Uuden vuoden aattona leppoisa keli, leppoisa päivä. Mökin pirtinpöydän ääressä aamulla pitkään. Kunhan käynnistyimme, oli aika lähteä ulkoilemaan. Liiterin ylisillä on äitini sekä veljeni että meidän lapsille ostama sipikka, ja uusi sukupolvi on nyt ottanut sen käyttöön.
Johan sekä kelkka että varsikin Aapeli keräsivät katseita ja kommentteja kulkiessamme Saariselällä. Japanilaiset ja kiinalaiset turistit, joita täällä on nyt paljon, pysähtelivät, jäivät juttelemaan, kuvaamaan.
Me oltiin Aapelin kanssa reippaita ja mentiin pulkkamäkeen, muut eivät uskaltaneet.
Moottorikelkkailusta meille riitti ”kuivaharjoittelu”.
Iltapäivän puolelle lipsahtaneelle brunssille Juniori avasi tuomansa samppanjan. Ja Mummihan se!
Kuusi vuotta kypsytetty G. H. Mumm oli paahteista, aprikoosista, häivähdys pähkinää. Oikeinkin hyvää. Ja lapakset, erityisesti poro-patee, sekä croissantit kerallaan erinomaisia.
Sauna, lorukirjat, poropäivällinen, lisää samppanjaa, takkatuli, Yölintu, telkkari, … loppuvuosi on ollut leppoisa, hyvä.
Olkoon ensi vuosi teille kaikille hyvä. Tuokoon se iloa, hienoja hetkiä, hyvää elämää. Malja vuodelle 2017!
Ei sitä tarvitsisi kyllä kännykän apsista katsoa, että täällä ei aurinko nouse, eikä sitten tietysti laskekaan. Sinisen hetken aika alkaa aamupuolikymmeneltä, silloin jätin läppärin ja kuvien säätämisen ja lähdin ladulle.
Idässä taivas purppurainen, sää mitä parhain (- 5 C). Eikä todellakaan ruuhkaa laduilla. En mennyt Saariselälle asti, vaan ihan tässä Laanilan latuja kiertelin.
Laanilan nimi on joskus aiheuttanut pientä sekaannusta, mm. silloin kun Laanilan historia -projekti oli vielä kesken, – onneksi ei ole enää!!
On siis kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.
Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani on riistan (peuran) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.
Näillä peuranpyynnin metsästysmailla sai joulukuun 2016 lopussa hiihdellä ihan rauhassa yksikseen … Eino Leinon kovin synkästä ´Hiihtäjän virrestä´ voisin ottaa vain ne säkeistöjen alkuosat…
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu –
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen, –
Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ –
Iltapäivällä oli parin tunnin hyvin intensiivinen lumimyräkkä, ja nyt on taas tyven. Taas on lempeää pimeää kaikkialla.
Täällä me odottelemme, … revontulia – ja ennen kaikkea Aapelia vanhempineen. Miniän työpäivän jälkeen lähtivät ajelemaan.
Siispä huomenna ehkä taas ladulle, mutta varmasti pulkkamäkeen!
Emme ihan kolmea viikkoa etelässä viihtyneet. Palasimme Hangasojan hyvään huomaan tänään iltapäivällä. Mökille mieli teki. Milloinpa ei?
Hieman minua kyllä huolettaa, miten saan opiskeluasiat tehtyä, miten kuvat muokatuksi, printit tilatuksi, mistä rauhan itsearvioinnin kirjoittamiseksi… mutta minä yritän.
Tulomatkalla, Sodankylän eteläpuolella, puolenpäivän tienoilla, näimme, että aurinko on taas nousemassa horisontin yläpuolelle täällä Ultima Thulessakin. Ja pikkuisen pakastui, joten pellot ja niityt olivat kauniin usvan peittämiä, mutta mitäpä sitä pysähtelemään. 😉 Luontokuvausta auton ikkunasta vauhdissa.
Paljon ei täällä on muutamien viikkojen aikana lunta tullut, joten vähäisillä lumitöillä selvisimme.
Huomenna sitten purolle polku, – tänään kun ei ollut saunanlämmityksen tarvettakaan. Tiedän, että monet ihmiset jotka tulevat tänne mökilleen tai vaikka kylille hotelliin, lähtevät vielä iltaladulle. Niin mekin joskus 1980-luvun alussa tehtiin, mutta ei enää. Mutta kyllä minä ainakin pienen kuvausretken melkein aina tänne tullessa teen, vaikka olisi myöhäisempikin ilta. Pienen häivähdyksen revontulestakin näin, mutta vain pienen. Nyt puhelimessa on kuitenkin ”Auroral Forecast” ja ”Aurora Pro” -apsit asennettuina. Ja koulukaverin, intohimoisen, huikean hyvän revontulikuvaajan (Kalevassakin 25.12.2016 julkaistut) ohjeet kerrattu. Jos tässä vuodenvaihteessa reposia pääsisi kuvailemaan.
Meillä oli virallinen poliisivalvonta, ja arvonnassa oli avustajana Pehtoori ja arvonnan suoritti Apsu, joka oli meillä illansuussa vanhempiensa ollessa käyttämässä joululahjaksi saamiaan urheilukaupan lahjakortteja.
Kaikkiaan osallistujia oli 18 ja kommentointeja oli yhteensä 27. Kaikkein eniten ääniä saivat kuva mökin rantasaunasta (6) ja tonttuarmeija Tuulentuvan lumisateisella terassilla. Siis ”luomukuva” ja rakennettu, photoshopilla työstetty kuva saivat molemmat neljä ääntä. Kakkossijalle ylsivät kuva Pentikin porosta toisen mökin terassilla sinisenä hetkenä (11) sekä vielä bannerinnassakin oleva ravintola Sokeri-Jussin sisäänkäynti jouluisine valoineen (17). Ja kolmannen sijan kahdella äänellä saivat kuvat Valtterista (mökkipihan lampussa), Oulun keskustan, Rotuaarin jouluvalot (16) ja Tiernapojat kauppahallin edustalla (20).
Kiitän kovasti kaikkia äänestäneitä, – äänestystulos kertoo minulle jotain siitä, millaisia kortteja kannattaisi ehkä ryhtyä tekemään… 😉 Itseasiassa olen itsekin kovin samaa mieltä parhaimmistosta.
Koetin vähän säätää ”arvontavideota”, mutta videoiden editointi ei todellakaan ole hanskassa. Joka tapauksessa voittaja selviää videon lopussa. Lämpimästi onnea voittajalle, ja vielä kerran kiitos kaikille osallistuneille.
Nyt lähtee järki noiden seuraavaan VAT-näyttöön laitettavien kuvien kanssa! Periaatteessahan sain yhtä sarjaa lukuunottamatta kaikki kuvatuksi ennen joulua, ja tänään sitten heti aamuvarhain, kun Pehtoori lähti viemään tyärtä Helsingin koneelle, istahdin koneen ääreen ja erinäisten kodinhoidollisten hommien suorittamista lukuunottamatta olen koko päivän valinnut, muokannut ja työstänyt kuvia. Ja nyt alkaa olla paniikki!!
Näyttöhän on vasta loppiaisena, mutta tässä olisi tarkoitus lähteä mökille, eikä siellä mitään studiokuvia enää oteta, eikä juuri edes muokata.
Ulkoilukin on tänään jäänyt, vaikka olisi ollut mitä kaunein pakkaskeli. Aamulla ei edes tuullut, pakkasta vain puolenkymmentä astetta.
Vain roskiksella ja postilaatikolla kävin, mutta kameran kanssa sielläkin. 😉
Mutta nyt, näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Huomenna sitten enemmän, mm. jouluarvonnan tulos!
Kirkonmenojen aikaan olimme tyttären kanssa Tapaninpäivän aamupäivällä liikkeellä. Tuomiokirkko ja jumalanpalvelus jätettiin kyllä väliin; enemmän ruumiin- kuin hengenravintoa haimme.
Niin ja tyärhän haki tietysti Pokeja. Takavasemmalla näkyy Kaarnapoika-patsas (Uno Aro 1956), joka sekin (kuten mm. Tiernapojat) on ollut Oulussa yhdessä jos toisessakin paikassa, ja nyt on siis Ainolan puistossa entisen Tuomenkukka-kahvilan takana. Ei Esikoinen mitään patsaskierrosta ollut vailla, vaan reilun tunnin kävely lumituiskuisessa aamupäivässä oli tietysti – paitsi liikuntaa ja höpöttelyä – ennen kaikkea Pokemonien hakua varten (level 30 ja kai enää kaksi puuttuu?). Ja yksi gym oli juuri tuon Kaarnapojan vieressä.
Iltapäivä menikin minulla sitten taas Festassa; tein ruokaa kun oli aika syödä yhdessä. Ja teinpä sitten bataattilaatikkoa ja kalkkunaa niinkin paljon, että sitä on pakastettavaksi asti. Näin vuodenvaihteessa mökillä on vähemmän kokkailtavaa.
Pikkuperhe tuli illan pimetessä. Oli ilo, ettei tyär vielä lähtenytkään iltalennolla kotiin. Loppuvuotta suunniteltiin, kaikesta tulevasta juttua…
Joulu kun alkaa olla ohi. Näin nopeasti …
~~~~~~~~~~~~
Ja vielä muistutan, huomiseen myöhäisiltaan asti aikaa kommentoida:
Osallistu joulukalenterikuva-arvontaan kommentoimalla kalenterikuvia. Kommentointiaikaa on joulun jälkeiseen ensimmäisen arkipäivän iltaan asti (27.12. klo 23.59).
Jos kommentoit yhdellä kertaa vaikka kaikki kalenterikuvat, olet mukana yhdellä arvalla. Mutta pääset osallistumaan kahdella arvalla, kun kommentoit kahtena eri päivänä. Pelkkä ”Tykkään tästä eniten” -kommenttikin riittää, mutta olisi tietysti mukava kuulla, että miksi tykkäät. Tai jos et pidä yhdestäkään, voit silti osallistua, mutta kommentoi, miksi ”joulukalenteri/korttikuvat” eivät miellytä.
Jouluaatto kulki vanhoissa uomissaan. Yksi pieni ´särö´ joulurauhaan kuitenkin tuli. Olimme sisaren kanssa päättäneet, että mennään tänäkin vuonna Pyhän Luukkaan kappeliin hartaushetkeen; ”Sininen hetki” -nimellä se tunnetaan. Me ollaan oltu siellä parina edellisenä jouluna ja kovasti olemme tykänneet, – kauneimpia joululauluja, joulun ja rauhan, yhdessäolon sanomaa kauniisti urkumusiikin soidessa… Eilen saimmekin kuulla jouluevankeliumista uuden yhteiskuntakriittisen tulkinnan: Marian teiniraskaudesta Joosefin sosiaalisesti sopeutuvaan luonteeseen, joka antoi kihlatulleen anteeksi aviottoman lapsen synnyttämisen … ja niin edelleen. Hartaus on aiemmin ollut vailla saarnaa, se on ollut mitä miellyttävin jouluun ja sen rauhaan vievä, sopivan lyhyt tilaisuus. Ei ollut eilen. Tuli pahalle tuulelle, olo tuntui huiputetulta.
Noh, mutta ei se tunne onneksi kauan kestänyt. Kun kaikki rakkaat istahtivat pöydän ääreen laskeutui rauha: oli hyvä, oli joulu. Vielä kun Miniä kahdeksan jälkeen töistä tultuaan liittyi seuraan, oli meillä erinomaisen hyvä olla.
Etukäteen oli ajateltu, ettei Aapeli paljon joululahjoista ja niiden avaamisesta perusta, ja toiveena oli ollut, että poika jaksaisi olla heräillä tavallista kauemmin. Ennakkokäsityksemme oli täysin pielessä; voi kun olisitte nähneet ne kymmenet ilon ja hykertelyn tunteet uuden rekan ja lumilapion, pyyhkeen ja Mauri Kunnaksen äänikirjojen paljastuessa paketeista. Montakohan kertaa eilen ja tänään olen ollut rekan ovia aukomassa ja sulkemassa, äänikirjojen äärellä? 😉
Ja me kaikki muutkin saimme ihania, hienoja, hyödyllisiä lahjoja. Systeri oli ison ”vasullisen” meille lahjoja tehnyt, hankkinut ja ostanut. Ja tästä pidin ihan erityisen paljon.
”Sukkalainaamo” mökille. Pussukassa on erikokoisia ja -värisiä toinen toistaan ihanampia sukkia, joita meidän mökille tulevat voivat nyt lainata, että ”ei varpaat ala vilusta täristä”. Onneksi systeri ei sentään ollut itse kutonut kaikkia sukkia, mutta että tuollaisen oli koonnut.
Kun pikkuperhe ja systeri kymmenen kieppeissä lähtivät Aapelin ollessa hieman ylikierroksilla mutta hyväntuulisena itsenään, jäimme me Pehtoorin ja tyttären kanssa kolmisin: höpöttelimme yli puolen yön. Kuuntelimme Rölliä youtubesta, nautimme portviinistä, unohdimme hartaudet, maailman tuskan, työt, krempat ja kaiken muun . . .
Jouluaamuna tyär halusi lenkille, minäkin. Ja Pokemonien metsästykseen lähdettiin kaupungille. Kymmeneltä ajoin auton Raatin autiolle parkkipaikalle, ja lähdimme tepastalemaan. Puolitoista tuntia kului; tyär sai pokeja ja minä muutamia kuvia. Oulun keskusta oli autio.
Eilen iltainen ja tämän aamuinen lumipyry oli tehnyt maisemasta taas aika valoisan.
Iltapäivällä ottopoika piipahti, Apsun kanssa kokkailin, on taas syöty, nautittu erinomaisen hyvä vintage(2006)-samppanja. Istuttu pitkään ruokapöydässä..
Tyär on kotikotona. Tuli jo aamuvarhaisella lennolla. Se on joulun asioista yksi tärkeistä, tärkeimmistä. Hyvällä tuulella tuli, – joulua viettämään ja lomaansa aloittamaan tuli.
Ja sitten muutenkin päivä mennyt kuten voi toivoa. Paljonhan aikaa kuitenkin on kulunut ruoan äärellä, tai sen valmistamisessa enimmäkseen. Huomisen menuhan on enimmäkseen kaikkea perinteistä, mutta jotain uutta tänäkin vuonna on pitänyt kokeilla.
Nyt oli ensimmäistä kertaa elämässä, kun anopilla ei ollut joulupulla onnistunut, niin oli sikäli minulla hyvä ajoitus. Teen varmasti toistekin tuollaisen tähtipullan. Huomisen jälkkärikakusta en ole niin varma. Se ei ole oikein minun tyylinen; mie kun en juuri pipertelyjä leipomisessakaan harrasta, mikä näkyy myös jäljessä, mutta joka tapauksessa tällainen siitä tuli.
Lunta ei ole toiveista huolimatta tullut lisää, mutta nyt parhaillaan on komeat revontulet, ja Juniori houkutteli kuvaamaan, mutta enpä taida … on tässä vielä kaikkea pientä… Haluan, että huomiseksi kaikki on ”misattu” eli esivalmistelu niin pitkälle kuin suinkin mahdollista.
Eilisen studiokuvausiltapäivän tuloksena tämän päiväinen kalenterikuva on Aapelista.
Toimen päivä. Eikä tunnu loppua tulevan. Joulubrunssia äidille ja äidin kanssa, studionäyttöön kuvia, kauppareissuja Pehtoorin kanssa ja yksin, kirjeitä, Aapelia, leivontaa, lahjapuuhia. Mukavaa touhuamista.
Kalenterikuvassa on koko Hangasojan tonttuarmeija. Ei siellä tuolloin lunta satanut, eikä se Tuulentuvan terassilla edes sataisi, mutta tein sateen. 😉
Enää muutama päivä mahdollisuus kommentoida kalenterikuvia, muistathan, että kaikilla on mahdollisuus kahteen arpalipukkeeseen. Kommentoijia on nyt vähän toistakymmentä, ja vain yhdellä taitaa olla kaksi kommenttia. Kaikki tähänastiset kalenterikuvat ovat täällä: KLIKS!
Samppanjaa ja vaahtokarkkeja uudenvuoden valvojaisiin tai jouluun? Suomen satavuotisjuhlavuoden alkaessa on Alkossa moniakin Suomi 100 vuotta viinejä ja kuohuvia, ja muitakin alkoholijuomia. Ensimmäisenä päästiin Kuusamon Tundrassa maistamaan Ayalan samppanjaa, joka on kolmen rypäleen perusbrut. Ja minä kyllä pidin siitä, siinä on mukavasti vähän paahtoleivän tuoksua, ja maku on aika täyteläinen. Etiketti on Tove Janssonin ”Juhlat maalla”, mikä on sekin oikein hyvä idea. Samppanja on hyvä aperitiivi, uudenvuoden juhlistaja ja sopii varmasti Toast Skagenille ja muille katkarapuruoille ja kalaisille alkupaloille. Eikä samppanjaksi edes pahan hintaista.
Halvempi juhlistaja voisi olla luxemburgilainen Bernard-Massardin skumppa. Siis sama talo, jonka oranssietikettinen kuohuva on ollut Finnairin valikoimissa vuosikausia. Jostain merkillisestä syystä kuohuvan nimi on Kuulea. No nimi ei skumppaa pahenna; me maistoimme tämän Pehtoorin kanssa viime viikonloppuna, ja molemmat pidimme siitä enemmän kuin juuri siitä Finskillä myynnissä olevasta aika napakasta vakiotuotteesta. Kuulea oli hapokas ja raikas, mutta siinä oli myös mukavasti hedelmäisyyttä maussa.
Ja taas kerran hoksautan: nuo kuvissa olevat lasit- Lehmann on merkki. Alkossakin on niitä myynnissä. Viime hetken lahjavinkki? Tai osta itsellesi. On vaikea kertoa, kuinka erilaiselta samppanja ja kuohuviini noista tuoksuu ja maistuu, verrattuna mihin muuhun tahansa. Nuo on hyvät.
Ja otinpa sitten kuvan siitä jouluviinisuositusten yhteydessä Juniorin suosittelemasta Pongraczistakin. Se on vähän kalliimpi (15 €) kuin luxemburgilainen (12 €), mutta kyllä sillekin paikkansa juhlaviikkojen aikana varmasti on.
Ja samppanjan kanssa vaahtokarkkeja! Viime jouluna tein eka kertaa itse, ja tänään toisen kerran. On ne sen verran hyviä!
Vuoraa neliskanttinen, reunallinen vuoka (25 x 32 cm) leivinpaperilla. Ripottele leivinpaperin päälle runsaasti tomusokeria. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen.
Mittaa kattilaan vesi, mansikkatomusokeri, sokeri ja siirappi. Erottele valkuaiset valmiiksi kulhoon. Kuumenna lastalla sekoitellen vesi-sokeriseos kiehuvaksi. Säädä liesi keskilämmölle ja jatka keittämistä ilman sekoittelua. Laita paistomittari kattilaan. Seos on valmista, kun se saavuttaa 127 asteen lämpötilan.
Aloita valkuaisten vatkaaminen kovaksi vaahdoksi kymmenen astetta aikaisemmin. Näin sokeriseos ja vaahto valmistuvat suunnilleen yhtäaikaisesti.
Kun sokeriseos on valmista, lisää siihen liotetut liivatteet ja vanilja-aromi. Kaada seos hyvin ohuena nauhana pienissä erissä, hitaasti vatkaten valkuaisvaahdon joukkoon. Jatka vaahdotusta vielä kymmenen minuuttia vatkaimen keskinopeudella. Kaada vaahtokarkkimassa vuokaan. Anna jähmettyä huoneenlämmössä noin seitsemän tuntia.
Ripottele leivinpaperin päälle mansikkatomusokeria. Kumoa vaahtokarkkilevy sen päälle. Leikkaa paloiksi öjytyllä veitsellä ja kierittele palat joka puolelta mansikkatomusokerissa, jotta pinta ei jää tahmaiseksi.
Joulukalenterikuvassa on joulukuun kalenteri vuodelta 1891, – sata vuotta ennen kuin meidän Juniori syntyi. Silloinkin oli Tuomaksen päivänä talvipäivänseisaus. Nyt elellään kolme päivää ns. ”pesäpäiviä”. Ajateltiin, että aurinko pysyy pesässään näinä päivinä, mutta jos niin onnekkaasti käy, että se edes vähän näyttyy, niin ensi kesän suloinen suvisää on turvattu. Tähän uskotaan ja toivotaan auringonsäteitä ennen aattoa.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aamuyöllä alkoi sade joka vei maisemasta loputkin pitsiset rippeet, talven ihmemaasta ei ole enää jäljellä kuin liukkaat kadut, sohjoiset sivutiet ja mustat puut. Onneksi sentään maa on vielä valkoinen.
Kurja keli oli hyvä (teko)syy viettää koko aamupäivä sisällä; ja kyllä minulla oli ihan tähdellistä hommaakin. Ensimmäiseen studiosarjaan on sata kuvaa otettuna, josko niistä illan päälle viisi valitsisi ja muokkaisi, niin yksi neljästä ennakkotehtävästä olisi tehtynä.
Kuvien muokkauksesta puheenollen, käytinpä eilen iltasella pitkän tovin harjoitellen layerien käyttöä Photoshopissa, ja leikin kuvilla ja tein niinsanottuja komposiittikuvia. En montakaan, koska homma on hidasta, enkä oikein hallitse, mutta värkkäsin sitten Tiernapoikapatsaasta ja Kauppahallista yhteiskuvan, – aika hyvin patsas minusta sopi Kauppahallin ovenpieleen. Onhan fasadissa kuin tehty kolo sille. Ja laitoinpa kuvan sitten tänään aamulla Facebookiin ”Oulu tutuksi” -ryhmään leppoisan joulunajan toivotuksin. Vähän niin kuin joulukortin ryhmäläisille lähetin. Enkä ollenkaan tajunnut, mitä tein!
Tiernapoika-patsashan on tänä vuonna vaihtanut paikkaa Rotuaarilta (= Oulun kävelykatu) Isollekadulle, uuden Valkea-kauppakeskuksen parkkihallin sisäänmenoaukon päällä oleville portaille, josta se ei totta puhuen oikein hyvin näy. Tänään illansuussa siinä ei ollut edes noita valoja, jotka valaisivat nämä hellyttävät patsaat viime viikolla, kun yhtenä aamuna lenkillä ohi menin ja kuvasin.
No mutta, minä (pöhkö) vielä kirjoitin FB-postaukseen, että ”Tiernapojat ovat ihan itse valinneet arvoisensa paikan”. Noh, tästäkös sitten jotkut saivat hiilloksen uudelleen liekkeihin; Oulussa kun tämän (ja niin monen muunkin, aikanaan myös Toripolliisin,) patsaan paikasta ja ulkonäöstä on käyty valtaisa yleisönosasto-, some-, sanomalehti- ja valtuusto- yms. keskustelu. Ja nyt sitten tuon alla, joulukalenterikuvassa, olevan komposiittikuvani jäljessä FB-ryhmässä on kymmenittäin puolesta ja vastaan kommentteja. Liittyen nimenomaan Tiernapoikien paikkaan, ei kuvaan tai jouluntoivotukseen. No minähän niin kovasti tänne blogiinkin toivon kommentteja ja vuorovaikutusta, niin eikö nyt pitäisi olla vain tyytyväinen, kun keskustellaan? 😀
Se, mikä minua ilahdutti noissa kommenteissa oli se, kun joku kuvan perusteella luuli, että patsas olisi oikeasti siirretty: siis photoshoppaus ei ihan huono ollut! 😉
Kun päästiin näistä oululaisuuksista alkuun, niin laitanpa murrealueen ulkopuolisten iloksi pienen dialogin, – kääntyykö suomeksi?
Onnikassa kuultua:
– Paappa pipo päähä ja piippaappa ni jäähää polliisilaitoksen kohalla pois.
– Mistätootta? Määttätootta Oulusta.
Täällä on murretestikin (MTV:n sivu): sainpas täydet pisteet, olisi ollut outoa, jollen. Kokeilehan sinäkin!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
klikkaa isommaksi
PS. Täällä blogissa julkaisemattomia ”Joulun valot” -kuviani on Haastekansiossa, jonne kyllä voisivat muutkin laitella kuvia… 😉
Kun pieni, puolitoistavuotias juoksee kädet levällään, kasvot hymyssä vastaan ja sanoo ´mummi´, ei maailmassa ole muuta. On vain paljon iloa ja valoa, on onni. Ei minulta mitään puutu.
Iltapäivällä menin hakemaan Apsua. Miniällä oli tänään ensimmäinen virallinen työpäivä, iltatuuri. On pitkin syksyä tehnyt muutaman päivän sijaisuuksia, satunnaisesti käynyt paikkomassa sairauspoissaoloja, mutta tänään siis palasi työpaikalleen äitiysloman ja kotihoitojakson jälkeen. Juniori ei nyt joululomaksi mene töihin, vaan on Aapelin kanssa kotona, mutta tänään oli hänelläkin satunnainen duunipäivä, joten mummille oli tarvetta. Ja lukukauden alun jälkeen on useinkin, koska Apsulla ei vielä ole päiväkotipaikkaa.
On jouluviinisuositusten aika. Tänä vuonna poikkeuksellisen vähän viinejä ehdolla, – kuluneen vuoden aikana meidän ruoka(/viini)kunnan viinit kun on tullut roudatuksi pääasiassa Haaparannan Systembolagetista. Mutta onhan toki Pehtoorin kanssa tätä jouluviiniasiaa työstetty, jotta jotain suosituksia ja vinkkejä olisi taas tarjolla.
Nyt kun Alkostakin on tullut verkkokauppa, kaikkia viinejä jokainen saa omaan kauppaansa, kunhan vain tilaa ja odottaa muutaman päivän.
Aloitetaan kuohuvasta. Tietysti. Tässä on yksi, ei niin tavattoman erikoinen, mutta kuitenkin vähän harvinainen herkku Suomessa: Bourgognen crémanteja ei usein Alkon hyllyillä näe. Tämä on sellainen ranskalaisen hienostunut, hyvä BdB (pelkistä valkoisista rypäleistä tehty) -kuohuva, joka on erinomainen äyriäis- ja valkoisten kalojen alkupalojen kanssa. Kyllä se maistui meille ihan ”sinälläänkin”. Tässä on pakko erikseen hoksauttaa kuvan ”bokeheista”. Huomaatteko: nuo jouluvaloista lähtevät pienet valopisteet ovat viinilasin malliset! Kiitos systeri ”muotin” tekemisestä ja kiitos koulukaveri Kr. opetuksesta!
Tästä viinistä on kyllä vielä sanottava, että perheen kuohuva-asiantuntija alias Juniori sanoi, että ”suosittelisit ennemmin vaikka Pongránczin Roseeta”. No tässä sekin sitten on nyt mainittu. En kiistä, etteikö olisi hyvä juhla-ajan kuohuva sekin. Halvempia, ”helpompia” kuohuvia on tässä kaksin kappalein.
Fresitan joulupullotus maistuu meillä ainakin Miniälle – tänään meillä oli sellainen ”prejoulupäivällinen”, koskapa J:llä on jouluaattona iltavuoro, eikä pääse meidän joulupöytään; halusin kuitenkin hänellekin jotain jouluista tarjota. Aloitimme Fresitan mansikkaisella kuohuvalla, ja jatkoimme joululimppu-graavilohi-leivillä. Pääruoaksi kalkkunaa ja jouluruukkua ja jälkkkäriksi valkosuklaalastuja, jätskiä (Kolmen Kaverin uusi kookos-suklaa, nam!) ja boysenmarjoja sekä kahvia. Ja Vallformosan cava on kyllä hyvä. Osta uudenvuoden juhliin. Et pety.
No mutta palatkaamme alkuruokien, kalapöydän, äärelle. Mitä tarjota, jos pöydässä on savukalaa ja graavilohta, jopa sienisalaattia, kananmunia, — ja muuta ”viinillisesti vaikeaa”, – ehkä jouluolut olisi paras vaihtoehto, mutta jos on yhtä surkea oluiden kanssa kuin minä, niin sitten voisi harkita Kyrö Distelleryn karpalo-lonkeroa. Joulunpunainen vähän kitkerä, mutta ei makea, long-drink on hyvää myös ruoan kanssa.
Tai sitten valkoviiniä. Onhan niissäkin mahdollisuuksia. Alsacen ja Rheingaun rieslingit tai tokay pinot gris -viinit ovat AINA – tai ainakin melkein aina – erinomaisia, on vaikea uskoa, että niihin pettyisi. Mutta jotain uuttakinhan näissä suosituksissani on tarkoitus hakea. Siispä tässä ehdolle kolme:
Vasemmalla chileläinen 15 euron sekoiteviini (riesling, chardonnay, viognier), joka sopii savulohen, savuleikkeleiden, sienisalaattien etc. kanssa oikeinkin hyvin. Keskellä ”pikkuriesling”, koristeltuna kuusietiketillä, -kympin viiniksi kelvollinen. Ja oikealla eteläafrikkalainen chardonnay, joka meillä todettiin oikeinkin hyväksi graavilohen oheen. Ei liikaa tammea, hedelmäisyyttä riittää, ja kaikinpuolin mukava chardonnay pitkästä aikaa.
Ja sitten helmenä pohjalla. Vihdoinkin Italia. Ihan vaan sen takia, että on tullut käydyksi Toscanassa ja nimenomaan San Gimignanossa kannattaa tämä vernaccia-rypäleestä tehty viini joulupöytään hankkia. Ei ole ihan edullisimpia, mutta raikas ja hyvä se on.
Ja sitten aika punaisille. Kuten tiedätte, meillä ei kinkkua syödä, joten kinkkuviinisuosituksiakaan ei juuri ole… Joskin tuo vasemmassa reunassa viiniköynnöksen pätkällä koristeltu Zaccardinin punaviini on hyvä possulle, kinkulle, sellaisenaan, pihville, juustolle, takkatulelle, nojatuoliin, mökille… Se vaan on hyvä. Se on tämän vuoden ykkössuositukseni. Viidellätoista eurolla mehevää ja hilloista, kuten Alko sivuillaan lupaa. Silti tämä ei ole ällöttävän kosiskeleva.
Seuraavaksi toinen vasemmalta: uusi löytöni. De Krans, etelä-afrikkalainen touriga nacional-viini jossa on luonnetta ja ryhtiä, siinä on tanniineja, muttei liikaa. Se kannattaa avata hyvissä ajoin … silloin sen parhaat vivahteet tulevat esiin. Seuraavaksi vanha tuttu, menneiden aikojen muistoksi, jouluaattoillan, -yön, tunneille, sinihomejuuston ja appenzellerin kanssa, joululahjakirjan ja takkatulen, kaksin istuskelun hetkeen… Coto de Imaz. Riojalainen Gran Reserva on vanha tuttu. Rustiikki ja rohkea, voimallinen ja silti lämmin. Maksaahan se, mutta so what. On joulu.
Kuvassa oikealla on chateneauf-du-pape. Sehän se on se meidän jouluviini numero yksi; tänä vuonna tuo on Haaparannalta roudattu, mutta taas kerran suosittelen, hanki oma Chateneaufisi. Sen jälkeen vietät joka joulu sen kanssa. 😉
Glögeistä sananen: tänä vuonna Loimu ja Blossa ovat meistä olleet hyvin tasavertaisia, joskin pitkästä aikaa Blossaa on pidetty koko porukan mielestä hieman parempana. Tuo kuvassa oleva extra-Blossa on vielä testaamatta. Ehkä kerron siitä joskus toiste.
Neljä lanttulaatikkoa, neljä porkkanalaatikkoa, kolme jouluruukkua (/vuokaa), neljä joululimppua, kolme saaristolaisleipää, joulutäytekakun pohjat ja valkosuklaalastuja. Ja sitten kelpo päivällinen kahdelle. Olenpa saanut kokkailla. Oli mukava.
Sitä tuossa keittiössä mietin, ruokahistorioitsijaksikin kun itseäni joskus tituleeraan, että kuinkahan monta vuotta, tai jopa sukupolvea, jotain ruokaa on vuodesta toiseen laitettava, kuinka monta joulunajan ruokahetkeä on tietyn ruoan äärellä nautittava, kuinka laajojen kansankerrosten samaisesta ruoasta tiedettävä, onko ruoan oltava tunnettu suunnilleen jokaisessa maakunnassa, että siitä voidaan sanoa, että se ruoka on ”jo perinteinen suomalainen jouluruoka”. Onko jouluruukku jo perinneruoka? Meillä ainakin on.
Tänään on ollut tällainen päivä. Ulkoilun ”uhrasin” perheen ja lähipiirin jouluruokien tekoon, mutta ei haitannut. Nyt vielä ruokien pakkaaminen kauniisti, ja pakastaminen.
Ja minulle jo tullut kirjasuosituksiakin: kiitos paljon, Sanna ja Sirpa! Ja muutama arvontakommenttikin; kiitos niistäkin. Koko tähänastinen joulukalenteri tässä. Siellä on se luukku 17 myös. Ja nyt äänestäminen on vielä helpompaa. 🙂 Tähdittääkin saa.
Huikea, mielettömän hieno sää ja valo tänään! Monta tuntia olin aamulla kiertelemässä kaupungissa: en suinkaan jouluostoksilla, vaan ulkoilemassa, tepastelemassa, nauttimassa vapaasta, kuvaamassa. Välillä piipahdin pikaisesti Stockan Herkussa ja cappuccinolla uudessa Kahvila Stockholmissa.
Ja taas jatkoin joulukuisen Oulun valojen tallentamista….
[ehdottomasti kannattaa klikata kuvat suuremmiksi]
Kotiin palattua oli sähköpostissa yksi pienen pieni kuvauskeikka Haaparannan suunnalle tarjolla; totta kai suostuin. 😉
Iltapäivällä joululahja-asioita, ja studionäytön kuvauksen suunnittelua. Ja myötäelämistä kun puolet opiskelukavereista on jo tänä viikonloppuna (siis nyt) Torniossa näytössä. Minulla vasta loppiaisena, kolmen viikon päästä, mutta paljon enemmän pitäisi olla tehtynä kuin on. Miljöönäytön uusinnatkin tekemättä…
Joululahja-asioista puheenollen: minulla on nyt pieni uhka, että yöpöydällä romaanit alkavat huveta, tai ainakin olisi hyvä olla varalla jotain lukemista… Parhaillaan luen ystäviltä (VMP) kesällä saatua H. Selmer-Geeth´n ”Siltalan pehtooria” (1903) – mikä mainio kirja se onkaan! Lapsuudesta muistan elokuvan, mutta kirjaa en ole koskaan lukenut.
Harald Selmer-Geeth oli salanimi, jonka takana oli ViipurinoikeuspormestariWerner August Örn. Alkuperäinen ruotsinkielinen teos menestyi aluksi varsin hyvin, ja siitä otettiin vuonna 1920 kolmas painos, mutta sen jälkeen se jäi unohduksiin. Suomennoksen suosio alkoi kasvaa vasta vuoden 1934 elokuvan myötä ja on sittemmin jäänyt elämään kartanoromantiikan klassikkona, josta on otettu uusi painos viimeksi 1994.
Oikeasti kirja on kirjoitettu erinomaisen hauskasti, ajankuva ja miljöö ovat – tietysti – hyvin uskottavia ja oikein kunnon romanttinen komedia koko juttu on. Mutta mitä sitten kun tuon saan pian luetuksi. Otetaanpas sellainen ajatusleikki, että antaisit minulle joululahjaksi kirjan, niin mikä se olisi? Jos haluaisit antaa nimenomaan sellaisen kirjan, josta uskoisit minun pitävän, mikä se olisi? Ainakin Tuulestatemmatun vakilukijat ja ystävät tietänevät kiinnostuksen kohteeni, senkin, millaista yleensä luen… Pari vuotta sitten kyselin kesälomalukemisia, ja se oli kyllä mukava kesä. Lukukokemukseni avartuivat … Sitä toivoisin nytkin. Kerro minulle kirjoista… Kerro joululahjaksi. 😉
Vielä minä yritän teitä, hyvät blogivieraat/ystävät, aktivoida: a) innostaa paitsi joulukalenterikuva-arvontaan b) antamaan kirjasuosituksia, c) myös kertomaan, onko mitään mieltä minun tehdä jouluviinisuosituspostausta? Töissä ollessa moni työkaveri sitä kyseli, tiedän monen heistä kauppalappuni kanssa viiniostoksille lähteneen, mutta onko Tuulestatemmatun lukijoille ko. suosituksista mitään iloa? Klikkailetkos vastauksesi – kannustaaksesi minua huomenna puuhaan ryhtymään tai ymmärtämään, että ei ole ihan turhaa moista vaivaa nähdä… 😉
Ja joulukalenterikuvassa aamuista satoa. Joulukalenteriarvontaan osallistujia on vasta KAKSI!! Turhaan säästelette viimeisiin päiviin, kaikillahan on kaksi ääntä käytettävänä.
Pitkästä aikaa olin heräillä oikeaan aikaan (= klo 6). En liian aikaisin, en liian myöhään. Joten sen ansiosta olin, aamun hiljalleen valjetessa, jo parkkeerannut auton Raattiin ja lähtenyt tepastelemaan jalusta ja kamera mukana etsimään joulun valoja kauniista, talvisesta kotikaupungista. Pikkupakkasessa, tunnelmallisessa aamuhämärässä oli mukava kierrellä ja kuvailla. Olla virkeänä ja saada happea.
Ja miettiä, mitähän muutamia joululahjoja ostaisin. Montaa en ostakkaan, mutta ainakin yksi jokaiselle meillä aattoiltana olevalle. Kävin pitkästä aikaa ison marketin isolla leluosastollakin, ja jäin miettimään, että kuinkahan moni taaperoikäinen enää osaa leikkiä Fischer Pricen kassakoneella tai Brion höyryveturilla, saatikka luuri-numerolaattapuhelimella? Toisaalta eipä lelut parissakymmenessä vuodessa kovin paljoa ole muuttuneet: Frozen ja Star Wars nyt olivat uusia juttuja, mutta olihan siellä paljon vanhaa, hyvääkin ;). Niinkuin nyt Duplot ja monet Brio-klassikot. Mutta enpä sitten ostanut mitään. Kirjakaupasta löysin Apsullekin lukemista, – aion olla mummi, jonka kanssa luetaan. On kyllä jo yhdessä luettukin.
Leipomustarpeita (hyvin vähän) ja viinejä (en niin vähän) hain myös. Viikonloppuna to-do-listalla joululeivät ja ehkä yksi kakku, ja vaahtokarkkeja! Laittelen niiden ohjeen viikonloppuna, ja tavoitteena on kasata jouluviinisuositukset julkaistavaksi lauantaina.
Toissapäiväisen postauksen ”arvoituksesta”, eli siitä mitä Hamamatsun onsenin seinällä olleen kieltotaulun kaksi merkillistä symbolia kielsivät tekemästä? Merkki, jossa on lapsi ja aikuinen, ja kieltomerkki vedetty yli, tarkoittaa sitä, että alle 12-vuotiaat eivät saa tulla ilman aikuisen seuraa kylpylään (siis oikeastaan juuri päinvastoin mitä merkistä voisi tulkita). Ja leirihattuinen mies? ja kieltomerkki? – Herrasmiehet ei saa kyllä kylpylään? Lakki päässä ei ole asiaa onseniin? – Ei vaan tekstin mukaan merkki tarkoitti sitä, että järjestäytyneeseen rikollisuuteen, moottoripyöräjengeihin, talousrikollisuuteen sortuneet joutuvat jättämään kylpemisen väliin! No tuskinpa tuo merkki mafiosoja tai muita rikollisia pois pitää. Tuskin kukaan helvetinenkeli kääntyy ovelta takaisin vain jos näkee tuon kieltomerkin. 😀 Ja kuinka moni alamaailman tyyppi haluaisikaan tulla julkiseen kylpylään lillumaan?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Joulukalenterissakin kuva aamuiselta keskikaupunkilenkiltä. Tänäänkin kuvat kannattaa klikata isommiksi.
Eilen ja tänään vähän hopusti, toimeliaasti ovat päivät kuluneet.
Molempina päivän olen käynyt Linnanmaallakin. Eilen Apsun kanssa käytiin kirjastossa, paria työkaveria ja ystävää heippaamassa ja eläinmuseossa. Ihan niin kuin aina silloin, kun omat lapset olivat samanikäisiä ja minä kotona freenä kirjoittelin paikallishistorioita. Kirjastoreissut olivat lapsista mukavia, kun sai juosta yliopiston käytävillä ja kirjasto-osuuden jälkeen käytiin vielä eläimiä katsomassa.
Olin eilen jotensakin varma, että Aapeli arastelisi ja pelkäisi valtavaa täytettyä karhua, joka museon keskellä hampaitaan näyttää, mutta eipä kahden schäferin kanssa kasvanut poika ollut millänsäkään. Mutta biologian aulassa oleva punainen taideteos, jonne meidän muksujen oli aina päästävä mönkimään ja läpikulkemaan, ei ollut Apsun juttu.
Eikä kirjaston aulassa oleva kirjaviisas talviukko! (ks. myös tuossa sivupalkissa Instagram-kuva).
Tänään sitten oltiin Pehtoorin kanssa katselmassa ja kuuntelemassa, kun (viini)ystävämme (eläköidyttyään biologian professorin virasta) vastaanotti hänestä tehdyn (kuvatun) muotokuvan. Jopas piti emeritus hyvän läksiäispuheen, josta ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä hän on yliopistouudistuksesta ja koulutuksen alasajosta.
Vuoden viimeinen paistinkääntäjien nettisivujen päivitys ja jäsenkirjeen laadinta, ja tietojen hommaaminen siihen, on nekin nyt tehtynä. Ja sen vuoksi ja siinä ohessa tuli surffailtua 1920-luvun muodin maailmassa ja ruokakulttuuria opiskellen. Tammikuussa on nimittäin gaalailta, jossa on vintage-pukukoodi. Vaikka tilaisuus on paistinkääntäjien tapahtuma, on se poikkeuksellisesti avoin myös kaikille muille gourmetista ja juhlista pitäville. Niinpä laitan kutsun tähän alle. Lähdehän mukaan! Tavattaisiin siellä! Minä olen jo aloittanut Downton Abbey -tyylisen flapper-mekon hommaamisen!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Nuorten kokkien (Jeunes Chefs Rôtisseurs Competition) kansallinen kisa on tammikuun lopulla Oulussa. Kansallista kilpailua Oulussa ei pääse seuraamaan, mutta kisojen palkintoillallinen (21.1.) on hieno, avoin tilaisuus. Se järjestetään 1920-luvun teemalla. Suomi 100 vuotta -juhlan kunniaksi gaalaillassa on sekä menussa että pukukoodissa itsenäisyyden ajan alun makuja, muistoja ja muoteja. Tähän juhlaan ovat tervetulleita muutkin kuin paistinkääntäjät aveceineen. Siis lähde isommalla porukalla taittamaan talven selkää, tuo ystäväsi katsomaan, millaista on rotissöörien juhlaillallisilla ja tuo ystäväsi nauttimaan glamourista ja gourmetista. Joululahjaksi gaalaillallinen?
Lasaretin Aurora-sali on upea paikka isolle juhlalle, ehkä saamme mukaan elävää charleston- ja dixieland-musiikkiakin. Pukukoodi on ensisijaisesti 20-luku; mutta oikein hyvin tyyliin sopivat miehillä smokki tai tumma puku ja naisilla pikkumustat ja cocktail-puvut. Erinomaisen hyvä johdatus 1920-luvun pukeutumiseen on tässä artikkelissa: https://tyyliniekka.fi/tyylikatsaus-20-ja-30-luvuille/ Ks. myös Downton Abbeyn 20-luvun pukuja KLIKS
Menun* ja ohjelmalipun hinta paistinkääntäjille aveceineen on 60 euroa/henk. ja viinipaketin hinta on 26 euroa, muille 62 € ja 29 €. Ilmoittautuminen Oulun voutikunnan nettisivulla olevan lomakkeen kautta.
Nyt – vihdoin – olen saanut Japanin matkan kuvakansiot perattua. Yli 3000 kuvaa niitä yhteensä on, – huolimatta kamerarikosta. Kuvien taso ja kuvausinnostukseni määrä on ollut hyvin vaihteleva, ja lopultakin vähän yli 300 kuvaa kelpuutin kuvasivustolleni. Tässä sinne suora linkki . Siellä on kuusi kansiota: Kioto, Tokio, Retki Naraan, Ruoka, Puistoja, Nagoya ja lennot kotiin.
Nyt reissun jälkeen, kuvia katsellessa, retkipäivä Kiotosta Naraan oli ehkä leppoisin, ennakko-odotuksia ei ollut, kaikkinensa mukava päivä. Sen päivän kuvakansio on tuolla kuvasivustollakin, mutta laitanpa tähän siitä kuvakarusellin, jota voit katsella tässä tai voit avata kuvat koko ruudulle klikkaamalla oikeasta yläreunasta kahta nuolta, kestää tovin aueta, sitten vain nuolilla oikeasta reunasta eteenpäin.
Tämän linkin takana myös reissupäiväkirja, jonka olen koonnut blogiteksteistäni.
Kuvia katsellessa kannattaa hoksata japanilaisten univormut (esim. siivoojilla arvon ja sukupuolen mukaan, metron järjestyksenvalvojalla on lakerikengät, valkoiset hanskat melkein kaikilla). Suusuojia käytetään paljon, melkein enemmän siksi, ettei tartutettaisi omaa flunssaa tms. muihin kuin saasteiden takia. Kännyköitä ei kovin paljoa kaduilla räplätä, mutta metrossa sitäkin enemmän, – jollei siellä nukuta. Siisteys ulottuu roskiksiin ja jäteautoihin asti; ne kiiltävät kauniimmin ja puhtaampina kuin Suomessa julkisten rakennusten (esim. kirjastojen, teattereiden) aulat. Kaikki tapahtuu järjestyksessä, rynnimättä, huutamatta, sujuvasti. Kadulla-asujatkin (vain muutamia nähtiin, kerjäläisiä ei yhtään) ovat siistejä; pakkaavat ”kotinsa” sateenvarjojen alle päiväksi kun lähtevät – töihin?
Kuvissa on myös paljon kieltotauluja, niitä ja kuvia niistä olisi paljon enemmänkin, oikein keräilin niitä. Ja tässä yksi, joka oli Hamamatsun onsenin (kylpylän) eteisessä (kiitos kuvasta TK).
Meillä oli vallan lystiä, kun koetimme tulkita, mikä kaikki oli kielletty kylpylään menijöiltä. Eniten ihmettelimme symboleita viides ylhäältä vasemmassa rivissä ja toinen ylhäältä oikeassa rivissä. Ja ihmettelimme vielä sittenkin, kun opas meille kertoi, mitä noissa kohdissa oikeasti kiellettiin. Arvaatkos?
Yhdessä kuvassa pilvenpiirtäjien pienoismallista näkyy, miten ne rakennetaan maanjäristyksien varalta. Laitetta saatiin kokeilla ja näimme, miten hyvin ”iskarit” vaimentavat maanjäristystä. Kuvistani paljastui myös, että Superkuu näkyi sittenkin Kioton huikean liikenne- ja liikekeskuksen pihalla aika hyvin. … ja sellainen surkuhupaisa juttu, että Todai-jin eli Suuren Buddhan temppelin, joka on Unescon maailmanperintökohde ja joka lienee maailman suurin puinen pyhättö, palokalusto on aika miniatyyrimäinen.
Tässä sitten kolme kuvaa kun pääsimme Pehtoorin kanssa pienten koululaisten haastateltaviksi. Asakusan nelosluokkalaisia oli montakin ryhmää kävelykadulla liikkeellä ja englantia sitten heidän kanssaan juteltiin. Kun kysyivät, mitä aion viedä tuliaisiksi Japanista ja vastasin, että jotain ruokaa, olivat he hyvin kummissaan. 😉
Tämänpäiväinen joulukalenterin kuva on Kiotosta. klikkaa isommaksi
Kioton asema valmistui kaupungin 1200-vuotisjuhliin parikymmentä vuotta sitten (1997). Se on huikea rakennuskompleksi, joka paikoin tuo mieleen tieteissarjojen futuristiset rakennelmat. Se on 15-kerroksinen ja monta sataa metriä pitkä. Me kävimme sen huipulla Naran retkipäivän jälkeen. Näkymät olivat iltavalaistuksessa vaikuttavat. Ja siellä on tuo valtava kymmenen (?) metriä korkea kuusi.
Se, että Kioton kuusi on juuri tänään kalenterikuvana johtuu siitä, että olen työstänyt Japanin matkapäiväkirjaa ja kuvasivuja koko päivän (palaan niihin huomenna).
Kalenterikuviin liittyen järjestän nyt kommentointoijille arvonnan. Siis: julkaisen joka päivä kalenterikuvan, ja soisin saavani niistä palautetta ja niinpä järjestän äänestyksen siitä, mitkä kuvat ovat tykätyimpiä. Jokainen saa kommentoida ja äänestää vaikka kaikkia kuvia, mutta vain kahdella kommentilla voi olla mukana arvonnassa. Voit kommentoida vaikka tähänastisista julkaistusta sinulle mieluisimman nyt ja sitten kun kohdalle tulee tai vaikka jouluna sen toisen. Ja yhdelläkin kommentilla on tietysti mukana arvonnassa.
Fiskarsin veitsisetti ja sakset Arabian Muumimukit Marimekon keittiöpyyhkeet Marimekon kukkarot ja Orionin tuotteita
Olen nimittäin kerännyt nuo tuohon kamppanjaan tarvittavat viisi leimaa äidin ja omilla d-vitamiini- ja perusvoideotoksilla, ja nyt laitan tämän kamppanjapalkinnon eteenpäin jakoon, vaikka Muumi-mukeille olisi meilläkin aina tarvetta.
Osallistu arvontaan kommentoimalla kalenterikuvia. Kommentointiaikaa on joulun jälkeiseen ensimmäisen arkipäivän iltaan asti (27.12. klo 23.59).
Jos kommentoit yhdellä kertaa vaikka kaikki kalenterikuvat, olet mukana yhdellä arvalla. Mutta pääset osallistumaan kahdella arvalla, kun kommentoit kahtena eri päivänä. Pelkkä ”Tykkään tästä eniten” -kommenttikin riittää, mutta olisi tietysti mukava kuulla, että miksi tykkäät. Tai jos et pidä yhdestäkään, voit silti osallistua, mutta kommentoi, miksi ”joulukalenteri/korttikuvat” eivät miellytä.
Ennen en pitänyt sunnuntaipäivistä, tai siis siitä, että ne loppuivat aina kesken. Tylysti päättyivät siihen, että oli kaiveltava työpapereita esille, orientoiduttava alkavaan viikkoon, tehtävä juttuja ”alta pois” ja kun vielä maanantai oli kandiseminaarin päivä, oli joko valmisteltava opetusta tai luettava opinnäytetöitä. Nykyisin sunnuntait ovat oikein mukavia päiviä. Sunnuntait ovat ruoanlaittopäiviä, tavallista paremman ruoan kokkaamiseen sopivia päiviä. Niin tänäänkin.
Ja sunnuntait ovat ´aina´ olleet lenkkipäiviä. Huolimatta siitä, että pakkasta oli reilustikin toistakymmentä astetta ja edelleen tuuli pohjoisesta, joskin paljon huomaamattomampi kuin eilen, lähdin ulos. Eihän se aurinko näillä leveysasteilla puolenpäivän aikaan kovin korkealla ole, mutta komeasti se Tervaporvarin puiston rannalla ja Kuusisaaren takaa paistoi, ja enää reilu viikko, niin päivä jo pitenee.
Kotiin palattua oli aika ryhtyä kokkaamaan. Oli leppoisaa tehdä kaikkea uutta, omia viritelmiä ja muiden reseptejä mukailla. Ideana oli tehdä jouluruokaa italialaisella twistillä.
Eturuokana ihan taivaallisen hyvä, ei-niin-erityisen-vähäkalorinen 😉 risotto, prosciuttolla yms. täytetty possun sisäfile ja aurinkokuivattutomaatti-salaatti. Ja jälkkäriksi pipari-tiramisu (oikeastaan enemmänkin pappilan hätävara).
Risotto-ohjeen perusta on Risto Mikkolan reseptiikkaa, mutta hänen muutaman vuoden takainen ohjeensa, joka netissä on ainakin kymmenessä eri paikassa, on sellainen ammattilaisten resepti, jossa mittayksikkönä on grammat, ihan kuin jotain olisi leipomassa. Eikä se minulle oikein sovi. Ruoanlaitossa olen suurpiirteinen, ruokalusikalliset ja kappaleet ovat minulle parempia mittayksiöitä kuin grammat. Sitä paitsi muuttelin ohjetta vähäsen (mm. vaihdoin kuohukerman ruokakermaan, ja tuorejuustoa laitoin vähemmän, – vieläkin voisi vähentää… varsinkin jollei ole ihan juhlaruokien juhlaruoka kyseessä.)
Porkkanarisotto
Risottopohja:
2 sipulia hienonnettuna 400 g risottoriisiä (Arborio) 2 hienonnettua valkosipulinkynttä 3 rkl rypsiöljyä 3 timjaminoksaa 500 g vettä 400 g porkkanamehua 2 kasvis- tai kanaliemifondia
Laita kattilaan vesi, porkkananmehu ja liemikuutiot, kiehauta ja sekoita niin, että kuutiot sulavat.Paista sipulia ja valkosipulia kevyesti öljyssä, lisää risottoriisi ja kuullota kevyesti. Lisää kiehautettu liemi, keitä noin 15 minuuttia tai kunnes on al dente ja jätä sitten jäähtymään.
Porkkanarisoton valmistus:
1 risottopohja 2 dl ruokakermaa 150 g tuorejuustoa (esim. Philadelphia) 1 dl porkkanamehua 2 isoa porkkanaa kuutioina 1 dl raastettua parmesanjuustoa 1 rkl hienonnettua ruohosipulia suolaa, sokeria ja mustapippurirouhetta
Laita risottopohja kattilaan, lisää nesteet ja lämmitä varovasti. Lisää muut aineet, kuumenna, mausta ja tarjoile.
Se on siinä ja siinä teenkö jouluksi porkkanalaatikkoa vai tätä! Me kaikki tykättiin ihan hurjan paljon. Apsukin sanoi ´nams´. 😉
Ja sen kanssa possun sisäfilettä. Tein kaksi, eikä niistä paljon jäänyt (nuoripari on aina mielellään syönyt lihaa… 😉 ).
Porsaansisäfileet italialialaisittain
2 viljaporsaan sisäfilettä 1 pkt prosciuttoa pieni prk punaista pestoa timjamia pippuria, suolaa aurinkokuivattujen tomaattien säilöntäöljy
Poista fileistä kalvot, ja leikkaa fileet pituussuunnassa auki. Levitä pestoa fileen sisäpinnalle, laita päälle prosciuttoviipaleet ja sulje fileet narulla tai cocktail-tikuilla. Pippuroi ja suolaa pinta (toiseen laitoin pinnalle myös peperoncinoa), sivele myös pinnalle pestoa ja sitten vielä kiedo loput prosciuttot fileiden ympärille. Kaiken päälle salaattiin menevien aurinkokuivattujen tomaattien (Lidlissä on tosi hyvä pkt) öljyinen ja yrttinen liemi.
Ja sitten uuniin. Ensin viisi minuuttia grillivastusten alla (250 C) ja sitten lämpö lasketaan 200 asteeseen, ja vuoan päälle alumiinifolio. Noin tunnin oli paketti uunissa. Kannattaa antaa levätä vähän aikaa ennen tarjolle viemistä. Porkkanarisoton kanssa sopi erinomaisen hyvin. Chianti olisi kuulunut oheen, mutta eipä nyt sellaista sattunut viinikaapissa olemaan…
Jälkkäri oli tällainen – en tarvinnut ohjetta, enkä tähänkään osaa sellaista jakaa… Mutta siis kuivattuja luumuja, sitruunarahkaa, kermaa, vaniljasokeria, piparimurua ja puolukoita.
Nyt voisi jäädä valvomaankin, odottamaan täyttyvän kuun ja revontulten kohtaamista. Voisi lähteä ilmiötä odottamaan ja kuvaamaan kuten tiedän satavarmasti muutamien koulukavereideni – sellaistenkin, joilla on huomenna työpäivä – tekevän. Voisi jäädä telkkarin ääreen kutomaan ja katsomaan kun Saara Aalto voittaa UK X-Factorin. Tai voisi takkatulen ääreen mennä lukemaan ”Akvarellit” loppuun.
Saapa nähdä. Taidan viimeisteillä vielä Japani-kuvat ja matkapäiväkirjan, huomenna ovat sitten valmiita.
Huomenna sitten myös joulukalenteriin liittyvä kilpailu tai arvonta, ihan miten vain.
Ajatukset kulkevat hiljalleen, palasina, tuokiokuvia, – viipyilen mietteissäni tavallista kauemmin. Ehkä ”Akvarelleja Engelin kaupungista” jättää jälkensä myös oman ajatteluni tapaan. Kaltaisellani elämäntapabloggaajalla (lienenkö keksinyt uuden sanan? 😉 ) kun on tapana, huomaamatta, päivittäin, jatkuvasti miettiä, miten ja mitä illalla kirjoitan, – ja nyt kun hiljalleen luen tuota Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon voittanutta kirjaa, fiktiivistä Engelin yöpäiväkirjaa, se jättänee jälkensä myös minun päivittäisten tapahtumien jäsentämiseeni, päivien pukemiseen sanoiksi.
Kirja on ollut yöpöydän kirjapinossani jo pari viikkoa, ja heti alkuun huomasin, että sitä ei voi, sitä ei saa lukea kerralla, ei liian nopeasti. Kirjassa päivät etenevät verkkaisesti, vuodet kuluvat hiljakseen, Helsinki rakentuu pala palalta, talo talolta, palatsi kerrallaan, Engel itse asettuu paikoilleen, miljööseensä, vaiheittain, … kirjassa lauseet ja kappaleet ovat runoja, aforismeja, tuokiokuvia.
Se on hyvä kirja. Se on Finlandiansa ansainnut. Luulenpa, että palaan siihen vielä, …
Lauantai-ilta kotona. Kahteen kuukauteen ensimmäisen kerran lauantai-iltana kotona. On oltu tai olen ollut Torniossa, Tokiossa, Hangasojalla, Kuusamossa, ylipäätään menossa. Enemmänkin on viikot oltu kotona, ja sitten viikonloput poissa.
Kotona on hyvä. Nyt kohti joulua. Kaikkea pientä kohti joulua. Ja iso osa päivästä meni Digitarvikkeessa, jonne meidät vattilaiset oli kutsuttu vieraiksi. Nyt kun vastikään olen upottanut reilusti rahaa uuteen kameraan, en antanut itseni mennä helppoon, joten en ostanut kaikkia niitä tuiki tarpeellisia kamera- ja studiotarvikkeita, joita meille parituntisen aikana esiteltiin. Sinänsä ko. kauppa on hyvä, paljon parempi kuin Rajala (ks. kokemuksia täältä). Hiilikuitu- tai edes alumiininen reissu/patikkajalusta kyllä jäi kutkuttamaan, mutta sinne jätin. Edelleen olen sitä mieltä, että kuvaamiseni ei ole kalustosta kiinni; on vain opittava kuvaamaan.
Ja toinen asia, joka minun olisi opittava on se, että oppisin pitämään tavarat/asiat tallessa. Että edes suunnilleen tietäisin, missä ovat avaimet, linssisuojus, resepti, hanskat, puhelinnumero, lempparikynä, tärkeä tiedosto, vihkimykset (kihla- ja vihkisormus), muistiinpano, vaniljasokeri, nastalenkkarit, lasku, kuvakansio, … Aina on jotain hukassa. AINA. Etsimiseen tai huoleen asioiden katoamisesta menee ihan hirmuisen paljon aikaa.
Joku aika sitten tytär kertoi lukeneensa jutun, jossa todettiin, että naiset käyttävät kaksi vuotta elämästään siihen, että miettivät, mitä laittavat päälleen. Ei tarkoita sitä, että intensiivisesti miettisi VAIN sitä, mitä laittaa päälleen, mutta että kuitenkin, ajatuksissa se on. Kieltäydyn uskomasta, että minun kohdallani olisi noin, mutta minun elämästäni kuluu VARMASTI vähintään kaksi vuotta siihen, että etsin kadoksissa olevia asioita.
No halusinko sitä? No en. Eikä Pehtoorikaan. Mutta eihän loputtomiin voi tehdä vain sitä, mitä haluaa…
Lähdimme Hangasojalta aamulla vielä pimeän ollessa. Mökkitie jäi vauhtiviivoina taakse heti kunhan olimme pakanneet, kaiken järjestätäneet siinä toivossa, että pian palaamme. Mutta sehän on vielä monen mutkan, meistä riippumattomien juttujen, vanhojen, takana.
Kuvat kannattaa klikata isommiksi. Varsinkin kalenterikuva.
Pimeästä lähdimme kohti valoa. Sittenkin tuli mieleen, että missä se valo sittenkään on: pohjoisessa vai täällä maalikylässä, johon iltapäivän lopulla palasimme…
Ilmakkiaavan kohdalla oli jo valoa niin paljon, että halusin hetken pysähdyksen, Pehtoori ei ole niissä oikein hyvä: haluaisi ajella samoin tein kotiin, enempi pysähtelemättä, ”- mitään turhan päiten pysähdellä!” Pysähdyttiin kahden kuvan verran, – kuitenkin. Tässä alla toinen niistä. 😉 Kaukana vasemmalla on (tosin kuvassa ei näy) Kevitsan kaivos, oikealla Kielivaara (ei näy kuvassa sekään).
Näillä teillä ajelleet tietävät paikan.
Näistä maisemista puheenollen: olipas jännä toissapäiväisen kyselyni perusteella saada tietää Tuulestatemmatun lukijoiden ”Saariselkä-tuntemus”: 60 % vastanneista on käynyt Kaunispäällä, loput eivät, mikä ehkä kertonee siitä, että lukijakuntani on aika pohjoiseen suuntautunutta. 😉
Napapiiriä lähestyessä näimme oudon valoilmiön: aurinko! Taivaan värit muuttuivat renessanssimaalausten vai sittenkin 70-luvun julisten kaltaisiksi? – Taivaantulet!
Kävimme Napapiirillä kahvilla, Joulupukin Pajakylässä (toiveena löytää Apsulle tonttupuku tms.) ja olimme kovin ilahtuneita, kun parkkipaikat olivat täynnä, Pajalla oli paljon ulkomaalaisia turisteja, – hyvä niin.
Roin jälkeen minun ajohukini. Lopultakin vähän liikennettä, joskin Kemi – Oulu -väli on aina vaan niin tuskaa. Ihan sama ajelekoo sitä työ-, mökki- vai koulumatkana. Aina se on vaarallinen ja merkillisen pitkä sadaksi kilometriksi.
Ja sen kun pihaan kaarsimme, oli Apsu isänsä kanssa meitä vastassa. <3
No mutta tähän on tultu: olen kuunnellut viisi kertaa peräjälkeen”Three Tenors; Feliz Navidad!” Alan laskeutua (vai nousta? 🙂 ) jouluun.
Taivas ei ole ollut sininen, mutta aamupäivällä puolikymmestä puoliyhteentoista ja iltapäivällä kahden ja kolmen välillä on sininen hetki. Ennen ja jälkeen sen on pehmeää pimeää, jota valkeat hanget valaisevat. Puolenpäivän molemminpuolin on mukava hämärä.
Sinisestä siniseen olin pihalla mökin koko tonttuarmeijan kanssa. Ja kaiken muun joulukortteihin sopivan rekvisiitan kanssa. Pakkasta oli vain vähän (- 6 C), joten saattoi avokäsin tehdä ”setuppeja”, laitella valoja, rakennella sommitelmia. Moninkertainen ilo ja hyöty: ulkoilua, uuden kameran toimintojen kokeilua, joulukorttikuvien ottamista, ehkä jopa myyntiin niistä joitakin koetan muokkailla, kalenterikuvia on vaikka ensi vuodeksikin.
Nyt on vain sellainen ongelma, että tämä mökkiläppäri ei enää suostu kuvien muokkaukseen, mutta ehkä se onkin hyvä vain. Olkapäälleni lepoloma, = koneella roikkumisen vähyys (myös Japanin viikko), on tehnyt hyvää. Ja lääkärinkin suosituksesta kävimme äsken keilaamassa. Se on hyvää kuntoutusta. Tällä kertaa olimme kovin tasaväkisiä, tavallista huonompia molemmat. 😀 Ja melkein samassa pihapiirissä on Pirkon Pirtti, jossa keilauksen jälkeen kävimme, – pitkästä aikaa ja vieläpä pizzalla. Otin karhupizzan, ja kyllä minä vähän petyin. Kovin kuiva se oli, ja karhusalami oli kuin mitä tahansa suolaista liharouhetta. Mutta onpahan testattu. Pehtoorin poropizza oli parempi kokemus.
Kun kuvia en kerran voi työstää, on hyvä tehdä viikko/joulusiivous Myötätuuleen. Niinpä Japani-kuvien muokkaaminenkin jää taas odottamaan otollisempaa hetkeä. Ensi viikolla ”on pakko” ne saada julkaisukuntoon, ja vielä enempi on kiire näyttökuvien kokoamisella. Muutoin minulla on visio näyttöportfolion kokoamisesta, mutta antakaapas vinkkiä, ilmoittautukaapas malliksi, sillä pitäisi saada aikaiseksi viiden kuvan sarja ”Henkilö miljöössä”. Minullahan oli ekassa näytössä sarja ”Aapeli puistossa” ja sehän hylättiin totaalisesti. Periaatteessa voisin tehdä sarjan ”Aapeli joulumaailmasssa” tai ”Aapeli lumimaisemassa” tai ihan mitä vaan, mutta teen Apsusta studiokuvasarjan, joten ei poika kaikissa voi olla. Siis olisiko ehdotuksia? Teetkö duunia tai harrastatko jotain visuaalisesti mielenkiintoista, mieluusti hyvässä valossa 🙂 ? Mieluusti kuvaisin.
Blogin kuvahaastekin on ollut tauolla tovin, mutta nyt olen tehnyt kuvahaastesivulle kansion ”Joulun valot”. Osallituhan! Jollei sinulla vielä ole kuvien latausoikeutta, lähetä minulle (reija at satokangas.fi) sähköpostiosoitteesi ja nimimerkki, jolla haluat kuvasi julkaistavan, niin luon sinulle oikeudet haastekansioon: sen jälkeen voit ladata ottamasi haastekuvan/t. Tähän haasteeseen voitaisiin laitella 1 – 3 kuvaa. Ja aikaa on pari viikkoa.
Olli, Voltti ja Valtteri ovat veljeksiä. Valtteri elelee täällä pohjoisessa, sillä on uusi ´studio´ saunapolun varrella. Olli asuu Iissä, ja Voltti Helsingissä.
Juuri tällaisen päivän aamuina, tai jopa edeltävinä öinä, muistan, että en enää ole töissä, minun ei enää tarvitse (en saa) olla vastuussa yhdestä sun toisesta asiasta, ei ole luettavaa, ei tapaamisia, ei sähköpostikokouksia, ei dead-lineja, ei rästikasoja, ei valmisteltavia, ei raportointeja, ei vastaanottoja, ei (mukaviakaan) kohtaamisia, ei osaamattomuutta, ei tuntemusta riittämättömyydestä, ei huonoa omaatuntoa, ei rohkeutta vastustaa tai ei rohkeutta puolustaa, ei jonoja ovella, …
Juuri tällaisen päivän pimeinä aamuina, hyvin nukutun yön jälkeen, on juhlaa istahtaa illalla katetun aamukahvipöydän ääreen, napsauttaa kahvinkeitin päälle, laittaa puurokattila tulelle, sytyttää kynttilä, käynnistää käynnykkä, käväistä terassilla katsomassa säätilanne, miettiä Pehtoorin kanssa millehän alettaisiin.
Ulkoilupäivähän tästä tuli, molemmat tahoillamme, välillä yhdessä, välillä erikseen. Lumitöitä, saunanlämmitystä, lenkkiä, ”Akvarelleja Engelin kaupungista”, kuvaamista, tunturia, kaupassakäyntiä, pyykkiä, pihalla oloa ~ täällä on niiiin kaunista, herkuttelua, vanhusten kanssa kontaktiseeraamista, joulukorttikuvia, saunomista, telkkaria.
Kaunispäälläkin kävin taas. Ei tullut kuitenkaan mäkeen lähdetyksi. 😉
Tulipa tässä mieleen, että kuinka moni teistä lukijoistani (300 – 400 päivittäin!) on koskaan käynyt Saariselällä? Tai vielä tarkemmin ottaen Kaunispäällä? Kirjoittelen siitä täällä Temmatussa kuin Mannerheimintiestä, ajatuksella, että kaikkihan sen tietävät… Mutta tietävätkö? – Klikkaapas vastauksesi… Olisi mukava tietää, kuinka moni tuntee meidän kotitunturin, jonka olen ensimmäistä kertaa elämässäni laskenut (Järvisillä) joskus 60-luvun jälkipuoliskolla…
~~~~~~~~~~~~~~~
Joulukalenterissa uusi ”glöginkorvike”. Palaan siihen jouluviinisuositusten yhteydessä. Tänään sellaiset mökkipihalla päivän lounastauolla nautimme.
Itsenäisen Suomen sadas alkava vuosi valkeni, tai ei no ei oikein valjennut, pakkaseen, – ainakin täällä Koillis-Kairassa tuntui kylmälle: -32 C ON kylmä. Eipä se pitänyt minua pois maisemasta, tunturin laelle oli tänäänkin päästävä. Pehtoori lähti autonkuljettajaksi. Ja taivas oli tulessa!
Tunturin laella kulkiessa, pyöriessä, hangessa tarpoessa valo vaihtui, liikkumisesta tuli lämmin, ja jaksoin melkein haukkoa ihastuksesta. Olenhan täällä toki ollut ennenkin tähän aikaan, tässä erikoisessa valossa aiemminkin nauttinut, mutta taas tuntui ihan erityisen kauniilta, taas tuntui oma olo pieneltä.
Uudistuneessa Kuukkelissa (Saariselän legendaarinen kauppa) kävimme täydentämässä ruokavarantoja. Ja halusimme herkkuja; itsenäisyyspäivän ruoka on meillä yleensä jotain spesiaalia, niin tänäänkin vaikka vain kaksistaan ruokapöytään istahdimme. Juuri siinä vaiheessa tuli ikävä nuoria, Apsua, ystäviä, …
Menu ei kyllä ollut oikein lapsiystävällinen: alkuun korvasienikeittoa, pääruoaksi uuniperunoiden kanssa lohitartaria, savuporomoussea, poronvasanmaksaa, sharon-hedelmää ja hillosipuleita, leipäjuustosalaattia … Mutta meille maistui vaikka liikkumista moisten herkkujen eteen ei juuri ollut tullut harjoitettua. Valokuvaaminen ja saunan lämmitys kun eivät kovin paljon kaloreita kuluta. Mutta huomenna sitten, kun sää lauhtuu. Josko huomenna jo ladulle?
Täällä on paljon turisteja, mikä ei Saariselällä ole tavallista, mutta mukavahan se on, että on kävijöitä. Kuukkelissa kuulutukset jo japaniksi ja kiinaksi ja entistä vähemmän kököksi englanniksi. Eikä siitä ole ´kuin´ 72 vuotta kun Lappi oli jo poltettu, partisaanit meidän mökin takamaastoista lähtivät, … Nyt erilaiset tunnelmat. Nyt tuntuu juhlalle.
Aurinko laski täällä eilen 12:24 ja nousee seuraavan kerran 7.1.2017 11:54. Luulisi, että on umpipimeää ja synkkää. Ei ole.
[klikkaamalla saat kuvat isommiksi.]
Kun yhdeksän tunnin yöunien jälkeen aamukahdeksalta heräsimme oli jo vähän valoa. Sen verran, että näkyi yöllä sataneen kymmenen senttiä puuterilunta. Oli kaunista, selkeää – ja kylmää. Säätiedotus näytti, että loppuviikon on pilvistä, joten katsoin tarpeelliseksi lähteä HETI kameran kanssa Kaunispään huipulle.
Lähtiessäni mökiltä kerroin Pehtoorille, että palaan pian kaveriksi tekemään lumitöitä. No en ihan heti palannut, en malttanut jättää pastellinväristä maisemaa.
Huipulla ei paljon muita ollut, eikä onneksi autoja parkkipaikalla, kuten yleensä. Kaunispään Huippu -ravintolan laajennuskin on valmis, joten edes raksamiesten autoja ei näkynyt.
Kokeilin kameraa, sen säätöjä, – mutta enhän pakkasessa (- 20 C) edes kunnolla kaikkia namiskoja tavoittanut, en huurulta ja kylmältä nähnyt, mutta jäi tuntuma, että ehkä säädöt alkavat olla kohdillaan.
Puolenpäivän jälkeen palailin mökkipihaan, jossa lumitöitä ja saunan lämmitystä riitti vielä meille molemmille. Kesken kaiken kiitollinen olo, eikä vähiten siitä, että on maanantai, että on Pehtoori, että on lapset, jotka chattailee, että on mökki, että on luonto, että puhdasta, että on (aika) terve, että on itsenäisyyspäivän aatto …
Sunnuntaiaamu. Tornio, koti, Tokio, mökki? – Tovi kesti paikallistaa oma sijainti. Ja sitten ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen eilisen illan suurenmoinen jälkkäri, vai sittenkin se alkuruoka?
Vietimme eilen ihan suurenmoisen illan: huikea makumatka valmistettuna Koillismaan yrteistä ja raaka-aineista, huolella valitut viinit ja gastronomista osaamista kunnioittava, leppoisa seura. Mitä muuta paistinkääntäjä illallisesta voisi toivoa!
Ja kaikki alkoi samppanjalla. Suomen satavuotissamppanja Ayala Brut.
Jo se antoi aavistuksen siitä huolellisuudesta, joka viinien valinnassa oli tehty. Ja jo sen kuvaaminen antoi allekirjoittaneelle hieman nihkeän tunteen siitä, että nyt ei valokuvauksen opiskelija hallitse uuden järkkärinsä kaikkia säätöjä, eikä varsinkaan salamalla kuvaamista. Auts. Mutta en antanut sen (isommasti) häiritä. Kovasti yritin, ja illasta suunnattomasti nautin.
Samppanjan ohessa tarjottiin amusena riimiporoa, – ja hauen maksaa! Kellä on tullut mieleen tehdä hienoja pieniä lapaksia, kuten minä niitä nimitttäisin, hauen maksasta? (muutamia kuvia eiliseltä täällä.)
Tässä vaiheessa oli sitten kilven luovutus, sopivan lyhyet puheet ja siirtyminen yhteisen pitkän pöydän ääreen.
Kuinka se onkaan ihanaa istua kauniiseen pöytään, aloittamaan dinneriä. Kylmä alkuruoka ”Kiiskiconfit ja säynävää Skagen”. Mitä ihmettä? Roskakalasta todella kaunis ja hurjan hyvä alkuruoka. Pienessä annoksessa paljon ihania makuja. (eilisessä postauksessa kuva, huom. lautanen!!) Sitä seurasi maa-artisokkakeittoa; oikeasti melkein kuin meillä kotona usein, mutta ei meillä sen kanssa ole karitsankielivartaita!
Pääruokana oli haukitournedos ja kukkakaalicouscous. Jotenkin halvoista, vaatimattomattomista raaka-aineista tehty hieno kulinaarinen nautinto? No niinpä. Minusta tämä oli menun vaatimattomin annos, jonka ”pelasti” tai vei huipputasolle hieno kastike ja piparjuuren onnistunut käyttö. Ja sen kanssa pinot noir ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto. Edellisten kanssa Alsacen gewürtraminer oli erinomaisen osuva valinta.
Ennen jälkiruokaa saimme korunomaisen annoksen brietä, ruusun terälehtiä ja ruusunjuuri-siirappia. Ruusunjuuri-siirappia, todellakin! Annos oli sellaisenaan todella minun mieleeni, ja kaiken kruunasi tuttuakin tutumpi Graham´s 10 year old Tawny Port. Ehkä muistanette, että se on ollut jouluviinisuosituksissani ainakin parina vuonna. Uudetkin jouluviinisuositukset ovat taas tulossa, lupaisinkohan jo ensi viikolle?
Ilta soljui, puheensorina oli sopivaa, ruoasta ja reissuista riitti puhetta ja porinaa. Ei pönötystä, vaan helppoa yhdessäoloa samanhenkisten kanssa. Ja kaiken kruunasi jälkiruoka: suklaata ja mesiangervoa. Ja yrttejä. Pieniä kauniita yksityiskohtia, jostain ”sivusta” joku uusi maku, joka teki annokseen kiinnostavan kutkutuksen.
Illallisen jälkeen ennen paluuta Little Ruka Peakiin meillä oli vielä tilaisuus ostaa Tundran keittokirjan tai keramiikkaa, josko halusimme. Luonnollisesti halusin. Keittokirja on – sekin – kaunis, tyylikäs. Joululahjavihje?
Ja siellä on se hauenmaksan ohjekin: odottakaahan kun pääsen kokeilemaan! 😉
Kaiken kaikkiaan, vaikka juuri kävimme Japanissa ihailemassa harmoniaa, esteettisyyttä, tyylikkyyttä, kauneutta, niin nyt tuntui, että nyt näimme jotain vielä kauniimpaa ja herkempää. Hiljaa mielessäni kiittelin itseäni paistinkääntäjyydestäni, – lienenkö olisin eilistä päässyt ilman sitä koskaan kokemaan.
Ehkä siksi tai siitä huolimatta, että paluukyyti takaisin Ruka Peakiin viivästyi, emme – onneksi – lähteneet enää yösamppanjalle, vaan ajoissa unten maille.
Aamulla taivas pilvetön, talvinen Ruka kauniina … tietysti ennen aamiaista kävin kuvailemassa. Vasemmalla Ruka Peak, jossa aamiaiset ja perjantai-illan riekkoillallinen ja oikealla Little Ruka Peak, jossa viikonlopun asustimme. Laatua ja näköalaa, tilaa ja tyyliä: torkkupeitot on Balmuirin ei Ikean, mikä kertonee aika paljon.
No mutta aamusella vielä kuvailin näitä epätarkkoja kuvia!! Nyt on taas itsetutkiskelun paikka. Eikä epäilystäkään, etteikö ensi viikon ”agendalla” ykkösasiana olisi opetella uuden kameran säädöt niin, ettei tarvitse hävetä ja töpätä. Ja nyt on ainakin mahdollisuuksia ja aiheita kuvailla. Mehän ajelimme aamiaisen jälkeen kohti pohjoista: Kemijärven ja Sodankylän kautta pyryssä ja lumituiskuisessa kelissä mökille. Matkalla duunailin pressen hommia, eilisestä tiedotetta ja kuvia yhteen jos toiseen suuntaan. Ja Myötätuuleen majoituimme illansuussa. Täällä on hyvä. Hyvin hyvä. Kohti kaamosta.
Kuusamossa herättiin lumipyryn jälkeiseen aamuun. Edes harmaan sävyjä ei ollut kovin montaa. Ruka Peakin ravintolassa nautimme ihanasta aamiaisesta pitkän tovin katsellen kaunista tykkylumista maisemaa.
Pehtoorin kanssa lähdimme kävellen Itä-Rukan puolelta Rukakylään. Pakkanen ja pieni tuuli eivät haitanneet. Kuvailin tykkylumipuita, vaaramaisemaa.
Kylillä kierreltiin vähän kaupoissa ja sitten keksin, että haluan piipahtaa Riipisen matkamuistomyymälässä. Ja vetäisinpä oikein kunnon lipat! Liukastuin kiviportailla pää edellä… Polveen haava, kämmeneen mustelma ja otsaan komea patti. Mutta kamera ei särkynyt, eikä rillit, ei hampaita poikki. Mutta kyllä ennen illalliselle lähtemistä oli meikkivoidetta käytettävä.
Ja sitten meidän hienon hienoon majapaikkaan ja saunaan. Meidän neljän hengen seurue, Oulun voutikunnan vouti ja puolisonsa, ”vouditar” kuten eilen keksimme, sai täydennystä chalettiimme kun Oulusta ja Helsingistä saimme lisää paistinkääntäjiä joukkoomme. Iltapäivän höpöttelimme, maistelimme merkillisen Glöet-kuohuvan. Ei tarvitse meille ostaa. Piparkakkumausteista skumppaa? Kaikkea sitä!
Mutta sitten illallinen, ja se syy, miksi Kuusamoon olemme tulleet: studioravintola Tundralle on ensimmäisenä koillismaalaisena ravintolana myönnetty Paistinkääntäjien kilpi, joka luovutettiin tänään juhlaillallisella. Tundra on yhdistelmä keramiikkataidetta ja korkeatasoista gourmet-ruokaa. Yhden miehen yritys, jossa jokainen ruoka-annos tarjoillaan uniikeista keramiikka-astioista.
Kun ruokailu käsitetään ennen kaikkea sosiaaliseksi tapahtumaksi, ympäristö täytyy suunnitella nimenomaan sitä ajatellen. Tämän vuoksi Tundrassa syödään yhden pitkän pöydän ääressä. Menuun sisältyvä elämys on taideteos, joka syntyy ympäristön, muotoilun ja ruoan yhteisvaikutuksesta. Pitkäsen pohjoissuomalainen tausta näkyy myös hänen muotokielessään, astioiden skandinaavisen puhtaissa linjoissa, ruokalajien tyylikkäässä viimeistelyssä ja keraamisten veistosten linjakkuudessa. Huolella mietitty ulkomuoto asettaa vaatimuksia myös maulle, jonka perustana ovat laadukkaat raaka-aineet.
Tänään kävi niin, että lähdimme pohjoiseen. Ei, ei suoraan mökille, vaan Kuusamon kautta. No kieltämättä tämä oli suunniteltu. Eikä suunniteltessa tietty, että näin hyvin tässä käy.
Jo matkalla oli mukavaa, kävimme Jalavan kaupassa. Löysimme Apsulle tuliaisen. Ja nautimme keveän lounaan ~ tänäänkin croissant. Taivalkoskella!
Koimmepa jotain ihan uuttakin: Taivalkosken Alkossa piipahtaessamme meille todettiin lähtiessä ”Jumalan siunausta”. Eipä ennen ole moista Alkossa toivotettu. Sieltä lähdimme siunattuna kohti Rukaa.
Ja illan päälle pääsimme Ruka Peak Chaletiin. Kyllä täällä kelpaa. Paistinkääntäjien viikonloppuhan tämä on. Hienoa tähän asti on ollut.
Ja huolimatta, että meilä on täällä ihan huippu keittiö ja keittomahdollisuudet lähdimme Ruka Peakin ravintolaan: kannatti lähteä!!
Voi kuulkaa, söimme riekkoa! Kokonaisen riekon per annos. Se OLI hyvää.
Jotkut meistä (Pehtoori & P. ) tilasivat vielä jälkkäritkin.
ja mikä meitä ilahdutti suuresti: hyvä palvelu, N. oli ilo ja erinomainen.
Tässä on uuden, vuoden 2016, joulukalenterini ensimmäinen luukku. (kannattaa klikata isommaksi.)
Jouluun asti julkaisen yhden kuvan, joka on kalenterin ´luukku´. Tämä on kai viides blogini joulukalenteri (ks. sivupalkki ´Joulukalenteri´. Tästä on iloa minulle ja olen saanut palautetta, että myös lukijat ovat pitäneet siitä, että Tuulestatemmatussa on joulun odotukseen kalenteri.
Olen haastanut itseni, tavoitteena harjoitella kuvaamista, siten, että yritän ottaa kaikki nämä kalenterikuvat ajatuksella, että niistä voisi tehdä joulukortteja. Jos nyt harjoittelen, niin ensi joulun tienoilla voisin jo koettaa tehdä kortteja ihan myytäväksi asti. Ja haasteeseen yksi leveli vielä ylemmäs; yritän ottaa kaikki kuvat jotenkin ”rakentaen”: studiokuvia, komposiittikuvia, kuvankäsittelyllä tuunattuja kuvia. Katsotaan nyt, miten ehdin ja osaan. Jos joku luukku/kortti ilahduttaa erityisesti, niin olisin tavattoman iloinen jos siitä kommenteissa mainitsisit. Siis teen vähän kuin ´markkinatutkimusta´ tässä samalla. Voit tietysti kerätä kommenttisi jouluviikollekin.
Joulukalenterin historiaa pengoin jo viime vuonna, ja taas homma jäi erinomaisen pintapuoliseksi, mutta jotain kuitenkin …
Hämmästyttävää on se, että joulukalenterit ovat rantautuneet Suomeen vasta viime sotien jälkeen. Vasta 1947 Suomeen tuotiin idea kalenterista, josta luukkujen takaa avautui kuvia. Kului pari vuotta ennen kuin suomalaiset tämän Ruotsista (yllätys, yllätys) tuodun joulun odotukseen liittyävän kalenteri-idean omaksuivat.
Kalenteri kotiutui Suomeen partioliikkeen kautta. Suomen ruotsinkielisten partiotyttöjen johtaja Teresita Fazer oli nähnyt Ruotsissa adventtikalentereita, ja hän ehdotti Suomalaisen Partiotyttöliiton hallitukselle että Suomessakin ryhdyttäisiin partiokalentereita myymään. Meillä jokaisella varmasti on lähipiirissä, sukulaisissa, työkavereina joku joka myy partiokalentereita. Minäkin olen niitä ollut joskus partiolaisena myymässä, mutta en enää sitten, kun äitini otti tavaksi ostaa joltakin työkaveriltaan meille koko sisarussarjalle omat kalenterit. Ja kuinka ollakkaan veljeni?, siskoni?, äitini? sellaisesta meille väritelkkarin voitti!
Vaikka Teresita Fazerin nimikin jo voisi antaa olettaa, että suklaakalenterit tulivat aika pian partiokalentereiden rinnalle, niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ensimmäiset suklaakalenterit ilmestyivät vasta 1970-1980-luvun vaihteessa. Teresitan mies oli Karl Fazerin poika, Sven Fazer, ja hänen siskon tyttärensä, Ulla von Wendt, suunnitteli Suomen ensimmäisen adventtikalenterin, jonka kuvassa oli piparkakkutalo.
Varhaisissa kalentereissa luukut olivat usein jonkun rakennuksen ovia ja ikkunoita, ja ainakin minun lapsuudessani tuntui, että luukku 24 oli aina kaksiovinen tallin ovi, jonka takaa paljastui se vähiten yllätävä kuva: Jeesus-lapsi seimessä. Muutenkin minua – ja tiedän, että monia muitakin – hieman harmittivat ne ennalta-arvattavat kuvat: ensimmäisenä adventtisunnuntaina yksi kynttilä, toisena kaksi etc. Ja Lucian päivänä Lucia ja itsenäisyyspäivänä Suomen lippu.
Lapsuuden paras kalenteri oli Tavastilan tädin tulitikkuaskeista tekemä kalenteri, jossa oli joka aamu jotain pientä mukavaa: purkka, kiiltokuva, uusi pyyhekumi tms. Suklaakalenterien tullessa olin jo liian vanha tai liian teini innostumaan niistä, ja halusin edelleen sellaisen pienen, jossa oli hopeista hilettä pinnalla. Sellainen minulla oli aina töissäkin. Joskin 90-luvun lopulla ihastuin ikihyväksi Postin nettikalenteriin. Sellainen oli aina työkoneelle ladattuna. Siihen aikaan tein omille lapsille kalenterin, jossa oli jotain pientä: Cocoja, tarroja, karkkia, Tiimari-tilpehööriä … Onhan joulussa, kuten niin monessa muussakin asiassa parasta se odotus.
Tänään aamupäivän me olimme Apsun kanssa katselemassa jouluvaloja, kaunista, lumista maisemaa, autoja ja hakemassa joulukalenterin, ei Apsulle, vaan minulle. 😉 Olen jo parina joulunalusaikana ajatellut hankkivani Bülovin lakukalenterin, mutta en ole raskinnut tai saanut aikaiseksi. Tänään kävin sen Puistolan Delistä ostamassa.
Eka luukku on jo aukaistu: kirsikkasuklaalla päällystetyt lakupallerot juuri nautimme. Nam.
Nuorelle parille ostin kalenteriarvat ja Apsu sai uuden Hakkarainen äänikirjan ja Sakurat, – piirreltiin yhdessä omat kalenterikuvat. Tuli hienommat kuin mistään. 😉
