Showing: 41 - 50 of 400 RESULTS
Niitä näitä

Toipilas

Toipilaana vietellyt pirttipäivää tänään.

Aamulla hammaslääkärissä sujui – säästän teidät  yksityiskohdilta – ja operaatio sai vakuuttuneeksi, että hampaan poisto oli oikea ratkaisu.  Ei ihan ongelmaton sekään. Mutta homman eka vaihe ohi, ja kipu kaikkoamassa. Olen hengissä. 🙂

Pentuna kouluhammaslääkärissä sai valita kiiltokuvia tai postimerkkejä, jos oli ollut kiltisti. Ei liene yllätys, että mie otin postimerkkejä. Niitä muka keräilinkin. ODL:ssä ei annettu postimerkkejä, lasku annettiin, mutta katsoin olleeni kuitenkin niin reipas, että kävin ostamassa uuden harmaan kasmir-villaisen poolon itselleni. Lämmintä vähän kaipaa, – pakkasen lisäksi viheliäinen  tuuli, joten enpä sitten iltapäivälenkille lähtenyt, vaikka vähän niin olin ajatellut.

Pehtoori on lämmitellyt leivinuunia ja olemme surffailleet matkasivuilla: ensi syksyn grand tour ollut hakusessa jo jonkin aikaa, ja nyt sitten tehtiin päätös ja matka on jo tilattu. Safarit ja Aasian monet kohteet ehdolla. Nyt on valinta tehty.

Joulukorttia olen myös suunnitellut, … Liikaa kuvia valittavaksi. Joskopa laittelisin niistä tänne Temmattuun sellaista joulukalenteria kuin viime vuonnakin oli. Oliskohan siitä iloa?

(Linkin takaa aukeavat kaikki viime vuoden joulukalenteripostaukset, klik )

Yliopistoelämää

Työ ja sen mielekkyys

Työyhteisöä ja siinä viihtymistä tänään moneen kertaan tullut mietittyä.

Ensinnäkin aamulla sähköpostissa oli Yliopistolehtoreiden liiton kysely työssäviihtymisestä, yliopistouudistuksen merkityksestä työhön, valtion uudistetun palkkausjärjestelmän vaikutuksesta yksikön tulokseen ja yleiseen ilmapiiriin (lue: kateuteen), rahoituksen muutoksien vaikutuksesta työn mielekkyyteen ja urakehitykseen  ja niin edelleen.

Pitkän ja perusteellisen kyselyn (kuten ne kaikki lukuisat liki viikottaiset kyselyt ovat) kysymyksien rukseja merkatessa hoksasin antavani kovin ristiriitaisia vastauksia: työyhteisö on hyvä,  työyhteisö kannustaa, työ on itsenäistä ja mielekästä, esimies-suhde on kunnossa, kyllä, kyllä saan palautetta työstäni. Mutta: Ei, ei meillä huomata jos joku tekee enemmän töitä kuin toiset, ei, ei meillä palkan suuruus ole mitenkään riippuvainen työn tuloksellisuudesta, kyllä, kyllä meillä on työnjako sukupuolittunutta.

Juuri kun saan 50 kysymyksen kyselyn valmiiksi, näen spostiin tulleen kutsun liittyä Facebook- yhteisöön, joka vaatii työyhteisömme ylimmän johdon eroamista.  – No en sentään liittynyt.

Ja iltapäivällä paluu reilun viikon takaiseen Hyvää päivää -postaukseeni, jossa keskustelimme tervehtimisen tärkeydestä: kommentissaan Taije muistuttaa vielä tervehtimisen merkityksestä – edelleenkin olen samaa mieltä.

Ja samaan aihepiiriin sopii se huolenpito, joka lähimmällä esimiehellä on ollut minun hammasprojektini kanssa. Tänään aamulla ensimmäisenä kysyi, olenko säryltä saanut nukutuksi ja kävi sitten pitkin päivää liki parin tunnin välein huoneessani kyselemässä ”miten voit?” Sanoi: ”Ei todellakaan tarvi tulla töihin huomenna operaation jälkeen, eikä ennen kuin ensi viikolla.” Mutta sanoi kyllä – toisaalta 🙂 –  että tulethan kuitenkin lauantaina, kun on se tutkijaseminaarikin…

Esimies on kyllä aina ollut merkillisen huolehtivainen tämmöisissä poikkeustilanteissa. Muistan – lämmöllä –  tapauksen kuuden vuoden takaa, jolloin isäni kuoli (perjantain vastaisena yönä, jolloin olimme, juuri silloin, New Yorkissa – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla). Heti viikonlopun ja reissun jälkeen menin töihin, esimies olisi minut välittömästi lähettänyt kotiin, mutta sanoin, että parempi olla töissä, – pysyn kasassa ja voin töistäkin hoidella hautajaisjärjestelyjä. Kuitenkin yhtenä iltapäivänänä suru vaan hulmahti, tuli kuin tulva, ja juuri kun jotensakin lohduttomasti huoneessani itkin, sattui esimies tulemaan ja huomasi surkean olemukseni, sanoi: ”Nyt mennään kuule vanhalle puolelle (siis vähän syrjään) kahville ja syödään pullaa. Pulla auttaa.”  Pullasta viis, mutta oli niin lohduttavaa kun joku huolehti.

Tänäänkin työviihtyvyyttä on lisännyt empatiseeraava esimies.

Ja opiskelijat. Tänään, ja eilen :), olen muistanut, miksei minusta ole aamuisin kurjaa lähteä kampukselle. Tämmöisinä päivinä mieluusti toistelen tätä kalenterini etusivulla olevaa lainausta yhdestä maailmankirjallisuuden parhaasta opuksesta:

Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat

Historiaa

Kotilieden äärellä – hyvillä mielin

Kotilieden (siis lehden) vanhat vuosikerrat tänään olennainen osa työpäivää. Sieltä tuntui tarttuvan paljon sellaista, joka ei varsinaisesti ollut tutkimusintentioni kannalta tavattoman keskeistä. Jotenkin muuten vaan olivat ajankohtaisia. Kertovat päivän kulusta… Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Kahvia tarvitsin – ja paljon.

… ja sitten tämä juttu on suoraa jatkoa eiliselle.
Ja tänäänhän se sitten selvisi,
mistä nämä hammasprobleemini johtuvatkin … 🙂
[ihan aavistuksen verran sisäpiirin juttu]

Jos hankkisi Bijoun, saisiko pitkästä aikaa flow´n  – kirjoittamisen riemua!

Tässä pitäisi vaihtaa ´hiihto´-sana ´lenkki´-sanaan.

Tämä toi mieleen jotain niinkin kliseistä kuin,
että loppu voi olla uuden alku.
Ei tarvitse hyvästellä.
Se on hyvä, oikein hyvä.

*   *   *

Entäs tämä? Mikä tämä on?
Mitenhän on jos systerille tai murmelille tämmöisen joululahjaksi hankkisi?
Liekö riemastuisivat. 🙂
Tietääkö joku blogivieraista, mikä vempain tämä on?

Niitä näitä

Auts!

Jos ei kerro kenellekään ikävästä asiasta, jonka on kohdannut, niin se ikävä asia häipyy. Jos on ihan hiljaa, eikä sano ääneen miltä tuntuu, koettaa uskoa, että jos kerta kaikkiaan mitätöi, nonsaleeraa koko jutun, niin se liukuu hiljaa pois tietoisuudesta…

Että aikuinenkin ihminen voi tämmöiseen vielä sortua. Monta päivää olla hiljaa, ja napsia hiljalleen särkylääkkeitä ja ajatella, että tämä kipu johtuu vain kehon muistissa olevista vanhoista muistoista ja arvista.

Perjantaiaamuna annoin periksi: soitin lääkärille.  Yritin vielä siirtää vastaanotolle menoa viikonlopun yli, mutta lääkäri kehotti tulemaan heti. Menin.

Puolitoista vuotta sitten kuukausia vaivannut hammas- tai oikeammin koko toisen puolen yläleuan kipu palasi viime viikon alussa. Ajattelin ensin, että suurehkon luutuneen kystan poiston jälkeen on ihan normaalia, että vähän juilii, että luutuminen ottaa aikansa, mutta sitten aloin jo epäillä, tuntea, että kitalaki on turvoksissa, lisäsin särkylääkettä, enkä puhunut miehellekkkään mitään. Eikös näin tehty pentuna? Penskana saattoi ajatellla, että kyllä se paha ohi menee kun ei puhu siitä.

No nyt ei siis mennyt. Sellainenkin vaikeus tähän liittyy, että päätin vaihtaa hammaslääkäriä. Tai ainakin mennä tällä kertaa tämän kivun kanssa suukirurgille, enkä sille tavalliselle, vuosikymmeniä purukalustoani huoltaneelle entiselle. Mikä siinäkin on, että kampaajan, gynekologin ja hammaslääkärin vaihtaminen on niin vaikeaa. Ihan kuin loukkaisi jotakuta. No kieltämättä onhan siinä sellainen epäluottamus, jos vaihtaa  vanhan uuteen. Any way,  minä vaihdoin.

Tapasin uuden, erittäin mukavan, luotettavan oloisen, rauhallisen, kaikkien kymmenien enempi vähempi tuskaisten hammaslääkärikokemusteni jälkeen surkeaksi pelkuriksi kutistuneen kovin alhaisen kipukynnykseni vakavasti ja lohduttavasti ottavan nuorehkon mieslääkärin, joka sai minut – ensin puhkaistuaan kitalaestani kohtuullisen ison märkäpaiseen ja otettuaan röntgenkuvan poskionteloa painavista (siitä se viime viikon ”nuha” ja tukkoisuus) kahdesta tulehduspesäkkeestä – vakuuttuneeksi että hammas numero 2/6 saa lähteä.

Sovimme, että menen huomenna hampaan poistoon ja sitten ennen kesää laitellaan implantti. Järjestelin töissä asiat, peruin oman vastaanottoni keskiviikolta, poiston jälkeen kun ainakin päivä pitäisi olla pois,  suunnittelin perheen poikien ruoat, hyvänen aika, onhan ravinnonsaanti perheelle taattava*, muutamia muita juttuja järkkäilin ja henkisesti aloin olla valmis huomiseen operaatioon. Melkein jo toivoakin sitä, sillä särky on antibiootista ja muista dropeista huolimatta olemassa.

Ja nyt! Nyt soitti vastaanottoapulainen, että kirurgi onkin kipeenä ja siirretään juttu torstaille tai perjantaille: loppuviikosta en ihan helposti voi olla pois duunista, ja nyt pitää taas odottaa ja jännittää.

Ei se kertomattomuus auttanutkaan, … ehkä minä jo tälle iälle alan sen oppia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ruoasta puheenollen: marraskuun ruokahaasteen äänestys Nooran blogissa on alkanut. Käyhän katselemassa ja äänestämässä suolaisia-makeita.

Niitä näitä

Kaamosta helpottavat hyvä ruoka, lepo, ystävät

Eilen olimme Istanbulissa. Siis ravintola Istanbulissa, joka on ehdottomasti yksi Oulun parhaista ravintoloista. Olimme tekemässä kokkiteatteria. Menimme viideksi, saimme esiliinat, lasillisen kuohuviiniä, vähän tietoa ravintolasta ja sen periaatteista. Saimme myös reseptit illallisen tekemiseksi ja sitten ravintolan keittiöön!

Paikan keittiömestari ja isäntä Bahri ja vaimonsa Leena ohjasivat ja opastivat, näyttivät ja neuvoivat. Teimme porukalla ruokaa ja opimme paljon uutta. Ja näimme, miten ravintolan keittiö toimii. Toki olin arvannutkin, että kaikki käy ammattilaiselta helpon näköisesti, mutta että niin helposti?! Ja ilolla seurasin, kuinka ammattilainen osaa eleettömästi siivota keittiötä koko ajan (ko. ravintola onkin valittu vuonna 2007 Suomen siisteimmäksi ravintolaksi).  Ei mitään kattilapinoja tai kuorisuikaleita pitkin keittiön tasoja…

Teimme alkuruoaksi filotaikinasta feta-persiljanyyttejä, pääruoaksi karitsanfileitä ja kasviksia punaviini-hunajakastikkeella ja jälkkäriksi ananasuunijäätelöä. (Ainakin tähän viimeiseen vielä palaan joulusivuillani, jotka nyt siis olen taas kerran päättänyt värkätä. Sivupalkin -> tonttukuvasta on linkki edellisten vuosien jouluresepteihin)

Näimme vielä hiiligrillin käytön hienouksia, pehtoori tuntui rekisteröivän kaiken insinöörimuistiinsa. Minulla on vahva tunne, että ensi kesänä Rantapellossakin on vielä puuhiiligrilli.  Monia hyviä kotikokkailuun soveltuvia juttuja opimme. Ja reilun kahden tunnin oppimisen ja ruoanlaiton jälkeen pääsimme istumaan illallispöytään, jonne meille tarjoiltiin ihan itse tekemämme ruoat. Keittiömestari itse kypsensi ruoat ja Leena tarjoili. (kuvia eiliseltä)

Kymmenen jälkeen olimme kylläisiä ja tyytyväisiä. Oli aika lähteä kotiin. Yömyssylle aioimme Kulumaan tai Petrelliin – molemmat täynnä. Mutta Hewingwayssä mahduimme jekut nauttimaan, ja sitten kotiin levolle.

Nukuimme tänä aamuna yhdeksään. Yhdeksään. Hienoa. Kerrassaan makoisaa sekin.

Tänä viikonloppuna muitakin ystäviä  tullut kontaktiseerattua monella tavoin. Sellainen on hyväksi. Ja ulkoilu on hyväksi.

Eilen lenkillä rannassa: meri jäätyy jo.  Tänään vielä pakkasempi lenkki, ja pitempi. Ulkonaolo maistui. Kaamoksesta huolimatta.

Viime viikonloppuna kaamos vahvempi, syvempi. Sävyt tummempia. Kuva Kaunispään huipulta. Lähettelin tämän kuvan Kalevan lukijakuviin, – julkaisivatkin sen eilisessä lehdessä. 🙂

Niitä näitä

Juhlalauantai: Botrytis Ouluensis 19 v.

Nyt kunnian polut jääköön,
Ne kalliisti suosiotaan myy.
Myös historia unohtukoon:
Se turmion monen on syy.
Nyt juomaa meille tuotakoon!
Tää viini rakkaus oli isien,
Sen vanhana juomme nauttien!

Brillat-Savarin

Miten kaikki oikein alkoikaan?

Sateisen lokakuun 21. päivän iltana anno domini 1991 alkoi dosentti Unto Paanasen luento ”Viinistä ja viinikulttuurista”. Luennolla oli arviolta puolen sataa viininystävää, jotka neljänä maanantaina kokoontuivat Pohjankartanoon (nyk. Oulu-opisto). Opintojakson huipentumana oli ”demonstraatio”. Luennoilta valikoitui kymmenkunta viininystävää marraskuun 18. päivän illaksi ravintola Franzéniin maisteluun. Maistelimme ainakin Soavea, Monterey Vineyardin Classic Whitea vuodelta 1988, Vino Rossoa ja chileläisen Santa Rosa Vineyardin Cabernet Sauvignonia. Illan kuluessa totesimme maistelun porukalla olevan mukavaa, opettavaista ja kaiken lisäksi kovin edullistakin.

Dom Unton yllyttämänä Arvelan Pena ryhtyi primus motoriksi ja ehdotti, että perustetaan ”varjoseura” Oulun viiniystäville ja kokoonnutaan uudelleen. Hieman varauksellisesti ja tuleekohan-tästä -nyt-mitään -mentaliteetilla kirjoittelimme nimiä kiertämään pantuun aaneloseen. Tuli siitä: olemme kokoontuneet – liki samalla kokoonpanolla – 19 vuotta, yhteensä noin parisataa kertaa on tavattu viinin merkeissä. Meitsi on ainoa joka on osallistunut joka ikiseen tapahtumaamme. 🙂

Kokoonnumme noin kymmenen kertaa vuodessa. Heti aluksi sovimme, ettemme tapaa ravintoloissa, vaan kukin tarjoaa vuorotellen kotinsa suurimman pöydän maistelufoorumiksi. Niillä, joilla ei ole ollut kymmenen hengen pöytää, ovat osoittaneet ihailtavaa keksiliäisyyttä ja viitseliäisyyttä sellaisen rakentamiseksi ovista, levyistä ja naapurista lainaten.

Kerhollemme keksittiin varsin pian nimi. Botrytis Ouluensis – jalohomeiset oululaiset. Jalohomeisista makeista rypäleistä, joista tehdään jälkiruokaviinejä, otettiin nimeen botrytis ja ouluensis luonnollisesti paikan mukaan. Ja ehkä pieni viittaus siihen että porukassa on meitä yliopistolaisia ollut kolmannes tai alkuvaiheessa jopa puolet.

Aloitimme viinikerhona, mutta olemme hiljalleen muuttuneet viini- ja ruokakerhoksi. Viinikerhon synttärit, linturetket, loppiaisnyyttärit, rapukestit ovat oivallisia tilaisuuksia syödä hyvin. Esimerkiksi ne. 😉

Viinikerhon www-sivujen ylläpidon olen ottanut tehtäväkseni, ja viime vuosina pahoin laiminlyönyt, mutta on siellä yhtä sun toista viineihin, viinikerhoihin ja viininmaisteluun liittyvää juttua, jos kiinnostaa niin klikkaile  tänne.

Ja tänään on viinikerhon 19-vuotissynttärit. Yleensä synttärit pidetään meillä. Kokoonnutaan porukalla iltapäivällä ja tehdään suureellinen illallinen hienoine, erikoisine viineineen (vuoden 1845 Madeira lienee erikoisin viini, jota on hankittu ja maistettu. Vanhin ainakin!) Yhteensä olemme maistelleet liki 2000 viiniä.

Tänään synttäreitä ei kuitenkaan juhlita Rantapellossa, vaan olen varannut meille ravintola Istanbulista kokkikurssin illaksi. Teemme siellä paikan isännän, keittiömestari Bahrin ja vaimonsa Leenan opastamana turkkilaisen  juhlaillallisen. Jos onnistumme keittiössä, aiomme myös nauttia kurssimme lopputyön tulokset…

Sanotaanhan jo Raamatussakin: Viini on ihmiselle kuin elämä, jos juot sitä kohtuudella. Mitä on elämä sille, jolta viini puuttuu? Sehän on luotu ihmisille iloksi. Sydämen riemu ja iloinen mieli tulee viinistä, kun sitä juodaan oikeaan aikaan ja sopivassa määrässä. (Siirak, 31:27-28)

Ja Sinuhen sanoin: Ei ole mitään surua, mitä viini ei voisi helpottaa. Ei ole mitään onnettomuutta, mitä viini ei lievittäisi. Ei ole mitään menetystä, mihin viini ei toisi lohdutusta. Juo siis viiniä, niin surusi hukkuu viiniin kuin hiiri öljyastiaan, äläkä välitä, vaikka viini ensin maistuisi karvaalta suussasi, sillä sen maku paranee kuta enemmän juot, ja pian surusi on kuin etäinen pilvi taivaalla.

Niitä näitä

Kuvatentin tulos

Tässä joku viikko sitten (2.11.) laatimaani kuvatenttiin

(ks. kuvat https://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/kuvatentti/ täältä (rullaamalla alaspäin kuvat löytyvät myös)

osallistui aika vähän blogivieraitani. Mutta selkeästi yksi voittaja joukosta löytyi. Voittaja tiesi oikeita vastauksia viisitoista!  Seitsemästätoista kuvasta viiteentoista täysin oikea vastaus!

(1) Oulun teknologiakylä
(2) Oulu, Rantapellonkujan huvimaja c/o Satokangas
(3) Tertin Kartanon kuusikuja Oulun hautausmaa, vanha puoli
(4) Niitty Oulun kaupungin alueella, tod.näk. Taskilan kaupunginosassa
(5) Oulu, Tähtitornin Kahvila
(6) Oulujoki, Puutteenperä
(7) Oulu, Turkansaaren kirkko
(8) Lissabon
(9) Saariselkä, UKK-kansallispuisto (matka Iisakkipäälle)
(10) Pyhännän kylätalo
(11) Mustion linna
(12) Pyhän Pietarin kirkko, Vatikaani
(13) Oulun yliopisto, Linnanmaa
(14) Näkymä Perämerelle Toppilansaaresta
(15) Kuivakuru (Saariselän/Ivalon kultamaat) Tämäkin matkalta Iisakkipäälle
(16) Ravintola Sokeri-Jussi, Oulun Pikisaari
(17) Perniön kirkon kellotorni

Koivu on blogini kesää seurannut enemmän kuin tarkasti, ja läpäisi ”tentin” erinomaisin arvosanoin. Palkinnon olen jo toimittanut perille.

Ruoka ja viini Ruokahaaste

Marraskuun ruokahaaste: suolaista ja makeaa

Nyt on joutilasta aikaa postailla osallistuminen marraskuun ruokahaasteeseen. Aiheena on ”Suolaista ja makeaa”. Noora, joka porkkanapiirakallaan voitti lokakuun haasteen, toteaa omassa haasteessaan, ”tarkoituksena ei ole kuitenkaan valmistaa nyt sekä suolaista että makeaa syötävää vaan nimenomaan yhdistää nämä maut yhteen ja samaan ruokaan/leivonnaiseen/muuhun syötävään.”

Ensimmäiseksi ajattelin tehdä meksikolaista lihapataa, johon tulee tummaa suklaata, mutta vähän sen kaltaisella oli jo haasteeseen vastattu, joten päätin sittenkin leipoa päärynä-sinihomejuustopiirakan (sen resepti on netttikeittokirjassani, siis täällä), mutta seuraavaksi innostuin kehittelemään jotain uutta. Jotain joka sopisi tähän aikaan vuodesta erityisen hyvin. Siis aurajuusto ja piparit neljällä tavalla!

Näistä se lähtee! Ja näistähän lähtikin aika monenlaista herkkua. Yhdestä mausta moneen malliin…

Variaatioita sinihomejuusto-pipari -teemasta

Ainekset

1 pussi Aura-murua
10 – 15 piparkakkua murskattuna
2 päärynää
3,3 dl:n purkki kuohukermaa
(2 liivatelehteä)
koristeluun: karpaloita, tähtianiksia, lumikiteitä, pipareita

Kuori ja pilko päärynät pieneksi. Vaahdota kerma. Laita piparit muovipussiin ja murskaa ne. Yhdistä kaikki ainekset. Jos teet hyytelöversion liota kaksi liivatelehteä kylmässä vedessä, liota kiehuvaan vesitilkkaan, jäähdytä vähän ja sekoita massaan.

Sitten voit valita, haluatko tarjoilla herkun piparien päällä, sormin naposteltavina, vaikkapa glögin kanssa. Vai kenties jälkiruoka-astioista/laseista koristeltuna tähtianiksilla. Tai ehkä hyydytettynä kakkuna. Portviini toimii tämän suola-makea-herkun kanssa erityisen hyvin. Ja piparimurupedille kumotut jäädykkeetkin maistuvat, kunhan malttaa antaa niiden vähän sulaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Glögin kera

Jälkiruoka-annoksina

Joulupöytään jälkiruoaksi …

tai ehkä sittenkin jäädykkeenä piparipedillä.

Kolumni

Pikkujuttu

Tänään alkoi Kalevassa uusi miesten kokkauskisa -juttusarja ja siihen liittyen minulta oli pyydetty aiheeseen pikku juttu. Yleensähän se ruokablogi-kolumnini on kuukauden ensimmäisenä torstaina, joten tämä on tämmöinen ”välispiikki”.

Miehet astuvat keittiöön

Kysyttäessä 1930–1990-lukujen lapsilta, mitä he muistavat perheen ruokatavoista, kaikesta ruokaan liittyvästä, vastauksissa vilahtelevat perheen miehet hyvin harvoin.

1960-luvulle asti lapsuuden ruokamuistoissa isä oli lähinnä avustavissa tehtävissä: ”Ison pirtinpöydän ääressä syötiin. Isä oli sen tehnyt ja istui sen päässä.” Leipomispäivänäkin mies saattoi tulla pirttiin. Ruisleipää leivottiin noin 300 leipää kerralla, ja muistelija toteaa, että ”se oli hikinen työ äidille, isä kyllä auttoi uunin lämmittämisessä”.

Varsinkin maaseudulla miehet kalastivat ja metsästivät, mutta muistojen isät eivät juuri saalistaan kokkailleet. Miehet muistetaan myös ruokaostosten tekijöinä: ”Suurta herkkua oli kun isä tuli markkinoilta ja toi tullessaan appelsiineja.”

Vasta 1960-luvulla miehet tulivat keittiöön. Ensin tämä tapahtui kaupunkilaiskodeissa. Miesten laittamasta ruoasta on jo lapsuusmuistojakin: ”Isä teki leipäressua. Se oli taivaallisen hyvää ruisleivästä, voista, suolasta ja maidosta keitetty ”mössö”.

Grillaaminen ja savustaminen ovat 70-luvulla miesten aluevaltaus perheiden ruoanvalmistuksessa. Lihan ja kalan hankkiminen oli jo vanhassa pyyntikulttuurissa miesten osa, joten sieltäkö tämä ulkonakokkaamisen lankeaminen miehille juontaa juurensa?

1990-luvun lasten muisteluissa miehet ovat useinkin keittiössä: eivätkä ainoastaan  viikonlopun herkkuja kokkaamassa.

_________________________________________

Miten on hyvät blogivieraat: onko lapsuuden ruokamuistoissa isällä osuutta keittiössä? Muuta kuin ruokapöydässä syömässä?