On tämä aika vuodesta

Lapin hulluus. Siitähän paljon puhutaan, liekö sille oikein perusteellista ja perusteltua määritelmää? Taitaa ilmetä eri ihmisillä, eri aikakausina, eri paikoissa eri tavoin.

Jollakin lailla se minussakin ilmenee.

Ja jutaaminen. Oikeasti jutaamisella tarkoitetaan suurporonhoitoon liittyvää  nimenomaan saamelaisen väestön vuotuiskiertoa, mutta kyllä minun mielestäni myös modernia jutaamista on olemassa.

Ja tähän Wikipediasta yksi selitys jutaamisesta: Jutaaminen tarkoittaa …vaellusta porojensa kanssa toiseen paikkaan osana perinteistä vuotuiskiertoa. Suurporonhoitajat jutasivat satojakin kilometrejä yleensä kesä- ja talvilaiduntensa (ja samalla kesä- ja talvikyliensä) välillä.

Jutaamnen on saamelaisperäinen termi, joka liittyy juuri suurporonhoitoon. Saamelaisten alkuperäiseen pyyntikulttuuriin kuului myös perinteistä vuotuiskiertoa, mutta sitä ei sanota jutaamiseksi.

Mekin jutaamme. Meillä on vuotuiskiertoa ”satojakin kilometrejä kesä- ja talvilaidunten ja -kylien välillä”. Nyt vuotuiskierrossa on aika siirtyä etelän kylästä pohjoisen kylään; on ruskan aika. Nyt oli aika, oli sopiva välämä, lähteä. Ja kuinka hyvälle se taas tuntuikaan tulla tänne. Hangasojan varteen, mökkieloon toviksi. Tatit ja tunturit mielessä.

Tuossa matkalla, tavattoman kauniina elokuun viimeisenä päivänä, tänne ajellessa mietin, että mitenhän sellainen kiintymys paikkaan voi tulla. Että on tunneside paikkaan ja rakennukseenkin. Onko se se eletty elämä, hyvä elämä, jossakin lokaatiossa, joka tekee siitä rakkaan? Se tuttuusko? Se, että se on oma? Onko sittenkin vain kyse ”materiasta” ja olemassa olevasta ympäristöstä: rantasauna ja voimapuu. Nehän ne liittyvät tähän paikkaan… Entäs sittenkin se ”atmösfääri”, miljöö ja jopa mentaliteetti? Tunturit, lempeät, haastavat ja joskus pelottavatkin metsätaipaleet, vuodenaikojen erilaisuus, hengittämisen helppous, kaamos ja yötön yö, tekemisen jäljet ja tekemättömyyden lupa…

Sitäkin mietin, että entä sitten, kun enää pääse tänne? Syystä tai toisesta täällä kulkeminen loppuu joskus … reissugeeni on dominoiva, se on vienyt kauas ja lähelle, vaatinut kulkemaan. Mutta entä sitten kun osa minun vuotuiskierrostani hiipuu. Jutaaminen ei ole loputonta, on pysähdyttävä. Jonnekin, johonkin. Ja tämäkin yksi tärkeä paikka elämässä jää pois. Minä olen kulkenut näillä seuduin enemmän, vähemmän aktiivisesti puolivuosisataa. Viime aikoina enemmän.

Eihän tästä näin tärkeä juttu olisi tullut, jollei tuo juuri rantasaunan lämmitykseen lähtevä mies olisi ihan samanlainen. Täällä me nyt olemme, tyytyväisenä siitä että on tämä mahdollisuus, tämä paikka, tämä vuotuiskierto, on ´meidän oma´ Lappi.

Kesäkuvakisa 2017

Nyt on tämän blogin viidennen kesäkuvakisan vuoro!

Ideana on se, että käytän päivän ajellen pitkin poikin Pohjanmaata ja Pohjois-Suomea yhden päivän aikana kuvaillen maisemia, museoita, kirkkoja, kulttuurikohteita. Kesäkuvaretkieni ääripäissä ovat olleet Tornio, Kuusamo, Kajaani, Ylivieska, Kokkola. Eilinen retkeni jäi vähän torsoksi: kaksi itselleni kiinnostavinta kohdetta jäivät käymättä paljolti illansuussa alkaneen vesisateen takia. Mutta ehdin silti aika paljon!

Kuvat ovat niistä paikoista, joissa kävin. Se taas merkitsee, että ne eivät voi olla kovin kaukana Oulusta. Näin ollen pohjoissuomalaiset ovat kilpailussa etulyöntiasemassa, joten reiluuden vuoksi – kuten tapana on – annan hyvityspisteitä siten, että jos et ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat yhden lähtöpisteen ja jos koskaan et ole edes käynyt, saat kaksi lisäpistettä.

Ilmoittele vastauksesi suoraan minulle sähköpostilla (reija at satokangas.fi), mutta laita myös kommenttilaatikkoon alas (vaikka nimimerkillä) ilmoittautuminen osallistumisesta, jotta arvonta on sitten reilu, kun kaikki näkevät, ketkä ovat kisaan osallistuneet, ja toki muutkin kommentit ovat tavalliseen tapaan tervetulleita. Kilpailuaikaa on ensi viikon sunnuntaihin (10.9.); puoleen yöhön asti voit lähetellä vastauksia. Maanantaina on sitten tulosten julkistus!

Kolmen edellisten vuosien kesäkisojen tulokset (ja niistä linkit edellisiin tehtäviin)  ovat linkkien takana: toissavuotinen 2015,  2014, täällä 2013 ja täällä 2012. Ehkä niihin perehtyminen antaa jotain apuja myös tämänvuotisessa kisassa?

Entäs palkinnot? Palkintoja on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan suoritamme arvonnan.

1) Lahjakortti (20 €) Digitarvike-liikkeeseen tai Pentikille
2) Pullo kuohuviiiniä

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon Vuorotellen-kirjani.

Alla 12 tehtävää, joiden kuvat eivät ole kulku- ja/tai aikajärjestyksessä. Tiedätkö tai arvaatko, mistä ne ovat ja mitä ne esittävät? Kuvista saatavat pisteet vaihtelevat: 1 – 3 pistettä/kysymys, ja pisteet on merkitty sulkuihin kysymyksen/kysymysten perään.  Maksimipistemäärä on 18 (+ mahdolliset kotipaikkahyvityspisteet = 2 pist.).

Googlea, sukulaisia, kavereita kaikkea mahdollista on luvallista ja varmaan tarpeenkin käyttää

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

KISAN KUVAT KYSYMYKSINEEN 

  1. Mikä ja missä? (1 pist.)
2. Mitä tässä (vas. puolen tietä) kasvaa ja mikä Pohjanmaan kunta
on tämän kasvatuksesta kuuluisa? (2 pist.)

3. Missä tämä junaristeys on? Ja mihin Suomen rikoshistorian tragediaan tämä liittyy? (2 pist.)

4. Mikä joki? (1 pist.)

5. Missä on näin kaunis kirjasto? (1 pist.)

6. Missä ja kenen taidegalleria? (1 pist.)

7. Liikenteenjakajissa ja kiertoliittymissä on usein ko. paikkakunnalle jokin tunnistin. Missä on tällainen? (1 pist.)


8. Mitä nämä ovat? (1 pist.)

9. Minkä seurakunnan vaivaisukko tässä seisoo? Mistä ko. kirkko on erityisen kuuluisa? (2 pist.)

10. Mikä tämä kummajainen on ja missä se on? (2 pist.)

11. Missä tämä rivitaloasumus on? Miltä ajalta se on? (2 pist.)

12. Missä tämä ravintola on? Mikä sen nimi on ja miksi sen nimi on se, mikä on? (3 pist.)

Lähetä vastauksesi osoitteeseen [reija (at) satokangas.fi],
ja laita kommenttilaatikkoon alle jokin pieni viesti osallistumisestasi. 

Kesäkuvaretkeltä palattua

Kesäkuvakisa.

Siinä rajoilla ollaan, voidaanko enää puhua KESÄkuvakisasta, mutta katson, että voin ihan hyvin niin tehdä. Tänään aamulla hyvän sään ja valmiiksi suunnitellun reitin myötä lähdin aamukahdeksalta huurruuttelemaan.

Kesäkeli vaihtui iltapäivällä hyvin syksyiseksi ja sateiseksi, ja kun hieman nuivasti kurkkua vaivannut karheus ja palelu enteilevät alkavaa flunssaa, jäi reissuni tavallista lyhyemmäksi. Semminkin kun kuvausinto oli jotenkin hävöksissä.

Näistä huolimatta auton mittariin kertyi 238 km, aikaa kului reilut seitsemän tuntia, Polar Looppiinkin tuli liki se 10 000 askelta, otin (vain!) 189 kuvaa, ehdin välttää yhden porokolarin, näin yhden peuran, tulin ajaneeksi yhden hiiren yli ja löysin paljon uusia tienpätkiä.

Ihmettelin todella kauniita pihapiirejä vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Oulusta, kauniiksi hoidettuja pihoja ja huolella huollettuja kauniita maalais- ja rintamiestaloja, vapaa-ajanasuntoja ja mökkejä. Ihania paikkoja vesien äärellä. Yhdessä museossa tapasin entisen opiskelijani, yhdessä kyläapteekissa toisen. Olin iloinen kun tervehtivät ja tulivat juttelemaan, kertomaan opinnoistaan.

Mitä nuo pellolla oleva kukat on? – Niitä oli monta pellollista. En ole koskaan ennen nähnyt tuollaisia peltoja. Tosin ei minulla kovin usein ole ollut tapana ajella elokuun lopussa pitkin Pohjanmaan maaseutua.

Kuten edellisinäkin kesinä (2012, 2013, 2014, 2015, viime kesä jäi väliin) kiertelin museoissa, kotiseutunähtävyyksillä, luonnonkauniila paikoilla, pikkukylien raiteilla, kirkoissa.

Kävin syömässä yhden lähikunnan pizzeriassa, ja vaikka iso pizza salaatteineen, juomineen ja kahveineen maksoi vain kahdeksan euroa, en mene sinne uudelleen, enkä ottanut sitä puolikasta jäljelle jäänyttä mukaani. Niinpä iltapäivän lopulla jaksoin hyvin yhdessä toisessa pitäjässä käydä viehättävässä kahvilassa jossa muumimukillinen kahvia ja maukas raparperipiirakan pala maksoivat yhteensä 2,50 euroa. Ei ole maalla kallista.

Nyt alan valita muokata kuvia, lepäämään flunssanalkua pois ja huomenna sitten julkistan kilpailun. Josta taitaa tulla aika helppo. Ainakin oululaisille, mutta muille tulee taas hyvityspisteitä… ja palkintokin, ainakin yksi, on luvassa.

Mutta siis huomiseen!

Kesäkuvakisa 2015

Mummeilua ja maalaismaisemaa

Monenlaisia tunnelmia ja tekemisiä tänään.

Aamupäivä meni äidin asioilla ja luona, jossa eiliseen postaukseeni ja nimenomaan sen jatko-osaan liittyen pitkään muisteltiin, tarkisteltiin vuosilukuja, nimiä, henkilöitä, etsittiin vielä kuvia.

Ja sitten suoraan hakemaan Apsu ja äitinsä. Juniorilla alkoi tänään koulu, paluu kesätöistä ja isyyslomaviikoilta kouluun, kolmas vuosi jo, ja Miniällä oli iltavuoro jonne Aatun kanssa hänet vietiin ja sitten minä sain pihalle pelikaverin.


Apsusta on kesän aikana kasvanut iso poika, oikeasti leikki-ikäinen, joka touhuaa, ja puhua pulputtaa. Kokonaisia lauseita ei vielä ole montakaan, mutta paljon asiaa, josta kyllä saa selvää. Ja laulelee itsekseen jotain leikkiessään. Oma ”mummipappa” -laulukin on ja me Pehtoorin kanssa sitten tietysti hyrisemme vieressä onnellinen hymy naamalla. Hyvin hyväntuulinen poika on edelleen. Toki ponnekkaita kaksivuotiaan EI-kommentteja tulee aika tiuhaan, mutta ne tuntuvat jotenkin täytesanoilta, joita ei seuraa mitään itkupotkuraivareita, mökötyksiä tai oikeastaan yhtään mitään. Hommat jatkuu ja sujuu. Hii-o hoi, kuuluu taas välillä ja sitten, No niin!

Illansuussa kun Juniori haki pojan, lähdin, vihdoin Oulujokivarteen kuvailemaan ja kävelemään. Oulujoen kirkosta on menossa kuvakilpailu, ja olen pitkin kesää ajatellut tekeväni kuuden kuvan miljöösarjan, mutta enpä ole aiemmin saanut aikaiseksi. Ei tainnut tämäniltaisista otoksista mitään kilpailukelpoisia otoksia tulla, mutta olipahan ihana tyyni elokuun ilta kulkea Oulun kulttuurimaisemassa. Oulunjoen pappilan rannassa olin pitkään ja riemastuin ikihyviksi tavattoman kauniista ohrapelloista, jotka ilta-auringon valossa olivat ihan kultaa.

Pappilan rantamökki.

Poikkimaantien uusi silta …

Koskelankylän (ja minun) historiaa vol. I

Siinä se on. Minun lapsuudenkotini. Ja kotini abivuonna ja opiskeluajan alussa. Osoitteessa Koskelantie 123.

Koskelankylässä, nykyisin tunnetaan Taskilana, oli Koskilinjat OY:n tallit. Siinä vietin lapsuuteni 11-vuotiaaksi asti, jolloin perheemme muutti vajaan kilometrin verran pohjoiseen: seuraavat kahdeksan vuotta asuin Oulunseläntien (Koskelantie tuoltakin osuudelta vuoteen 1973?) uudessa omakotitalossa ja sitten muutin takaisin ”tallille”. Nyt tallit on purettu (ks. kuvat alempana).

Ensimmäiset seitsemän ikävuottani asuin tuolla vasemman siiven alakerrassa, ja sitten 1965, kun isä osti koko firman, me muutimme toiseen kerrokseen, jossa oli myös vintti. Sinne me saatiin veljen kanssa yhteinen huone sen jälkeen, kun remontti oli tehty ja pikkusisko vuoden päästä muutostamme syntyi. Siellä oli myös pieni koppero, jossa meidän ihana ”Iikku”, meidän kotiapulainen, asui.

Itse asiassa en muista kovinkaan paljon noista kodeista sisältä, mutta muistan tuosta pihasta, talleista paljonkin. Eikä ihme, että muistan: siihen aikaan me lapset olimme aina ulkona. Ja minä olin onnikoissa, tallissa, metsässä, majoissa, hiihtämässä, pelaamassa jalitsua (= jalkapallo/futis oululaisittain), nelskaa (nelimaalia), luistelemassa pienellä kentällä, jonka iskä muutamana vuonna takapihalle jäädytti tai laskemassa takapihan lumikinoksista mäkeä.

Piha ei ollut lapsille mikään paras mahdollinen leikkapaikka – tai ei siis aikuisen silmin ollut:  öljyinen, pölyävä, myöhemmin öljysorainen (joka muuten repi polvet aika pahasti haavoille kun kaatui pelissä tai pyörällä), naftalle haiseva ja ympärillä oli jatkuvasti edestaas ajavia onnikoita. Mutta se oli yhteisö! Se oli Koskelänkylän iso piha, jonne tuli usein paljon lapsia, erityisesti poikia, pelaamaan, olemaan konkkasta, pelaamaan kymmentä tikkua, rossaamaan pyörillä, vaihtelemaan purkkakuvia.

Ja siellä oli kaikki kuskit ja rahastajat. Ja minä tunsin heidät kaikki: Kallinkosken Allu, Myllykankaan Iikka, Autereen Reijo, Puurusen Onni, Kaipaisen Tauno, Ritokankaan Topi, Tiivi-täti, Hurskaisen Anna-Liisa, Variksen Airi, … en minä heitä unohda. Tietysti tunsin heidät. Linja kolmosen (Koskela – Kastelli) kääntöpaikka (silloin ei puhuttu päättäreistä) oli kotipihalla. Ja muiden linjojen (60-luvulla ykkösen (Patela – Oulu Oy) ja kympin (”kellolainen”) ja sitten Ojakylän linjan (n:o 20) ) vuoronvaihdot samoin. Ja lisäksi vielä tilausajobussit. Toistakymmentä onnikkaa niitä silloin oli. Ja siellä minä jalkapallokengissä ja verkkareissa välissä heiluin kavereitten kanssa.

Tallistakin tunsin kaikki: pyöräni kettingit sain käydä itse ”voitelemassa” kun Piipon Heikki, Keinäsen Erkki ja Kankaan Erkki antoivat käyttää tippakannua. Ja ottivat joskus korjausmonttuun mukaan katsomaan, miltä onnikka näytti alhaalta päin. Sitä paitsi katsoin oikeudekseni viedä kaveritkin talliin, kun piti pyörän kumeihin laittaa lisää ilmaa: ei tarvinnut pumpata, kun tallissa oli ”automaattipumppu”, jota käyttelin sujuvasti jo alakouluikäisenä.

Polkupyöristä puheenollen: ensimmäinen päiväni ilman apurattaita näkyy minussa vieläkin. Tuossa ylhäällä olevassa kuvassa näkyy rakennuksen oikeassa reunassa liuska. Ajelin sitä alas ilman apurattaita ja siinä reunassa oli sellaisia betonirautoja tms. ja rengas osui siihen ja kaaduin,  sillä seurauksella, että nelivuotiaan oikea silmäkulma aukesi kunnolla. Varhaisimpia muistojani lapsuudesta onkin, kun istuin meidän Pösön (joka sekin näkyy tuossa kuvassa keskellä) takapenkillä ja silmäkulma vuoti verta ihan mahdottomasti. Tikithän siihen laitettiin, siksipä oikea kulmakarvani on edelleen puolisenttiä toista alempana.

Mikä tuon liuskan tarkoitus oli? Sitä pitkin voitiin ajaa henkilöautot toiseen kerrokseen, jossa oli ammattikoulun autolinjan korjaamo. Yläkerrassa oli keittiö- ja ompelulinjat. Ompelulinja oli yksi syy, miksi minulla oli yksi jos toinenkin teetätetty mekko (, joita enimmäkseen inhosin lähes yhtä paljon kuin niitä rasittavia rusetteja, joita letteihini aina pienimmänkin juhlan verukkeella sidottiin!) ja veljelläni kultanappiliivejä. Keittiölinjan en muista vaikuttaneen lapsuuteeni muuten kuin, että siellä oli 15 tytön joukossa yksi ”italialaisen” näköinen (miksi minä muka ajattelin, että hän oli italialaisen näköinen?) nuori mies, poika varmaankin, ja hän aina jutteli minulle lähtiessään kotiin.

En tiedä, milloin nuo oikean siiven toinen ja kolmas kerros on rakennettu, luulisin, että jo heti 60-luvun alussa. Ammattikoulu kuitenkin lähti noista tiloista joskus 70-luvun alussa, ja niihin tuli vuokratiloja, firman konttoritiloja (minun monikesäinen työpaikkani) ja kolmanteen kerrokseen metsän puolelle tuli pari asuntoa. Yhteen niistä minä abivuonna 1977 muutin. Asuin siellä sinkkuna nelisen vuotta, – tosin loppuaikana Pehtoori bunkkasi enemmän siellä kuin vanhempiensa luona. Siellä asuin tasan 38 vuotta sittenkin, sinä vuonna kun menimme kihloihin, mutta tasan, päivälleen, 34 vuotta sitten, jolloin oli meidän hääpäivä, olimme jo muuttaneet tallilta Toivoniemeen.

Kuvan vasemmassa reunassa keskellä, ihan Koskelantien tuntumassa on onnikka (Kutterin korilla Vanaja vai sittenkin Volvo?) parkissa. Se on itse asiassa tankilla. Tankit olivat 70-luvulle asti tuossa, ja siinä samassa kohtaa kävi myymäläauto. Sitähän olenkin jo aiemmin muistellut.

Tässä kuvassa, joka on otettu joko -65 tai -66 kesällä, on minun hameeseen, lettinauhoihin ja rusettikenkiin pukeutumisen hillittömän riemun 😉 lisäksi veljeni, äidinäiti eli Tavastilan mummu ja äidin isän veli Anton-(iso)setä ja iskä (joka on kyllä niin Juniorin näköinen tai toisinpäin!!). Kuvassa näkyy ”tallien” sisäpiha: alhaalla ensimmäinen kotini, sen yläkerta, jossa asuin 65 – 69 ja sitten ihan ylhäällä keskellä opiskeluaikojen ”boksini” ikkuna.

Enpä tiedä, ketä nämä jutut nyt oikeastaan kiinnostavat, mutta näissä muistoissa eilen yhtäkkiä ryhdyin elämään, ja pahoin pelkään, että jatkan näitä vielä monta kertaa.

Mikä sitten eilen tämän nostalgian tuulahduksen ja lapsuuden, Koskelankylän ja ”tallien” historian, muistelun laukaisi. Kaikki lähti liikkeelle Facebookin Oulu tutuksi -ryhmässä julkaistusta kuvasta.

”Herrasmieshistorioitsija Eero” julkaisi ylläolevan kuvan ja kyseli, missä on entiset (vuoteen 1957) Vuolevin, sittemmin Koskilinjojen, tallit olleet.

En ole ennen tuota kuvaa nähnyt, ja kyllähän pisti liikkeelle sellaisen muistojen tulvahduksen, ettei mitään rajaa…. Kuva on vanhempi kuin tuo ylhäällä minulla olevan taulun kuva, joka on 60-luvun vaihteesta. Tässä kuvassa ei ole vielä liuskaa, ei ammattikoulun kerroksia. Mutta tässä kuvassa on paljon muuta. Tässä on mm. Komulaisten talot molemmin puolin Koskelantietä, Markkasen talo ja kuvan yläreunassa Taskilan talon rantapellot! Juuri ne, joissa me lapsena kävimme lennättämässä leijaa ja keräämässä ojanpohjilta sammakon poikasia (miksihän me niitä kerättiin? :D). Ja juuri noilla pelloilla me nyt asumme. Taskilan talon Rantapellossa. Kovin kauas en siis ole lapsuudenkodistani kulkeutunut.

Ja tässä kuvassa, oikeassa reunassa, melkein näkyy yksi talo, jossa asui perhe, jonka esikoispoika oli kanssani melkein päivälleen samanikäinen ja jonka kanssa menimme yhtä aikaa kansakouluun ja olimme neljä vuotta samalla luokalla. Jonka kanssa olin ainakin kerran yhtä aikaa jälki-istunnossa, ja oltiin siellä ”jalkaväkistä” (= hippasilla potkimalla) ja saatiin siitä hyvästä puoli tuntia jälkkäriä lisää. Jonka kanssa pelattiin jalitsua, tehtiin maja tuonne metsän reunaan ja syötiin Marie-keksejä pihalle pystytetyssä teltassa.

Ja juuri eilen, kun olin Facessa nähnyt tuon ylläolevan kuvan, vaipunut muistoihin, lähdin lenkille ja niinhän minä lenkillä juuri eilen, lähes puolen vuosisadan jälkeen!!!, tässä meidän tienoilla, näin tämän lapsuuteni leikki- ja luokkakaverin. Minä tunnistin hänet, hän ei minua. Mutta tovin juttelimme. Tuntui hassulle, mutta olipa mukava.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

 

Minulla ei ole mitään tietoa kuka tämä poron kanssa tallin pihalle tullut ”ajuri” oli, mutta hän meitä lapsia ajelutti. Ja minä törstinä (Lapin lakki ja varmaan siellä ammattikoululla teetätetty takki päällä) istun kyydissä.

Kuten näkyy: tallin pihalla oli aina paljon lapsia.

Ja alla on kuvat lapsuudenkotini saatua purkutuomion. Vuosi on 1998. Tuossa muutaman sadan metrin päässähän tämä on. Nyt siinä on kerrostaloja…

 

 

Juhlaa kerrakseen

Ei mikään tavallinen lauantai.

Suomen luonnon päivä. Aika usein ko. päivänä oltu luonnossa, Lapissa. Ei tänään.

Ja historiasta puheenollen, olenpa elänyt menneitä vuosikymmeniäni muistoissani, kuvissa, livenä… Kohtaaminen puolen vuosisadan takaa… hieman hämmentävää sellainen, palaan asiaan huomenna.

Sata päivää Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin. Sitä me on juhlittu. Hyvin syöden.

 

Tänään oli Suomi 100 -juhla Lasaretissa. ”Syödään yhdessä” -teemalla oli hyvinkin parisataa grilliruoan ystävää yhdessä syömässä. Ja monia tuttuja. Ja iloksemme myös VMP, ja flunssainen Juniorikin tuli seuraamme. Heidän kanssaan sitten söimme, joimmekin ja lähdimme (paitsi Juniori) jatkoille.

Pääsin kuin pääsinkin kuuntelemaan Kuuskan paluu -konserttia! Ja juuri silloin kun Lauri Tähkä oli lavalla! Tuli vain mieleen, että olisin voinut olla vaikka hieman lähempänäkin. Mutta sitten, eikös meillä ollut oikein hyvä ystävien kanssa, Barolon kanssa… yksityisaitiossa VMP:n parvekkeella.

 

Kotiin tultua taas iloinen ja kiitollinen päivästä. Liikkuminen, muistot, ruoka, hyvä ruoka, juoma ja seura tekevät elämänmenosta juhlan.

Kohti miljoonaa

  • En ole tänään ottanut yhtäkään kuvaa. Sellaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan.
    Enkä ole tänään käynyt lenkillä, enkä paljon muutenkaan liikkunut. Sellaistakaan ei ole tapahtunut pitkään aikaan.
    Olen tänään nukkunut pienet päiväunet. Sellaista ei ole tapahtunut moneen viikkoon.
    Olen tänään vain ollut, vähän siivoillut, käynyt markkinoilla ja hallissa, lukenut ja viettänyt tolkuttoman paljon aikaa somessa.

Erilainen päivä siis.

Aamulla Pasi kommentoi, että blogini RSS-syöte ei toimi. Olen sitä yrittänyt korjailla, ehkä se jo toimii?

Korjailujen myötä sain blogin tilastointiin uuden ominaisuuden: nyt näen, kuinka monta kommenttia kukin kommentoija on näinä kuluneina vuosina käynyt kirjoittamassa. Tilastointi ei näytä ihan aukottomalta. Luulen, että kommentoijan sähköpostiosoitteen ja/tai IP-numeron vaihdos vaikuttaa tilastointiin. Mutta tällä hetkellä, kuten niin monta vuotta jo, eniten kommentteja (heti minun jälkeeni (3849 kpl!!) on kirjoittanut Katri! Kiitos niistä jokaisesta. Katrin kommentteja näyttäisi tuon tilastoinnin mukaan olevan yhteensä 444.

Lämmin kiitos kaikille kommentoijille. Tässä ”uuden” tilaston antamia satunnaisia tietoja kommenttien määristä:

Katri 444
Satu 141
Katri H.  174 (missä on Katri H. nyt?)
Koivu 121 (luku ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Tuo on yhden parhaan vuoden luku!)
Mannu 74
Pehtoori 22
Antti 27
Pasi 72 (ei pidä paikkaansa…)
Jarin 219 (viime aikojen aktiivisin. Kiitos siitä!=)
Pena 28
Taije 102

Kaikki satunnaisesti mainitut ja kaikki muut kommenttinne ovat iloni ja tekevät tästä jokapäiväisestä bloggaamisesta mielekästä.

Juuri nyt tilasto (joka ei valitettavasti ala blogin perustamisesta, josta on viikon päästä 10 vuotta!!!) näyttää tältä:

  • 880 859 kävijää (vuodesta 2009)

Jos laskurissa olisivat myös matka-, keittokirja-, joulu- ja luento- etc. sivut,  luku olisi pitkästi yli miljoonan. Arvelisin, että about 1,3 miljoonaa klikkausta. Se on aika paljon se, eikö?

Mutta menneistä viis, katseet tulevaan kauteen…

Ja kun kerran ei ole uusia kuvia, niin sitten laittelen tännekin saman kuvan, mikä oli jo FB:ssa. Periaatteessa yritän julkaista Instagramissa, FB:ssa ja täällä blogissa eri kuvia, koska monet teistä ovat kavereita tai seuraajia noissa kaikissa,… siis, ettei tulisi samoja juttuja joka tuutista. Mutta tässä nyt – taas – yksi Photoshop-harjoitus, jossa mallina oli – kuinkas muuten kuin mummin rakkain ja paras malli, Apsu, joka aina välillä huutelee ”C´mon, mummi!”

 

Kuvan seinä ja ikkuna ovat helmikuun Lanzaroten reissulta ja Apsu x 2 on ihan mummilan pihalla viime sunnuntaina kuvattu. My first Hard Rock Cafe -paita on Tokiosta viime marraskuun reissun tuliainen. Palasista kuva…