Showing: 1 - 37 of 37 RESULTS
Niitä näitä

Väliaikatietoja

Nyt ollaan siinä tilanteessa lakkiaisten suhteen, että klikkailen säätiedotuksen auki tunnin välein. Eikä se nyt ihan parhaalta tällä hetkellä näytä. Argh!!! Arvatkaapas moneksiko meille on kutsuttu vieraita… ja onko laskettu sen varaan, että oltais pihalla.

Meillä kun on sisällä menossa pientä kalustamistouhua – juniorin muutettua tyhjenneestä huoneestaan on tarkoitus tehdä (pehtoorille :)) telkkarihuone  ja olohuonetta mööbleerata toimivammaksi (se on aina ollut tämän huushollin huonoiten ”toimiva” huone). Ajattelimme että samapa tuo jos vaikka lakkiaiset tulee ja muutokset ovat siis pahoimmillaan ”vaiheessa”. Nyt sitten tilanne on se ettei ole ei entistä, ei uutta,  – – joten laskemme edelleen sen varaan, että oltaisiin pihalla, mutta mutta… No jollei voida olla niin sitten ollaan sisällä vaikka on vaiheessa…

Muiltakin osin no panik:
– koko perheellä on juhlaan kamppeet, yo-lakkia myöten
– töissä pientä helpotusta, ja ihan mahottoman hyvä juttu, että helatorstai on tällä viikolla. Perjantain aion yksinkertaisesti vain olla pois töistä. Lintsaan. Tosta vaan.
– olen käynyt hammaslääkärissä (implanttia ei voidakaan asentaakaan ennen elokuuta) ja kampaajalla. Molemmat olisi pitänyt tehdä on lakkiaisia tai ei. Mutta kuitenkin.
– liinat on katseltu valmiiksi, siliteltykin
– leipomukset ovat suunnilleen vain koristelua ja kuorrutusta vaille valmiina pakkasessa. Systeri kävi äsken jelppaamassa ja tekaistiin tuosta noin vain vielä kolme manteli-omenakakkua.
– ja askartelun mestari sisar toi myös tarjottaviin ”nimikyltit”. Kauniit ja hienot. Sellaiset, joiden tekemiseen meitsin hermo ei koskaan riittäisi. Ei koskaan.

Tarjoilu vastannee hyvin kysyntään, mikäli on uskominen vastauksiin joita tuli asettamaani kyselyyn: 80 % vastanneista piti nimenomaan suolaisista … Niitä meillä nyt sitten tarjolla. Klikkaamalla suurenee.

Juotavien osalta pehtoori on huolehtinut autotallin jääkaapin täyteen Kuusenkerkkä-kuohuvaa (alkoholiton), limppareita, kivennäisvesiä  ja viinejäkin. Ja sitten juhlamalja! Tulin tuossa sydäntalvena tokaisseeni, – vahvasti epäillen, mutta kovasti muuta toivoen, ettei meillä mitään lakkiaisia tänä vuonna ole, mutta JOS ne ovat, niin meillä tarjotaan sitten aitoa samppanjaa, eikä tyydytä mihinkään kuohuviiniin.

No talvilomaviikollahan kävimme sitten Ranskassa asti perehtymässä samppanja-alueen tuotantoon (alla kuvasarja maaliskuun ekan maanantain aamupäivältä). Epernayssa ja Reimsissa testailimme ja totesimme kelpo samppanjoiden maksavan siellä saman kuin Suomessa erinomaiset kuohuviinit, joten toiveikkaana asetettiin Pol Roger´n pihalla rekka valmiiksi odottamaan YTL:n tuloksia.

Nyt kun tulosten saaminen meni näin viime metreille asti, ei sitten Pol Rogerille soitettukaan ja annettu lähtökäskyä, vaan soitinkin Haaparannan Systembolagetiin ja tilasin sinne samppaajaa. Tytär ajoi sitten tänään mökiltä Haaparannan kautta kotiin. Näin meille saatiin suht edullista aitoa kuohuvaa ja meksikolaiset saivat samalla bongattua Ruotsinkin tällä Suomen reissullaan.

Eilen olivat mökillä keskineet lähteä käymään Jäämerellä! Norja on meidänkin esikoiselle uusi maa, ja ”oli jotain älyttömän hienoa, ja ennen kokematonta”. Onneksi en tiennyt heidän ”pyrähdyksestään” ennen kuin myöhään iltasella, kun olivat jo turvallisesti takaisin Hangasojalla. Hieman olisi jo saattanut huolettaa…

Tytär on viikossa ajanut Oulu – Helsinki – Oulu – Saariselkä – Jäämeri – Saariselkä – Haaparanta – Oulu. Alkaa jo lähennellä meitsin ennätystä (jollei ole jo melkein ohikin): vähän esikoista vanhempana ajoin linja-autolla Oulu – Helsinki – Oulu – keikan vajaassa vuorokaudessa. Aamuviideltä lähdin kaupungintalon edestä, vein bussilastillisen kaupungin virkamiehiä ja -naisia  Helsinki-Vantaan lentokentälle ja ajoin (yksikseni, tyhjällä dösällä) takaisin Ouluun, jossa olin ennen puolta yötä. Ei enää onnistuisi.

________________________

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

 

 

 

 


-’

Yliopistoelämää

Kortti

Opetus loppui. Viimeinen kandiseminaari. Tai paremminkin viimeiset kandisemmat. Ihan urakalla kollegan kanssa hoideltiin niitä pois kuleksimasta. Puolivälissä kahdeksan tunnin sessiota kahvittelimme. Ja minulle auringonkukan antoivat. Kauniin kukkivan, monine nuppuineen. Ja kortin. Siinä se Tabermanin runo, joka minun olisi pitänyt graduseminaariin lähteville antaa, kannustaa näitä omiani kun siirtyvät opinnoissaan seuraavaan vaiheeseen.  Kävikin niin että minä sain kortin, ”ole hyvä unelmiasi kohtaan”… Lupaan yrittää. En kerro, mitä kortin takana luki. Nieleksin kuitenkin.

Minusta ei pitänyt koskaan tulla opettajaa. Enhän ole auskultoinutkaan. Enkä oikeastaan saanut hommaan mitään koulutusta. Nyt ihan viime vuosina vasta jotain pedagogian opintoja olen suoritellut.  Minun haaveenani ei ollut tulla opeksi, olen vain liukunut siihen. Ja tänään on tuntunut siltä, ettei niin huonosti liu´uttu. Hymyilen, ”hymyily on uneksimista”.

Niitä näitä Valokuvaus

Sateen jälkeen, ja ennen seuraavaa

Tarkka ajoitus kahden sateen välissä, kakkujen teon ja kanditöiden arvostelun välissä: kymmeneltä lähdin lenkille. Sateen jälkeen ja ennen seuraavaa. Olen iloinen, että jätin iPodin kotiin. Linnut lauloivat, korvanappimusiikkia ei todellakaan kaivannut. Tuoksu hyvä, eikä siitepölyallergia vaivannut. Alkukesän kaunis vehreys. Liikkumisen ilo.

Ja mitä kaikkea vakkarilenkkipolullani olikaan!

Kuvat – ainakin osa niistä – suurenevat klikkaamalla.

 

 

Vauvaetana.

 

v

Ja viimeisenä kuva, josta pidän kovasti.

”Taivas putoaa”

Värit ovat vahvat, tunnelma kaikesta huolimatta seesteinen. Etualan heinät hopeisena, kultaisena…

Ne vievät ajatukset tulevaan, valoon, pois varjoista.

Niitä näitä

Meksikolaisia ruokavieraita

Olisi tänään voinut huonomminkin mennä.

Olisi voinut kyllä olla parempi sää. Olisihan se ollut kiva istua pihalla, ja nauttia päivällinen siinä. Mutta pahimmassa tapauksessa siinä olisi saanut hätyytellä sääskiä. Ja kuten vieraamme sanoivat, he tulevat maasta, jossa on kuuma, oikeasti kuuma. Yleensä liiankin kuuma.  Alicen kotikaupungissa oli tänään + 43 C, joten heille se lämpö lomalla ei ole itseisarvo.  Heistä poro oli ”tosi hyvää”  ja oikeasti olivat ihastuksissaan kun pääsivät sitä maistamaan.  Heistä oli mukava käydä suomalaisessa kodissa. Meistä oli mukava kun kävivät.

Montakohan kuvaa ottivatkaan? Hillat ja hillatiramisu samoin kuin hillaCopparberg tallentuivat digikameeraan (”äiti sanoi että ota kuvia kaikesta”). Hieman meitä ihmetytti, kuinka nuoria naisia innosti pehtoorin tekemä kaappikello. Kaunishan se on, mutta en muista, että yksikään suomalainen nuori olisi koskaan siihen mitään huomiota kiinnittänyt. Jälkiruoasta, eturuoasta, meistä, pihan kukista,  kirjahyllyistä,  poron fileestä – kaikesta ottivat kuvia. Annoimme muistoksi kuksat. Kauniit eilen löysimmekin. Ja kyllähän niistä pitivät, kovastikin.

Meksikosta Strasbourgin kautta Ouluun tulleet ruokavieraat olivat ilo. Meille oli ilo kun tytär ystävänsä meille toi. Puolin ja toisin on kulttuureista opittu. Nuoret naiset lähtevät huomenna kohti Lappia ja Hangasojaa. Nauttisivatpa.

Nyt seuraava  koitos on viikon päästä. Silloin soisin kyllä sään sallivan pihallaolon.

 

Niitä näitä

Suklaa ja viini – sopivatko kimppaan?

Suklaa ja viini. Joskus sitä on pidetty vaikeana yhdistelmänä. Olen jo aikaa sitten ajatellut, että löytyyhän niille yhdistävä side; ovathan ne yhdistettävissä. Portviini ja suklaakakku, shiraz ja tryffelit … mutta nyt olemme oppineet paljon lisää. Olemme olleet illan Lasaretissa koulutuksessa. Sveitsistä tullut Kirsi opasti ja me opettelimme. Maistoimme viittä erilaista suklaata, viittä erilaista viiniä. Joskus puran teille muistiinpanoni, mutta nyt jo voin vinkkinä todeta, että Lidl´n suklaa (vihreä, Ecuador 60 %) ja punaviini nimeltä Gnarly Head Old Vine Zin todettiin illan parhaaksi yhdistelmäksi. Suosittelen, eikä tule kalliiksikaan.

Ai niin, ja meillä oli vielä mukavaa seuraakin. 🙂 Molemmin puolin …

Ja niin, tytärkin viestitteli, etttä ruokalähetykseni pilheisiin oli saanut kelpo vastaanoton.  Meitsin pieni mieli  moisesta ihan pähkinöinä.

Niitä näitä

Piirakoita ja poroa

Sen lisäksi, että viikon päästä on lakkiaiset, on tänäkin viikonloppuna vähän tavallisesta poikkeavaa ruokajärjestelyä. Meille kun tulee meksikolaisia ruokavieraita lauantaina. Tytär on parhaillaan Hesasta hakemassa vaihtarikavereitaan: kaksi Strasbourgissa ollutta meksikolaisneitokaista on tänään lentänyt Pariisin kautta Helsinkiin ja vielä tänään pääsevät ihmettelemään Valkean kaupungin valoisaa yötä.

Huomenna on 20-hengen pilheet, etkot, meetinki –  joku häppeninki kuitenkin – tyttären kämpässä. Ja esikoinen aikoi tarjota patonkia ja boolia, juustoja ehkä. Noin niinkuin Strassen tapaan. Mutta mikään ei pitele minua, ettenkö yhden ison tonnikala-feta-piirakan tee ja äsken kävin kaupasta hakemassa hedelmiä ja karkkia – en sentään ilmapalloja ja ongintaromuja. Tiedänhän minä – hyvänen aika –  ettei ne mitkään lastenkutsut ole, – mutta voin minä silti vähän laitella tarjottavia,… 🙂  Ja jollei huomiseksi kelpaa niin ottakoot mökille mukaan. Lähtevät sinne sunnuntaina. Mahtavat Hangasojan varrella, rantasaunassa meksikolaiset kauppatieteen opiskelijat olla ihmeissään.

Ja sitten lauantaiksi: esikoisen kanssa päätettiin että poroa ja bataattia, hillamisua ja kahvia. Vähän jotain alkuruokaa ja ehkä jotain koemaistiaisia lakkiaisten piirakkarepertuaarista. Eilen leivoin 80 lohileivosta. Tuli aika hyviä, vaikka reseptistä unohtui emmental-raaste. Unohtui vaikka emmental-pussi oli koko ajan tiskipöydällä silmien edessä. Mutta sellainen leipoja minä olen.

Itse asiassa en ole kovin hyvä leipoja, koska se vaatii tarkkuutta ja huolellisuutta, jollaiseen olen vähän turhan tohelo. Eikä luovaa soveltamista kannata leipomuksissa kovinkaan paljon harrastaa. Äkkiä lasahtaa ja lässähtää, jos ainesten tasapaino kovin heilahtaa. Ruoanlaitossa voi varioida ja kehitellä, keitellä ja kokeilla ihan eri tavoin. Sopii minulle paremmin. Ruoanlaitto on puhumista, leipominen laulamista. Olen parempi puhumaan kuin laulamaan. Paljon parempi.

Niitä näitä

Ihan kuin odottaisin jo jotain…

Myrsky repii puita ja … ei sentään salamoi, mutta koko illan ollut hirmuinen tuuli. Oli jo aamulla Linnanmaalle polkiessa.

Tänään olen kaivannut ulkona oloa, haluaisin vaeltaa tunturissa, kiivetä Iisakkipäälle, katsoa kauan – kauas, kuunnella hiljaisuutta. Tänään päätin, että ensi kesänä käydään isonveden äärellä, ajetaan Jäämeren rantaan. Vihdoinkin käydään Pykeijassa.  Ehkä mennään Tromssaankin. Otsamo-tunturin huipulle haluaisin kiivetä. Ehkä me menemme sinne Inarinjärven ”taakse” jossa on kuulemma hienot vaellusmaastot. Niin olen antanut itselleni kertoa. Tulistelemme siellä. Siikaleipiä ja purovettä. Leetapullaa ja kahvia.

Haluaisin ajella Järvi-Suomessa, piipahtaa jossain vanhassa kartanossa perinnelounaalla, käveleskellä Lounais-Suomessa kallioilla. Tutustua johonkin ”uuteen” keskiaikaiseen kivikirkkoon ja sitä ympäröivään kirkkotarhaan.

Kuinka olisikaan mukavaa, kun voisin lukea loppuun sen sisarelta synttärilahjaksi saamani kirjan, eikä tarvisi ajatella, että on sammutettava valot ja nukuttava, jotta aamulla jaksaa herätä salille ja duuniin. Voisi lukea auringonnousuun ja sitten nukahtaa ja mennä vasta puolelta päivin rullislenkille kun Koskelantiellä ei ole paljon liikennettä. Ja jos iltapäivällä sataa voisi laitella Strasbourgin reissun kuvista matkakertomuksen nettisivustolle. Ja sitten voisi tehdä suuren kulhollisen salaattia, ja tsatsikia ja viritellä grilliä ja kutsua pojan ja tyttöystävänsä töiden jälkeen syömään. Ja ehkä sitten voisi tehdä tyttären perjantaisiin pileisiin herkkuja.

Montako yötä juhannukseen onkaan?

Yliopistoelämää

Arviointeja

Monenlaisia arviointeja.

Eilen aamupäivä meni kuunnellessa opetusnäytteitä – saameksi. Kuulun viran(tehtävien)täyttöjä valmistelevaan työryhmään, mikä merkitsee että aina kun humanistisessa tiedekunnassa täytetään uusi opettajantehtävä (professori, yliopistonlehtori, lehtori, yliopisto-opettaja) niin hakijoiden on annettava 45 minuutin mittainen opetusnäyte, jota on kuunneltava ja  arvosteltava. Olenpa itsekin joutunut opetusnäytteen kerran antamaan, ja kyllähän se oli jotensakin rassaavan jännittävä tehtävä. Hengissä selvisin. Nyt olen siis kuulijapuolella ja eri tieteenaloilta on joutunut/saanut kuulla hyvinkin erilaisia opetusnäytteitä.

Eilinen oli kyllä huippu: saamen kielen yliopisto-opettajan tehtäväntäytössä oli loppusuoralla kaksi hakijaa ja heidän luentojaan sitten aamupäivä kuunneltiin ja arvioitiin. Oli meidän arviointiryhmässä sentään saamea äidinkielenään puhuviakin, joten myös sisällön arvioinnille oli perusteita. Mutta toisaalta oli hyvin opettavaista itselle katsoa ja seurata opetusta jotensakin täysin ummikkona. Hyvä opetus siitä, kuinka esitystavalla on vaikutusta kuulijaan ja oppimiseen.

Lisää arviointeja oli tehtävä eilen iltapäivällä kandiseminaarissa. Ja siellä yritin painottaa opiskelijoille, kuinka paljon on merkitystä sillä, miten työnsä kirjoittaa.  Hyväkin tutkielma voi romahtaa huonoon ylöspanoon, mutta toisaalta hyvästä voi tulla vielä paljon parempi, jos se on kirjoitettu sidoksisesti, oikeakielisesti, vahvasti argumentoiden, – teksti voi jopa viedä mukanaan! Joskus niinkin käy.

Ja tänään sitten. Oli historian pääsykoe. 180 kokelasta, joissa 2/3 nuoria miehiä, mikä on poikkeuksellista. Meillä on yleensä aika fifty-fifty. Nyt kysymykset olivat poikkeuksellisen laajat tai siis ne olivat aineistotehtäviä, mikä tarkoitti, että enemmän kuin puolet kokelaista istui koko kolmetuntisen. Ikähaarukka pyrkijöissä 18 – 65 v. ja mikä riemullista mukana oman opiskeluaikani parhaimman kaverin poika. Ei olisi ihan harvinaista, että meille joku seuraa isänsä (tai äitinsä) jälkiä – meidän perheen lapsilla ei ole koskaan tullut pieneen mieleenkään lähteä lukemaan historiaa. Mikä lienee ihan ymmärrettävää 🙂 Tämän vuotisen pääsykokeen osalta minun jobini on nyt ohi. En ole tarkastusvuorossa.

Huomenna vielä arviointeja. Iltapäivän haastattelemassa aineenopettajakoulutukseen hakeutuvia. Voisi luulla, että helppoahan se on olla aina vain arvioijana, mutta eihän se ihan niinkään mene. Vastuu painaa.

 

Niitä näitä

Noutopöydän ääressä – mitä valitset?

Lähes jokaisella on varmastikin ainakin kerran vuodessa kutsu juhliin, joissa on buffet-pöytä. On synttäreitä, ristiäisiä, rippijuhlia, viiskymppisiä, kirjojen julkistuksia,   – lakkiaisia. Kun olet noutopöydän ääressä, mitä valitset mieluiten? Toivotko että pöydässä olisi sen seitsemän sortin pikkuleivät, paakkeelsia ja pullaa yllin kyllin. Vai oletko suolaisten leivonnaisten ystävä: lohipiirakkaa, salaattia ja coctail-paloja? Tai oletko sitä mieltä, että kunnon hyvä iso kakku kuuluu juhlaan eikä muuta tarvita?

Itse nautin sellaisista juhlabuffeteista, joissa on pieniä makoisia, erilaisia suolaisia tarjolla. Esimerkiksi viiime lauantaina saimme pinchos (pintxos)-makupaloja, jotka ovat jotensakin sama kuin espanjalaiset tapakset, mutta nämä pienet makupalat kuuluvat nimenomaan baskikeittiöön. Lauantaina monien erilaisten joukossa yksi oli ylitse muiden: taatelikääröt. Taateleista poistetun kiven tilalle oli pantu nokare vuohenjuustoa, ja sitten taateli kiedotttu pekoniviipaleeseen ja nämä coctail-tikulla kiinnitetyt pikku kääröt käytettiin kuumassa uunissa. Kuinka ne olivatkaan erinomaisia! Juuri sellaisista pidän hyvin paljon.

Esikoisen lakkiaisten aikaan, kolme vuotta sitten, olin periaatteessa koko toukokuun virkavapaalla, (mitä nyt kävin proseminaarit hoitelemassa, tenttikysymykset tekemässä ja vastaanotot pitämässä :)), mutta joka tapauksessa aikaa lakkiaisten järkkäämiseen oli jotensakin reilusti enemmän kuin nyt. Huolimatta siitä, että olimme tyttären kanssa melkein kaksi viikkoa Kiinassa (paossa minun puolivuosisataisia ja tytär yo-lahjamatkalla, jossa ahkeroi ja luki pääsykokeisiin ison osan ajasta!). Mutta siis. Noihin lakkiaisiin leipominen ja kaikki järkkääminen lähti silloin totaalisesti lapasesta: tein 21 kakkua, suolaista piirakkaa ja torttua (voileipäkakuista en itse pidä, enkä osaa niitä tehdäkään, joten sellaisia ei meidän buffeteissa nähdä) ja kaikenlaista muuta. Huolimatta siitä että meillä kävi 101 vierasta, kaikkea kuitenkin jäi – paitsi, että suolaiset pikkupalat loppuivat. Enhän voinut yksin niitä syödä?!

Nyt kun aikaa on todellakin vain murto-osa noista kesteistä, olen päättänyt,  että muutan vähän konseptia.

Mielenkiinnon vuoksi laittelen tähän kyselyn… Et voi ruksata kuin yhden kohdan, mutta klikkaa siis yksi vastauksesi ja äänestä! Jollei mikään näistä vaihtoehdoista ole mieluisesi, niin viimeiseen kohtaan voit kirjoittaa oman vaihtoehtosi…

(Suljen äänestyksen viikon päästä.)


Niitä näitä

Pihapäivä

Aamuvarhain (oikeasti varhain! Kahdeksalta olin jo takaisin) oli merkillinen näky kun Rajahaudassa sähköpylvään nokassa tikka nakutti metallista johtojenjakolistaa ihan mielettömällä vimmalla. Luulisi nokan tylsyvän moisesta. Muutoin hiljaisessa, yön myrskyn jälkeisessä aamussa merkillisen absurdi näky. Itsekseni hihittelin kun katson tikkaparan touhuja.

Pihaprojektit jatkuivat, ja kävin puutarhallakin. Säynäjäahon puutarha Patelassa on minun suosikkini. Siisti, ja kukat hyviä. Eikä pahan hintaisiakaan. Kovin paljon pihakukkia ei vielä uskaltanut ostaa, voi olla vielä pakkasöitä. Tänä vuonna aion laittaa vähemmän kuin aiemmin, sillä meillä on pihalla monta isoa perennapenkkiä ja tänä vuonna kasteluhommat voi olla entistä vaikeampi järkätä. Poikakaan kun ei enää täällä asu. Mutta jotain sentään jo nyt laittelin: orvokkeja ja ruusubegonioita moneen purkkiin. Poika pesi autoa, tytär luki ja otti aurinkoa, pehtoori istutti piazzalle kosmoskukkia ja lumihiutaleita. Pihalla lämmintä! Liki idyllistä.

Ilta meni Festaa siivotessa. Touhuaminen on hyväksi.

 

 

Niitä näitä

Toukolauantai

Tämän lauantain ykkösjuttu on ollut olla ulkona. Tänään on ollut yksi niistä päivistä, jotka vuodessa ovat parhaita. Olemme laitelleet pihaa kesäkuosiin.

Aamulenkkien (molemmat erikseen, niinhän se meillä menee) jälkeen tuunasimme pihaa, Huvilan ikkunat pesin ja muutenkin siivosin. Huvila on pihalla oleva ”huvimaja”,  joka on nyt jo toistakymmentä vuotta vanha, mutta joka on jäänyt vähälle käytölle sen jälkeen kun  tontin toiselle laidalle saimme La Festan valmiiksi. Huvilaan on tullut vuosien varrellla kerättyä kaikkea sinistä. (Värkkäilen tässä joskus kollaasin  …)

Jokaiselta ulkomaanmatkalta on ostettu jotain pientä, pääasia että on sinistä … Kreikasta on ollut helpoin löytää jotain mukavaa, ja siellähän on tullut käytyä eräänkin kerran. Italian jälkeen eniten … Onhan Huvilan sinisissä  Ranskaa,Marokkoa, Maltaa, Kiinaa… ja paljon mitä tässä kuvassa ei näy…

Matkailutilpehkoilemassa

 

Iltapäivällä lähdimme kaupungille, molempien lasten huushollien verhoasioissa ja muutenkin. Esikoinen vietiin Tomoon. Sushi maistui ja sitten Oulunsaloon.

Viinikerhon supistetulla kokoonpanolla seitsemäs viininmaistias-kilpailu. Mertaranta ei selosta, mutta takana oleva harjoittelukausi kaikilla vähintäänkin doping-tasoinen… ja selkeästi muut pärjäävät paremmin kuin meitsi … Mutta jälleen kerran toteamme porukalla, kuinka nimenomaan tässä ”maistelukohteessa” on mukava käydä. Monin tavoin verraton paikka.

 

 

Niitä näitä

”Myötäelävää perussympatiaa”

Yhdestä opinnäytetyöstä opin uuden käsitteen ”myötäelävää perussympatiaa”, sitä soisin hallitsevani, mutta tänään on käynyt niin, että sitä onkin riittänyt minulle päin. Sitä on tänään riittänyt! Lähdöntunnelmaankin (lukukauden loppu on aina ero!) on riittänyt sympatiseeraamista, empatiaa, haikeutta – ja onnitteluja ja kaikkea. Siitä olen ollut iloinen. Myötäelämistä pitäisi olla maailmassa PALJON lisää. Se on hyväksi. Maailma olisi parempi paikka jos sitä olisi enemmän. Kateutta ja katkeruutta vähemmän ja sympatiaa enemmän! Tällä sloganilla ei taideta maailmanhistoriaan jäädä, mutta hiton hyvä idea se minusta on! 🙂

Muutoin huonosti nukutun yön jälkeisestä päivästä on kovin vähän mitään kerrottavaa.

Lakkiaisten järjestely tekee hyvää.

Olen jo suunnilleen saanut tarjottavat ja kattaukset suunnitelluksi.

Eivät uskoneet töissä, etten ole mitään tehnyt etukäteen. Mutta en ole. Tyhjästä lähdetään, ja kuten esimies lohdutellen sanoi: yöthän ovat valoisia.

Huomenna piha- ja kukkapäivä!

Näillä mennään!

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Helpotus

 

 

 

 

Energiansäästöohjelmalla ylioppilaaksi!

Ei tiedolla, ei taidolla vaan tuurilla!

Opiskelupatistus palkittiin!

L:n paperit – kuten isällään. Ja tässä perheessä ällä on lubenter.

 

Poika itse nauraa kaikille meille tulleille onnitteluille: ”Minähän äippä sanoin, että musta vielä tulee ylioppilas!”

Tulee siitä. Yesh, yesh!  Ja minä saan järjestää juhlat! Mikä tässä kutsuna ilmoitettakoon!

_________________________________________________

Kaikenlaista tänään olen jo järjestellytkin. Lähdin töistä jo varhain, kunhan ensin piipahdin arkeologian väitöksessä kuulemassa kelpo lektion ja vastaväittäjän hyvän aloituksen, kunhan muutaman seminaarilaisen ohjasin vielä viikonlopun loppurutistuksen tekoon, kunhan kirjoitin lausunnon viranhakuprosessiin, kunhan kävin tekemässä yhden haastattelun yhden kirjan johdantoa varten, kunhan varmistelin väitöskirjan tekijälle apurahaa ja vietin myllerryksessä pienen suvantohetken, josta jäin miettimään sitä vanhaa juttua, sitä jonka Hemingway kirjoitti

Duunista menin kaupungille ja ostin itselleni passelin kamppeen lakkiaisjuhlia varten (eka- ja kertasovituksella!), tilasin pihapöydille liinat, kävin ostamassa lautasliinat ja sopimassa tarjoiluavusta.

Minäkö suorittaja? Niinhän se on. Ja laiska töitään luettelee…

Sellainen päivä kuitenkin.

Kolumni

Kolumni: Gastronomiaa suomeksi

Tänään oli Kalevassa se sunnuntaiaamun varhaistunteina kirjoittamani juttu.  Ja nyt sitten tässäkin.

Gastronomiaa suomeksi

Olimme isolla porukalla päivällisellä fine dining -ravintolassa ja á la carte -listaa lukiessa kyselimme toisiltamme ja tarjoilijalta, mitä tarkoittaa velouté-kastike, mitä on pastrami ja onko mousse yhtä kuin mössö? Selvisi, että pastrami on maustettua raakakypsytettyä, – joskus vähän savustettua – lihaa, velouté on vaaleaan lihaliemeen tehty keitto tai kastike, jossa on vain yhtä vihannesta ja jonka rakenteen kuuluu olla samettinen. Ja mousse on sellainen jälkiruokavaahto, jossa on kermaa ja keltuaisia. Takaako se ravintolan tason, että ruokalistassa on näitä hienoja gastronomisia sanoja?

Ja mitä sitten on gastronomia? Gastronomiaan liittyy tiedollinen puoli, ruoan ja juoman valmistamisesta kiinnostumisen ja arvostamisen lisäksi gastronomi haluaa tietää ruokakulttuurista, historiasta ja ruokatavoista. Kulinaristin kiinnostus suuntautuu enemmänkin ruoan valmistustapoihin, reseptiikkaan ja ennen kaikkea ruoasta nauttimiseen.

Mihin tarvitaan gastronomisia termejä? Osin ne ovat ammattilaisten termejä ja ammattislangiakin, mutta eri ruokakulttuurien levitessä ja keittiöiden kansainvälistyessä myös ravintoloissa käyvä asiakaskunta, kotikokit ja ruoanharrastajat ovat ryhtyneet sanastoa tuntemaan ja käyttämään.

Gastronomian maailmankielihän on ranska, mutta yhä useammin näkee myös muiden maiden, erityisesti Italian ruokakulttuurista otettuja termejä käytössä: tatticappuccino tai hillapannacotta ovat monien lappilaisten ravintoloiden ruokalistoilla.

Ruokaan, juomaan ja ruokakulttuuriin liittyviä apuvälineitä ylitse muiden ovat googlettamalla löytyvä Raholan syötäviä sanoja -sivusto, jossa on selitetty perusteellisesti satoja ruoka-aineita, valmistutapoja, ruokalajeja ja sivustolla on myös ruoka-aiheisia artikkeleita. Toinen ylivertainen tietopaketti on Kaarina Turtian yli 600-sivuinen uudehko Gastronomian sanakirja. Niiden avulla gastronomia kääntyy sujuvaksi suomeksi.

PS. Mainio ruokasanojen ja ruoka- ja ruokakulttuurin tuntemusta kysyvä peli on Sybarit, Trivial Pursuit -tyylinen peli, jonka parissa on muutama juna- ja bussimatka ruokafriikkien kanssa sujunut vallan joutuisasti.

 

Niitä näitä

Ajankulua

Nyt on  luento-opetus (tälle lukuvuodelle) ohi! Aiheena  Linjuriauto on maantien ässä – vai onko? ( luennon kuvat yms.) Ko. luentosarjalla jossa olin vierailevana, oli vain vähän porukkaa, mutta sitten muutama ”ylimääräinen” – johan lämmitti.

Muutenkin oli ajanvietettä ja puhumista koko duunipäivä niin paljon, että kotiinpäästessä tunsi töitä tehneensä.

Tiedättekös, mitä minä teen nyt illalla? Aivan: kotitöitä, ehkä vähän aikaa pihalla putsailuja, ehkä vähän pyykkejä, makrohaasteeseen en taida jaksa ryhtyä värkkäilemään mitään (värkkäilin sitten kuitenkin :)). Ja sitten kahdeksan jälkeen hankkiudun telkkarin ääreen. Sarjan (12 osaa)  nimi on Haukka ja kyyhky. Esittelyteksti menee näin: (Il falco e la colomba) ”Eletään 1500-lukua Italiassa, jolloin maallinen ja kirkollinen mahti taistelivat vallasta. Elena Campireali on kasvanut luostarissa. Nyt perhe on naittamassa häntä varakkaalle miehelle.” Italialaista romantiikkaa! Molto bene!

Enhän minä muuten, mutta italiankielen harjoittelun vuoksi. Jos vaikka Italiassa tässä jossain välissä piipahtaisi. Huomenna aamulla kuulemma saa yo-tulokset. Jollei juniori pääse läpi, niin voisin lähteä kesäkuun eka viikonloppuna Roomaan. Finnairilta tuli taas Plussa-tarjous. … Ihan vaan ajankuluksi, jollei ole lakkiaisia.

Kaikenlaista ajankulua siis ollut, ja on tiedossa.

Makrokuvaus

Makrohaasteena vanha ja uusi

Makroviikkojen haaste tänään

”VANHA JA UUSI”
Mennään ulos ja kuvataan jotain sellaista tai sen tyyppistä, josta on jo olemassa myös vanha makrokuva. Tarkoitus on tehdä makropari, joista toinen kuva on uusi, ja toinen jo aiemmin kuvattu ja sen lisäksi kuvien tulisi jollain tavoin liittyä toisiinsa. Miten, sen päätät sinä itse!

Päätin sitten laittaa kolme kuvaa.

Valkosipulin kukka syyskesällä

Valkosipulin kukka syksyllä

Valkosipulin kevätilta

Yliopistoelämää

Jotain tapahtuu

Siinä vaiheessa

1) kun istuu kokouksessa ja katsoo kahdeksaa kollegaansa ja kuuntelee heidän sanomisiaan ja alkaa rakentaa mielessään muistipeliä: miettii, ketkä olisivat pareja jos olisivat muistipelin kortteja. Olisiko kehonkieli (minä-ainakin-istun-kädet-tiukasti-rinnuksilla-jokaisen-uudistusasian-kohdalla) ratkaiseva tekijä? Tai jos pareja olisivatkin ne, jotka sanovat vähän joka asiaan, että hyvä idea, mutta saisinko vielä sanoa ja sanomisellaan kääntävät alkuperäisen ”hyvän idean” päinvastaiseksi. Entäs eivätkö nekin olisi  pari, jotka eivät sano kahden tunnin kokouksessa yhtään mitään (vapaaehtoisesti ainakaan)  ja jotka koettavat koko ajan olla kuin eivät olisi olemassakaan. Tai jos parit tulisivatkin kaljuista, alkavista kaljuista, kaunishiuksisista ja mitäänsanomattomista hiuskiuhkuroista?

2) kun laskee lukukaudessa vielä luettavana olevien opinnäytetöiden ja artikkeleiden sivumääriä

3) kun työyhteisössä ihminen (mask.), jota olet aina pitänyt neutrina ja jonka olet ajatellut ajattelevan itsestäsi samalla tavoin, sanoo että oletpa tänään kaunis ja että tuo jakku pukee sinua (vaikket ole yhtään sen kummoisimmissa vermeissä kuin normaalistikaan)

4) kun ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” (Merimaskulainen sananlasku, ettekö tienneet että on? – outoa :)) luennoin huomenna ”kotiyliopistossa” ensimmäistä ja viimeistä? kertaa onnikkaliikenteen historiasta. Olen luennoinut siitä Helsingissä, vastikään Tampereella, vuosikymmeniä sitten Turussa, museoyhdistyksessä, Kuusamon kesäyliopistossa, Ylivieskan kansalaisopistossa, mutta en koskaan ennen omassa pestissäni. Huomenna luennoin. Hassua.

Siinä vaiheessa joku asia on muuttunut tai muuttumassa. Nyt on enää vain mietittävä, että onko muutoksen suunta myötäinen vai vastainen?

Historiaa Niitä näitä

Tutkimuksen tekoon

Henkilökunnan infotilaisuus aamupäivällä ja kandiseminaari iltapäivällä, ja molemmissa kovin uupunutta mutta 6-1 hymyilevää porukkaa. Jääkiekosta ei paljon puhuttu, mutta merkillisesti joka kymmenenteen lauseeseen tuntui lipsahtaneen 6-1.

Seminaari oli hyvä, keskusteleva. Minullekin pitkästä aikaa halu lähteä arkistoon, etsiä jotain uutta vanhaa, mihin uppoutua. Ehkä se johtuu vuodenajasta. Lukukauden loppua kohti toiveita saada aikaa tutkimukselle. Ja tieto että ainakin yksi artikkeli, parikin pitäisi työstää. Mistähän kirjoittaisi?

Käykö teille niin että kun luette ihmisten kirjeitä, tekstejä, tekstareita, kanditöitä (niitähän kaikki päivät pitkät lueskelevat, eikö?) ”kuulette” sen kirjoittaneen ihmisen äänen.  Ja luette tekstiä hänen nuotillaan, tauottaen kuten tekstin tekijä puhuu. Minulle käy noin. Ja nimenomaan opinnäytetöitä lukiessa. On aina käynyt. Ehkä joku tätä blogihöpinääni lukiessaan kuulee meitsin matalan pulputuksen… Kaikki myötätunto puolella 🙂

Tänään eka kertaa koin sen, että lukiessani yhden ihmisen tekstiä, tunsin hänen hajunsa. Nimenomaan hajunsa, en tuoksua. Tämä ihminen nimittääin ei tuoksu erityisen hyvälle, joten kokemus ei ollut kovinkaan myönteinen. Olen aika tarkka tuoksujen (ja hajujen) suhteen, tuoksut tuovat hyviä muistoja ja niin edelleen, mutta tämä uusi juttu oli hämmentävä. Uuh.

_________________________________

Kartta on ns. Hermelinin maakuntakartta vuodelta 1798–99
Vapaaherra Samuel Gustaf Hermelin (1744–1820) kustansi Ruotsin maanmittauslaitoksen kartaston Geografiska Kartor öfwer Sverige (1796–1812). Viiden suomalaisen maakunnan kartat piirsi suomalainen Carl Peter Hällström vuosina 1798–99.

Myös muista maakunnista on kartat

http://www.kotus.fi/files/258/uleaborg.jpg

Niitä näitä Ruoka ja viini

Elämme jännittäviä aikoja

Miten ihmeessä pysyn hereillä lätkämatsin? Tuskin mitenkään. Eilen ryhdyin määrätietoisesti (viinilasi vieressä, kudin käsissä, vakaa aie mielessä) katselemaan euroviisuja ja jo yhdeltätoista olin täysin kypsä ja luovutin. Tänä aamuna (pyhäpäivästä huolimatta) olen noussut turhan varhain, aamuseitsemältä Kalevan kolumni oli jo pitkällä… joten ennuste hereilläpysymiseksi on aikas olematon.

Mikä halavattu siinä on, etten osaa nukkua kun on vähänkään ylikierroksia. Tai jos nukun, näen mielettömästi unia niin, että olen ihan simahduksissa koko aamupäivän, koskapa yö tullut seikkailtua. Unissani siis 🙂

Kun sain artikkelin valmiiksi, lähdin piiiiitkälle pyörälenkille. Ja sitten iltapäivällä riemastuin laittamaan ruokaa. Molemmat lapset kun olivat odotettavissa ruokapöytään tein vähän kuin molemmille mieliksi: sekä lihaa etttä kasvista pääruoaksi. Ja yhtä sun toista lisuketta ja sitten vielä jälkkäriä, josta juniori jaksoi valittaa suunnilleen koko ajan ja söi ison kipollisen. Otti lisääkin. Valittamiselle pitäisi tehdä jotain, kukahan kasvattaisi…

Juniorista puheenollen: jokohan huomenna tulisi yo-tulokset. Tässä on kolme viikkoa aikaa mahdollisiin lakkiaisiin joten olisi jo kyllä aika… Vaivihkaa olen kakkureseptejä jo valinnut. Jollei tule lakkiaisia vietetään jotkut kevätjuhlat kuitenkin. Jännitystä riittää.

Eikö kukaan opeta historiaa tässä maassa? Voi hyvä tavaton!
http://www.iltalehti.fi/mmlatka2011/2011051513717149_jm.shtml

_____________________________________________________________

Perjantaisten savuporoherkkusienten-reseptin lupasin kirjoitelle tänne.

Savuporotäytteiset herkkusienet

paketti jumbo/grilliherkkusieniä
½ pkt savuporosiivuja
½ pkt savuporosulatejuustoa
1 purjo silputtuna
parmesan- tai muuta juustoraastetta
pippuria

Irrota sienistä jalka ja koverra sisus.
Pilko jalat, silppua poro lastuiksi, pilko purjo ja sekoita niistä juuston ja rouhitun pippurin kanssa tasainen tahna, jolla täytät sienet.  Laita sienten päälle juustoraastetta ja pistä kuumaan uuniin noin 10 minuutiksi. Tai grillaa. Siinä koko monimutkainen ja makoisa juttu.

 

*

 

Bon appetito!

Niitä näitä Valokuvaus

12 kuvaa: Merikosken yläkanava

Viime vuonna otin kerran kuussa kuvan Rautasillan kupeesta kohti Puutteenperää. Itselle kuvasarjan tekeminen oli mukava ja opettavainenkin juttu. Useimmiten otin kuvat lauantaiaamupäivisin, matkalla hautuumaalle: jätin auton parkkiin sillan viereiselle pikku levikkeelle, kävelin hautuumaalle ja samalla reissulla otin kuukauden kuvan.

Tämän vuoden tammikuussa vaihdoin kohdetta: vajaa puolikilometriä lähemmäs jokisuuta on patosilta, jolta näkee kohti Merikosken voimalaitosta. Voimalaitoksen rakentaminen aloitettiin sotavuosina, ja se käynnistettiin vuonna 1948 (kerron joskus toiste enemmän rakentamishistoriasta…mm. sotavangeista, joita rakennustyömaalla käytettiin).

Tänä vuonna olen siis kuvaillut Merikosken voimalaitoksen yläkanavaa kohti voimalaitosta, Raattia ja Oulu osakeyhtiötä (taitaapi olla nykyisin Stora-Enso).

Tässä ensimmäisen viiden kuukauden kuvat. Talven selkä on taittunut!

Tammikuu

Helmikuu

 

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Niitä näitä Oulu Yliopistoelämää

Historia hiirenkorvilla

Merkillinen alakulo, taas. Luopumista?

Jatkotutkijoiden seminaaripäivä tänään. Pitkä päivä, joka meni hurjan nopeasti. Innostuin, opin, hiljaisesti (heh!) tuohduin (miksi metodeista tehdään turhan vaikeita, miksi?), koetin kannustaa, kaipasin (jo nyt?!), kuuntelin, kummastelin, kommentoin, kiinnostuin.

Yhtäkkiä tajuan: tämä on minun maailmani. Historia. Se, se on. Minun juttuni.

Niinkö paljon päivää odotin, että olin taas viiden jälkeen hereillä? Varhain aamulla päätin, että en sittenkään lähde pyörällä Lasarettiin, – menen autolla. Ehdin ennen yhdeksää  melkein tunnin kävellä jokivarressa, Ainolassa. Oli kaunis aamu. Tavattoman. Mutta kylmä. Kuvasin jokisuistossa, puistossa. Lehtikuusen ”hiirenkorva” on kuin päivän aihiot. Väitöskirjantekijöiden töiden alut: vihreitä mutta varmoja, vahvoja.

Klikkaamalla suurenevat.

Joskus soisin olevani vähemmän äänessä, soisin tietäväni asioista enemmän, soisin ajattelevani enemmän asioita kuin ihmisiä. Jokin kummallinen ristiriita tuntuu kun huomaan, että tusinan tohtorikoulutettavan  joukossa  puolet on sellaisia, joiden kanssa olen tehnyt töitä heidän fuksivuodestaan asti, sellaisia, jotka opiskelujen ensimmäisenä vuonna ovat ilmoittaneet hops-palaverissa ”haluan tutkijaksi”.  Ovat nyt tutkijoita, ”minun” opiskelijoitani tutkijoina ;).  Näinkö paljon aikaa on jo kulunut…

Mutta tänään keskusteltiin – toisin kuin silloin kun meitsi aloitteli väitöskirjan tekoa. Tänään keskusteltiin tutkimussuunnitelmien  äärellä, lounaalla, seminaarin jälkeen (ehkä en sittenkään ole menettänyt jotain? ).

Nyt on kummallisen tyhjä olo,  — ja lukemista pöydällä iso nippu, mutta jääkööt huomiseen! Nyt Oskar odottaa …

Niitä näitä Yliopistoelämää

Unenomainen perjantai

Käykö teille koskaan niin, että uni jää päälle? Minulla on tänään ollut sellainen päivä, että ”koko yön” kestänyt uni vain jatkuu. Se oli hyvinkin todentuntuinen uni, siinä oli koottuna eilisen ja kahden vuoden takaisia muistoja, siinä oli pelkoja ja toiveita. Sekin kertoi pettymyksistä, mutta myös ilosta.

Herään aamulla – kuten viimeisen kuukauden ajan – ilman kellon soittoa, siis aika varhain. Liian varhain. Mutta uni vain jatkuu. Juttelen hereillä ollessani uneni ihmisille, joita on monia, kerroksia on monia, koetan selventää asioita.

Töissä aamukahville mennessä tajuan, että olen työyhteisömme julkkis. Uutinen huomionosoituksesta on levinnyt (Kalevaan on uutisen yhteyteen laitettu ”essukuva”. Just! ja Oulu-lehden juttuun oli sitten se eläköitymisvirhe vielä jäänytkin. Hitsi).  Suhtautuminen tekemiseeni ja huomionosoitukseen vaihtelee:  historiantutkijana mietin, miten sanomalehtiuutisista tai yliopiston tiedotteesta poimitaan tietoja, kuka mitäkin. Jokainen lukee lehtiä omasta näkökulmastaan, suhtautuu asiaan omasta positiostaan käsin… Näen asian kerrankin näin päin. Objektina.  Tämäkinhän voi opettaa jotain. Hyvä niin.

Muutamia puheluja, monia, monia sähköposteja, tekstareita, fb-kommentteja lukuunottamatta rauhallinen perjantai, ei edes yhtään kokousta. Hassua.

Illansuussa perheen kanssa grillikauden avajaiset. Kaikkea perinteistä ja sitten savuporotäytteiset herkkusienet. Jo vain, olivat kerrassaan hyviä. Laitan huomenna/sunnuntaina resehtiä tännekin.

Nyt väsyttää, haluaisin lähteä ulos, mutta ei jaksa. Jos aamulla pyöräilisi seminaariin. Toivoisin että viitsisin.

 

Yliopistoelämää

Hyvä päivä tänään

Tytärkö toi lämmön tullessaan? Molemmat (tyttären paluu ja lämpö) asiat hyviä.

Paljon muutakin hyvää tänään. Sain kukkakimpun. Opiskelijoilta (tarkkaan ottaen Humanistiselta Killalta). Kukkiin liittyi kaikenlaista muutakin,  niinkin paljon, että jutusta tehtiin tiedote yliopiston ”Suureen jakeluun”. Tarkoittaa sitä, että tänään iltapäivällä  koko yliopiston yli kymmentuhantinen opiskelija- ja henkilökuntaväki sai linkin, jonka takana kerrotaan, että jään tänä vuonna eläkkeelle. Sama juttu on yliopiston etusivulla (nyt jo sentään korjattuna) kaikkien luettavissa vieläkin. Työkaverit ehtivät kuitenkin jo onnitella eläköitymisestä.

No eihän se ihan noin mene. .. Se kukkakimppu ja pokaali (malja) ja muu kyllä lämmittivät ja saivat tuntemaan, etten sittenkään ole aikaani hukannut työssäni. Että joku (lue: opiskelijat) tajuaa, miksi käytän ison osan viikostani puhumiseen. Hyvä hyrinä (tiedättehän maailmankirjallisuuden klassikkoteoksen, jonka A. A. Milne on kirjoittanut? siinä puhutaan hyvästä hyrinästä, paljon) tähän kohtaan. Oikein hyvä hyrinä. 🙂

Duuniin liittyvää hyvää on myös, että olemme saaneet yhden isohkon projektin valmiiksi. Historiatieteiden opiskelijoiden työstämä julkaisu Havina ehti juuri kolmanteen vuosikertaansa; aihepiirit liikkuvat antiikista nykypäivään ja Suomesta maailmanhistorian mittaan. Samalla julkistimme uuden ulkoasun joka on kyllä klikkaamisen väärti.  Teille, hyvät blogini vakiovieraat, lehden (kansi)kuvituksessa saattaa olla jotain tuttua 🙂

Hyvää tänään on ollut myös se, että ensi kevään lomamatkan kohde alkaa hahmottua, että olen ehtinyt lukea lauantain (katsotaan vain: lauantai on hurjan lämmin ja hieno päivä koska meitsi viettää duunia, sisätiloissa tutkijaseminaarissa) seminaarin kaikki työt.

Hyvä päivä? Söimme – ottaen huomioon, että on torstai – vallan hyvin. Hyvää, että tytär oli ruokapöydässä. Alan toistaa itseäni. Nyt lähden ulos. Hetkeksi. Tekee hyvää.

 

Niitä näitä

Ilon kautta: Toppilansaaren ilokivet

Ilokivet! Olen kirjoittanut täällä Temmatussa ja laittanut niistä  kuvia jo monta kertaa (eka kerran Valokuvatorstain ilo-haasteeseen tein kollaasin, klik). Vappuaattona  kun olin taas lenkillä Toppilansaaressa ja aallonmurtajalla ja ilokivet toivat iloa, päätin vihdoin ottaa selvää, kuka ne paikoilleen laittanut, kuka ne on tehnyt…

Tässä kivet kuvattuna kaukaa, Meri-Toppilasta, mantereelta käsin. Vappuna ja helmikuussa.

 

Soittelin kaupungin infoon, puutarha- ja jostain syystä kadunrakennusosastolle ja sitten joku vinkkasi, että ”soita Taidemuseoon”. Minähän soitin. Kukaan ei tiennyt. Ei tiennyt heti, mutta asiakasapalveluvastaava lupasi ottaa selvää. Ja parin tunnin päästä sainkin sähköpostin, jossa oli tiedot.

Ilo on kuvanveistäjä Minna Kangasmaan teos vuodelta 2005.  Enpä ollut aiemmin tästä oululaisesta kuvataiteilijasta kuullutkaan, ja olihan heti kuukkeloitava. Kotisivulla on kuvia muistakin minua viehättävistä tilateoksista ja veistoksista. (klik, klik)

Niiden luona tulee hyvälle tuulelle, rannoilla on rauhoittavaa kävellä. Voimakiviä ne ovat, ilokiviä minulle.

Klikkaamalla kuvat suurenevat

Niitä näitä

Katseet tulevaan kauteen

Tällaisena päivänä kun työ on oikeastaan enemmän rasite, enemmän taakka, enemmän ahdistus kuin ilon, tekemisen, onnistumisen, intohimon, kohtaamisen, haasteiden riemusaatto – kuten sentään useimmiten on -, on mukava, kun kotona on odottamassa valmis ruoka (savustuskauden ensimmäiset siiat, pehtoorin oma! soosi niille, salaattia ja maanantaina vielä jälkkäriäkin) ja nuoriparikin syömässä.

Minä, joka olen vuosikymmenien aikana (pilalle?) hemmoteltu miehen tuomilla kukkakimpuilla, pidän vieläkin siitä, että keittiössä on kimppu syvänpunaisia ruusuja ja olohuoneessa on orkideakimppu. Tällaisena päivänä minulle – Facebookin käytössä kovin kömpelölle  – on ilo ja ihmetys kun tasaisin välein tulee ilmoituksia viesteistä. Ja tänä maanantaina, juuri nyt, olen tavattoman iloinen muutamasta erityisestä tekstarista.

Kaksi yötä, 29 työpäivää, reilut kaksi kuukautta, puolisen vuotta ja  vajaa vuosi.  Nämä ovat ajanlasku, virstanpylväitä eteenpäin. Näillä mennään, pysykäähän völjyssä.

Niitä näitä

Ensimmäinen äitienpäivä näin

Äitienpäivän aamuna herään aikaisin niin kuin aina äitienpäivinä, niin kuin yleensä aina. Mutta tänään ei ole yhtään lasta kotona. Nyt on eka kertaa elämässä tämä päivä loppuelämästä; ei tahmaisia suukkoja, ei tarhassa tehtyjä kortteja, ei hellyttäviä haleja, ei koulussa kirjailtuja vohvelikangaspyyhkeitä, ei ikimuistoisia aamulauluja (joita ennen olin jo ehtinyt käydä lenkillä), ei murkkujen taskurahoillaan ostamia pikkulahjoja (en unohda niitä Nalle Puh -kyniä ja terottimia koskaan!) ja hurjan hyviä juttuja aamukahvipöydässä. Ei perheen yhteisiä aamubrunsseja…

Urheasti kestin tämän uuden elämäntilanteen ja pehtoori oli kuitenkin ehtinyt keittää kahvin, joten hieno aamu oli. Ja aurinko paistoi.

Merenrannassa olikin paljon kylmempi kuin oli ajatellut, ja kirosin kun olin jättänyt hanskat kotiin, mutta toisaalta meri oli kaunis. Ja ilokivet! Ne ilahduttivat tänäänkin. Kerron niistä vaikka huomenissa tai ylihuomenna. Olen ottanut niistä selvää. Näkyvät tuossa aallonmurtajalla kauniisti. (klikkaa kuva isommaksi, näkyvät Varjakan tuulimyllytkin. Minä en ymmärrä miksi joidenkin mielestä ne pilaavat maiseman, minusta ne ovat jotenkin kauniita. Nekin.)

Yhden kandityön lukemisen jälkeen totesin tehneeni tarpeeksi ja päätin katsella ensi viikoksi töihin jotain keväisempiä kamppeita. Kun kerran lupaa jo lämpimämpää.  Loputkin talvivermeet varastoon ja sen sellaista. Sitten tyttäreltä tekstareita. Mietin hetken, miksen soita. Sitten tiedän. Jokaisen puhelun jälkeen kun talven ja kevään jälkeen olemme puhuneet on ikävä ollut sellainen, ettei se ole järjellä käsitettävissä. Parempi ettemme enää soittele… on enää niin vähän aikaa kun näemme. Ja sitten tuleekin jo kuopus. Sehän on puolet siitä, miksi olen äiti. Hyvä niin. Hyvin hyvä. Puolet on enemmän kuin paljon sekin. Tässä asiassa.

Sitten äitienpäivälounaalle (myöhäinen lounas, tarkoituksella olin varannut vasta kolmeksi,  – ei ollut kaikki yhtä aikaa, ja ehti tulla edes vähän nälkä). Mummu oli taas kutsunut meidät lapset perheineen, ja sehän meille sopi. Naurua ja ääntä. Puistola dining ei pettänyt tälläkään kertaa.

Ajelimme sitten vielä kolmistaan Jäälin mummulaan. Turhan harvoin siellä käyn.

Nyt jo mietin ensi viikkoa. Ei pitäisi ennakkoon murehtia, mutta paljon on edessä.

Niitä näitä

Lauantaina

– Aamulla oli kyllä hyvä treeni. Zumba on niin mun juttu.

– Mä en tiiä… ehkä ei mulle paras. Syke ei ole mulla kohillaan, ja ehkä sitten tykkään enemmän salilla olosta. Heltex on mulle sopiva… ja sitku siellä on se yks ihan huippu kundi aina yhtä aikaa mun kans..

Kuuntelen kun kolme naista juttelevat ja juoksevat ohitse kun olen ottamassa noita kahta kuvaa (varsinkin alempi kannattaa klikata isommaksi). Oli aika viileä, tulimme pyöräilemästä, pehtoori polki edellä kotiin kun minä jäin aina muutaman sadan metrin välin kuvaamaan.

Kuvasin ja jatkoin pyörällä matkaa ja ohitin kolme hoikkaa, mustiin kropanmyöntäisiin lenkkivermeisiin pukeutunutta hyväkropppaista minua jotensakin 10 vuotta nuorempaa naista, jotka juoksivat ja pystyivät juostessaan juttelemaan … minä en pystyisi … menin sentään pyörällä ohitse.

Minulla täysi, kylläinen olo – hieman tunsin itseni huonoksi ihmiseksi: toiset lenkkeilee lauantai-iltana, vaikka ovat aamullakin olleet zumbassa, ja minä tulen viininmaistajaisista Karjasillalta. Olimme maistelleet hyviä, erinomaisia viinejä, jutelleet mukavia, syöneet (isäntäväki kutsui iltapalaksi, me illalliseksi), ja siellä puhuttu tulevasta.

Ennen kuin menimme kylään kävimme taidemuseolla. Eivät olleet uuden, tänään avatun näyttelyn taulut meidän makuumme. Irina Krohnin muutamat grafiikkatyöt viehättivät, samoin Perttu  Saksan voimalliset valokuvat, mutta esimerkiksi Löppösen maalaukset olivat minusta pelottavia, ahdistavia.

Ihmeen lähellä -näyttely nyt avoinna Oulun taidemuseossa!

IHMEEN LÄHELLÄ

Samuli Heimonen, Antti Immonen, Pekka & Teija Isorättyä, Ville Löppönen, Perttu Saksa

Oulun taidemuseo 7.5. – 11.9.2011

Taiteen jälkeen ehdimme piipahtaa ”etkoilla” Voxissa. Lasillisen valkoviiniä. Pehtoorin tilaama Nugan Chardonay oli PALJON parempaa kuin minun valitsemani espanjalainen Gigalesin valkoviini. Mutta kaikkiensa maistuivat.

Muutoinkin päivä kului kaupungilla: pojat kävivät ostamassa Juniorille puvun, jollei omia lakkiaisia tule, niin onhan serkun ja kavereiden kesteihin komea tumma puku valmiina. Kengätkin olivat löytäneet. Minä olin yksikseni, löysin lähinnä urheilukamppeita ja ruokaa. Niitähän sitä tarvitaan, vaikka zumbassa en käykään….

Niitä näitä

Mistä tietää, että on kevät?

Tennareista! Ainakin pentuna tiesi siitä, että on kevät, kun  sai uudet valkoiset tennarit (kollaasin oikeassa alanurkassa meillä veljen kanssa. Kuva suurenee klikkaamalla), ja sai testata uuden jätskimaun. Tai ainakin sai jätskiä.  Nyt on uudet tennarit, ja uutta jätskiä.

Ilkka Lappalaisen kolumnissa Kalevassa todettiin tennareista …

Tennarit olivat kovaa huutoa. Niiden piti olla valkoiset. Ehdottomasti valkoiset. Kaikilla kun oli. Vaikka eivät ne kauan valkoisina säilyneet. Juuriharjalla ja mäntysuovalla jynssättiin vähän väliä, jotta saatiin alkuperäistä väriä näkyviin.

Tennareiksi kutsuttiin matalia, varrettomia, nauhallisia, kumipohjaisia ja farkkukankaisia tossuja. Maksoivat vain kympin tai jotain. Markoissa.

Juuri noin se meni. Nyt ei vain ole Nokian valkoiset kympin tennarit, vaan on kultaiset, pyöreäpohjaiset citytennarit. Maksoivat enemmän kuin kympin, mutta löytyi meitsin kokoa! Ah, onnea! Nyt tuntuu keväälle.

Ja sitten jätskiä. Sortolan ”Maatalon jäätelöä” tehdään Ylikiimingissä, tuossa Oulun naapurissa. Ja luomuherkkua saa ainakin Linnanmaan Prismasta ja Oulun (ei muista, kuulin tänään, kerrankin näinkin päin!) Stockalta.  Lämpimästi suosittelen. Nautitaanpa näistä!

 

Niitä näitä

Ei mitään kirjoitettavaa

Tällaisenä päivänä kun

syöminen on repsahtanut ylenpalttiseksi välipaloista nauttimiseksi,

pojasta ei ole kuulunut mitään, ei ole käynyt eikä soittanut, mikä on aika harvinaista,

kaikki opiskelijat ovat olleet kovin väsyneitä, kovin huolestuneita siitä ja tästä ja monesta muusta,

löydän itseni useamminkin kuin kerran Interhomen sivuilta surffailemasta

pehtoori on saanut nurkkahuoneen lattian parketin asennuksen valmiiksi,

olen maksanut laskuja enemmän kuin kuukausipalkkani edestä,

aamulla istuimme aamukahvilla ja pehtoori omaksi hämmästyksekseen totesi, etteihän kello ole kuuttakaan,

olen kirjoittanut 16 sähköpostia, minä laskin ne äsken: 16!,

kuulin, että Oulussa on avattu uusi italialainen trattoria (Barolo),

on enää kuusi yötä siihen että tytär tulee kotiin,

olen aika levollinen ja tuntuu kuin olisin löytänyt jotain mitä talvisydännä kadotin,

kaipaan uutta kirjaa luettavaksi, jotain ylivertaisen lälläriä ja romanttista,

minulla on paljon aikeita ja paljon sanoja tulevasta.

 

Tällaisena iltana ei ole mitään kirjoitettavaa, mistään.

Niitä näitä

Ja äkkiä on ilta…

Duunipäivän venähdettyä taas liki kellonympäriseksi oli hyvä lähteä vähäksi aikaa ulos hakemaan makrohaasteen vastauksia (ks. edellinen postaus).  Ja ehkä vielä enemmän hetkeksi huohtamaan. Ja olihan tuossa lähimetsässä taas ihana iltavalo.

Vähän aikaa tuolla tepastellen alkoivat päivän monet, minua koskettaneet jutut asettua oikeisiin suhteisiinsa ja muuttua muistoiksi. Mietin, miten ne muistot syntyvät, voiko jo yhdessä päivässä tapahtuneista asioista tulla muistoja? Vaatiiko muiston syntyminen pidemmän kypsymisajan? Tietysti muisti koko ajan suodattaa ja valikoi ja  vaatii ja väistää… mutta – –

Äkkiä on ilta,

– – ja muistan aamun erittäin hyvän keskustelutentin opiskelijoiden ja kollegan kanssa. Onko se jo muisto?

Päivän aikana on muutama minuun sattuva (hyvässä ja pahassa) keskustelu, joista selvästikin suodatan paljon tarpeetonta pois. Prosessoin asioita, sanoja ja teen niistä itselleni muistoja. Sellaisia muistoja kuin minulle sopii. Mutta vaikka haluaisin jotain jo jättää pois muististani niin se ei onnistu. Noup.

Ja sitten illan seminaarissa joudutaankin keskustelemaan juuri tästä historiantutkijoiden tärkeästä kysymyksestä, mitä muistetaan, miten ja miksi. Tietoisesti tai tiedostamatta. Metsässä käveleskellessä näitä  mietin. Näitäkin.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Taustatekijät ja palaute

Kuinka paljon arvosteluun vaikuttaa arvostelijan konteksti? Enkä tarkoita vain arvostelijan tietoa, käsitystä, arvostusta suhteessa arvioitavaan asiaan, vaan sitä, kuinka paljon arvosteluun, annettavaan palautteeseen vaikuttaa ulkoinen ”atmosfääri”, tila, arvostelijan oma tunnelma?

Jos jätetetään pärstäkerroin (sitäkin olen täällä pohtinut, klik) ja jääviysasiat kokonaan pois niin, mikä merkitys on annettavaan kirjalliseen, sanalliseen, numerolliseen palautteeseen sellaisilla tekijöillä kuin ympäristöllä, vuoden/vuorokauden ajalla, vireys- ja innostustilalla, ja muilla ulkoisilla jutuilla?

Minä luen paljon opinnäytetöitä ja niiden aihioita, väitöskirjojen käsikirjoituksia ja opiskelijoiden esseitä, kollegoiden artikkeleita ja muuta sellaista, josta on annettava palaute, arvosanakin joskus. Luen niitä töissä, virallisesti, kotona, matkalla mökille ja mökiltä, mökillä. Enimmäkseen päivisin, joskus iltaisin, harvoin öisinkin. Enimmäkseen keväisin, paljon talvisin, vähän syksyisinkin, joskus kesäisin.

Joskus vetäydyn mökille ison käsikirjoitusnipun kanssa, loppukeväästä luen usein kotipihalla, edelleenkin useimmiten luen töissä, mutta esimerkiksi tänään (kuten niin usein ennenkin) luin artikkeliaihiota kampaajalla. Ja minusta artikkeli oli hyvä, ellei erinomainen. Johtuiko se siitä, että tilanne ei ollut turhan jäykkä, ei ollenkaan kaavamainen, joten sallin tieteellisen tekstinkin leikittelevän aiheella. Mitä jos olisin lukenut saman artikkelin aamun kovassa valossa, kampuksella työhuoneeni enemmän ”asiallisessa”  ilmapiirissä?

Kuinka moni opiskelija hyötyy siitä, että hänen työnsä on esillä toukokuun viimeisissä seminaareissa, mikä tarkoittaa että joudun lukemaan niitä monia, kiireessä, peräkkäin, aika usein viikonloppuisin aurinkoisella kotipihalla. Saavatko he myönteisemmät kommentit kuin ne, joiden työt ovat esillä helmikuun purevien, äkeiden tiistaiden jälkeen rauhassa ja kaikella energialla syynättyinä, luettuina?

Ai niin, tukkani on kyllä nyt vähän liian lyhyt… 🙂 Mutta edelleenkin se artikkeli miellytti minua hyvin paljon.

Niitä näitä

Tämän kerran vain valitan… :)

Ollaan taas siinä ajassa vuodesta, että on merkillinen käsitys, että eväät on syötävä koneen ääressä, että käytävälle ei ehdi jäädä opiskelijoiden kanssa jutustelemaan, että on vain revittävä itsensä illansuussa kotiin, että kello ei aamulla ehdi soida ennen kuin jo herää, että samaan aikaan kun on jonkun kanssa puhelimessa laatii sähköpostia toiselle, että duunin ja kodin välillä kulkee käsilaukun lisäksi massiivinen kassillinen tai ainakin yksi 8 gigan muistitikullinen matskuja, että kirjastossa käydessä ei voikaan livahtaa lehtisalin puolelle lukemaan Kamera-lehteä, että pelkästään niiden tekstien, joita on luettava tulostamiseen menee puoli tuntia, että …

että ei muista että ei valmiissa maaailmassa mihinkään ole kiire.

Ja joka toukokuuhan se on tällaista. Vaikka joka vuosi huhkisi ja heiluisi kuinka ei ne kiireet siitä hupene. Jotta nyt alan relata. Lähden katsomaan ”Täykkäreitä” ja piut paut välitän mistään hopusta.  Se on asennekysymys. Katotaan vaikka, hitsi!

 

Niitä näitä

Vappupäivän melankoliaa

Juuri kun olen puhelimessa tyttäreni kanssa Strasbourgiin ja juuri kun hän kysyy ”millainen ilma siellä on?” alkaa sataa räntää, alkaa sataa rakeita. Mutta siitä huolimatta sanon, ”tuuthan takaisin”? Vappupäiväänhän pieni lumi/räntä/vesisade kuuluu, eikö vain? Tulee tännekin kesä, usko pois … 🙂 Eihän me muuta voida kuin uskoa, eihän? Sade kuuluu vappupäivään.

 

Vappupäivään meillä kuuluu myös piipahdus Rotuaarilla (Oulun keskustan kävelykatu), ehkä kuohuvalla jossakin, usein vappupäivään kuuluu kevään ensimmäinen rullistelulenkki, vappupäivään kuuluu pienoinen väsymys, vappupäivään kuuluu myös ensimmäinen tötteröjätski, jonkin verran kanditöiden silmäilyä, ehkä vähän haravointia, ja joka tapauksessa kuohuviini (eks)naapureiden kanssa.

Ja tänä vuonna noista ei ole toteutettu mitään! Perinteistä on luovuttu!

Tänään ei väsytä, sillä on nukuttu yli yhdeksään (venähti eilen aika myöhäiseen/aikaiseen = kello oli reilusti yli puolenyön ennen kuin maltoimme lopettaa juhlimisen. Meillä oli juhla, oli  ystäviä, meillä oli nyyttäriajatuksella huippuillallinen.

Paljon asiaa, höpötettävää, tulevia toiveita (Skotlantiin?), vuosientakaisia yhteisiä muistoja, paljon naurua, kaikkinainen myötäelämisen tunne,  yhdessäolemisen helppous,   juhla.

 

 

Tänään lupasin itselleni jättää urheilun väliin jos harrastelen hyötyliikuntaa. Harrastin. Paljonkin.

Niin paljon että kaupungille ei ehditty, nuoripari tuli syömään … tein kaikenlaista. Ja siinä ohessa niitä juttuja joita olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Tänään oli aikaa…

 

Tätä (klik) olen nyt  tykännyt kuunnella. Kun kiljut riemusta. Melankoliaa sopivasti. Ja jotenkin tähän biisiin  kuuluu kuva,  jonka otin. Minä pidän kuvasta kovastikin, olen tyytyväinen otokseeni, vaikkei niin ihmeellinen olekaan, mutta jotakin siinä on – minulle  … Sopii tuohon biisiin. Minun mielestäni … melankoliaa vaikka on kevät  …