Tämä on blogini kolmastuhannes kahdestoista (3012!) postaus. Edellisessä blogini lukijakyselyssä joku kommentoi kirjoittamistani, ja piti hyvänä asiana ”itsensä likoon panemista”. Saman tyylistä palautetta sain usein opiskelijoilta. Itse en aina, en kovinkaan usein, pidä sitä vahvuutena. Mutta… menköön nyt taas, herkillähän sitä näin aatonaattoiltana tyärtä kotikotiin odotellessa on.
Kyllähän tuulestatemmattuja juttujani lukeneet jo tietävät, että olen jouluihminen.
Ehkä tämmöisessä juhlassa korostuvat jotkut piirteet meissä itse kussakin, vai mitenhän on?
– Olen siitä hassu, että haluan joulupöydästä kauniin, kirkkaan, puhtaan. Katan hopeat ja kristallit ihan kuten äitini jouluisin teki. Jouluna saa olla ylellistä ja kimallusta. Kun tarjoan jotain, haluan, että se on parasta. Ihan niin kuin isänikin ruokavierailleen halusi tarjota.
Haluan antaa lapsilleni, aikuisillekin, monta lahjaa, enkä edes kovin tarkkaan laske, paljonko niihin menee rahaa, – tosin vuosi vuodelta on tärkeämpää, että hankin vain jotain tarpeellista (enimmäkseen vaatteita tai keittiöön ja harrastuksiin jotain tähdellistä). Myös Aapelille tarpeellista. Ainakin vielä tänä vuonna. Aapeli on vaan paras!
Minun lapsenuskoni kanssa on vähän niin ja näin (täällä asiasta enemmän), mutta silti haluan aattona kirkkoon, mieluiten hartauteen, jossa veisataan ja lauletaan tuttuja, jo lapsuudesta tuttuja virsiä ja joululauluja. Joulukorttikuvassanikin (alla) voi olla kirkko (Pyhän Paavalin kappeli, Saariselkä). Kirkot kuuluvat jouluun. Hautausmaat kuuluvat minulle arkeenkin, joten tietysti jouluna käydään myös haudalla.
Jouluihminen laittaa kynttilöitä joka paikkaan, kylppäriinkin.
Jouluksi on ihana tehdä jotain uutta ja erilaista hyvää, vaikkei kotiin leipoisikaan kuin leipiä ja vaikkei makeista tekisi kuin vaahtokarkkeja (ne onnistuivat sittenkin!), niin anopille voi viedä joululahjaksi vaikka tällaisen.
Vaahtokarkit olivat aika isotöisiä, mutta kyllä kannatti!
Jouluun kuuluu myös samppanja, ja sen lupasi Juniori tuoda huomenna. Niinpä pitkähkössä menussa on ”väliruokana” samppaajaa ja vaahtokarkkeja. Sellainen hassu olen – samppanjasta pidän – joulunakin. Tämä on osa joulun ”uusista perinteistä”. Heh! Amarone on vanha. 😀
Jouluna on hyvä olla lunta, mutta sitäkin ilman tulee toimeen. Tärkeämpää on, että kotona on ihminen, joka antaa minun touhotella omiani, ja joka itsekin tykkää laittaa valoja, lämmitellä leivinuunia, hankkia saunavihdat, roudata kaupasta ruokatarpeita.
Jouluun kuuluu kotona olo. Olisi vaikea kuvitella lähtevänsä vaikka Thaimaahan tai edes Roomaan jouluksi. Mökille ehkä, mutta kotona on hyvä. On hyvä, ettei tarvi lähteä mihinkään, että joulun pyhät voi viettää pyjamabileitä takkatulen ja kirjojen, hyvän musiikin ja ulkona piipahtamisten ohessa. Hyvästä musiikista puheenollen: Oulustakin lähtee tällaista osaamista (äänet auki koneesta, sen jälkeen voit vain nauttia).
Joulukortteja on – lopultakin – mukava tehdä ja lähettää, ja ihana niitä on saada. Ja kovin iloinen olen myös ja varsinkin niistä teiltä hyvät blogiystävät (erityisesti valokuvausharrastajat tuntuvat olevan liikkeellä :)) saamistani korteista, tekstareista, sähköposteista, joita viime päivinä on tupsahdellut. Kiitos niistä, ja ihanaa joulua teille kaikille!
Aatonaatto on oikeastaan jouluihmisen paras päivä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:
Iloa ja valoa teidän kaikkien Jouluun!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
