2011

Ranskan matkan jälkeen on kulunut viikko.

Ranskan matkan jälkeen olen tullut ostaneeksi kaksi kertaa patonkia. Ja molemmilla kerroilla on tullut mietittyä, että miksi? Jos on syönyt vastikään ranskalaista patonkia – olkoonkin kliseistä!! – niin kertakaikkiaan ei voi ymmärtää, miksi tulee ostaneeksi suomalaista patonkia.

Ranskan matkan jälkeen ostin Alkosta ranskalaista punaviiniä, mitä teen yleensä hyvin harvoin. Enkä pettynyt. Rhonen laaksossa tuottajaveljekset Marc ja Michael Chapoutier tekevät luomuviinejä (vaikkeivät asiasta isommasti mainostakaan) ja yleensä viininsä ovat aika tanniinisia, aika ”vaikeita”, mutta Rasteau on hyvä viini. Pihviviini. Ei mikään takkatulen ääressä lipiteltävä viini, vaan parhaimmillaan pihvin ja kovien juustojen keralla. Kirsikka maistuu, ja vahvat maut, yrtit, mutta kaikenkaikkiaan kelpo viini. Sopi erinomaisesti kun tein lehtipihveille huippuvaikean kastikkeen: avasin valion uuden sinihomejuustolla maustetun ruokakerman ja keitin sitä kokoon sen aikaa kun tein muuta ruokaa. Vähän maizenaa sekaan. Ja koko soosin salaisuus on siinä. Ei huono, sanoivat pojatkin.

Ranskan matkan jälkeen on ollut lussakka työviikko, ja siksipä olen saanut aikaiseksi tosi vähän. Tosi.

Ranskan matkan jälkeen pehtoori on ollut flunssassa, me kaikkihan olimme jo siellä enemmän vähemmän nuhaisia tai muuten flunssaisia, tytär ehkä eniten, mutta nyt on pehtoori elämänsä räkätaudissa, johon kuuluu kunnon yskä.

Ranskan matkan jälkeen en nuku hyvin.  Herään ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ja taas ikävään …

Ranskan matkan jälkeen ostin sitten kuitenkin macaroons-kirjan. Kuitenkin. Jos minä sittenkin yrittäisin. Minulla on visio. Minä olen joskus aika änkyrä (päkkipää, sanoi isäni), joten jos minä vielä kerran! Tämä on viimeinen yritys … (ylläolevassa kuvassa oleva valikoima on Galleries Lafayettesta ostamani valikoima erilaisia… hhmmmmmm)

Leffaan päästiin tänä iltana. Ystävät kutsuivat uuteen Tomoon (sinne Stockan yläkerran sushibaariin) syömään ja leffaan katsomaan Kuninkaan puhetta. Välissä ehdittiin käydä Voxissa yhdellä punaviinilasillisellakin.

Ystävien tapaaminen, sushit, viinituokio ja elokuva olivat kaikki onnistuneita. 

Colin Firth! Pelkästään Colin Firthin ja hänen roolisuorituksensa ansiosta elokuva oli minun makuuni. Kovastikin. Brittienglantia on ilo kuunnella, vaikka änkytyksen kera. Varsinkin jos änkyttäjä on Colin Firth ;). Fanitanko? Kiistämättä.

Sushibaarin avaamisesta myös kauppahallin ulkopuolelle olen iloinen.

Ja siitä, että ”kesäystäviä” näkee joskus talvellakin.

Nyt kun luentosarja on ohi voi ajatella sosiaalista elämää arki-iltoihinkin. Joskus nuorena oli olemassa käsite ”pikkulauantai” – tänään meillä on ollut sellainen. Taidan pitää pikkulauantaista.

Opetin tänään kollegalle www-sivujen tekoa, tai oikeastaan niiden päivitystä. Ei ole helppoa opettaa asioita, joiden nimiä ei tiedä. Olen aika lailla itse oppinut sen, mitä osaan, – manuaaleja tai käsikirjoja en jaksa lukea. Oikea termistö – tai oikeastaan minkäänlainen www-tuottamiseen liittyvä termistö – on hukassa.  Tällaista yrittäminen ja erehdys -oppimistyylillä hankittua taitoa ei ole helppoa jakaa eteenpäin.  En ole hyvä opettamaan näitä juttuja.

Yksi simppeli ja käyttökelpoinen juttu, jonka osaan opettaa, ja jonka meillä töissä merkillisen harva on tiennyt, on se, että kun pidät näppäimistöllä Ctrl-nappulaa alhaalla ja samalla pyörität hiiren rullaa (tai painat miinus tai plus nappulaa) niin näytössä oleva asiakirja, kuva, ihan mikä tahansa sinulla siinä näytöllä on auki –  vaikka tämä blogi — suurenee tai pienenee. Elikkäs zoomaaminen on kätevää ctrl-näppäimen ja hiiren rullan avulla.

Ja sellaisenkin voisin kertoa, että kun klikkaat alla olevaa hieman varhaista pääsiäiskorttiani (tai parane pian -korttia!  – Reimsissä viikko sitten otettuja kuvia) vain yhden kerran hiiren oikean puoleisella painikkeella saat auki valikon, jossa on kohta, jolla voit tallentaa kuvat omiin tiedostoisi. Luvan kanssa saat pölliä, jos nyt ketään kiinnostaa. Ehkä taustakuvaksi työpöydälle?

Samalla lailla netistä voi omia muitakin kuvia. Aina se vaan ei ole luvallista.

Ja kaksoisnapsauttamalla kuvia saat ne isommiksi.

Tänään unohdin puhelimen, kännyn siis, kotiin. Minä tarvitsen töissä aika harvoin puhelinta, omaa kännykkääni siis, minulle kyllä soitellaan, lankapuhelimeen, jollaiset meillä vielä duunissa on, vaikka huhuja on kuulunut, että kaikille tulisi omat työkännyt. Joten en minä siis omaa puhelinta kovasti duunissa tarvi. Eikä minulla tänäänkään oikeastaan olisi ollut mitään käyttöä, mutta olihan kumma olo kun sitä ei ollut mukana. Kumma olo, vaikka olen sitä mieltä, ettei periaatteessa tarvitse aina ollakaan tavoitettavissa, enkä kokouksiin tai seminaareihin ota luuria mukaan. Ja minähän käytän kännyä enemmän tekstaamiseen kuin soitteluun. En minä paljon soittele, mutta tekstaan hyvinkin muutaman sata tekstaria kuukaudessa. Siinä on kyllä sekin, että en tahdo saada sanomisiani 160 merkkiin, joten äkkiä vierähtää pari kolme viestiä yhteen asiaan.

Enkä minä paljon käytä Facebookiakaan. En osaa sitä oikein vieläkään käyttää. Nykyisin – tyttären vaihtariaikana – käyn sentään kerran päivässä tai kahdessa katsomassa, josko Facebookissa olisi joku jälki lapsesta. Aika harvoin on. Ei ole tytärkään oikein FB-tyyppejä. Juniori sen sijaan on. Niinkuin on myös kova poika soittelemaan. Ja tekstailemaan. Ja kirjoittelemaan yo-aineita. Asiasta tai asian vierestä. Saapa nähdä.

Mutta tämä Tuulestatemmattuni on osa elämääni.  Web-hotellini  (SJR:n) yhteydet ovat viime päivinä pätkineet ja minähän olen ihan ihmeissäni, jollen pääse sivuillani käymään. Blogithan ovat ns. sosiaalista mediaa; joskus mietin, mitä sosiaalista siinä on, että itsekseni täällä höpöttelen. Hyvä on, hyvä on, onhan täällä aina jokunen kommentti, kiitokset niistä, ja sosiaalinen kanssakäymistähän sellainenkin on, että toinen osapuoli on vain vastaanottavana osapuolena. 🙂 Ja sitä paitsi tänne voin kirjoitella ja kirjoittelen juttuja, joille laitan ”Näkyvyys” ruksin kohdalla ”Yksityinen”. Siis ne eivät näy kaikille, vain minulle. Blogini kätköissä on siis ihan yksityisiäkin juttuja, … 🙂 Eivät kyllä mitään hakkeroimisen väärtiä, heh!

Sosiaalisesta viestinnästä vielä. Joskus – tänäänkin – käy niin, että saa sähköpostia, jonka alla on automaattiseksi tallennettu allekirjoitusteksti, esim. ”ystävällisesti tervehtien” tai jotain muuta vastaavaa. Sellainen on vähän nurinkurista kun viestin kirjoittaja on kirjoittanut kaikkea muuta kuin ”ystävällisesti tervehtien”. Melkein kuulee sähköpostiviestin narisevan tai ärräpäiden lipsahtelevan rivien välistä ja sitten alla lukee ystävällisesti tervehtien. Melkein hymyilyttää sitten sellainen.

Tänään aamulla kahdeksalta katson hieman sekavin tuntein kotipihaa, jonka luulin reissumme jälkeen olevan vähän vähemmän lumimäärän peitossa: mitä vielä! Piha on TÄYNNÄ lunta.  Pehtoori jätti hiihtolenkin väliin, jätti salitreenin väliin ja kolasi aamupäivän – ei, ei meillä ole iso piha, vaan lunta on vaan NIIN paljon. Yöllä kahden kieppeissä tullessamme pääsimme kotiin kun Juniorin kaveri oli meitä lentokentällä vastassa ja oli sitä ennen käynyt meidän pihalla sen verran lumitöitä tekemässä, ettei meidän tarvinnut umpihangessa sisälle komuta.

Kaikki laukut – molemmat samppanjat ehjänä :), kaikki tuliaiset mukana, kuvat ja kamerat völjyssä, olimme yöllä kotona. Paluumatka siis allsprite. Vähän myöhässä siellä ja täällä, mutta kotiin kuitenkin. Ja välillä Katala kaipuu, — I´m gonna miss you… kuinka paljon maailmassa on lauluja ikävästä! Eikä tänään tarvinnut töihin mennä – kuten kovin usein matkan jälkeen… Älä ihminen valita, kaikki on hyvin.

Tänään katson kauhuissani televisiota. Japanissa maanjäristys, tsunami, ydinvoimaonnettomuus… mietin, etteihän meiltä töistä vain ketään ole tuolla juuri nyt? Meiltä kun usein joku on Japanissa. Juuri noilla alueilla.. Vaikkei olisikaan ketään tuttuja niin silti koskettaa luonnon voima.

Tänään lenkillä katson, että onhan se täälläkin kaunista. Kimmeltävät hanget, puhdas ilma, liikkuminen (koskahan minä annan periksi ja otan reissuun, kaupunkilomallekin, vaelluskenkäni? Ranskassa en nähnyt yhdenkään naisen kävelevän lenkkareissa tai missään läskipohjakengissä, mutta minä vaan niin pidän Meidleneistäni, että vielä joskus otan ne mukaan kaupunkilomallekin. Se se olisikin näky: Guccin käsilaukku ja Meidlenin vaelluskengät! Uuuuu!)

Tänään puran laukkuja, puran sähköposteja, joista täyttyy ensi viikko, yritän pitkästä aikaa (!) tehdä itse ruokaa (ranskalaisen gourmetin jälkeen pieni alemmuudentunne Festan keittiössä), kuvakansioita (yli 800 kuvaa joista puolet ristikkotaloista ja vertaillessa pojan kuvakansioihin, joissa puolet autojen kuvia, mietin hetken, olemmeko olleet samalla reissulla), tekstitiedostoja, joiden kirjoitusvirheet pistävät miettimään, miten pikkunäppiksellä saisi kaikki lyöntivirheet eliminoitua), tekstailen tyttären kanssa ja kyynelehdin, – tiedättehän jenkkileffat, joissa hidastuksena lasten kuvia, takaumia, kaunista musiikkia, kauniita aurinkoisia hetkiä, snif …  soittelen äidille, jonka hyvä olo seesteyttää minuakin.

Illalla löydän itseni surffailemasta Interhomen sivuilta, tarkastamasta Finnairin sivuilta, milloin seuraava matka onkaan… Työt häirinnevät … Mutta on kevät. Sen varaan on hyvä laskea.