Kahdeksas käsky kieltää puhumasta pahaa toisista ihmisistä, tai tarkemmin ottaen valehtelemasta, mutta se on rajattu vain koskemaan toisia ihmisiä: ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.” BTW, siihen maailmanaikaan kun näitä käskyjä kansakoulussa ruutuvihkoon vihreällä Castell HB-lyijykynällä kirjoiteltiin, ei kukaan tullut selittäneeksi, mitä tarkoittaa ”väärä todistus”. Ainoa todistus, minkä lettipäiseen päähäni oli vielä mennyt oli juuri se koulutodistus, jota varten niin ahkerasti uskontotunnilla käskyjä opeteltiin. Kunhan nyt ulkoa päntättiin noita.
Mutta käskyissä ei ole yhtäkään, joka kieltäisi valehtelemisen noin niinkuin yleisesti. Okei, onhan vanhempien kunnioittamisasioissa ja aviorikoksen tekemättömyys -käskyissä sisäänrakennettuna, ettei pidä valehteleman. Mutta ei ihan suoraan kielletä ”Älä valehtele”.
Minä en ole kova valehtelemaan. En vaikka jo blogin nimessä väitän tänne kirjoittelevani tuulesta temmattuja juttuja. En minä täällä juuri valehtele. Joskus vähän liioittelen, vähättelen, enkä suinkaan aina kerro ”koko” totuutta, mutta en minä valehtele. Miksi valehtelisin?
Enkä juuri valehtele tai omiani sepittele ”livenäkään”, oikeassakaan elämässä.
Valehtelu on ikävää puuhaa, – kuultunakin.
Sellaista en laske valehteluksi, että sanon joskus ihmisille asioita, joita he toivovat kuulevansa, vähän kuin rohkaisen, annan ymmärtää, että joku on vähän paremmin kuin todellisuudessa onkaan. Viime kevättalvella minulla oli sellainen oma hassu ”kampanja” kuin ”kehu- joku-joka-päivä”. Yksi vain, ei sitä nyt ihan mielistelijöiksi ryhdytä.
Töissä oli niin paljon ympärillä ihmisiä, että oikeasti aina löytyikin, sattui kohdalle joku, joka ansaitsi kuulla, että hän oli kirjoittanut parhaan esseen pitkään aikaan, tai että kahvilassa oli kiva käydä, kun siellä aina toivotettiin iloisesti huomenta, tai oli mukava koko porukan edessä kehua työryhmän sihteeriä, joka teki paperit valmiiksi perusteellisesti ja ajallaan. Jukra, se oli kyllä hyvä kampanja. Tuli itsellekin aina hyvä mieli. Pitäisiköhän tehdä taas sellainen ”helmikuussa hyvä mieli” -projekti.
Mutta siis tuosta valehtelusta vielä. On olemassa ´valkoisia valheita´. Niitä käytän joskus, silloin kun tuntuu, että tarvitsen selityksen, miksi en viitsi lähteä jonnekin, osallistua johonkin. Mutta nyt on menossa jotain, joka on saanut – tänään koko päivän koneella istuessani – pohtimaan sellaista suurta valetta, josta en jäisi kiinni ja joka päästäisi minut pälkähästä. Mutta en ole keksinyt. Enkä loppupeleissä edes varmaan uskaltaisi, osaisi, haluaisi valehdellakaan. Tai en tiedä… Sellaista minä olen tänään miettinyt. 🙂
Mitenkäs Sinä, valehteletkos? Kenelle? Onko se helppoa? Jopa vahingossa? Sepitteletkös juttuja lämpimiksesi?
Vai semmoista meneillään! Hmm, hyviä kysymyksiä. Kyllähän rehellisyys on varmasti semmoinen hyve, jota useimmat meistä tavoittelee. Haluamme ainakin kuvitella olevamme rehellisiä. Isosti en kyllä osaa valehdella, en vaan pystyisi elämään oman oloni kanssa sen jälkeen. Liioittelen joskus, pikkuisen väritän tarinoita. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä puoli minussa korostui Savon vuosina 😉
Jos joka päivää kehuu jotakuta – tai vaikka useampaakin – se ei totta totisesti ole valehtelua vaan loistava tapa. Jatka sitä. 🙂
Tukalasta tilanteesta eroon pääsemiseksi voi tietysti kehitella jonkun supertarinan. Tai sitten voi olla vain mälsä ja sanoa etten viitsikään/haluakaan/ehdikään. Niin ne muutkin tekee.
On niin helppo olla mälsä!
Mutta totta sekin, että positiivisia laukova ihminen kyllä erottuu massasta.
Katri, Savossa tarinoiden värittäminen ei ole valehtelua. 😀
Katri H., mälsä en halua olla. Supertarina kuulostaa kyllä lievemmältä kuin valehtelu. Pitäisiköhän ryhtyä sellaista kyhäämään. 😉
Jarin, voi olla helppoa olla mälsä, mutta sekään ei tunnu hyvälle. Positiivisten laukominen tuntuu, – eikä tarvi olla mikään nami-, nami- positiivisuusintoilija.
Minä mietin vielä. …