Showing: 61 - 70 of 400 RESULTS
Niitä näitä Yliopistoelämää

Pähkinöitä purtavaksi …

En ole oikein osannut käyttää sanontaa: ”mennä pähkinöiksi” tai ”oli ihan pähkinöinä”.  Mutta tänään yhtäkkiä kesken työpäivän tajusin, mitä se tarkoittaa. Menin ihan pähkinöiksi yhdestä tapaamisesta, joita tänään kyllä monenlaisia riitti. Tapaamisten joukossa oli kyllä yksi äärimmäisen surullinen ja minulle huolen jättävä. Mutta yhdestä menin pähkinöiksi.  Pähkinöiksi on kiva mennä. 🙂

Kotuksen sivulla on artikkeli, jossa on  kerrotaan, mitä se tarkoittaa, mutta ehkä sitä ei oikein tiedä ennen kuin kokee. Minä olen nyt kokenut.

Toinen uusi (no, ehkei niin kovin uusi, mutta näin historioitsijan näkökulmasta uusi) sanonta on  ”sillä ei ollut kaikki nallekarkit pussissa” ja eri versioita: ”sillä ei ollut airot veneessä” tai ”Kaikki muumit ei olleet laaksossa”. Tyttäreni hanskaa näitä eri versioita kasapäin.  No tämäkin pätee tähän päivään ja minuun. Oli kyllä homma hanskassa, mutta hanskat hukassa.

Sekavaako? No niin oli tämä, hurjan kiireinen, hämmentävä työpäiväkin.

Nyt aika hiljentää tahtia ja lähteä Slow Food -porukan kanssa Puistolaan syömään ja pitämään ensi vuoden toiminnan suunnittelupalaveria.

Historiaa

Hyvää päivää!

Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Ei ole keneltäkään pois, eikä maksa mitään!

”Päivää”, ”moi”, lämmin kädenpuristus, pieni silmänisku, ”Aurinkoista huomenta” tai heippa-heilautus, ”Tervehdys sullekin” – parhaassa tapauksessa halaus ja ”Ihana nähdä sua”!   Enkä minä pane pahakseni poskisuudelmiakaan, – jos oikein juhlavasti tavataan.

Mutta miksi se vaan joillekin ihmiselle on niin vaikeaa, vaikeaa tervehtiä. Tänäänkin taas sellainen tuli mieleen. Työyhteisössämme on muutama ihminen, joiden kanssa olen kulkenut samoja käytäviä, samoissa luentosaleissa, samoissa kokouksissa opiskelijana ja opettajana, samassa arkistossa tutkijana ja kollegana – herra varjelkoot vuosikymmeniä! – ja joita en enää tervehdi. En tervehdi, koska eivät vastaa. Sekin on kyllä aika vaikea taiteenlaji vältellä tervehtimistä.

Jos on pakko kommunikoida tällaiset moikkaamattomat (moukat! – anteeksi vaan!) murahtavat jotain aluksi ennen kuin aloittavat asiansa toimittamisen.  Mutta ei mitään huomenia!

Väitöskirjan teon viimeisenä vuonna, kun työpäivät kampuksellakin venähtivät  helposti 12-tuntisiksi, oli iltaisin hyvinkin hiljaista, mutta naapurikäytävällä oli yksi iltatöissä viihtyvä ihminen, jonka tapasin lähes päivittäin kopiokoneella, meidän käytävän kahviossa, päivisin satunnaisesti kokouksissa tai luentosalien ovella vaihdettiin vuoroa, mutta tämä ihminen ei voinut koskaan tervehtiä. Emme me paljon jutelleetkaan, mutta kerran sitten kysyin, miksei hän koskaan sano ”hei”? – Ei paljo kiinnosta! – Aha!

En tarkkaan ottaen tiedä, mitä tämä sosiaalisesti lukkiutunut tarkoitti, ja totta puhuen ei oikeastaan ”paljo kiinnostakaan”. Mutta minusta se on epäkohtiasta, – ja sillä hyvä.

Tänään sitten yhtä (toista) juttua varten selasin kirjaa Hieno mies ja etsiessäni tästä vuonna 1926 painetusta opuksesta, mitä miesten kokkaamisesta tai ravintolakäyttäytymisestä tuon ajan kaupunkilaismiehelle suunnatussa oppaassa sanottiin, katsoin myös luvun, jonka otsikko on Tervehtiminen.

Sisällä huoneissa tervehditään miehiä ja naimattomia naisia englantilaisella keksinnöllä, kädenpuristuksella. Tämän tulee olla moitteeton, yksinkertainen, kiinteä puristus koko kädellä – siinä kaikki.

Olen ehdottomasti samaa mieltä – ja paino sanalla kiinteä. Sellainen löysä kättely ei ole miellyttävää. Saatikka vakuuttavaa. Brummell & Co jatkavat:

Kädenpuristusta tulee seurata kumarrus, jonka syvyyden määräävät olosuhteet. Naiselle kumarretaan kohtalaisen hitaasti ja sangen syvään: miesten tervehtiessä toisiaan on parasta varoa kalloja kolahtamasta yhteen. Naimisissa olevia naisia tervehditään suutelemalla kättä. Tämä kaunis tapa on tosin vaipumassa vaineeseen [vau mikä sana! vaineeseen!], mutta sitä kuitenkin noudatetaan varsin yleisesti korkeammissa piireissä.

Kun herrasmies nykyjään paljastaa päänsä naisen edessä, puhuu hän siis [viittaus ritariaikaan ja kypärän riisumiseen] muinaisajan kieltä, hattu on hänen kypäränsä: ”Minä antaudun ja vetoan teidän armeliaisuuteenne.” Tämä on muistettava naista tervehdittäessä. Tästä tempusta on tehtävä ja saatava irti enemmän kuin pelkkä hatunnostaminen. Herrasmiehen on suoritettava tervehdyksensä niin ritarillisesti, että se tuottaa naiselle mielihyvää.

Myönnettäköön että Brummell´n neuvot ovat ehkä hieman vanhahtavia, mutta mihinkään ei päästä siitä, että minusta on mukavaa ja kohteliasta kun tervehditään.

Hienon miehen huoneentaulu näyttää muuten tältä (klikkaa isommaksi). Ei juuri lisättävää.

Valokuvaus

Lissabonin kuvasivu valmis!

Tieteellisen kirjoittamisen -päivän jälkeen harrastuksellisen kuvaamisen -ilta.

Alla erillisessä postauksessa Puutteenperä-kuvasarjan täydennys.

Ja sitten Lissabonin reissun kuvasivu… Siellä on tämmöinenkin kuva. 🙂

Eipä ole ennen tullut moista nähtyä.

Koskapa www-sivujen työstäminen on edelleenkin kohtuullisen kivuliasta, päätin selvittää matkakuvakertomuksen kuvapalvelu-sivun kautta. Kun pääset Lissabon sivulle, klikkaa ensimmäistä vasemman reunan pikkukuvaa ja sen jälkeen valitse oikeasta ylänurkasta toiseksi pienin kuvakoko: näet kuvatekstitkin siten. Ja sen jälkeen voit kuvan oikealla puolella olevasta nuolesta klikkailla eteenpäin.

Lissabon kuvasivulle täältä

Niitä näitä Oulu

Puutteenperän 12 kuukautta

Nyt on Puutteenperän vuosikuvasarjani enää joulukuun kuvaa vailla (JOULUKUU LIITETTY MUKAAN). (kuva suurenevat klikkaamalla).

Mikä on Puutteenperä? Vastaus täällä https://www.satokangas.fi/blogi/2010/01/puutteenpera-pakkasessa/

Miksi joka kuukausi kuva? Ihan huviksi. Opiksi. Opin kuvatessa vuodenajan valoistakin kaikenlaista. Ensi vuonna aion myös harrastaa samanlaista; kuvakohdetta en ole vielä lyönyt lukkoon. Muutama ehdokas on.. Vettä niissäkin. Ja Oulusta nekin.

Joulukuu

Puutteenpera_joulukuu

Marraskuu

Puuttenperä_marraskuu

Lokakuu

Puutteenperä_lokakuu

Syyskuu

Elokuu

Heinäkuu

Kesäkuu

Toukokuu

Huhtikuu

Maaliskuu

Helmikuu

Tammikuu

Niitä näitä

Pieni sunnuntai

Sellainen kovin ”pieni” sunnuntai tänään. Lumentulopäivä.  Taas lenkki kaupungissa: apteekin kautta Caritakseen ja takaisin, eikä muuta mainittavaa. Paitsi, että olen järjestellyt – vielä, vihdoin valmiiksi – valokuvakansiota pääsiäisestä syyslomaan. 10 000 kuvaa! 10 000! joista puolet lähti roskiin, ja loput kansioihin ja varmennustallennukseen. Suoritus. Niitähän minä olen elämäni keräillyt: suorituksia. No tästäkin sitten hyvä mieli.

Sitä paitsi erityisen mukavaa koneella istumisesta on tehnyt se, että tyär lukee/tekee esseitä tuossa vieressä. Voin samalla testauttaa omaa huomista opetustani. Mietin, että miksi ihmeessä minä yleensä olen lupautunut puhumaan ”tieteellisestä kirjoittamisesta”. Kukaan ei käske, eikä koskaan ennen kukaan ole meillä sellaisesta mitään opettanut ja minä sitten lupasin kandisemmalaisille semmoisesta puhua. Onhan tässä se hyvä puoli, että oppii taas itsekin. Luulen, että menen huomenaamulla HYVIN varhain duuniin, että ehdin kahteen mennessä saada homman jonkinkaanlaiseen opetettavaan pakettiin… Nyt ennen TTK-ohjelmaa melkein pari tuntia aikaa!

Niitä näitä

Pyhäinpäivän aistinautintoja

Tänään aikaa olla ulkona. Aamulla poikkeuksellisen myöhään nukuttua lenkille, lupaavasti satoi lunta, mikä pian valitettavasti loppui. Olisi satanut maan valkoiseksi… Onneksi vieläkin pakkasta.

Jos marraskuussa, lumettomassa Oulussa voi olla kaunista, niin tänään oli. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Hautuumaalla käytiin pehtoorin kanssa kaksistaan, minä jäin lenkille kaupungille, jokivarteen, pehtoori kävellen kotiin. Kaupungintalon edessä on minun makuni mukainen syysistutus. Siinä on aina hienoja kukkia, ja nyt tämmöinen… Ei aina tarvi olla jossain muualla, ulkomailla, että olisi hienoa kuvattavaa…

Leivoinkin tänään. Italialaisesta keittokirjasta ”Mamman murkinoista” löysin mukavanoloisen reseptin: jukurttikakku. Mukavan täyteläistä, vaikkei tavattoman kalorista. Helppo kakku. Ja sämpylöitä. Miksei useammin tule leivottua sämpylöitä. Ennen leivoin, parikin kertaa viikossa. Kotiäitiaikakaudellani erityisesti. Ja silloin kun ei kaupoista vielä saanut paljon muuta kuin ruisleipää, hiivaleipää ja ranskista. Nyt kun vähän joka marketissa saatikka Stockalla on kaikkia ihania leipiä, ei tule kotona leivottua. Kannattaisi ehkä.

Ja illan olimme Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Tapaamassa ystäviä. Ja nauttimassa seuran ja viinin lisäksi lämmittävästä keitosta (maa-artisokka) ja männynrouskupiirakasta ja omenapiirakasta, johon inkivääri antoi uuden erinomaisen hyvän maun.

Tuossa viininmaistelupaikassa on erityisen mukava käydä. Meitä on kerhossa 10 henkeä, neljä pariskuntaa ja kaksi (kerhossa) sinkkujäsentä, vuorotellen kerran kuussa joku kuudesta kodista on viininmaistelupaikkana (tosin meillä ollaan ehkä hieman tiuhemmin kuin muualla, mihin on syynsä [lue: allekirjoittaneen into kokkailla ja järjestää kestejä]) ja Oulunsalossa viihdyn aina ihan erityisen hyvin.

Somontanon (Espanjassa) viinit ovat harvinaisia Suomessa, mutta isäntäpariskunta oli reissultaan tuonut meille monta hurjan hyvää maisteltavaa…

Kotiin tultua ei voitu kuin kiitellä nuorisoa: juniori oli tilastomatikan parissa ja tyttärellä tenttikirja ”Asiakaslähtöinen kaupan arvoketju. Kilpailukykyä ECR-yhteistyöllä” kohta luettuna. Hiljaa mielessä ajattelin, että onneksi itsellä tenttimiset on tentitty. Huomenna vielä vapaa, – melkein. Kukahan valmistelisi maanantain opetuksen…

Niitä näitä

Hiukset ja identiteetti

Kampaajalla käydessä mietin, kuinka paljon ihmisen oleminen, identiteetti, arki, oma kuva, on kiinni ulkonäöstä?

Sitä vaan, että taidan palata  blondiksi, blondimmaksi… Vaikka tämä brunettius on luomumpaa, paljon halvempaa, paljon nopeampaa, oikeasti aidompaa  kuin jatkuva värjäys … mutta jos blondius on kuitenkin  omempi … vaikuttaako se persoonallisuuteeni….?

Minulle hiukset, tukka, on aina ollut iso osa identiteettiä. Muistanette tämän postaukseni https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/takaumia/ ja sitten esimerkiksi jutun raskausajalta: kuinka minä esikoista odottaessani toivoin:

a) että me saisimme – vihdoinkin – lapsen, – terveen lapsen ja

b) että jos lapsi jotain perisi minulta, niin hiukset: paksut, luonnonkiharat hiukset.

Saatiinhan me:  vihdoin esikoinen. Terve tyttö,  ja tyttö, joka vielä yksivuotiskuvassaan on täysin kalju!

Ihan kuten 1½ vuotta myöhemmin syntynyt veljensäkin: ei haituvaakaan päässä.

No, eiväthän ne hiukset tai tarkkaan ottaen hiuksettomuus, yhtään vähentäneet riemua, iloa, kiitollisuutta kakaroista, mutta, mutta  …

Ja nythän noilla lapsilla – varsinkin pojalla – on komeat pehkot. Luonnonkihara vieläpä.

Viime viikonloppuna Lissabonissa – ja niin monta muuta kertaa aiemminkin  reissussa – olen huomannut, kuinka hiukseni voivat muualla kuin kotona paremmin:  ovat kiiltävät, tuuheat, kauniimmin kiharat jne. Kiinassa tosin ilmeni lievästi sanoen ärsyttävä Parker-Bowles -ilmiö, mutta se on luku sinänsä. Ei siitä sen enempää.

Mutta aina vaan jaksan miettiä, miksi monella muulla luonnonkiharat hiukset voivat hyvin, kihartuvat kauniisti sateella, mutta meitsin kuontalo on yhtä afrohässäkkää tai liimautuu päätä myöten…? Varsinkin maskuliineille luonnonkiharat ovat voimavara, eivät ongelma … Jotta näin suuria ovat ongelmat tänään. Heh!

Siis mitä tänään muuta kuin kampaajalla käynti? Eipä kummoisia. Muutama ilonrippunen. Ensinnäkin pakastuminenkin on hyväksi. Se tuli todetuksi useammankin kanssa jutellessa.

Römppä-viikonloppu on alkanut; on viikonloppu ilman turhan monia velvollisuuksia.

Lapsuuden ruokamuisto-postaukseen on tullut ”uusia” kokemuksia – hauskaa.

Töissä yhdet eläköitymiskahvit olivat lämminhenkiset. Enkä edes  töpeksinyt ”virallisen kuvaajan” pestissäni.

Yksi työhön liittyvä onnistuminen,  johon minulla ei juurikaan osallisuutta, mutta jossa olen hiljaa myötäelänyt,  tuntuu hyvälle, olen ylpeä ilman omaa ansiotani.

Mukava on tieto, että tyär tulee huomenna kotikotiin, – illaksi, yöksi. Onhan se ilo.

Ja hyvä mieli tulee myös huomenna odotettavissa olevasta ystävien tapaamisesta.

Elämä on.

Kolumni

Kolumnipäivä: Lapsuuden ruokamuistoja

Ruoka suussa ei puhuta!

Näin muistelee moni suomalainen kysyttäessä lapsuuden ruokailutapoja. Lapsuuden ruokakokemuksia on koottu liki 2000 suomalaiselta. Vuosien 1920 ja 1990 välillä syntyneiden suomalaisten haastatteluaineistoa säilytetään Kansanrunousarkistossa.

Oli tavallista, että ruoka suussa puhuminen oli kielletty, mutta ennen sotia, ja sadoissa perheissä vielä 60-luvullakin ”puhumista piti välttää” tai ”komennettiin pois pöydästä, jollei ollut hiljaa.” Toisenkinlaisia muistoja kyllä on: ”Ruokailut olivat mukavia yhteisiä hetkiä, juteltiin eikä ollut kiirettä pois.”

Kotiruokapöytään kokoonnuttiin koko perhe. Työpaikkaruokailua ei ennen 80-lukua monellakaan ollut, joten päivän pääruoka nautittiin iltasella perheen kesken. Lähes kaikissa muisteluissa, jotka koskevat aikaa ennen 1980-lukua, kerrotaan, että ruoka-aikana kaikkien oli oltava kotona. Monessa perheessä oli sääntönä, että jos oli pois, ruokaa ei enää ollut tarjolla. Vielä 60- ja 70-luvun lapset toteavat: ruokakaapeilla ei käyty ronklailemassa, eikä välipaloja juuri ollut. Vasta 1990-luvulta on ensimmäinen tämänsisältöinen ruokamuisto: ”Aina on syöty silloin kun mieli tekee. ”

Lapsuuden ruokamuistoissa – koski se sitten kouluruokaa tai kotiruokailua – lähes jokainen muistaa mainita, että lautanen oli syötävä tyhjäksi. Useat 1960-luvulla lapsuuttaan eläneet kertovat, että Afrikan nälkäiset lapset olivat vanhempien ”kiristyskeino”: ”Syö kun sinulla on, Biafrassa ei ole.” Lapset opetettiin kunnioittamaan ruokaa, monessa perheessä se siunattiinkin. Ruoalla eli leikitty, eikä siitä saanut valittaa. Joskin yksi muistelija toteaa kuitenkin samaan hengenvetoon, kuinka kiva oli tehdä haarukalla raitoja muussiin.

Pöydästä noustaan yhtä aikaa, kädet on pestävä pöytään tullessa, kyynärpäät on pidettävä pois pöydältä ja ruokapöydästä noustaan yhtä aikaa ovat olleet vuosikymmenestä toiseen lapsille opetettuja aika yleisiä ruokatapoja. Yllättävänkin yleiseltä vaikuttaa tapa, että ruoan kanssa ei saanut juoda; vasta kuin ateria oli syöty, sai juoda maitonsa.

Kiittämään on opetettu kaikkia.

_______________________________________________

Tänään Kalevassa oli juttu supistamattomana… Jee.

Kuva ei ollut kuitenkaan mahtunut, joten se ohessa. Koulutaulut on monen muistoissa. Ja vaikka ei olisikaan, jokaisella varmaan on lapsuuden ruokamuistoja vaikka kuinka paljon. Hyviä ja huonoja. Tuossa jutussakin mainitsemassani isossa haastatteluaineistossa on satoja sivuja ruokajuttuja, ja ison osan niistä olen lukenut tai kopioinut. Niitä lukiessa kaipasin enemmän tietoja välipaloista.

Vaikka ”välipalaistaminen” suomalaisessa ruokakulttuurissa alkoikin vasta 1960-luvulla niin on jonkinlaisia välipaloja kuitenkin ollut aina. Ja ainakin eväsruokia ollut. Aika monella ikäiselläni on mieluisa välipalamuistona kaakao, johon topattiin pullaa, tai  leetaa (pullapitko) kuten oululaisittain sanotaan. Vieläkin pidän kaakaosta hyvin paljon.

Tuleeko omia lapsuuden välipalaherkkuja mieleen? Mikä oli parasta syömistä koulusta kotiin tullessa?  Kerro…

Valokuvaus Yliopistoelämää

Valoa pimeyteen

Pimeästä pimeään. Sateesta kiiltävä asfaltti ahistaa. Ei jaksa lenkkeillä, ei puhettakaan pyörällä töihin menosta. Töissä pimeys unohtui. Pitkästä aikaa opetusta, silloin ei särje olkavarsi, eikä tiedä valottomuudesta. Ei ajattele aikaa. Marraskuu on tehty töitä varten. Ollut aina.

Ja tiedättekös, mitä täpinöissäni höpöttelin. Piti puhua vuosikurssista, puhuin vuosikerrasta. Enkä vain kerran, vaan kolmesti. Eiköhän yksi fuksi jo virnistäen kysellyt,  että onko hyvät tanniinit?  Olen ennenkin sekoillut viini- ja akateemisten termien kanssa. Tässä vuosikymmen sitten tehtiin kollegan kanssa EU-hankerahahakemusta Tiedeviestinnän maisteriohjelman saamiseksi osaksi Historian laitoksen opetusta. Mieletön ruljanssi (27-sivuinen hakemuskaavake, lobbausta, budjetteja, yli 100-sivuinen ohje hakemuksen tekemiseksi ja niin edelleen. Kaikki EU-hakemusten kanssa tekemisessä olleet tietävät millaista se on. No H:n kanssa väännettiin hankehakemusta aika paineessa ja niinhän sitten lopulliseen hakemukseen, joka kulki myös yo:n johdon kautta, jäi kahteenkin kohtaan, että hankkeen tavoitteena on perustaa ”maisteluohjelma” (po. maisteriohjelma). Eipä lapsukset haitanneet. EU-raha saatiin ja maisteriohjelma elää ja voi edelleen hyvin.

__________________________________

Iltasella kuvaprojektit jatkuivat…

Ostin Lissabonista perjantaina kaksi akryylistä valokuvakehystä. Ajattelin, että saattavat olla aika mukavat ja kätevät. Ja ovathan ne! Tulostin toiseen fisun kuvan Lissabonin jättiakvaarioista ja toiseen kuvan Etelä-Afrikan rannikolta Boundary Islandilta, jossa olimme katselemassa pinguja. Kehyksessä on metallitausta ja paksujen akryylimötiköiden pohjassa magneetit.

Kuva laitetaan levyn ja akryylin väliin, ja voila! Mahtavasti kolmiulotteinen kuva on valmis.

Sisustelin niillä sitten kylppäriä …