämän viikon keitoksi valitsin kaalikeiton. Monestakin syystä. Mutta vaikka yksi syy onkin edes jonkunlainen keventely viime viikon runsaan hyvin syömisen ja jokapäiväisten viinilasillisten jälkeen, niin kyseessä ei ole mikään diettaajien kaalisoppa. Toinen syy on se, että nyt kaali, kuten kaikki vihannekset ovat parhaimmillaan ja yrttipenkissäni on lipstikkaa liiaksikin asti. Kolmanneksi kaalisoppa jatkaa viime viikon keskiaikateemaa sopivasti. Kaali on ollut keskiajalla(kin) hyvin suosittu ruoka-aine.

En kuitenkaan halunnut mitään ihan tavallista kaali-jauhelihakeittoa, vaan vähän muokkailin, ja koskapa jääkaapissa on vielä kalaasien kokkailujen jälkeen japanilaisia maustepulloja ja -purnukoita, tuli tähän keittoon pieni häivähdys myös aasialaisesta makumaailmasta.

Ja tässä on taas yksi keitto, jonka upgradaaminen kouluruoan jälkeen on ehkä paikallaan. Kaalikeittohan oli kouluruokalistan vakiosapuska ainakin koko 60- ja 70-luvun. Olipa liha-kaalimuhennos mukana kun kansakouluissa 70 vuotta sitten aloitettiin maksuton ruokailu. Ensimmäisenä maailmassa juuri Suomessa kouluruokailusta tuli ilmaista; jo sodan aikana (1943) eduskunta määräsi kaikki kansakoulut tarjoamaan koululaisille lämpimän lounaan ilmaiseksi vuoteen 1948 mennessä. Alla ehdotelma, joka tuolloin annettiin koulukeittoloille. ”Mukaeltu luukeitto”? – Mukaeltu? Sitä meillä ei eilen ollut, mutta kuten tiistaille ehdotellaan listalla oli meilläkin tänään lihaa ja kaalta.

 

Kaalikeitto 

1 rkl voita
2 sipulia

400 g jauhelihaa

1 varhaiskaali

4 porkkanaa
2 dl lipstikkasilppua
1 rkl tuoretta timjamia
1 kasvis- ja 1 lihaliemifondi
3–5 rkl teriyakikastiketta
2–4 rkl soijaa
1 litra vettä

Silppua sipuli, kaali ja pieni porkkanat.
Kuullota sipulia voissa, lisää jauheliha ja anna sen ruskistua.
Lisää kaali, ja anna muhia tovi.
Lisää vesi ja fondit ja anna kiehua miedolla lämmöllä puolisen tuntia.
Lisää porkkanat, teriyaki ja soija (suolaa tuskin tarvitsee).

Keitä vielä niin kauan (15 min?), että porkkanoissa on vielä suuntuntuma.

Kuten pikkukuvasta näkyy, on keiton pinnalla pienet kultaiset rasvahelmet. Siis ei mikään dieettisoppa, voinokare ja sika-nautajauheliha nuo renkaat tekevät. Ja ne tekevät myös maun. Ei mitään naudanpaistijauhelihaa tämmöiseen soppaan. Se vaan nitisee hampaissa…

Tarjolle jääkylmää (kupla)vettä ja ruisrevittyä. Ei siitä elokuun tiistain kotiruoka paljon parane. Ihan makean makoisaa tuli tästä. Jos olisin tehnyt vain itselleni (tai kaltaisilleni mausteisen ja tulisenkin ruoan ystäville) enkä myös Pehtoorille ja äidin muonavarastoon, niin olisin laittanut enemmän teriyakia ja ehkä vähän jotain chiliä, tabascoa tai muuta antamaan terävyyttä. Mutta tulihan tässä jo muutenkin taas suomalaista perinneruokaa ”tärveltyä” ilman noitakin…

Lisptikkaa on pienen pensaan verran.

Huomenna palailen vielä viime viikon reissuun, mm. ruoka-asioiden ja Tallinnan osalta… joten nyt jatkuu reissukuvien työstäminen.

Reissut Visby

Kotona kuvien parissa

Visbyn, Tallinnan ja Helsingin lämmön jälkeen Oulun aamu tuntui hyytävältä.

Kotiinpaluun jälkeisiä puuhasteluja, posteja, puheluita, pyykkejä, puutarhaa, kaupassakäyntiä, – lenkillekin tarkenin puolenpäivän lämmössä.

Ja nyt olen jonkun tunnin jo perannut kuviakin. Ja hokenut, ettei tarvitse niitä kouluun tai näyttöä varten hioa ja säädellä loputtomiin, joten olenpa saanut jotain aikaiseksikin.

Nyt ensi alkuun kaksi kansiollista kuvia Visbystä, johon ihastuin ikihyväksi. Maanantai-illan ja tiistain vietimme aurinkoisessa keskiaikaisessa kaupungissa ja sen markkinoilla, lähes koko päivän muurien sisäpuolella ja ulkosalla. Kuvasin paljon pukuja, joten toinen kansio on niistä ja toisessa on yleiskuvia kaupungista. Siinä on myös kuvia hotellistamme, hotelli Slottsbacken on vanhassa kaupungissa, sen eteläpäässä. Jykevä ja hyvä hotelli, jonka kellarikerroksessa (myös terassi) tarjottu aamiainen oli ainakin meidän tarpeisiimme ihan riittävä. Croissantit parempia kuin Lidlissä ja se on jo paljon se. Sisäkuvia kuvasivustolla.

Lähde iltakävelylle Visbyn keskiaikaviikolle…

klikkaudu tästä KLIKS

 

Reissut

Paluumatkallakin oli mukavaa

Viikko reissussa: kuusi lentoa, kaksi laivamatkaa, paikallisbusseja, ratikoita, useita tilatakseja, lentokenttäbusseja, pyöräilyä, paljon kävelyä … Seitsemän yötä neljässä eri paikassa: tyttären luona 1, Visbyn Slottsbacken hotellissa 3, Hakaniemen Strand Hiltonissa 2 ja Tallinnan St. Petersburg 1 yötä.

Ainahan reissusta on mukava tulla kotiin, mutta nyt jo oikeasti laukkujen roudaaminen ja eri kulkuvälineissä kulkeminen tai oikeastaan niihin jonottaminen saivat minut jo aamulla – taas kerran pakatessamme – toteamaan, että onpa mukava asettua illalla kotiin. Niin olikin.

Mutta toisaalta: oli kyllä tosi mukava tehdä roundtrip, vaihtaa paikkoja,  matkaseuran kokoonpanoa, tunnelmia, tekemisiä,…

Ehdimme tänään aamupäivällä Tallinnassa huiputtaa Toompean, iltapäivällä palata Tallink Mega Starilla Helsinkiin, käydä Hagiksessa tyttären luona hakemassa isot laukut, hyvästellä tyttären ja P:n, syödä Helsinki-Vantaalla ja lentää Ouluun. Ja Apsu teki tuon kaiken ilman päikkäreitä (pl. 10 min. taksissa lentokentälle). Ihan on reissugeeni pojalla. 😉 Ja kuinka paljon oppikaan uusia sanoja tämän pidennetyn viikonlopun aikana! C´mon, mummi!

Nyt on jo vanhoilla, viikon juhlamatkan tehneillä, väsy, joten paljon kerrottavaa ja vinkattavaa jätän huomiseksi, jolloin alan purkaa myös reilun 1300 kuvan saalista.

Niitä näitä

Juhlaillalliselle Tallinnaan

Flow. Helsingissä on tänä viikonloppuna flow-festivaali. Kyllä, kyllä mekin siihen osallistuimme: kuuntelemalla viime yönä flow´sta palaavia juhlia hotellissa. Noh, ei yöunet kovinkaan moneksi tunniksi häiriintyneet.

Oli aika jättää Hakaniemen Hilton, aika mennä hakemaan pikkuperhe ja tyär völjyyn, P.  (~ vävykokelas) tulisi suoraan satamaan).

Juhlamatkan viimeinen rasti oli edessä: lähdimme aamupäivälaivalla Tallinnaan. Tallinnaan? Kaikki muut kulkevat siellä kerran, pari vuodessa tai edes kerran parissa vuodessa, mutta me emme. Edellinen käynti meillä on noin 20 vuoden takaa… Silloin syyslomalla ala-asteikäisten lasten kanssa piipahdettiin. No mutta nyt oli Tallinnna valittu, kun ajattelimme, että aika edullisesti ja helposti majoitamme nuoret perheineen, poikaystävineen ja juhlaruokailemme porukalla.

Ja Apsu pääsee eka kertaa elämässään laivaan, Haaparantaa kauemmas ulkomaille. Että saamme olla kimpassa, ja siitä Apsu todella piti huolen. Kuten aiemminkin on ollut puhetta; kahden paimenkoiran perheessä kasvanut kaksivuotias onn oppinut kokoamaan laumansa. Apsu piti huolen jo Vetehisenkujalta lähitessä, että kaikki ovat paikalla. Nimenhuuto tehtiin monta kertaa ennen satamaa…

Siispä klo 11.30 Viikkarin XPRS-laiva lähti Katajanokalta kohti Tallinnaa. Kesä, helle, perhe koossa.

Jos tämän koko viikon varauksissa on ollut kaikenmoista häslinkiä, niin yksi huippujuttu on ollut, että olimme varanneet laivalle paikan valkoisten pöytäliinojen äärelle. Salaatti- ja tapasbuffetti oli kelvollinen ja hintaan kuuluneet ”saavilliset” viiniä maistuivat. Samppanjaakin oli laseissa. Juhlaviikonloppu!

Tallinnan tullessamme kaupungissa oli mieletön helle (+ 28 C), tyär ja miniä olivat erinomaiset tyytyväisiä lämpöön. Hoikat, aina palelevaiset nauttivat olostaan lämmössä.

Kiertelimme pitkin vanhaa kaupunkia, etsin liinoja mökin pöydälle, ja mukana kiertelemässä kaksi kanssani yhtä surkeaa shoppaajaa, eivät ole tyär ja miniä erityisen innokkaita ostelijoita…. …. 😉

Olimme kaikki tyytyvisiä kun oli aika siirtyä hotelllille, vaihtamaan kamppeita ja valmistautumaan ”Grande Jubilee” –iltaan.

Ravintolaksi olimme varanneet restoran Domenicin. Minä ja Juniori löysimme sen ihan toisistamme riippumatta. Ja kyllähän meillä oli aihetta toisiamme rutkasti kehua.

Perhe koolla. Ihana huippuilta oli. Palaan asiaan.

 

Niitä näitä Reissut Vanhemmuus

Pehtoorin juhlaviikonloppu

Juhlaviikko on jo lopuillaan.

Teemana ollut ”ruusuja ja historiaa” jatkui elokuun kauniina perjantaina Helsingissäkin. Kunhan myöhään herättyämme ehdimme aamiaiselle, oli sen jälkeen aika lähteä liikkeelle, ”lenkille”.

Ensimmäisenä kohteena Kaisaniemen kasvitieteellinen puisto. Viime vuotisen remontin jälkeen se oli oikein kaunis.

Juuri tänään tasavuosia täyttänyt Pehtoori löysi kaikenmoista mielenkiintoista katseltavaa. Ehkä inspiraatiota meidänkin pihalle. Jään odottelemaan… 😀

Matkamme jatkui radan vartta ja sitten kohti Musiikkitaloa, jossa oli Kukkasidonnan SM-kisojen finalistikukkakimput esillä. Reilu tusina toinen toistaan komeampia kukkakakkuja, kakkukukkia…

Aikamme kukka-asetelmia ihasteltuamme siirryimme Mannerheimintien toiselle puolelle Kansallismuseoon, jossa on valokuvaajille ja kaikille suomalaisille hieno näyttely: Julkinen ja kätketty Suomi. Suomi 100 -teemaan liittyen valokuvia itsenäisyyden ajan Suomesta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näyttely. Muutamat kuvat kolahtivat: sekä kuvina että historiallisesti että inhimillisesti. Tässä yksi niistä.

Kuvien valinta ja tekstitys oli vähintäänkin onnistunut, hyvin oli kiteytetty Suomen historia, sen arki ja kätketty karuus.

Myös Pehtoori piti näyttelyä varsin onnistuneena, ja myös Kansallismuseon uusi Museokauppa sai meiltä pisteet. Mielenkiintoisia esineitä, eikä juurikaan krääsää. Esihistorian uusi näyttely jäi tälläkin kertaa katsomatta – – Sen ehtii varmasti myöhemminkin.

Meillä kun oli tärkeä tapaaminen: Kluuvikadun Fazerilla oli pikkuperheen kanssa ”lounasmeetingin”. Apsu taisi olla ainoa, joka söi oikeasti jotain ”kunnolla”: Me muut nautimme herkkuja, jätskiä ja sen sellaista.

Iltapäivällä pientä shoppailuyritystä, – onnistumatta. Ja sitten tyär oli luvannut karata töistä niin, että ehtisimme luonaan nauttia aperitiiviksi samppanjan, joka oli kesälomareissultaan Pariisista tuonnut. Ja pientuottajan kuplajuoma maistui liki helteisessä kaksiossa, synttärisankarille maljoja nostellen.

Seuraavaksi ohjelmassa hakeutuminen päivällisen äärelle: olimme Pehtoorin kanssa valinneet ravintolaksi Trattoria Sognon Töölöstä. Mutkaton, aidon oloinen italialainen ravintola, jossa söimme hyvin, Apsukin viihtyi. Meidän seitsemän hengen seurue ei ollut se, jonka myötä ravintolan melutaso nousi sellaiseksi, että jo ennen kahdeksaa lähdimme kohti Hakaniemeä.

Pehtoorin kanssa saimme vielä nuorenparin (tyär + vävykokelas) seuraksemme ”yömyssyille” Oslo-pubiin. Siellä oli hyvä tovi rupatella ennen vetätytymistä hotelliin ja lepäämään ennen huomista, joka me on lopultakin nimetty varsinaiseksi ”grande jubileum” -päiväksi. Matka jatkuu uuteen kohteeseen….

Historiaa Reissut Ruoka ja viini Visby

Turnajaiset, hyvää ruokaa ja paluu Helsinkiin

Eiliseen palatakseni …

Turnajaiset. Visbyn keskiaikaviikolla oli ritariturnajaiset, joihin saimme kuin saimmekin liput. Emme tienneet yhtään mihin menimme, ei ollut kokemusta, ei edes telkkarista nähtynä.

Turnajaisspektaakkeli oli perhetapahtuma, ruotsalaiseen tapaan välitön, hyvin tehty, perheille passeli, ei kaljatelttoja vaan karamelliomenoita ja yhteistä iloa ja pukeutumista teeman mukaisesti.

 

Heti tapahtuman aluksi turnajaisareena jaettiin kahtia, ja vastakkaisista katsomoista tehtiin kannattajat ”Gotlannin liigalle” ja ”Tanskan kuninkaalle”. Eikä kestänyt kauaakaan kun areenan molemmille puolille oli saatu aikaan omien kannattajajoukot: huuto, aplodit, buuaukset ja tömistykset nostivat tunnelmaa. Tapahtumalla oli juontaja, juontajat, joiden hauskuuttamisesta, lauluista, yms ei meidän ruotsin kielen taito riittänyt saamaan irti sitä kaikkea tietoa ja huvia, joka olisi ollut tarjolla.

Mutta kyllä me ymmärsimme kilpailusta ja sen kulusta paljonkin.

Illan hämärtyessä, meren tyventyessä, yhdeksän jälkeen esitys päättyi, ja meillä oli vielä  käytössä aamulla vuokraamamme pyörät joten oli mukava ajella rantabulevardia hotellille. Turnajaiset olivat vanhan kaupungin muurin ulkopuolella, pohjoisessa ja meidän hotellimme taas ihan vanhan kaupungin eteläpäässä, joten matkaa oli melkein pari kilometriä. Pyörävuokraamo oli hotellimme Slottsbackenin lähellä, ja jätimme pyörät sinne, lukkoon pihalle ja avain postilaatikkoon, joten palautus iltamyöhällä onnistui mainiosti.

Ennen turnajaisiin menoa kävimme syömässä.  Ei keskiaikaista, ei husmanskostia, ei mitään erityistä, vaan ihan vaan erinomaisen hyvää ruokaa oikeinkin miellyttävässä lehmusgardenissa, ulkosalla. Olihan eillenkin lämmin ilta. Ja oli jo korkea aika – viimeinen mahdollisuus tällä reissulla – syödä paikallista, gotlantilaista  lammasruokaa, jota kaikissa ravintoloissa näytti olevan listoilla. Kesävihanneksien kanssa ja pehmeän kermaisen vuohenjuustokastikkeen kanssa ruoka oli pitkään aikaan parasta mitä olemme syöneet. Ja myös Kalifornian Cabernet Sauvignon oli täyteläisyydessään, pehmeine tanniineineen alkuviikon katkarapuleipien kanssa nautittujen valkoviinien jälkeen tavattoman hyvää.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sitten tänään.

Visby – Bromma – Arlanda – Arlanda – Arlanda ~ loputtomiin Arlandaa – ja sitten vihdoin Helsinki-Vantaa – ja Hakaniemi.

Aamuseitsemältä hotelliaamiaisen jälkeen taksilla ajelimme Visbyn pienelle lentokentälle, josta lähdimme (ajoissa!) kohti Tukholmaa ja siellä nimenomaan Bromman kentälle. Kentältä bussilla no 152 Sundbybergsin keskustaan, josta vaihto lentokenttäbussiin. Sen kyydissä matkasimme kolme varttia Arlandaan. Tästä lentokenttäsiirtymästä huolimatta tiesimme, että joutuisimme odottamaan vielä iltapäivään ennen kuin Finnair lentäisi Helsinkiin.

Lähtöaika oli klo 14.25 (+ tunti Suomen aikaa lisää). Piti olla Stadissa klo 16.25. Oltiin kaksi tuntia myöhemmin. Myöhästymistä, teknistä vikaa, tms. Näin ollen matka Visbystä Helsinkiin kesti liki kellon ympäryksen.

Helpomminkin Visbyyhyn pääsee, laivalla tai suorilla (ruotsalais)lennoilla, mutta kun meillä oli käytettävänä niitä Japanin matkalta jääneitä hyvityksiä. Niillä ostettiin tämän matkan lennot; oli ”pakko” käyttää Finnairia.

Roundtrippimme on nyt siinä vaiheessa, että olemme siis taas Helsingissä ja taas Hakaniemessä, mutta emme kuitenkaan asu nyt tyttären luona, vaan hotellissa (Strand Hilton, josta melkein näkee tyttären luo). Asutaan hotellissa? Syystä että?

Syystä, että tyttären kaksiossa bunkkaa seuraavat pari yötä pikkuperhe. Apsu vanhempineen on tänään lentänyt Oulusta Helsinkiin. Heidänkin matkansa Pehtoori maksoi Japanin (Nagoyan vuorokauden myöhästyneen) lentomatkan hyvityksillä.

Kävimme juuri Vetehisenkujalla moikkaamassa elämänsä ensimmäisen lentomatkan tehnyttä pojanpoikaa, joka selitti ihan omin ”sanoin” huikeaa kokemustaan. Uutta oli myös kerrostalo”asuminen” parveikkeineen, ja mummi ja pappa ihan oudossa paikassa. Olemme siis kaikki Helsingissä: Juniori ja Miniä järjestivät töistä vapaan viikonlopun, ja tytär ja poikaystävänsä ovat tietysti muutenkin täällä. Koko perhe koossa.

Pakomatkasta, roundtripistä, huomenna taas lisää…

 

Liikkuminen Reissut Ruoka ja viini Visby

Gotlannissa ulkona koko päivä

Eilen käytimme lähes koko päivän ja illan Visbyn linnanmuurien sisäpuoliseen, keskiajan maailmaan tutustuessa. Kävelimme vanhan kaupungin, joka ei ole pieni, sekä keskiaikamarkkinat, ristiinrastiin. Luulenpa, että kävelimme melkein kaikki kadut ainakin kertaalleen.

Tänään vaihtoehtoja päivän ohjelmaksi ei ollut suinkaan lyöty lukkoon, eikä edes kovin tarkkaan suunniteltu, mikä ei ole kovinkaan ominaista minun tavalleni matkustaa. Mutta hotellin kelpo aamiaisen äärellä pohdimme, että voisimme vuokrata auton, ja lähteä ajelemaan saaren ympäri, – istumaan autoon koko kauniiksi päiväksi … Tai voisimme lyöttäytyä mukaan jollekin saarikiertoajolle, tai valita paikallisista bussilinjoista reittejä, joiden kyydissä voisimme seikkailla. Tai ihan hyvin voisimme ottaa eilisen toisinnon; kyllä tätä kaupunkia tällä säällä toisenkin päivän voisi tepastella.

Päädyime lopulta pyörien vuokraukseen. Pehtoorin selälle ja meidän molempien ulkonaololle se oli paras ratkaisu. Eikä maksanut paljon: 140 kr (~ 14 €) koko päivän vuokra kolmivaihteisesta, etukorillisesta pyörästä. Yhdeksältä starttasimme kohti etelää.

Vastatuuleen, mutta auringossa poljimme pyöräteitä ja maaseututeitä pitkin, kylläpäs taas tuli deja vu -fiiliksiä juuri niistä telttareissuista joita jo viime viikonloppuna muisteltiin. Pieniä kantateitä, maalaismaisemia, ruotsalaista idylliä, siistejä pihapiirejä, lammasmaatiloja, maatilamatkailua, merenranta-huvila-asutusta…

Ensimmäinen kohteemme oli Kneppsby, jossa on Huvikumpu!

Peppi Pitkätossun Huvikumpu ja valtava vesipuisto, leirintäalue, resort etc. on muutaman kilometrin päässä Visbystä etelään. Olisin kovasti halunnut nähdä Pepin talon ja pihapiirin, olihan Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu minun lapsuuteni sankarihahmo. Minulle kun eivät nuket ja prinsessat oikein kolahtaneet. Lettipäiseen, aika räväkkään Peppiiin oli helppo samaistua. Mutta, mutta pääsymaksu koko huvialueelle olisi ollut 33 euroa ( x 2), joten jätimme tutustumatta lähemmin.

Jatkoimme kohti seuraavaa kohdetta, vähän mutkan kautta kylläkin ja huiputimme Högklintin (huikeat 48 mpy)! Olipa komea paikka. Sieltä näkyi Visby, kallioita, rantamäntyjä, meri! Minipatikka. Ja ihan vain perinteiden vuoksi oli kallionkielekkeelle mentävä.

 

Puoleltapäivin palailimme takaisin Visbyyn keskustaan. Ja olipas reilun 15 km pyörälenkin jälkeen hyvä mieli, ja hiki. Hotelliin ajelimme. Suihkua, hetken huilaus, ja lähdimme seuraaksi polkemaan kaupungin pohjoispuolelle. Siellä maisemat eivät olleet ollenkaan niin hienot kuin eteläpuolella, joten kolmen vartin jälkeen käännyimme ja palasimme takaisin.

Oli taas aika kuville, päikkäreille, pesuille (hotellin kylppärin ”sadevesisuihkun” kylmä vesi tuntui ihan hurjan mukavalle!) ja sitten taas kohti keskiaikaista keskikaupunkia, etsimään ruokapaikkaa ja turnajaisia!

Ruokapaikka (ja viini) oli pakomatkan tähän asti paras, ja paljon uudenlaisia keskiaikapukuja kuvailin. Edelleen oli lämmin, edelleen oli epätodellinen olo. Palaan näihin huomenna kuvien kera. Kuten myös turnajaisiin, joissa olimme illan!

Keskiaikaviikolla täällä on paljon tapahtumia ja jos jonkilaisia esityksiä (olisi ollut yhden ruotsalaisen, kerran tapaamani kollegan luentokin). Meillä oli kaupungin matkailutoimistosta haetut liput, suunnilleen viimeiset mahdolliset saimme, ja pääsimme kuin pääsimmekin näkemään keskiaikaisen turnajaisen. Olipas sekin hieno kokemus. Siihenkin palaan huomenna…

Historiaa Reissut Valokuvaus Visby

Keskiajan Visby ruusuineen

Visby, Gotlannin pääkaupunki, Unescon maailmanperintökohde, on viikinki- ja ennen kaikkea Hansakaupunki. Sen keskiaikainen muuri, kapeat mukulakivikadut ja porraspäätyiset talot, ruusut ja elokuun toisen viikon (viikko 32) keskiaikamarkkinat kaikkine oheisohjelmieen tekevät siitä ehdottomasti vierailemisen arvoisen. Se on kaunis, aurinkoinen, kiehtova, idyllinen, juhlakansasta ja –humusta huolimatta hiljainen, ja sillä on kaunis ranta. Voin vuorokauden vankalla kokemuksella väittää, että ehdottomasti kannattaa tänne tulla.

Kun aamuyhdeksältä lähdimme rantaan kävelemään, laitoimme onneksi lenkkarit jalkaan, onneksi ne olivat koko päivän. Patikkakengät olisivat olleet vielä paremmat.

Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut. Ensimmäisen ”jakson” aikana olimme neljä ja puoli tuntia liikkeellä, merenrannasta kaupungin muurin sisäpuolelle ihailemaan taloja ja ruusuja, sitten ruusutarhaan, joka oli osa valtavaa kaunista kasvititeellistä puistoa. Ja koko ajan liikkeellä on keskiaikaisiin vaatteisiin pukeutuneita paikallisia ja turisteja. Enimmäkseen ruotsalaisia.

Kävimme tietysti kirkossa, tuomiokirkossa, joka YKSI Gotlannin 92 keskiaikaisesta kirkosta. Noin monta kirkkoa keskiajalla tällä yhdellä saarella kertoo kyllä vauraudesta, todella. Montakos kirkkoa Suomessa oli keskiajalla?

Yhdentoista jälkeen väki virtasi kohti ”Keskiaikaisia markkinoita”, jotka olivat valtavat. Vietimme siellä enemmän kuin kaksi tuntia, kierrellen, katsellen, kuvaillen, … ja kyllähän se nyt alkoi siltä tuntua, että ensi kesän Kalaasien teema on Keskiaika. Jotain rekvisiittaakin jo ostelin. Ja pukuhan minulla jo onkin kotona. Olipas kiehtovaa katsella ihmisiä, jotka selvästikin viettivät oman harrastuksensa huipentumaa, sitä intohimoa jolla olivat pukunsa ja kaiken muun teemaan liittyvän laittaneet. …

Taisipa olla niin, että markkinoilla oli enemmän väkeä pukeutuneina keskiajan kostyymeihin kuin meitä turisteja, jotka emme olleet. Keskiaikaisissa vaatteissa oli nuoria ja vanhoja, lapsiperheitä ja isoja seurueita, pariskuntia ja sinkkuja. Oli munkkeja, ruhtinaita, ritareita, linnanneitoja, kerjäläisiä, pyhiinvaeltajia, seppiä ja ties mitä…

Täällä järjestetään talvisin roolivaatteiden ompelukursseja, markkinoilla oli myynnissä kankaita, koruja, valmiita vaatteita, laukkuja, aseita, ruokaa (paahdetut mantelit olivat todella hyviä), siellä ei ollut kymmeniä oluttelttoja, mutta siellä oli ennustusta, mahdollisuus kokeilla taontaa, perinneparantamista … kaikkea.

Kaupungin monissa puistoissa ja rannalla oli seurueita oleilemassa, pelaamassa, piknikillä… koko kaupunki on yhtä karnevaalia. Ja mikä on ollessa kun lämmintä on melkein hellerajalle, mutta merituuli vilvoittaa, autoliikennettä ei ole nimeksikään ja kaikkialla on kauniisti hoidettuja puutarhoja. Voitte olla varmoja, että Pehtoori on tykännyt näkemästään. Tosin tässäkin pohti, miten näillä ei ole kirvoja näissä, ei ole myrkytetty …

Iltapäivän aluksi kävimme salaattilounaalla libanolilaisessa ravintolassa, mihin olimme oikein tyytyväisiä. Sitten lämmöstä ja katseltavan määrästä huolimatta vetäydyimme keskiaikaisen hotellimme viileiden, paksujen kiviseinien suojiin huilaamaan. Minä purkamaan yli 300 kuvan aamupäivä”saalista”, ja Pehtoori päikkäreille.

Tauon jälkeen lenkkarit jalkaan, ja kohti kaupungin muureja, toreja ja torneja. Rantaankin taas kävelimme.

Illan lopulla alkoi kyllä tuntua jaloissa kuin oltaisiin oltu paremmallakin patikalla; noh, toistakymmentä kilometriä ”pitkin keskiaikaa” tänään on tullut käveltyä.

Liikkuminen vaatii (tai sallii) hyvin syömisen, joten kävimme illallla Munkkällarenissa syömässä: Ruotsiin tullessamme (siis eilenkö se oli?!) sanoin, että syön joka päivä Toast Skagenin, siis tänäänkin se. Olipa erilainen kuin missään aiemmin, olipa hyvää. Noh, ko. ravintola on viime vuonna valittu Visbyn parhaaksi, joten…

Eikä meistä ollut enää Turnajaisia katsomaan, ei Munkkikellarin (vinyyli)diskoon, ei edes auringonlaskua kuvailemaan. Päivän kuvaussaldo 400 otosta.

Ruusuja ja ritareita, ruokaa ja raunioita. Meille molemmille paljon mukavaa katseltavaa, kuvattavaa. Juhlaviikon puitteet kohdillaan.  Aurinkoinen ja ruusuinen keskiaika on ollut mieleemme.

 

Reissut Visby

Matkallaolokin on osa reissua

”On nautittava matkallaolosta, eikä vain varrottava perillepääsyä.”

Niinhän minä olen aina koettanut meidän lapsille reissatessamme opettaa. Tänään oli hyvä hokea sitä itselleen. Ja kyllä, kyllä me nautimmekin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Maanantaiaamu duunarilapsen kaksiossa alkoi puolikuudelta kun kello soi, ja oli aika lähteä kuntikselle. Tyär lähti, me emme. Todellakaan emme. Kahvia nautimme kimpassa ja lapsi lähti töihin. Meillä aamupäivä aikaa ennen kuin oli aika jatkaa matkantekoa kohti seuraavaa kohdetta.

Käytimme ajan kävellen Helsingin keskustassa, menimme brunssille Vanhaan Kauppahalliin, Villeroy & Bochille etsimään lautasia, etsimään minulle kenkiä ja tepastelemaan muutoin vain. Lautasia ei löytynyt, kengät kyllä. Ja sitten sadekuuroja satunnaisesti.

 

Palailimmme Vetehisenkujalle, ja puolenpäivän aikoihin lähdimme Hagiksesta, kohti lentokenttää. Ja siitäpä se seikkailu alkoikin.  Ihan niin kuin ei oltaisi koskaan reissattu, ihan kuin ei yhtään osattaisi liikkua lentokentillä  ja ylipäätään missään…

Olimme Helsinki-Vantaalla ajoissa. Lento Tukholmaan alkoi ajoillaan klo 14.20, ja me löysimme koneeseen omille paikoillemme. Matkalla mietimme, olemmeko ja milloin Tukholmaan lentäneet. Pehtoori on kerran ennen. Minäkin ehkä ihan lapsena, mutta muutoin Tukholmaan on matkattu joko autolla pohjoisen kautta Tornio – Haaparanta – Sundsvall – etc. tai sitten laivalla.

Tätäkin matkaa suunniteltiin alun perin laivamatkana, mutta eihän se juuri tälle viikolle enää kevättalvella varauksia tehdessä onnistunut. Juuri tämä viikko kun on ihan spesiaali meidän pääkohteessamme. Tänne kun juuri tällä viikolla halusi muutama tuhat muutakin suomalaista, ruotsalaista ja ihmisiä kaikkialta Euroopasta.

Helsingin lentokentällä tehtyämme lähtöselvityksen automaateilla menimme Check in -deskille hakemaan matkalaukkuihin lipukkeita, joita kone ei antanut ja tiskillä kohdalle sattui todella, todella ikääntynyt (ex-stuertti?), joka varmaan odotteli eläköitymispäivänsä koittavan ihan minä hetkenä hyvänsä. Kesti kauan ennen kuin hän uskoi, että meillä on jatkolento, että olemme maksaneet ruumaan menevästä laukusta etc. Ja sitten hän vain lakonisesti totesi, että ei onnistu tekemään laukkujen buukkausta suoraan jatkolennolle, vaan joudumme ottamaan laukut ulos Tukholmassa. Okei, mikäs siinä, onhan meillä aikaa.

Finnairin kone laskeutui ajallaan Arlandan kentälle, joka todettiin (vrt. Helsinki) aika tunkkaiseksi, vanhaksi, ahtaaksi, … Ja vaikutelmaa yllättävän heikosta toimivuudesta täydensi, että jouduimme odottelemaan laukkuja puolisen tuntia. No lopulta ne tulivat ja sikäli ei hätää, että jatkolento oli vasta kolmen ja puolen tunnin päästä.

Kävin kuitenkin matkatavaraselvityksessä kyselemässä, josko sittenkin onnistuisi niin, ettei tarvitsi käydä ulkona terminaalista ja käydä turvatarkastuksia etc. uudelleen. Ja siinä vaiheessa selvisi, että jatkolento lähtee Bromman kentältä! 35 km Arlandasta pohjoiseen. Okei!

Löysimme shuttelebussin, ja olimme tyytyväisiä, että luottokortti kelpasi, sillä eihän meillä tietäänkään ollut mitään kruunuja vaihdettuna. Istuimme tyytyväisenä kyydissä ja totesimme, että ollaan vähän kuin kiertoajelulla, eikä tarvi istuskella tunkkaisella lentokentällä.

Kolmen vartin päästä — kiitos muutamille kanssamatkustajille … tajuamme, että bussi ei menekään ihan Bromman kentälle asti, vaan on välillä vaihdettava paikallisbussiin ja hankittava siihen liput yhdeltä tietyltä kioskilta. Saamme liput, löydämme pysäkin, olemme taas iloisia, että on lämmin (+ 23 C), eikä sada ja ettei ainakaan vielä ole kiire. Ja bussi 152 kohti Bromman lentokenttää tulee – myöhässä tosin, pääsemme kyytin ja puoliviideltä paikallista aikaa olemme hyvissä ajoin kentällä. Huoh.

Vihdoin jotain syötävää (Toast Skagen!!) ja kuohuvat ja sitten pikkuiseen koneeseen. Ja melkein väkisin meidät oltiin viemässä HELSINGIN koneeseen. Ei, emme halua Helsinkiin! Ja pääsemme lopulta lennolle, joka vie meidän Gotlantiin, ruusujen ja keskiajan saarelle.

Visby! Sinne me on kauan haaveiltu matkaavamme, ja täällä me nyt olemme. Visbyn ruusuisessa elokuussa, keskiaikaviikolla!

(kuvia sitten huomenna lisää, nyt niiden kanssa enemmän ongelmia kuin koko matkateossa tänään. 🙂 )

 

Tässäpä nyt (ti klo 8  Visbyn aikaa) muutamia otoksia keskiajalta…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Juhlaviikon alussa

Juhlaviikko on aluillaan.

Tänään alkoi juhlareissu, pakomatka, lomamatka, kesälomamatka. Pitkään suunniteltu, soviteltu, valittu ja varattu.

Aamulla (vielä kerran) vaihdettiin roundtrippimme varauksia, reittisuunnitelmaa, … mutta hyvissä ajoin olimme Oulun lentokentällä, jonne ”Aatta” = Apsu ja isänsä meidät kyyditsivät.

Pikkuinen potkurikone nousi kuin nousikin ilmaan. Olipa samettinen asfaltti kiitoradalla heinäkuun kestäneen kiitorataremontin jälkeen.

Helsinkiin ja tyttären luo lensimmme. Tässä on ensimmäinen pysäkki.

Iltapäivällä ehdimme Stockalle, ja sitten tietysti syömään. Onhan tämän juhlamatkan yksi punainen lanka hyvin syöminen. MUTTA kun Suomessa tämä sunnuntaina ulkona syöminen ei ole mikään simppeli juttu. Olisi mielellään menty Saareen tai Kampin Bastardoon, mutta eivätpä olleet auki, vaikka toisin netissä väitettiin.

Niinpä tarvoimme sateessa pitkin Helsingin katuja ja monien tätien ja japanilaisten kanssa päädyimme Kappeliin. Kalaruokaa kaipasin, istumista rauhassa, juttelua ja paria lasillista hyvää juomaa. Toiveet täyttyivät.

Nyt jo Vetehisenkujalla kuuntelemme sateen ropinaa, toivomme huomiseksi ja tulevaksi viikoksi parempaa säätä; tänne ja vähän etelämmäs. Huomenna ollaan jo ihan eri aikakaudella… 😉

Oulu

Oulun puiden katveesta reissuun lähdössä

Puita halailemassa, eikun kuvailemassa.

Vielä lähtiessäni paistoi aurinko, mutta jo puolivälissä kohti kaupunkia oli puettava päälle tuulitakki, jonka onneksi olin pyöräkoriin pikku kameralaukun viereen laittanut lähtiessäni.

Toppilansuoran komein, ja ainoa tierempan alettua jäljelle jätetty, mänty pääsee pian ”kahleestaan”. Montturalli, tietyö, aliskan, kiertoliittymän ja kaikenmoisen kohta vuoden kestänyt remppa on pian ohi. Tuon puun ohi olen vuosikymmenet kulkenut, – matkalla kotoa kaupunkiin se on ollut ”aina”. Hyvin se on tämän koettelumuksen vuotensa kestänyt; ylväänä ja komea kohoaa vielä.

Toinen puu, tai oikeastaan yksi niistä, joista Oulussa pidän kovasti on tämä.  Sitäkin kävin tänään katsomassa.

Se lienee yksi kaupungin vanhimpia. Raatinsaaressa kasvava valtava paju? osaisi kertoa paljon, jos joku ymmärtäisi. Sitä ei oikeastaan huomaakaan, vaikka se on varmasti kymmenen metriä korkea, komea kuin mikä. Minunkin elämänmenossa se on ollut aina taustalla, kulissina.  Se näkyi meidän Toivoniemen asunnon ikkunasta, sen ohi olen lenkkeillyt, melkein vieressä bussipysäkillä usein teininä uimahallista tulleena seissyt, ja viime vuosina olen koettanut saada siitä arvoisensa kuvan. Olen kuullut sen historiasta, lajimäärityksestä (Erkki Vilpan luennolla), mutta en muista!

Muutoin päivä ollut enemmän vähemmän lähdön tunnelmissa. Lähdemme huomenna reissuun, viikoksi. Ja reissu koostuu monista palasista, taipaleista, majapaikoista, tapahtumista, ilmanaloista, kaikenmoisesta. Periaatteessa kaikki on varattu, sovittu, tilattu, maksettu jo aikapäiviä sitten, mutta… ! Tänään on sitten muuteltu varauksia, reittisuunnitelmia ja aikatauluja. Yksi aika iso juttu on vielä ”vaiheessa”.

Eikös se niin ole, että jokaiseen reissuun liittyy joku ”The Problem”. Meidän perheellä ainakin: milloin lentolippujen häviäminen, milloin lasten sairastuminen, lennon peruminen, ESTAn puuttuminen, passin jääminen lentokoneeseen, käsilaukkuvarkaus, kameran hajoaminen, sotatila, metelöivä hotellihuonenaapuri, rengasrikko, tuplabuukkaus laivaan, pahemman luokan eksyminen, matkalaukun katoaminen, seuramatkalla joku uuvattava jäsen, vuosisadan tulva, lentolakko, maanjäristys, mahatauti, hotelllivarauksen merkillinen häviäminen… milloin mitäkin. Yleensä kuitenkin jotain. Olen tänään ajatellut, että olisikohan tämän reissun ongelma jo tässä vaiheessa?  – Toivottavasti, – ja toivottavasti tämäkin tästä vielä selviää.

Nyt viimeistelemään pakkaus. Pysykäähän linjoilla, ensi viikko reissataan!

Niitä näitä

Menneessä

M(inä):  Huomenta 🙂 On ihana aamu.
V(irastomestari): Kesähuomenta … Niin on.
M: Olisin niin hyvin voinut jäädä ulos. Sisälle tuleminen ei oikeastaan innosta… Ahistaa tämä huono ilma…
V: Ymmärrän. Minäkin olisin.
M: Vaikka hyvähän se on, että on töitä.
V: Niin ja tykkäät kuitenkin. Kyllä se tästä.

Kuinkahan monena elokuun – ja kesäkuun – aamuna kävin oheisen kaltaisen dialogin Linnanmaan ala-aulan virastomestarin kanssa? Aika monena.

Tuli vain tänä aamuna taas mieleen. Tänä aamuna jolloin ei tarvinnut mennä sisälle. Kun kävelin pitkän lenkin, kävelin ilman sauvoja, ilman kameraa, ilman suorittamista. Nautin aamukahdeksan jälkeisestä hiljaisuudesta (työtätekevät olivat jo painuneet sisätiloihin, lomalaiset eivät olleet vielä kunnolla heränneet).

Tuli päivälläkin mieleen. Olin yhteyksissä Tornioon, kouluun, kyselin uusintanäytön päivämääriä, minä opiskelija, – merkkailin verkkaisesti kalenteriin – enköhän silloin ehdi. 😉 Silloin ei ole niin väliä, vaikka on oltava sisällä.

Kävin ”kesken työpäivän” ripsien ja kulmien värjäyksessä ja ryhdistämisessä. Keskellä päivää. Siellä kosmetologin petillä pötköttäessäni ajattelin, että tällaiseenkin minulla on nyt aikaa ja varaa, ja hymyilin itsekseni. Lähtiessäni, peiliin katsoessani kyllä totesin, että on korkea aika oppia nauttimaan päivistä ja hetkistä. Hupenevat ne kovaa vauhtia. Tässä iässä.

Iltapäivän aluksi Miniä toi iltavuoroon mennessään pojanpojan muutamaksi tunniksi iloksemme. ”Huolenpidon alle,” – kuten vielä sata vuotta sitten olisi sanottu. Me pidimme: pojasta ja huolta. Ja Apsu pompotti meitä molempia niin kuin kaksivuotiaan kuuluukin.

Perjantain iltapäivän lopulla en edes hoksannut kaivata tunnetta ”Päivä on pulkassa”, tai tunnetta, että työviikko on takana – ihan ilman moista hypettämistä oli mukava tehdä meille kahdelle ruokaa ja syödä aurinkoisen viikon perjantainakin pihalla. Karitsanjauhelihapihvit ja hunajaglaseeratut porkkanat etc. maistuivat vaikken ollutkaan viettänyt koko viikkoa sisällä syksyn opetusohjelmaan liittyviä juttuja valmistellessani.

Siinä me istuskelimme ja muistelimme telttaretkiämme Euroopassa 1980-luvun vaihteessa: 1977 Tanska, 1978 Ruotsi – Saksa – Itävalta – Italia – San Remo – Ranska – Monaco – Länsi-Saksa – Tanska – Ruotsi, 1979 Ruotsi – Tanska – Länsi-Saksa – Ranska – Englanti – Ranska –  Luxembourg – Hollanti – Belgia – Länsi-Saksa – ja tulomatkalla Finnjet ja kihlat!,  1980 Puola – Tsekkoslovakia – Itävalta – Italia – Jugoslavia – Romania – Bulgaria – Romania – Unkari – Tsekkoslovakia – Puola — suunnilleen noin. Me emme reilanneet, ajelimme autolla. Pitkin poikin Eurooppaa, itää – länttä.

Ja vankkuriteltta (Balatonin rannalla aika tarkalleen 37 vuotta (!!!)  sitten.

Oulu Valokuvaus

Ensimmäinen ”näyttelyni”

On niin mukava, kun voi pitää työhuoneen ovea auki, kuulla veden pulputuksen kotipiazzan kukkapenkin vesiaiheesta, katsella kukkia, kuulostella iltatuulen kahinaa puissa… Laatia mainosta Suomi100 -juhlatapahtumasta nimeltä ”Koko Suomi syö”  ja järjestellä ja muokata kuvia.

Tämän päivän kuvasaaliissani on pari otosta, jotka otin aamusella ennen hammaslääkäriin menoa. Kuvat eivät sinänsä (taaskaan) ole kovin kummoisia, mutta otin ne, että voin kertoa siitä, että minulla on nyt ensimmäinen ”virallinen valokuvanäyttely”. Koko elokuun ajan Oulun Rotuaarin screenillä pyörii Oulu tutuksi -Facebook -ryhmän valokuvanäyttely. Tunnin aikana – mainosten ja tiedotteiden välissä – on nähtävillä viisi erilaista noin kolmen minuutin esitystä.

Meitä on kahdeksan enemmän tai vähemmän ammattilais/harrastajakuvaajaa, joiden kuvia siellä on esillä, lisäkseni Veijo Annala, Arto Häkkilä, Tomi Jutila, Harri Mällinen, Jani Taipaleenmäki, Anne Talvensaari ja Heikki-Pekka Törmänen. 

Minulla kävi todella harmittava ”työtapaturma” näyttelyyn lähettämieni kuvien kanssa, – erehdyin palautuspäivästä, ja olin vasta aloittanut perkaamaan kuvia, joita aioin lähettää, kun kuraattorilta tuli jo viesti, että aika on upeutunut. Niinpä sitten hädissäni, ja ehdottomasti näyttelyyn mukaan haluavana, lähetin tusinan verran otoksiani, joita olin vähän ajatellut, ehkä, mahdollisesti, kenties lähettäväni. Uudempia, parempia olisi ollut teran! verran. Mutta oma vika. Ja turha selitellä. Ja kelpasivathan nuo viimevuotisetkin otokset.

Joten jos Rotuaarilla elokuun aikana liikuskelet, vilkaisehan, jos sattuisit kuviani näkemään.

Kaikesta huolimatta on kyllä kiva, kun kuvia on näytillä Oulun keskustassa. Toisaalta on ihan yhtä arka olo kuin historiankirjoittajan uran alussa näki omat artikkelinsa Kalevassa tai jossain alan julkaisussa.

Käsitys omasta valokuvauksen tasosta ja taidosta on hyvin ristiriitainen. Katselen nykyisin liki kipeää myötähäpeää tuntien niitä satoja kuvia, joita täällä Tuulestatemmatussakin olen julkaissut. Myötähäpeä koskee nimenomaan sellaisia kuvia, joista muistan pitäneeni kovin, ja ajatelleeni, että NYT on hieno otos.

Yksi leimallinen piirre, joka monissa, liki kaikissa vanhoissa kuvissani on, on se, että ne ovat ihan tolkuttoman pimeitä. Pieneltä osin sen voi selittää kalibroimattomalla näytöllä, mutta muuten… ei ole kelvollista selitystä. Sommittelussa ja tarkkuudessakin – varsinkin sisä- ja ”tuote”kuvissa – on käsittämättömiä virheitä ja muuta. Ja valkotasapaino on sisäkuvissa ihan mitä sattuu.

Tämä blogini täyttää pian kymmenen vuotta, ja sen aikana olen julkaissut noin 20 000 kuvaa, joista viime kevään tietokantakatastrofin aikana (internetistä) hävisi melkein puolet. Iso osa joutikin häviämään, mutta toisaalta on lohdullista nähdä, että kaksivuotinen opiskelu Torniossa, ja kaikki sitä edeltävät kurssit, eivät ole menneet jättämättä jälkiä oppimisesta. Tiedän ja huomaan oppineeni kuvaamaan. Uskallan ottaa vastaan henkilö-, tapahtuma- ja tuotekuvaustoimeksiantoja, mutta vielä en rohkene lähteä esim. hääkuvaajaksi.

Jos ikinä enää teen (omakustanteisia) (keitto)kirjoja, tulee niissä kuvat olemaan paljon parempia kuin LappItaliassa tai Vuorotellen-kirjassa. Vuorotellen on kyllä nettiversiona PALJON parempi kuin painettuna, mutta sellaiseenkin minulla on nyt oppia ja taitoa tehdä asia entistä paremmin.

Mutta siis. Rotuaarilla kuviani… koko elokuun. Yritän saada lokakuun vastaavaan vielä parempia.

Kaupungintalon edessä oli aamulla kaunista.

 

Oulu Valokuvaus

Nallikari, valokuvaukseni ja taidehistoria

Ympärivuotisesti Nallikari on minulle tärkeä paikka, merenrannassa on hyvä olla. On tutkittua tietoa siitä, että metsässä oleminen on hyväksi terveydelle. Jo parikymmentä minuuttia samoilua metsässä päivittäin tuo terveysvaikutuksia (mm. laskee verenpainetta etc.), ja olen ihan (mutu)varma, että sama koskee tunturissa ja merenrannassa kulkemista.

Ja vaikka ei olisi suoranaista fyysistä vaikutusta, niin mielihyvä ja tyyneys ainakin lisääntyvät merenrannalla.

Olin Nallikarissa maanantaina, juuri ennen kuin alkoi sade. Lähdin sinne eilen kuvailemaan ja syömään jätskiä, mutta juuri silloin siellä nousi hiekkamyrsky, joka narskui hampaissa asti, eikä todellakaan tehnyt mieli ostaa tötteröä siinä lentohiekan keskellä. Ja olin siellä tänään aamulla kauniina kesäaamuna Apsun ja Pehtoorin kanssa.

Joka kerta tietysti Canon mukana.

Alla kuvia näiltä kaikilta päiviltä. Parissa kuvassa on ”taidehistoriallinen” pointtinsa. 😀

Ensinnäkin tästä kuvasta sain kommentin, jossa todettiin mm., että

tuo mieleen Salvador Dalin surrealistiset maalaukset, aina kuvan pastellisävyistä värimaailmaa myöten (ainoastaan se hänen maalauksesta tuttu ”valuva kello” siitä puuttuu). 

Kommentti oli mielestä oikein mukava, ja pisti miettimään ja sitten kokeilemaankin. Yritin jo tehdä kuvaan ”valuvan kellon”, mutta ei onnistunut. Komposiittikuvien tekoa pitäisi muutenkin harjoitella lisää, joten lupaan että tulette vielä jonkinlaisen ”Dali-version” tästä.

ja sitten eilisiltaisessa hiekkamyrskyssä samat tuolit. Jäätelökioskin kupeeseen en kuitenkaan halunnut istahtaa… Jatkoin matkaa kuvaillen Oulussa harvinaitsa hiekkamyräkkää.

Ja sitten tänäaamuna kun meillä oli ”perhepäivähoitopäivä” lähdimme autolla kolmisin Nallikariin. Oli kirkasta ja kaunista, aamuyhdeksältä ei vielä kovin lämmintä, mutta viihdyimme silti.

Kun olimme jo lähdössä pois, eikä minulla ollut kamera mitenkään valmiina, sattui tilanne, jossa (epätarkasta kuvasta huolimatta) on taidehistoriaa… moderni toisinto Akseli Gallen-Kallelan ”Poika ja varis” -maalauksesta. 😀

Illansuussa kävin vielä Villa Hannalassa kun siellä kerrankin pääsi näköalatorniinkin… Palaanpa siihenkin syksymmällä paremmalla ajalla ja tiedolla.

Jokaviikkoinen soppamme Niitä näitä

Kukkakaalista jokakesäiseksi keitoksi

Elokuun yksi hyvä puoli ovat vihannesten ja marjojen runsaus ja tuoreus. Meillä kyllä syödään kukka- ja parsakaalia mielellään talvellakin, mutta juuri nythän ne ovat parhaimmillaan. Joten oli aika etsiä Sadun tammikuussa lähettämän kukkakaalikeiton ohje.

”Jokaviikkoinen soppamme” -projektin aikana on tullut melko monta uutta vihannessosekeittoa kokkailtua, mutta kyllä nyt ollaan asian ytimessä! Tämä oli ihan mahdottoman hyvää, ja basilikaöljy ja rapeaksi paistettu prosciutto nostavat keiton juhlaruoaksi.

Voisinpa hyvinkin ajatella tarjoavani tätä ”keittiön terveisenä” espressokupeista. Tässä on niin vahva, täyteläinen maku, että pikkukipollisessakin maistuu.

Ja se, mikä on tämän koko keiton juju, on kukkakaalin paahtaminen uunissa (vaaleanruskeaksi) ennen kuin se laitetaan soppakattilaan. Paahtaminen antaa keitolle hienon aromin.

 

Sadun paahdettu kukkakaalikeitto ja basilikaöljy

Ainekset (neljälle tai alkuun kahdeksalle)

1 kukkakaali
1 iso sipuli
1 rkl voita
1l kasvislientä
2 dl kuohukermaa
1 valkosipulinkynsi
valkopippuria
suolaa

1 pkt prosciuttoa

Basilikaöljy

1 ruukku tai nippu tuoretta basilikaa
1 dl oliiviöljyä
1 ripaus suolaa

Laita uuni päälle (150 C). Huuhtele kukkakaali, puolita se ja leikkaa paksuin ruoti pois. Paahda kukkakaalin puolikkaita uunissa noin 35 minuuttia niin, että ne kypsyvät pehmeäksi ja pinta alkaa saada väriä.

Suikaloi prosciutto ja paista pannulla rapeaksi, ja siirrä sivuun odottelemaan. Tee valmiiksi myös basilikaöljy; kulhoon oliiviöljy, ripaus suolaa ja basilikanlehdet. Surauta sauvasekoittimella tasaiseksi.

Kuori ja lohko sipuli ja valkosipuli, ja paista sipuli voissa kattilanpohjalla kullankeltaiseksi ja lisää sitten mukaan valkosipuli. Lisää kasvisliemi kattilaan, ja kun se kiehuu, laita kukkakaali pilkottuna sekaan. Mausta valkopippurilla ja suolalla ja anna kiehua hetki. Kun kukkakaali on pehmeää, soseuta sekin sauvasekoittimella ja lisää lopuksi kerma. Sekoita vielä kuohkeaksi.

 

Ja ehkä on vielä tarpeen korostaa, että tällä kukkakaalikeitolla ei ole mitään tekemistä sen epämääräisen vaalean keitinvedessään lilluvan kammotuksen, joka myös keitetyksi kukkakaaliksi kouluruokaloissa nimitetiin, kanssa. Ei mitään.

Kukka- ja parsakaaligratiineita olen harrastellut paljonkin, meillä syödään kukkakaalia myös raakana salaateissa, lämpimänä kasvisruokana (Hannen kukkakaali) ja siitä tehdään tortilloja, ja nyt tämän paahtamisjutun opittuani aion kokeilla myös lisäkeruoan tekemistä paahtamalla…

Tiistain ruokapöydässä ei viiniä ollut, eikä kukkakaali (ainakaan ilman reilua juustogratinointia) ole mikään viinin paras kaveri, mutta makustelin keittoa miettien, että mikähän voisi olla hyvä vaihtoehto. Ja ihan väistämättä tuli mieleen samppanja, tai noh, kuiva, oikein kuiva, hedelmäinen kuohuviinikin varmasti sopisi. Ehkä jopa rose… Näin kesällä ainakin.

Kuten kuvistakin ehkä voi nähdä, tänäänkin on paistanut aurinko, on ollut kesä. Kun keitto oli sekä etu- että pääruoka ja lopultakin aika kevyt, niin joskopa lähtisi taas Nallikariin kuvailemaan ja tepastelemaan, ja voisi ostaa jätskitötterön jälkkäriksi.  😀