2011

Duunipäivän venähdettyä taas liki kellonympäriseksi oli hyvä lähteä vähäksi aikaa ulos hakemaan makrohaasteen vastauksia (ks. edellinen postaus).  Ja ehkä vielä enemmän hetkeksi huohtamaan. Ja olihan tuossa lähimetsässä taas ihana iltavalo.

Vähän aikaa tuolla tepastellen alkoivat päivän monet, minua koskettaneet jutut asettua oikeisiin suhteisiinsa ja muuttua muistoiksi. Mietin, miten ne muistot syntyvät, voiko jo yhdessä päivässä tapahtuneista asioista tulla muistoja? Vaatiiko muiston syntyminen pidemmän kypsymisajan? Tietysti muisti koko ajan suodattaa ja valikoi ja  vaatii ja väistää… mutta – –

Äkkiä on ilta,

– – ja muistan aamun erittäin hyvän keskustelutentin opiskelijoiden ja kollegan kanssa. Onko se jo muisto?

Päivän aikana on muutama minuun sattuva (hyvässä ja pahassa) keskustelu, joista selvästikin suodatan paljon tarpeetonta pois. Prosessoin asioita, sanoja ja teen niistä itselleni muistoja. Sellaisia muistoja kuin minulle sopii. Mutta vaikka haluaisin jotain jo jättää pois muististani niin se ei onnistu. Noup.

Ja sitten illan seminaarissa joudutaankin keskustelemaan juuri tästä historiantutkijoiden tärkeästä kysymyksestä, mitä muistetaan, miten ja miksi. Tietoisesti tai tiedostamatta. Metsässä käveleskellessä näitä  mietin. Näitäkin.

Ollaan taas siinä ajassa vuodesta, että on merkillinen käsitys, että eväät on syötävä koneen ääressä, että käytävälle ei ehdi jäädä opiskelijoiden kanssa jutustelemaan, että on vain revittävä itsensä illansuussa kotiin, että kello ei aamulla ehdi soida ennen kuin jo herää, että samaan aikaan kun on jonkun kanssa puhelimessa laatii sähköpostia toiselle, että duunin ja kodin välillä kulkee käsilaukun lisäksi massiivinen kassillinen tai ainakin yksi 8 gigan muistitikullinen matskuja, että kirjastossa käydessä ei voikaan livahtaa lehtisalin puolelle lukemaan Kamera-lehteä, että pelkästään niiden tekstien, joita on luettava tulostamiseen menee puoli tuntia, että …

että ei muista että ei valmiissa maaailmassa mihinkään ole kiire.

Ja joka toukokuuhan se on tällaista. Vaikka joka vuosi huhkisi ja heiluisi kuinka ei ne kiireet siitä hupene. Jotta nyt alan relata. Lähden katsomaan ”Täykkäreitä” ja piut paut välitän mistään hopusta.  Se on asennekysymys. Katotaan vaikka, hitsi!

Juuri kun olen puhelimessa tyttäreni kanssa Strasbourgiin ja juuri kun hän kysyy ”millainen ilma siellä on?” alkaa sataa räntää, alkaa sataa rakeita. Mutta siitä huolimatta sanon, ”tuuthan takaisin”? Vappupäiväänhän pieni lumi/räntä/vesisade kuuluu, eikö vain? Tulee tännekin kesä, usko pois … 🙂 Eihän me muuta voida kuin uskoa, eihän? Sade kuuluu vappupäivään.

Vappupäivään meillä kuuluu myös piipahdus Rotuaarilla (Oulun keskustan kävelykatu), ehkä kuohuvalla jossakin, usein vappupäivään kuuluu kevään ensimmäinen rullistelulenkki, vappupäivään kuuluu pienoinen väsymys, vappupäivään kuuluu myös ensimmäinen tötteröjätski, jonkin verran kanditöiden silmäilyä, ehkä vähän haravointia, ja joka tapauksessa kuohuviini (eks)naapureiden kanssa.

Ja tänä vuonna noista ei ole toteutettu mitään! Perinteistä on luovuttu!

Tänään ei väsytä, sillä on nukuttu yli yhdeksään (venähti eilen aika myöhäiseen/aikaiseen = kello oli reilusti yli puolenyön ennen kuin maltoimme lopettaa juhlimisen. Meillä oli juhla, oli  ystäviä, meillä oli nyyttäriajatuksella huippuillallinen.

Paljon asiaa, höpötettävää, tulevia toiveita (Skotlantiin?), vuosientakaisia yhteisiä muistoja, paljon naurua, kaikkinainen myötäelämisen tunne,  yhdessäolemisen helppous,   juhla.

Tänään lupasin itselleni jättää urheilun väliin jos harrastelen hyötyliikuntaa. Harrastin. Paljonkin.

Niin paljon että kaupungille ei ehditty, nuoripari tuli syömään … tein kaikenlaista. Ja siinä ohessa niitä juttuja joita olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Tänään oli aikaa…

Tätä (klik) olen nyt  tykännyt kuunnella. Kun kiljut riemusta. Melankoliaa sopivasti. Ja jotenkin tähän biisiin  kuuluu kuva,  jonka otin. Minä pidän kuvasta kovastikin, olen tyytyväinen otokseeni, vaikkei niin ihmeellinen olekaan, mutta jotakin siinä on – minulle  … Sopii tuohon biisiin. Minun mielestäni … melankoliaa vaikka on kevät  …

Lista arkipäiväisyyksiä ja niistä poikkeamisista:

Kuntosalilla oli erinomaisen valoisaa (olenhan kertonut, että salin automaattinen valojärjestelmä sytyttää valot nyt kesäaikaan siirtymisen jälkeen  vasta klo 6.23), sillä aurinko paistoi aamulla tehdashalliin tehdyn salin ikkunoista kauniisti, – valottomuus ei tänään haitannut.

Söin aamiaiseksi muroja. Sitä en todellakaan yleensä tee. Ja sitten unohdin eväät kotiin ja kävin ostamassa biologian puolen Julinia-ruokalasta salaatin, – ja suklaan. Siis siinä se treenin sitten hyöty hupeni.

Töissä poikkeuksellinen perjantai: läsnä ei juuri ketään, joku harhaileva haalarihahmo, muutama tentistä palaaja. Mutta sähköposti liki tukkeuttumisen partaalla. Sen lisäksi että tänään pari dead-linea, joissa olen vastaanottajana, menin aamusella postittelemaan kaikille (about 300) historianopiskelijoille viestin kesäopinnoista, mikä puolestaan aiheutti sen, että sain kysymysryöpyn, johon vastaamiseen kului suuri osa päivästä.

Palaveri, jossa nauroin niin paljon, etten duunissa aikoihin. Kahden hengen palaveri kollegan kanssa tulee tuottamaan iloa muillekin. Hope so!

Minulla on – edelleen – ääni matalana. Siis tavallistakin matalampi. Paljon tavallistakin matalampi. Leppä syypää?

Minun ei tarvinnutkaan ostaa kukkia tänään. Pehtoori oli hankkinut.

Kävimme äidin kanssa ompelijalla: 80-vuotias äitini ei ole ”mikään rättityyppi”  kuten minulle ilmoitti ehdottaessani yhteen modistettavaan kamppeeseen silkkihuivia. Ja minähän olen rättityyppi: pidän huiveista, isoista, pienistä, villaisista, silkkisistä, liehuvista, hillityistä, kaulahuiveista, hartiahuiveista, asustehuiveista, paitahuiveista – pidän kaikenlaisista huiveista. Mutta siis, 80 v. ei tingi kun on kerran ainakin yhden lapsenlapsen (veljeni tytöistä nuorimman, ehkä ne meidänkin juniorin) lakkiaiset tulossa, silkit ja satiinit laitetaan nyt mittojen mukaan kondikseen. Meillä ei vielä paljon lakkiaisia stressailla. Jos tulevat sitten hommataan joku kiva uusi huivi ja leivotaan PALJON kakkuja.

Kävin Alkossa, kuten kymmenettuhannet muutkin suomalaiset tänään. Ostin kiinalaista punaviiniä, mitä en ole ikinä ennen (Suomessa) tehnyt.  Ja ostin samppanjaa. Se on huomisen teema. Kuplia kun opiskelijatkin toivottelivat niissä sähköposteissaan.

Ja vasta kahdeksalta pääsin katsomaan häitä. Koosteen rääpäisyn. Johtuiko koosteesta vai mistä, mutta minähän en edes juuri liikuttunut… ei kyyneltäkään. Ja Viccanin vihkiäisiä katsellessa kyynelvirta oli liki ehtymätön.

Enemmän minua kyynelehdityttävät nuo minun vappumuffinsit. Eivät oikein kuohkeilta näytä. Teen niille KOMEAN ja KORKEAN kuorrutteen. Nyt.

Vieraiden (ystävien) kutsumisessa kotiin on se hyvä puoli, että tulee ryhdistäydyttyä. Tulee vihdoinkin vaihdettua se kynnysmatto, joka on tammikuusta asti ollut varastossa, tulee vihdoinkin laitettua keväisemmät tabletit pöytään ja raivattua kynttilöitä vähän joka pöydän nurkalta pois. Tulee katsottua, että onhan eteisen kaapissa tilaa vieraiden takeille, ettei se ole täys omia toppatakkeja,  lenkkivermeitä ja vinkkeleitä ja sen sellaista asiaankuulumatonta.

Tulee mietittyä joku uusi resepti tarjottavaksi.  Tulee järjestettyä cd-levyt koteloihin ja oikeille paikoilleen. Uskokaa tai älkää uskalsin öljytä ruokapöydänkin. Ja huomenna käyn ostamassa leikkokukkia. Lautasliinoja minulla onkin, 🙂 .

Ei, ei ne ystävät tule meille tupatarkastusta tekemään. Tulevat viettämään meille vappuaattoa. Mutta itselle on niin paljon mukavampaa kun on vähän siistittyä. Ja parasta on, että tulevat.