2015 – Sivu 29 – Tuulestatemmattua

Pikkulauantai

Iltapäivällä koulutusneuvoston kokouksessa opetusten välissä ja jälkeen, pitkän päivän, jo viikonkin väsyttämänä, ajatukset harhailivat ruokaan (mitä tänään syötäisiin) ja siihen, että tälle illalle ei olisi mitään kotiin kannettavia valmisteltavia asioita, … Mutta olisi pitänyt käydä kaupassa, sillä muutoin edessä nuudelisoppasafka. Enkä viitsinyt Pehtoorille, jolla on tämä(kin) päivä ja viikko ollut taas remppa- ja muuttoasioita hoidettava, tekstailla kauppalauppua.

Ja niinpä tuli mieleen, että on pikkulauantai. Moinen käsite ei ole kuulunut sanavarastoon aikoihin, mutta tänään pieni huoahduksen paikka ja kotiin palatessa ehdotin, että lähdetään Tuiraan testaamaan nuudelibaari ja sitten elokuviin. Ihan selvästi pikkulauantain tunnusmerkit: lukio- ja opiskeluaikana mentiin tosin ensin leffaan ja sitten vasta makkarakopille.

Merikoskenkadulla on ollut pian vuoden verran thaimaalainen ”Noodle Bar 9”, eikä kertaakaan ole tullut käytyä tai haettua sieltä take-away-pakettia. Olen toki kuullut ja lukenut positiivisia kommentteja paikasta. Karuhko, mutta siisti paikka. Paistettua riisiä ja paistettuja nuudeleita eri höystöin tai nuudelikeittoa listalla. Pehtoori otti nauta-possua, minä rapu-tofua. Annokset kympin molemmin puolin.

Palvelu oli ystävällistä ja nopeaa, ruoka hyvää ja edullista, ja sitä oli vähintäänkin riittävästi.

Ja sitten elokuvateatteri Stariin. Kun istahdimme penkkiin, Pehtoori hoksasi kysyä, ”mitä me tultiin katsomaan?” – ”Edelleen Alice”. – Ai se kirja? – Just se.

Lisa Genovan samannimisen romaanin luimme neljä vuotta sitten syksyllä, olin juuri jäänyt vuorotteluvapaalle – miettimään, palaanko takaisin yliopistoelämään. Siinä elämäntilanteessä luin kirjaa, jossa kirjan päähenkilö, ikäiseni (vähän nuorempi) professori luopuu opettamisesta, opiskelijoista, tieteentekemisestä, olemasta hyvä työssään, luopuu muistoistaan, hyvästä elämästään ja hänen suhteensa aikuisiin lapsiin on ”kasvuvaiheessa”. Tuon kirjan lukemisen aikoihin oman äidin ja appivanhempien vanhenemisen vaikutukset olivat yhä enemmän omaa arkea, joten tuo kirja kosketti syvästi. Pisti ajattelemaan ja olemaan kiitollinen. Alzheimerin taudin etenemisen kuvaaminen oli hyvin todentuntuista, jopa myötäelämistä ja paljon ymmärrystä lisäävää.

Kun elokuva tuli, ajattelin, että tässäkin käy – kuitenkin, väistämättä, kuten tavallista – niin että leffa ei yllä kirjan tasolle. Hollywoodin pehmodraama traagisesta aiheesta? – No ei ihan niinkään: ensinnäkin elokuvan käsikirjoitus ei noudattanut orjallisesti kirjan tekstiä, ja hyvä niin. Elokuva oli hyvä, koskettava, olematta ahdistava. Ja se oli merkillisellä tavalla hyvin kaunis, olematta imelä. Ja osastaan Oscarin saanut Julianne Moore oli huikea. Hänen varassaan ja ansiosta elokuva ylsi kirjan tasolle, tai paremminkin niin, että oli elokuvana hyvä. Suosittelen.

Tuolla Starin sivulla on leffan traileri.
http://www.elokuvateatteristar.fi/naytosajat/edelleen-alice.html

Työnhakuasioita

Ei niinkään takatalvi kuin tavallinen maaliskuun lumipyry ja myräkkä. Aamulla töihin mennessä oli teilläkin vielä rauhallista, illansuussa palatessa lyhyen matkan varressa parikin peltikolaria.

Tänään viimeisen luentosarjan viimeinen (palaute)luento. Onhan noita yksittäisiä, erillisiä luentoja vielä montakin, huomennakin kaksin kappaleiden (metodeja ja tekstinkäsittelyn ja excelin ohjeistusta), mutta tänään viimonen oman luentosarjan luento. Ja sen sitten käytin työelämävalmiuksien lisäämiseen, CV:n teon opettamiseen, tieteellisen tekstin perusteiden selvittämiseen.

Kysyinpä tuosta eilen esillä olleesta ansioluettelon laatimisen opetuksesta: ”Kuinka monelle on koulussa opetettu laatimaan ansioluettelo?” – Kahdelle koko luentoporukasta (liki 30). Siis lukiossa ei opeteta – merkillistä! Yliopiston tarjoamalla ”Kirjallinen ja suullinen viestintä” -kurssilla joissakin moduuleissa kuulemma asiaa opetetaan, mutta kun moduulit ovat valinnaisia, jää monella taito ja tieto saamatta. Mikä sitten aiheuttikin sen, että minun pikakurssistani sain suoraa hyvää palautetta jo tänään. 🙂

Vinkkasinpa opiskelijoille, että minunkin paikkani on vastikään pistetty auki. Hakukuulutusta pitivät kovin pitkänä ja portfolion laatimista isotöisenä. Minulla olisi valmiina 🙂

Kollegat ovat olleet hyvin tyytyväisiä, että pesti ylipäätään saatiin laittaa avoimeksi, – vastikään yt:t läpikäynyt ja pitkään rekrytointikiellossa ollut yliopisto kun ei automaattisesti enää virkoja täytä. Mutta johdolta tuli sentään päätös, ettei vastedes historian oppiaineessa kuuden hommia hoidella viiden voimin, vaan minulle valitaan tässä lukukauden lopussa seuraaja. Näin toivoin ja siksi irtisaunoutumisen teinkin hyvissä ajoin, ettei tule sellaista ”välitilaa” kuten usein käy, – ja professorin virkojen täytöissä pääsääntöisesti.

Niinpä kun minä jään pois, uusi aloittaa.

Yliopistoelämää

Hämmästyttää

Nyt on kuulkaa sen verran hoppu, että ei paljon bloggailemaan ehdi.

Teen yhteenvetoa ja palautetta opiskelijoiden luentooni kuuluvista harjoitustöistä. Yhden (tärkeimmän) harjoituksen tehtävänanto kuului näin:

Tee vapaamuotoinen hakemus paikallishistorian/yhdistys/yrityshistorian kirjoittajaksi tai historia-projektin vetäjäksi.
Hakemuksessa tulee ilmetä pätevyytesi, ja sopimusehtosi (mitä teet, missä ajassa ja millaisin ehdoin). Hakemuksen pituus 1 – 3 liuskaa.
Liittenä tutkimus- ja työ/projektisuunnitelmasi sekä myös alustava hahmotelma työn rakenteesta ja teemoista.

Sekä sisältöön että myös hakemuksen tekoon oli luennoilla kyllä materiaalia. Linkitin vielä ihan erinomaisen ”rautalangasta väännetyn” ohjesivuston. Ja millaisia ovat näiden maisteriksi valmistuvien työhakemukset!? – En ottaisi töihin.

Tietääkö joku, opetetaanko lukiossa työnhakua? Jollei, niin totta totisesti olisi tarpeen! Olen pari kertaa ollut ohjaajana sellaisella humanistien mentorointikurssilla, mistä on kyllä aikaa 5 – 10 vuotta, ja silloin humanistiopiskelijat kyllä hanskasivat nämä asiat paremmin kuin tämä minun tämänkertainen luentoporukkani. Mistä johtuu? Noh, huomenna siitä luennolla varmasti keskustellaan.

Näihin tuohtuneisiin tunnelmiin… huomiseen.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

On se aika keväästä

On se aika keväästä, että jos olis kansakoulun alaluokilla, miettisi jo, että voisiko piirtää välitunnilla viivat pihaan ja että voisiko jo hypätä myrryä [niinkuin Oulun seudulla sanotaan. Muualla taidetaan ”hypätä ruutua”]. Ainakin odottaisi jo kovasti että saisi pian vaihtaa monot tai kumpparit tennareihin. Vaikka siihen aikuisten oikeesti olisikin vielä yli kuukausi aikaa.

Jos olisi keskikoulussa miettisi, että olisiko koulun pihan pienellä asfalttipläntillä jo mahdollista hypätä narua, sellaista pitkää, ja melkein koko luokka olisi mukana hyppäämässä. Koko hyppytunti voitaisiin käyttää hyppäämiseen. Ja pipo pistettäisiin koululaukkuun heti kun kotipihasta ulos astuisi.

On se aika keväästä kun lenkillä ei enää tarvitse nastalenkkareita – paitsi jos menee metsäpoluille, ja se aika kun kävelysauvoihin pitäisi laittaa kumitulpat – paitsi jos menee merenrannan reitille. Eikä lenkille kannattaisi enää laittaa untuvatakkia, vaikka pohjatuuli on edelleen kova.

Ja kevät on jo niin pitkällä, että aurinkolasitkin on saanut jo kaivaa esille. Paitsi ettei niitä tänään tarvinnut. 🙁

On se aika keväästä kun minulla on mahdoton mieliteko syödä kaikkea sitruunaista ja appelsiinista, sekoitella tuoremehusta ja pakastetuista banaaniviipaleista aamusmoothieita, ja on se aika, jolloin limoncello pitää laittaa tekeytymään (ks. ohje täältä). Ainoa vaan, että kiellettyjen listallani ovat edelleen nuo sitrushedelmät, kuten myös kahvi, tuliset mausteet, punaviini ja kuplavedet. Saahan ne olla listalla, – on eri asia, mitkä asiat oikeasti ovat pannassa.

Tähän aikaan vuodesta on pieni suvantovaihe lukuvuodessa, – yleensä. Nyt ei ole. Nyt on luennon harkat (mapillinen papereita) arvosteltavana, on puheenvuoro tiedekunnan missä mennään -tilaisuuteen valmisteltavana, on Manuaalin (kerron joku päivä) päivitys työn alla, on Mikrohistoria-erikoisluento ja ATK-ohjauskerta tulevalla viikolla, on sivuainepääsykokeen laadinta ja tarkastus, on luento Kemiin tehtävänä. Ei ole suvantoa, on ressi. Tai ei sentään. On vaan tunne, että minä en yksinkertaisesti ehdi.

On se aika keväästä kun on kaipuu mäkeen. Saariselän valkoiset, kimmeltävät tunturit kimmeltävät myös mielessä. Laskemaan, tai vaikka (vain) hiihtämään, on kaipuu. Sekin kuuluu maaliskuuhun.

On sekin aika keväästä että perheessä vietetään synttäreitä. Tai nykyisin tuplasynttäreitä. Onpa sattunut nimittäin niin somasti, että meidän nuoripari eli Juniori & Miniä ovat syntyneet juuri näinä päivinä. Yhtä aikaa olivat OYS:n synnytysosastolla 24 vuotta sitten. Tänään yhtä aikaa täällä meillä syömässä ja juhlittavana. Tein porolasagnea ja Nutella-kakkua, joiden tiesin olevan nuorten herkkua. No kelpasivat ne meillekin. Ruoasta ja viinistä puheenollen …

Virtuaalipruuvin jälkeen asettamaani kyselyyn tuli mukavasti vastauksia. Ja mikä minua ilahdutti?! 14/21 oli hankkinut täällä Temmatussa suositellun viinin/viinejä ja pitänyt niistä! Ei siis ole menneet suositukset ihan metsään eikä ihan hukkaan. 😉 Ja viisi osallistui menneeseen pruuviin ja 11 aikoo osallistua jos sellainen vielä järjestyy. Kyllähän tällainen tulos vaatii sellaisen järjestämään. Toukokuussa pidetään uudet maistiaiset! Mukava. Tosi mukava.

Ja tähän loppuun pieni takauma eiliseen iltaan. Kyllä, kyllä minä pidin eilisen illan ruoasta ja viinistä hyvin paljon. Neljä tuntia nautimme ravintola Nallikarin erinomaisesta illallisesta. Sienipihvit olivat minun mieleeni ylitse muiden.

Ja etelä-afrikkalainen punaviini: MAN. Pinotage-rypäleestä tehty tavattoman hyvä viini, jossa lämpöä ja lempeyttä, hillomaisuutta ja hyviä tanniineja. Se oli hyvää. Jos sattuu kohdalle, kehotan nauttimaan ilolla ja mielihyvin pois.

Ja seura ylivertaisen hyvää: puoli vuotta oli kulunut ettei näitä ystäviä (VMP) oltu nähty. Oli korkea aika päivittää kuulumiset, elämänmenot. Ruoan ja seuran lisäksi illan kiehtovuutta lisäsi meri, joka ravintolan ikkunoista avautui. Lumeton jää, ilta-aurinko, paljon ulkoilevia, liikkuvia ihmisiä, näkyvyys kirkas. Ja sitten se auringonlasku!!

Sillä on väliä, mitä ravintolan ikkunoista näkyy! Huolimatta siitä, että olen jo Instassa sekä FB:ssa tämän kuvan julkaissut, laitan sen vielä tähänkin. Nallikarin majakka. Taas kerran. Erilainen kuin ikinä, ainakaan minun kuvissa.

Kannattaa klikata kuva isommaksi.

139

Niitä näitä

Jokivarressa

Tänään tohtorikoulutettavien kevätseminaarin toinen päivä. Koko päivä sisällä. Vaikka oli mitä aurinkoisin lauantaipäivä.

Mutta totta puhuen – oli oikeasti aivan jäätävän kylmä pohjatuuli, joten ei sisälläolo lopultakaan tuntunut pahalta. Eikä missä tahansa seminaarikopperossa sisällä oltukaan, vaan yhdessä Oulun mukavimmista ”työtiloista”, jossa toki on järjestetty karonkkoja ja muita juhlia. Lasaretinsaaressa on kongressihotelli, jonka Ståhlberg-sali on (tod.näk.) Engelin suunnittelemassa rakennuksessa vuodelta 1828.

Se on yksi vanhimmista säilyneistä rakennuksista Oulussa. Aiemmin Kilstupa-niminen rakennus on toiminut muun muassa leipomona, erityisosastona ja sairaalan henkilökunnan asuntona.

Siellä on hyvä keskustella tieteestä ja sen tekemisestä. Ja miettiä tulevaa. Ohjattavien, kollegoiden ja omalta osalta tulevaa.

Ennen kuin päivän seminaari alkoi, kävin patosillalla, siis ihan vieressä, tarkoituksena kuvata uudelleen sellaisia kummallisia jääilmiöitä, jotka eilen siellä näin ja kuvasin. Mutta kun eilen oli kamera ja tele-zoom säädetty auringonpimennyksen kuvaamiseen, niin otokset eivät (näidenkään kuvaamisessa) olleet oikein onnistuneita. Eikä tänään revanssi ja uudelleen yritys sitten onnistunutkaan! Niitä jääkuppeja ei – tietenkään – enää siellä ollut. Mutta tässä eiliset kuvat. Mitä nuo on?

Ne olivat noin 10 – 20 senttiä halkaisijaltaan. Voivatko ne olla jotain jäätynyttä vaahtoa?

Tänään yläkanavan yläpuolella oli vain sinistä, jäätävää vettä ja hilettä.

Huolimatta, että Lasaretin tunnetusti erinomaista lounastakin nautin ja seminaaripäivän jälkeen äidille viedessä söin hieman mämmiäkin, lähdemme nyt ystävien kanssa ulos syömään. Nallikariin mennään. Sanomattakin lienee selvää, että mukavaahan se on.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Aurinko pimeni, tutkimus kirkastui

Kuten reilun kuukauden ajan, tänäänkin herään viiden kieppeissä. Ehdin touhuta kaikenmoista ja tehdä vähän töitäkin ennen lähtöä. Seminaari Lasaretissa alkaisi vasta yhdeksältä, ja vaikka olen ”järjestävänä osapuolena” (= oltava ajoissa) niin ehdin käydä kuvailemassa ennen sisätiloihin vetäytymistä.

Päivä vierähti vallan nopeasti. Ja taas – kuten jo toista vuosikymmentä näissä seminaareissa – päivä oli vallan antoisa, ajattelemista antava, tutkimukseen vievä ja tohtorikoulutettavien elämään samaistuva. Minulla sellaista ylpeyden aihettakin: vuosi vuodelta tohtorikoulutettavissa on enemmän ”minun” oppilaitani, joista voi olla ylpeä. Entisiä kandilaisiani, gradulaisiani. Ihan itsekseenhän he ovat fiksuja ja osaavia, mutta sekin on ilo, ettei heiltä ole tutkimisen iloa ja uskallusta nujerrettu. Sellaisia, joiden väitöskirjan aiheet ovat edes jotenkin minun ”johdattamiani”. Sellainen tuntuu, kuulkaa, hyvälle.

~ Onnistuisinpa vielä kannustamaan.

Niin, – ja keskustelu, vuorovaikutus yleensä, on hyväksi. Tutkimuksen tekemisessä ainakin, – eikö myös elämässä, ystävyydessä, arjessa? On se.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

No entä se auringonpimennys? – Kyllä minä lounaalta vähän pikaisesti lähdin, että ehdin jotain kokeilla. Että äkkiä saisin tämän ainutkertaisen jutun digitaalisesti tallennettua. Äkkiä räpsin kaikenlaisilla asetuksilla (kiitos vain Juniori ja Pasi vinkeistä): f32 ja 1/8000s ja ISO L (= alle 100), ja vielä aukko – 2. Ja monia muita kokeiluja, jalusta oli, polarisaatiolinssi oli, 70-200 mm zoom, muttei vitkalaukaisinta, eikä kalvoja. Mutta — sinne meni se pimennys. Jotain kuvia sentään tallentui, eikä mennyt näkö, eikä kenno. Plussan puolelle siis silti. Ehkä.

Vähän nolona näitä tähän laitan, mutta toisaalta osoituksena että edes yritin!

Sitten tässä vielä merkillinen otos, jonka otin kännykällä – täysin vailla mitään asetusten säätöä tms. Nyt kun laitoin sen näytölle niin merkilliseltä näyttää! Mitä nuo punaiset on? Linssiheijastuksia?

Niitä näitä Valokuvaus

Kuvausasioita

Olenpa tässä pojan kanssa ja itsekseni koettanut opetella, miten onnistuisi kuvaamaan huomista auringonpimennystä. Ajattelin, jotta tokihan sitä…

Nyt kun olen lukenut Ursan sivuilta ja muutamien ammattilaisten artikkeleita asiasta, niin totesin, ettenpä taida sitten yrittääkään. En uskalla, en osaa, eikä ole minkäänlaisia kalvoja lasien ja objektiivien päälle.

Sattuu huomenna puolelta päivin olemaan tohtoriseminaarissa juuri sopivasti lounastauko – olisin siis voinut livahtaa Oulujokivarteen kuvailemaan työpäivästä huolimatta. Mutta ei voi oikein pahvilaatikko päässä vakuuttavana väitöskirjaohjaajana esiintyä 🙂

Sitä minä vaan mietin, kun yhdessä noista artikkeleista todettiin, että auringonlaskujen kuvaamiseenkaan ei pidä ryhtyä, jollei tiedä, mitä tehdä ja jollei osaa. No, en ole tiennyt, enkä paljon osannutkaan, mutta kyllähän minä olen kaikilla reissuilla oikein urakalla auringonlaskuja kuvaillut. Moisessa puuhassa menee kuulemma kamerasta kenno ja silmistä näkö. Huh!

Olenkin myös lukenut, että vaikka filmiä ei enää digikameroissa tarvita, ja siten säästää kuvauskuluissa mahdottomia määriä (ja oppii huonon tavan räpsiä kuvia turhan huolimattomasti) niin paljo kuvaaminen tulee aikaa myöten kuitenkin maksamaan, koska kameran kenno kuluu ja vuosien kuvaamisen jälkeen kuvien taso heikkenee ja on vaihdettava kameran runko. Minun Canonini on nyt viisi vuotta vanha ja kuvaan kymmeniätuhansia, jollen satojatuhansia kuvia vuosittain. Joten kulunut on. Semminkin kun auringonlaskukuvia on tullut otettua pitkin Eurooppaa ja Meksikoa vaikka kuinka tuhottomasti.

Yritänkö perustella, että olisi aika vaihtaa kamera, hankkia uusi, vähän kevyempi? Kyllähän kamerakuume aina välillä pulpahtelee pintaan. Joten jos huomenna sittenkin ”vahingossa” saisin poltetuksi kennon puhki? – No ei sitten. Siispä vietän päivän seminaarissa ja ehkä lounastauolla tyydyn kuvailemaan pimennyksen heijasteita.

Niitä näitä

Tekstintekoa ja sanavalintoja

Heikoilla jäillä ollaan välillä.

Pointti on se, että tästä voi tulla meille ihan win-win -tilanne! Jos analyysaan nämä asiat ensin ja sitten konkluusaan yhdelle aaneloselle ja postaan sitten sulle, niin jos ehtisit tsekkaamaan vörkkiikö noin? Niin että onko se ihan relevanttia tässä keississä?

Tuo lainaus EI ollut historian opiskelijan sähköpostista, vaan yhden toisen tiedekunnan ”tukipalveluihin” kuuluvan henkilön sähköpostista. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Missä on suomen kieli? – Tiedättekös: minun piti sanoa asiasta. Minun, joka en edelleenkään osaa yhdyssanoja, enkä näe omia lyöntivirheitäni. Puhelimessa tuo olisi vielä ehkä mennyt, mutta että sähköpostissa.

Ja olen jo nähnyt kandityössä ”heeboja”, joiden kohdalla itse ehkä olisin käyttänyt sanaa toimijat tai asianosaiset tai jotain paljon tylsempää kuin ”heebot”.

Luennon harkoissa oli ”tymäkkä hypoteesi” ja ”hypertärkeä toimikunta” ja jotain tapahtui ”kotiseudun huudeilla”. Jo pitkään Venäläiset ovat olleet isolla ja venäjä pienellä. Voisin jatkaa tätä pitkään…

Tiedän, että opiskelijat pitävät minua vähän kielipoliisina sekä typografian ja ylöspanon nysvääjänä, mutta tätä menoa se ei enää riitä. Minä tarvitsen jotain järeämpiä keinoja kuin pelkkä ohjaaminen, kannustaminen ja noista asioista nalkuttaminen. Minä mietin vielä!

Tiedättekö, mikä oli helmikuun sana Suomessa? – Troikka. Entäs tammikuun? – Halpuuttaa. Ja joulukuussa se oli selfiekeppi. (ks. Kotuksen sivu ”Kuukauden sana” KLIKS). Sanat kertovat ajasta paljon, ja ne kertovat ihmisistä. Oppimisesta. Tavasta hahmottaa maailmaa. Arvostuksesta. Sanoja kannattaa miettiä. Miten niitä käyttää, ja mihin.

Historiaa Yliopistoelämää

My way

(Varoitan tästä tulee pitkä. Tyttären työnhakuprosessin yhteydessä lupasin/uhkasin kertoa omastani joskus. Nyt on sen aika. Ehkä kuvitan tämän jutun [omaksi ilokseni] joku ilta.)

Se oli heinäkuu 1978 kun sain kirjeen: olet saanut opiskeluoikeuden Oulun yliopiston historian laitokselta pääaineena yleinen historia. Olihan se hieno asia, – oli vaikka oikeasti halusin lukemaan psykologiaa. Kävinkin pääsykokeissa Jyväskylässä, mutta enhän minä sinne päässyt. Historiaa pääsin kun pääsykokeissa sattui hyvät kysymykset, joihin osasin vastata paremmin kuin pari sataa muuta.

Ajattelin ”olen vuoden historian laitoksella – pyrin seuraavana keväänä uudelleen psykologiaa lukemaan”. En koskaan pyrkinyt. En koskaan enää lähtenyt historian parista pois. Ensimmäisenä syksynä aloitin sivuaineopinnot sosiologiassa ja arkeologiassa. Kirjallisuuttakin harkitsin, mutten sitten suorittanut. Yhteiskuntatieteen approbaturin aloitin toisen vuoden syksyllä, kun hoksasin että sekin kiinnostaa, ja jatkoin vielä sosiologiaa cum laudeen asti. Pakolliset kieliopinnot olivat työläitä, mutta jotenkin nekin läpäisin. Ja jo kahden vuoden riemullisen, innostuneen opiskelun jälkeen sain HuK:in paperit.

Opiskelu sopi minulle. Vaikka kaikki kesät toukokuusta elokuuhun olinkin töissä ja elokuut reissattiin poikaystävän/kihlatun (nyk. tunnetaan paremmin Pehtoorina) kanssa pitkin Eurooppaa, ehdin suoritella aika nopsasti kaikkea. Historia vei. Ja yhteiskuntatieteelliset aineet myös.

Kolmannen vuoden syksyllä professori tuli vastaan portaissa, kun olin latinan luennon jälkeen matkalla kahvioon. Hän murahti ”Voisiko neiti L. tulla huomenna vastaanottoaikanani käymään?” – Mutisin, ihan vain vähän, peloissani: ”Voin kyllä, tulen tietysti”.

Vastaanotolla professori ilmoitti – ei kysynyt, ei haastatellut, eikä vaatinut hakupapereita, vaan yksinkertaisesti vain ilmoitti – että minulle kirjoitetaan työsopimus nimikkeellä ”tuntiopettaja”. Se tarkoitti, että periaatteessa olin yhden päivän viikosta professorille apulaisena vanhojen käsialojen ”kääntäjänä” ja tutkinnonuudistustyöryhmässä avustajana. Muutamassa kuukaudessa työnkuvani laajeni käsittämään myös kirjojen kopiointia, tupakan hakua (poltimme toki yhdessä aika lailla), puhtaaksikirjoitusta, mikrofilmien lukua, tentin valvontaa, pitkiä juttutuokioita ruoasta ja yliopistohallinnosta, sanelusta kirjeiden kirjoittamista, kirjojen toimitustyötä. Sain jakaa laitoksella työhuoneen kahden muun ”tuntiopettajan” kanssa.

Samaan aikaan ja – nimenomaan edelleen enimmäkseen – opiskelin, – ja hengailin opiskelukavereiden ja kihlattuni kanssa. Aloitin uusia sivuaineita: klassillisen arkeologian ja aate- ja oppihistorian, suoritin yhteiskuntatieteiden cumun ja sitten neljännen opiskeluvuoden keväällä suoritin jo ensimmäiset Suomen historian appron tentitkin. Tein gradua ja hiljalleen aloin tajuta, että historian parista voisi myös saada joskus elantonsa. Että historia voisi olla ”työ”. Monet kurssikaverit suorittivat kasvatustieteitä ja auskultoivat. Heistä tulisi opettajia! Sitä minä en todellakaan halunnut. Enkä nyt ainakaan tutkijana osannut itseäni ajatella. Jonkinlaisena historian projektityöläisenä ehkä näin itseni.

Valmistuin aika lailla nopeasti (4½ v.) maisteriksi ja olin ihan ihmeissäni, mille sitten alkaisin. Keväällä 1983, kun Pehtoorikin valmistui insinööriksi, lähdimme Helsinkiin pariksi kuukaudeksi, ja palasimme Ouluun ABCD-kortit mukanamme. Kesä kului onnikkaa ajaessa ja loppukesästä häitä tanssiessa.

Syksyllä sain historian laitokselta taas pieniä tuntiopetusmääräyksiä, pidin elämäni ensimmäisen kokonaisen luentosarjan (vieläkin käy sääliksi niitä kaikkia, jotka sinne olivat tulleet :)), alkoi lyhyt assistentin sijaisuus ja sitten ns. työllistymismäärärahoilla tutkimusapulaisen hommia ketjutettiin.

Professorin kanssa suunniteltiin jo väitöskirjan tekoakin; hän kun piti minua nuorena ja lahjakkaana ”kyllähän väitöskirjaa varten nopeasti ranskan kielen opit”. En oppinut. Ensimmäinen väitöskirjan aiheeni liittyi valistukseen, sen jälkeen aiheita seurasi… Intian kautta Englantiin ja lopulta Pohjois-Suomeen.

Otin myös ensimmäisen isohkon tilaushistoriahankkeen (Kiimingin koululaitoksen 100-vuotishistoria) tehtäväkseni. Ja jatkoin samalla Suomen historian opintoja ja ajoin linja-autoa. Kun näytti, että vakitöitä ei löytyisi (totta puhuen en juuri etsinytkään), anoin Suomen historian opinto-oikeutta Turun yliopistosta, – Oulussa kun tuolloin ei vielä ollut mahdollisuutta laudatur-opintojen suorittamiseen. Tein Turkuun toisen gradun ja suoritin syventävät. Tuon Suomen historian gradun laajensin sitten kokonaiseksi monografiaksi (Oulun linja-autoliikenteen historia :)) ja edelleen ihmettelen, miksen tehnyt lisuria siitä?

Tässä vaiheessa kävi niin, että ”vahingossa” ryhdyimme rakentamaan taloa, jonne tehtiin lastenhuonekin. Ja sitten kävi tuuri: professorin kanssa oli tehty Akatemialle ”Hailuodon keskiaika” -hankehakemus, johon tuli kuin tulikin rahoitus! Minulle se merkitsi kolmivuotista täyspäiväistä tutkimusassistentin paikkaa. Hailuodon keskiaikaisesta kirkosta löytyi evidenssiä, talo valmistui, lapsia ei kuulunut ja väitöskirjan aiheet vaihtuivat.

Kevään ja kesän 1987 ajoin taas onnikkaa, mutta syksyllä palasin täysipäiväiseksi historiankirjoittajaksi: Keminmaan historia -projekti alkoi. Oppiaineen silloinen apulaisprofessori (sittemmin professori, ja myöhempi esimieheni liki parikymmentä vuotta) minut siihen projektiin värväsi. Kun se oli vasta aluillaan, hän järjesti minulle kirjoitusprojektin myös Iin seurakunnan historian parista. Siis kaksi kirjaa tekeillä: ei hassumpaa. Elämän korkeaa keskipäivää varjosti vain yhä todennäköisemmäksi käyvä lapsettomuus.

Mutta historiaa riitti. Ja vähän, tosin aika pieniä keikkoja, muidenkin töiden parissa. Elokuussa 1989 lopetin toviksi Keminmaan historian parissa: jäin äitiyslomalle! Samoihin aikoihin Ouluun saatiin Suomen historian professuuri, ja tammikuussa 1990 uudessa oppiaineessa avautui amanuenssin paikka. Kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin saanut ensimmäisen työmääräyksen yliopistosta, hain vakinaista virkaa historian parista. Ja sain sen!

Minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja lapsi! Kovin pahasti koliikkinen tytär, ja kaiken kukkuraksi jouduin tosi isoon leikkaukseen toukokuussa. Kesällä 1990 menin töihin ilmoittaakseni esimiehelleni kolmantena työpäivänä, että jään helmikuun lopussa äitiyslomalle. Juniori syntyi tasan puolitoista vuotta sisarensa jälkeen. Ja minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja KAKSI lasta. Olin kotona melkein siihen asti kun Juniori täytti kolme: kirjoitin iltaisin ja viikonloppuisin historiaa, joka toinen tai kolmas viikko vein lapset Jäälin mummulaan ja pääsin päiväksi arkistoon.

Sitten meni monta vuotta yliopistovirassa ja samalla paikallishistorioita kirjoitellen, ne valmistuivat ja vihdoin ihan vuosituhannen lopulla pääsin kiinni väitöskirjatyöhön. Tein sitä töiden ohessa ja töissä. Lomilla ja lauantaisin. Ja edelleen historia kantoi. Pidin työstäni, pidin tutkimuksesta ja ura oli sittenkin urennut. Väittelin, virka muuttui ensin lehtorin viraksi ja sitten yliopistonlehtorin viraksi. Olen edelleen Suomen ainoa naispuolinen historian tohtori, jolla on linja-autokortti. 🙂

Neljä vuotta sitten oli harkinnan paikka: jäin vuorotteluvapaalle miettimään, mitä loppuelämälläni teen. Harkintaan oli syynsä. Monetkin. Vuorotteluvapaalla kirjoitin, toimitin ja julkaisin enemmän kuin monina työvuosina. Vuorotteluvuoden lopulla, pitkällisen ja perusteellisen miettimisen jälkeen päätin palata virkaani, en perustaa herkkukauppaa, en lähteä opiskelemaan jotain, enkä heitttäytyä ”virattomaksi kairankulkijaksi”. Tarkoituksena oli vielä hankkia dosentin arvo, mutta se jäi. Viime ”lukuvuoteni professorina” vei ja korvasi sen aikeen. Nyt taas yliopistonlehtorina viihdyn.

Olen ollut töissä yliopistossa tai siihen läheisesti sidoksissa 35 vuotta ja virkakin minulla on ollut jo 25 vuotta. Siinä on ihan kylliksi. Nyt olen sanonut itseni irti. Minun polkuni yliopistossa alkaa olla kuljettu.

Ruoka ja viini

Viinipruuvin jälkeen – ja ennen seuraavaa?

Viikonlopun ”virtuaalipruuvi” osoittautui varsin mukavaksi ja siihen tuli kommentteja, paitsi tänne blogiin, myös minulle tavatessa suoraan ja sitten vielä sekä fb:ssä että sähköpostitse. Tämän perusteella annan itseni uskoa, että kiinnostusta ja kannatusta oli. Näin siitä huolimatta, että pistin pruuvin pystyyn kovin keposesti ja hopusti.

Meidän, siis Pehtoorin ja minun, mielipiteet ovat noissa kommenteissa jo viikonlopun varrelta näkyneetkin, mutta kirjoittelenpa vielä auki ja perusteellisemmin. Se valkoviini: sisilialainen Gazzera ei mielestämme ollut ihan tyypillinen, edullinen, italialainen, ohut, kesävalkkari, vaan siinä oli tuoksussa vahvasti hedelmäisiä aromeja ja sitten makeutta, melkein karkkia, tai siis rusinaa. Se että pinot grigio -rypäleen joukkoon oli laitettu 15 % prosenttia Moscatoa teki siitä mukavan täyteläisen sekä tuoksultaan että maultaan.

Mutta se, mikä siinä oli miinusta, oli se, että viinistä häipyivät hapot melkein heti. Siinä ei ollut ryhtiä, eikä maku todellakaan ollut pitkä. Mutta sitten nautimme toiset lasilliset ruoan kanssa (kuhaa ja perunoita) niin viinistä löytyikin optimaalisesti happoa. Bravo, molto bene. Olipas yksi tähän virtuaalipruuviin osallistuneista löytänyt tästä viinistä itselleen uuden suosikin. 😉

Entäs se espanjalainen Costalarbol? Siinä oli paitsi tavallista ja tykättyä tempranilloa (mutta vain 20 %) ja sitten enimmäkseen muistaakseni ennen maistamatonta graciano-rypälettä. Se ei ollut raaka, tanniinit eivät napsuneet hampaissa, mutta kummallisen karhea se oli. Mutta liharuoan kanssa se pärjäsi oikein hyvin, eikä jäänyt erinomaisen mausteisen riisin ”alle”. Varmasti hiiligrillattujen pihvien kanssa olisi oikein kelpo viini.

Tällä kertaa italialainen valkkari voitti espanjalaisen punaviinin, vaikka lähtökohta oli kaikkea muuta kuin yhteismitallinen.

Sitä minä jäin miettimään ….

Että entäs jos maisteltaisiin toistekin yhdessä? Josko vaikka toukokuun lopussa laittaisin muutaman maisteltavan viinin esittelyyn jo alkuviikosta ja sitten viikonloppuna olisi yhteisölliset maistiaiset? Yrittäisin vielä hakea sellaisia viinejä, jotka olisivat maallakin (Iissä, Ylivieskassa, Kuusamossa :)) Alkossa myynnissä…

Tuollaisen viiniaiheisen kyselyn laittelin tuohon alle. Viiteen ensimmäiseen voit ruksata vaikka kaikkiin, mutta kahteen viimeiseen vain jompaan kumpaan. Osallistuhan tähän lukijapalautekyselyyn – ei niin, että lupaisin palautteen vaikuttavan mihinkään, mutta ehkä se vaikuttaa. Olisi mukava kun vastaisit.