Joulukalenteri

Kirkonmenojen aikaan olimme tyttären kanssa Tapaninpäivän aamupäivällä liikkeellä. Tuomiokirkko ja jumalanpalvelus jätettiin kyllä väliin; enemmän ruumiin- kuin hengenravintoa haimme.

Niin ja tyärhän haki tietysti Pokeja. Takavasemmalla näkyy Kaarnapoika-patsas (Uno Aro 1956), joka sekin (kuten mm. Tiernapojat) on ollut Oulussa yhdessä jos toisessakin paikassa, ja nyt on siis Ainolan puistossa entisen Tuomenkukka-kahvilan takana. Ei Esikoinen mitään patsaskierrosta ollut vailla, vaan reilun tunnin kävely lumituiskuisessa aamupäivässä oli tietysti – paitsi liikuntaa ja höpöttelyä – ennen kaikkea Pokemonien hakua varten (level 30 ja kai enää kaksi puuttuu?). Ja yksi gym oli juuri tuon Kaarnapojan vieressä.

Iltapäivä menikin minulla sitten taas Festassa; tein ruokaa kun oli aika syödä yhdessä. Ja teinpä sitten bataattilaatikkoa ja kalkkunaa niinkin paljon, että sitä on pakastettavaksi asti. Näin vuodenvaihteessa mökillä on vähemmän kokkailtavaa.

Pikkuperhe tuli illan pimetessä. Oli ilo, ettei tyär vielä lähtenytkään iltalennolla kotiin.  Loppuvuotta suunniteltiin, kaikesta tulevasta juttua…

Joulu kun alkaa olla ohi. Näin nopeasti …

~~~~~~~~~~~~

Ja vielä muistutan, huomiseen myöhäisiltaan asti aikaa kommentoida:

Osallistu joulukalenterikuva-arvontaan kommentoimalla kalenterikuvia. Kommentointiaikaa on joulun jälkeiseen ensimmäisen arkipäivän iltaan asti (27.12. klo 23.59).

Jos kommentoit yhdellä kertaa vaikka kaikki kalenterikuvat, olet mukana yhdellä arvalla. Mutta pääset osallistumaan kahdella arvalla, kun kommentoit kahtena eri päivänä. Pelkkä ”Tykkään tästä eniten” -kommenttikin riittää, mutta olisi tietysti mukava kuulla, että miksi tykkäät. Tai jos et pidä yhdestäkään, voit silti osallistua, mutta kommentoi, miksi ”joulukalenteri/korttikuvat” eivät miellytä.

Joulukalenteriarvonta

Tässä on uuden, vuoden 2016, joulukalenterini ensimmäinen luukku. (kannattaa klikata isommaksi.)

Jouluun asti julkaisen yhden kuvan, joka on kalenterin ´luukku´. Tämä on kai viides blogini joulukalenteri (ks. sivupalkki ´Joulukalenteri´. Tästä on iloa minulle ja olen saanut palautetta, että myös lukijat ovat pitäneet siitä, että Tuulestatemmatussa on joulun odotukseen kalenteri.

Olen haastanut itseni, tavoitteena harjoitella kuvaamista, siten, että yritän ottaa kaikki nämä kalenterikuvat ajatuksella, että niistä voisi tehdä joulukortteja. Jos nyt harjoittelen, niin ensi joulun tienoilla voisin jo koettaa tehdä kortteja ihan myytäväksi asti. Ja haasteeseen yksi leveli vielä ylemmäs; yritän ottaa kaikki kuvat jotenkin ”rakentaen”: studiokuvia, komposiittikuvia, kuvankäsittelyllä tuunattuja kuvia. Katsotaan nyt, miten ehdin ja osaan. Jos joku luukku/kortti ilahduttaa erityisesti, niin olisin tavattoman iloinen jos siitä kommenteissa mainitsisit. Siis teen vähän kuin ´markkinatutkimusta´ tässä samalla. Voit tietysti kerätä kommenttisi jouluviikollekin.

Joulukalenterin historiaa pengoin jo viime vuonna, ja taas homma jäi erinomaisen pintapuoliseksi, mutta jotain kuitenkin …

Hämmästyttävää on se, että joulukalenterit ovat rantautuneet Suomeen vasta viime sotien jälkeen. Vasta 1947 Suomeen tuotiin idea kalenterista, josta luukkujen takaa avautui kuvia. Kului pari vuotta ennen kuin suomalaiset tämän Ruotsista (yllätys, yllätys) tuodun joulun odotukseen liittyävän kalenteri-idean omaksuivat.

Kalenteri kotiutui Suomeen partioliikkeen kautta. Suomen ruotsinkielisten partiotyttöjen johtaja Teresita Fazer oli nähnyt Ruotsissa adventtikalentereita, ja hän ehdotti Suomalaisen Partiotyttöliiton hallitukselle että Suomessakin ryhdyttäisiin partiokalentereita myymään. Meillä jokaisella varmasti on lähipiirissä, sukulaisissa, työkavereina joku joka myy partiokalentereita. Minäkin olen niitä ollut joskus partiolaisena myymässä, mutta en enää sitten, kun äitini otti tavaksi ostaa joltakin työkaveriltaan meille koko sisarussarjalle omat kalenterit. Ja kuinka ollakkaan veljeni?, siskoni?, äitini? sellaisesta meille väritelkkarin voitti!

Vaikka Teresita Fazerin nimikin jo voisi antaa olettaa, että suklaakalenterit tulivat aika pian partiokalentereiden rinnalle, niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ensimmäiset suklaakalenterit ilmestyivät vasta 1970-1980-luvun vaihteessa. Teresitan mies oli Karl Fazerin poika, Sven Fazer, ja hänen siskon tyttärensä, Ulla von Wendt, suunnitteli Suomen ensimmäisen adventtikalenterin, jonka kuvassa oli piparkakkutalo.

Varhaisissa kalentereissa luukut olivat usein jonkun rakennuksen ovia ja ikkunoita, ja ainakin minun lapsuudessani tuntui, että luukku 24 oli aina kaksiovinen tallin ovi, jonka takaa paljastui se vähiten yllätävä kuva: Jeesus-lapsi seimessä. Muutenkin minua – ja tiedän, että monia muitakin – hieman harmittivat ne ennalta-arvattavat kuvat: ensimmäisenä adventtisunnuntaina yksi kynttilä, toisena kaksi etc. Ja Lucian päivänä Lucia ja itsenäisyyspäivänä Suomen lippu.

Lapsuuden paras kalenteri oli Tavastilan tädin tulitikkuaskeista tekemä kalenteri, jossa oli joka aamu jotain pientä mukavaa: purkka, kiiltokuva, uusi pyyhekumi tms. Suklaakalenterien tullessa olin jo liian vanha tai liian teini innostumaan niistä, ja halusin edelleen sellaisen pienen, jossa oli hopeista hilettä pinnalla. Sellainen minulla oli aina töissäkin. Joskin 90-luvun lopulla ihastuin ikihyväksi Postin nettikalenteriin. Sellainen oli aina työkoneelle ladattuna. Siihen aikaan tein omille lapsille kalenterin, jossa oli jotain pientä: Cocoja, tarroja, karkkia, Tiimari-tilpehööriä … Onhan joulussa, kuten niin monessa muussakin asiassa parasta se odotus.

Tänään aamupäivän me olimme Apsun kanssa katselemassa jouluvaloja, kaunista, lumista maisemaa, autoja ja hakemassa joulukalenterin, ei Apsulle, vaan minulle. 😉 Olen jo parina joulunalusaikana ajatellut hankkivani Bülovin lakukalenterin, mutta en ole raskinnut tai saanut aikaiseksi. Tänään kävin sen Puistolan Delistä ostamassa.

Eka luukku on jo aukaistu: kirsikkasuklaalla päällystetyt lakupallerot juuri nautimme. Nam.

Tämä on blogini kolmastuhannes kahdestoista (3012!) postaus. Edellisessä blogini lukijakyselyssä joku kommentoi kirjoittamistani, ja piti hyvänä asiana ”itsensä likoon panemista”. Saman tyylistä palautetta sain usein opiskelijoilta. Itse en aina, en kovinkaan usein, pidä sitä vahvuutena. Mutta… menköön nyt taas, herkillähän sitä näin aatonaattoiltana tyärtä kotikotiin odotellessa on.

Kyllähän tuulestatemmattuja juttujani lukeneet jo tietävät, että olen jouluihminen.

Ehkä tämmöisessä juhlassa korostuvat jotkut piirteet meissä itse kussakin, vai mitenhän on?

– Olen siitä hassu, että haluan joulupöydästä kauniin, kirkkaan, puhtaan. Katan hopeat ja kristallit ihan kuten äitini jouluisin teki. Jouluna saa olla ylellistä ja kimallusta. Kun tarjoan jotain, haluan, että se on parasta. Ihan niin kuin isänikin ruokavierailleen halusi tarjota.

Haluan antaa lapsilleni, aikuisillekin, monta lahjaa, enkä edes kovin tarkkaan laske, paljonko niihin menee rahaa, – tosin vuosi vuodelta on tärkeämpää, että hankin vain jotain tarpeellista (enimmäkseen vaatteita tai keittiöön ja harrastuksiin jotain tähdellistä). Myös Aapelille tarpeellista. Ainakin vielä tänä vuonna. Aapeli on vaan paras!

Minun lapsenuskoni kanssa on vähän niin ja näin (täällä asiasta enemmän), mutta silti haluan aattona kirkkoon, mieluiten hartauteen, jossa veisataan ja lauletaan tuttuja, jo lapsuudesta tuttuja virsiä ja joululauluja. Joulukorttikuvassanikin (alla) voi olla kirkko (Pyhän Paavalin kappeli, Saariselkä). Kirkot kuuluvat jouluun. Hautausmaat kuuluvat minulle arkeenkin, joten tietysti jouluna käydään myös haudalla.

Jouluihminen laittaa kynttilöitä joka paikkaan, kylppäriinkin.

Jouluksi on ihana tehdä jotain uutta ja erilaista hyvää, vaikkei kotiin leipoisikaan kuin leipiä ja vaikkei makeista tekisi kuin vaahtokarkkeja (ne onnistuivat sittenkin!), niin anopille voi viedä joululahjaksi vaikka tällaisen.

Vaahtokarkit olivat aika isotöisiä, mutta kyllä kannatti!

Jouluun kuuluu myös samppanja, ja sen lupasi Juniori tuoda huomenna. Niinpä pitkähkössä menussa on ”väliruokana” samppaajaa ja vaahtokarkkeja. Sellainen hassu olen – samppanjasta pidän – joulunakin. Tämä on osa joulun ”uusista perinteistä”. Heh! Amarone on vanha. 😀

Jouluna on hyvä olla lunta, mutta sitäkin ilman tulee toimeen. Tärkeämpää on, että kotona on ihminen, joka antaa minun touhotella omiani, ja joka itsekin tykkää laittaa valoja, lämmitellä leivinuunia, hankkia saunavihdat, roudata kaupasta ruokatarpeita.

Jouluun kuuluu kotona olo. Olisi vaikea kuvitella lähtevänsä vaikka Thaimaahan tai edes Roomaan jouluksi. Mökille ehkä, mutta kotona on hyvä. On hyvä, ettei tarvi lähteä mihinkään, että joulun pyhät voi viettää pyjamabileitä takkatulen ja kirjojen, hyvän musiikin ja ulkona piipahtamisten ohessa. Hyvästä musiikista puheenollen: Oulustakin lähtee tällaista osaamista (äänet auki koneesta, sen jälkeen voit vain nauttia).

Joulukortteja on – lopultakin – mukava tehdä ja lähettää, ja ihana niitä on saada. Ja kovin iloinen olen myös ja varsinkin niistä teiltä hyvät blogiystävät (erityisesti valokuvausharrastajat tuntuvat olevan liikkeellä :)) saamistani korteista, tekstareista, sähköposteista, joita viime päivinä on tupsahdellut. Kiitos niistä, ja ihanaa joulua teille kaikille!

Aatonaatto on oikeastaan jouluihmisen paras päivä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

Iloa ja valoa teidän kaikkien Jouluun!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään ei kummoisia.

Liian aikaisin heräsin. Silti en salille lähtenyt, myöhemmin päivällä vain pienelle lenkille.

Aamupäivä käynnistellessä kotitöitä, en viitsi kertoa enempää lakanapyykistä, villapyykistä, liinojen silityksestä ja sen sellaisesta.

Leivoin. Monta saaristolaisleipää, pari joululimppua. Hyviä tuli. Niitä meillä pitää jouluna olla.

Hoitelin sähköposteja: ”työasioita”, paistinkääntäjäasioita, henk.koht. asioita.

Mietin kaupungille lähtöä, jo ajatus tuntui vastenmieliseltä, joten en mennyt, vaikka olisi pitänyt.

Tein meille uudenlaista ruokaa, erinomaisen hyviä ankan rintafileitä. Palaan asiaan tässä lähipäivinä.

Paketoin lahjoja, ja mietin, miten olen niin vähän hankkinut, tehnyt. Hyvilläni olin siitä, että kaikki on sellaisia käytännöllisiä juttuja. Tarpeellisia.

Kuuntelin koko päivän joulumusiikkia. Tänään se sopi minulle.

En tehnyt lumitöitä, Pehtoori teki. Mutta minä kävin äsken pihalla kuvailemassa. On talven ihmemaa täällä, – voi kunpa lumi pysyisi.

Näitä kuvia ottaessa (taas) sellainen voimakas déjà vu-fiilis: tyttären Meksikon aikana näitä lumikuvia otin harva se viikko, ja postittelin Monterreyhin, jotta lapsi sai työkavereilleen ja ystävilleen näyttää lumen ihmettä. Ja tänään olin niin iloinen, että otin näitä blogiin liitettäväksi, enkä lähetettäväksi jonnekin Atlantin taakse.

Koko päivän olen ymmärtänyt olla kiitollinen tästä vapaaherrattaren elämästäni, – juuri näin joulun alla töissä ollessa tuntui, että tarvin lisää aikaa, rauhaa. Nyt sitä on ollut: leipoa leipää, paketoida lahjoja – päivällä.

Siis hyvä päivä tänään. Joulua kohti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Lenkille – en aamuvarhain, enkä Toppilanrantaan – vaan vasta puolenpäivän jälkeen autolla meidän uuden lähikaupan (Toppilan K-market, yesh, se on hyvä asia, ei tarvi ajella Välivainiolle asti. Linnanmaan Prisma olisi lähellä, mutta minä kun en pidä siitä.) pihaan, ja siitä kävellen Möljälle.

Klikkaamalla kuvat suurenevat, maisemat näkyvät.

Paistoi se tovin tänäänkin.
Pitkästä aikaa Toppilanranta vastarannalta kuvattuna:

Ja sitten Nallikarin suuntaan…

Minun kauppareissuni lisäksi Pehtoori kävi tänään hallissa, ja iltapäivällä sitten, paitsi sulateltiin pakastimet, tuunattiin lanttu- ja porkkanalaatikot. Pehtoori oli jo aamulla lämmittänyt leivinuunin ja sitten hallista tultuaan kuori ja paloitteli neljä kiloa porkkanoita ja neljä kiloa lanttuja, ja minä hoitelin homman loppuun. Nyt täällä on huikea tuoksu, ja keittiön tasoilla laatikoita koti- ja viemistarpeiksi asti. Saaristolaisleivätkin ajattelin tehdä, mutta menipä sitten kirjallisissa hommissa aikaa niin,  että siirtyy tuo leipomishomma toiselle päivälle. Pikaisesti keittelemäni päärynähilloke juustojen seuraksi (ohje Valion sivuilla) ei ehkä ole ihan odotuksen mukaista, kunhan maistelemme ja JOS on hyvää, pistän ohjeen ja kuvan tännekin.

Tämän viikon kuvahaaste kuuluu näin: ”Musiikkikappale kuvaksi. Eli vapaavalintainen kappale ja kuvataan siihen kuva, joka kertoo kappaleesta tai sen tunnelmasta.”  Minä tiedän jo, mitä kuvaan, mutta se vaatii tietynlaisen kelin. Toivottavasti onnistuu tälle viikolle. Lähtekäähän kaikki kuvahaasteisiin osallistuneet taas mukaan, ja innostukaapa uudetkin kuvaamaan, vaikka joku joululaulu tai sen tunnelma. Minulle vain sähköpostia, niin laitan latausoikeuden kuvahaastesivulle. Viime viikon aihe (lämpö – tuli – kuumuus) toikin sinne monta kuvaa, ja mukavaa keskustelua. Käyhän katselemassa ja tule mukaan! KLIKS!

Joulukalenterikuvassa on meidän jouluruusu. Sellaisia kuulemma ostetaan joka vuosi edellistä enemmän, kertoi tuttu kukkakauppias. Meillä ei ole ennen ollut. Enkä kyllä ihan tavattoman jouluiseksi sitä mielläkään. Se ei itse asiassa ole edes mikään ruusu, vaan leinikki.  Antiikissa sen mustaa juurta käytettiin rohtona. Se aivastuttaa ja siksi nimenä oli myös ”pärskäjuuri”. Nyt ei enää kannata kokeilla rohdon avulla aivastelun terveysvaikutuksia, sillä kasvi on luokiteltu myrkylliseksi. Että sellainen jouluruusu: feikki joulu, feikki ruusu, feikki terveysrohto. Näistä huolimatta joulukalenterikuvassa se nyt on. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~