2010

Sellainen kovin ”pieni” sunnuntai tänään. Lumentulopäivä.  Taas lenkki kaupungissa: apteekin kautta Caritakseen ja takaisin, eikä muuta mainittavaa. Paitsi, että olen järjestellyt – vielä, vihdoin valmiiksi – valokuvakansiota pääsiäisestä syyslomaan. 10 000 kuvaa! 10 000! joista puolet lähti roskiin, ja loput kansioihin ja varmennustallennukseen. Suoritus. Niitähän minä olen elämäni keräillyt: suorituksia. No tästäkin sitten hyvä mieli.

Sitä paitsi erityisen mukavaa koneella istumisesta on tehnyt se, että tyär lukee/tekee esseitä tuossa vieressä. Voin samalla testauttaa omaa huomista opetustani. Mietin, että miksi ihmeessä minä yleensä olen lupautunut puhumaan ”tieteellisestä kirjoittamisesta”. Kukaan ei käske, eikä koskaan ennen kukaan ole meillä sellaisesta mitään opettanut ja minä sitten lupasin kandisemmalaisille semmoisesta puhua. Onhan tässä se hyvä puoli, että oppii taas itsekin. Luulen, että menen huomenaamulla HYVIN varhain duuniin, että ehdin kahteen mennessä saada homman jonkinkaanlaiseen opetettavaan pakettiin… Nyt ennen TTK-ohjelmaa melkein pari tuntia aikaa!

Tänään aikaa olla ulkona. Aamulla poikkeuksellisen myöhään nukuttua lenkille, lupaavasti satoi lunta, mikä pian valitettavasti loppui. Olisi satanut maan valkoiseksi… Onneksi vieläkin pakkasta.

Jos marraskuussa, lumettomassa Oulussa voi olla kaunista, niin tänään oli. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Hautuumaalla käytiin pehtoorin kanssa kaksistaan, minä jäin lenkille kaupungille, jokivarteen, pehtoori kävellen kotiin. Kaupungintalon edessä on minun makuni mukainen syysistutus. Siinä on aina hienoja kukkia, ja nyt tämmöinen… Ei aina tarvi olla jossain muualla, ulkomailla, että olisi hienoa kuvattavaa…

Leivoinkin tänään. Italialaisesta keittokirjasta ”Mamman murkinoista” löysin mukavanoloisen reseptin: jukurttikakku. Mukavan täyteläistä, vaikkei tavattoman kalorista. Helppo kakku. Ja sämpylöitä. Miksei useammin tule leivottua sämpylöitä. Ennen leivoin, parikin kertaa viikossa. Kotiäitiaikakaudellani erityisesti. Ja silloin kun ei kaupoista vielä saanut paljon muuta kuin ruisleipää, hiivaleipää ja ranskista. Nyt kun vähän joka marketissa saatikka Stockalla on kaikkia ihania leipiä, ei tule kotona leivottua. Kannattaisi ehkä.

Ja illan olimme Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Tapaamassa ystäviä. Ja nauttimassa seuran ja viinin lisäksi lämmittävästä keitosta (maa-artisokka) ja männynrouskupiirakasta ja omenapiirakasta, johon inkivääri antoi uuden erinomaisen hyvän maun.

Tuossa viininmaistelupaikassa on erityisen mukava käydä. Meitä on kerhossa 10 henkeä, neljä pariskuntaa ja kaksi (kerhossa) sinkkujäsentä, vuorotellen kerran kuussa joku kuudesta kodista on viininmaistelupaikkana (tosin meillä ollaan ehkä hieman tiuhemmin kuin muualla, mihin on syynsä [lue: allekirjoittaneen into kokkailla ja järjestää kestejä]) ja Oulunsalossa viihdyn aina ihan erityisen hyvin.

Somontanon (Espanjassa) viinit ovat harvinaisia Suomessa, mutta isäntäpariskunta oli reissultaan tuonut meille monta hurjan hyvää maisteltavaa…

Kotiin tultua ei voitu kuin kiitellä nuorisoa: juniori oli tilastomatikan parissa ja tyttärellä tenttikirja ”Asiakaslähtöinen kaupan arvoketju. Kilpailukykyä ECR-yhteistyöllä” kohta luettuna. Hiljaa mielessä ajattelin, että onneksi itsellä tenttimiset on tentitty. Huomenna vielä vapaa, – melkein. Kukahan valmistelisi maanantain opetuksen…

Kampaajalla käydessä mietin, kuinka paljon ihmisen oleminen, identiteetti, arki, oma kuva, on kiinni ulkonäöstä?

Sitä vaan, että taidan palata  blondiksi, blondimmaksi… Vaikka tämä brunettius on luomumpaa, paljon halvempaa, paljon nopeampaa, oikeasti aidompaa  kuin jatkuva värjäys … mutta jos blondius on kuitenkin  omempi … vaikuttaako se persoonallisuuteeni….?

Minulle hiukset, tukka, on aina ollut iso osa identiteettiä. Muistanette tämän postaukseni https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/takaumia/ ja sitten esimerkiksi jutun raskausajalta: kuinka minä esikoista odottaessani toivoin:

a) että me saisimme – vihdoinkin – lapsen, – terveen lapsen ja

b) että jos lapsi jotain perisi minulta, niin hiukset: paksut, luonnonkiharat hiukset.

Saatiinhan me:  vihdoin esikoinen. Terve tyttö,  ja tyttö, joka vielä yksivuotiskuvassaan on täysin kalju!

Ihan kuten 1½ vuotta myöhemmin syntynyt veljensäkin: ei haituvaakaan päässä.

No, eiväthän ne hiukset tai tarkkaan ottaen hiuksettomuus, yhtään vähentäneet riemua, iloa, kiitollisuutta kakaroista, mutta, mutta  …

Ja nythän noilla lapsilla – varsinkin pojalla – on komeat pehkot. Luonnonkihara vieläpä.

Viime viikonloppuna Lissabonissa – ja niin monta muuta kertaa aiemminkin  reissussa – olen huomannut, kuinka hiukseni voivat muualla kuin kotona paremmin:  ovat kiiltävät, tuuheat, kauniimmin kiharat jne. Kiinassa tosin ilmeni lievästi sanoen ärsyttävä Parker-Bowles -ilmiö, mutta se on luku sinänsä. Ei siitä sen enempää.

Mutta aina vaan jaksan miettiä, miksi monella muulla luonnonkiharat hiukset voivat hyvin, kihartuvat kauniisti sateella, mutta meitsin kuontalo on yhtä afrohässäkkää tai liimautuu päätä myöten…? Varsinkin maskuliineille luonnonkiharat ovat voimavara, eivät ongelma … Jotta näin suuria ovat ongelmat tänään. Heh!

Siis mitä tänään muuta kuin kampaajalla käynti? Eipä kummoisia. Muutama ilonrippunen. Ensinnäkin pakastuminenkin on hyväksi. Se tuli todetuksi useammankin kanssa jutellessa.

Römppä-viikonloppu on alkanut; on viikonloppu ilman turhan monia velvollisuuksia.

Lapsuuden ruokamuisto-postaukseen on tullut ”uusia” kokemuksia – hauskaa.

Töissä yhdet eläköitymiskahvit olivat lämminhenkiset. Enkä edes  töpeksinyt ”virallisen kuvaajan” pestissäni.

Yksi työhön liittyvä onnistuminen,  johon minulla ei juurikaan osallisuutta, mutta jossa olen hiljaa myötäelänyt,  tuntuu hyvälle, olen ylpeä ilman omaa ansiotani.

Mukava on tieto, että tyär tulee huomenna kotikotiin, – illaksi, yöksi. Onhan se ilo.

Ja hyvä mieli tulee myös huomenna odotettavissa olevasta ystävien tapaamisesta.

Elämä on.