Lomanen lopuillaan

Lauantai-ilta Lissabonissa. Vaihteeksi ajoimme taksilla. Matkaoppaita kannattaa lueskella. Ei olis tullut pieneen mieleenkään ilman niitä etsiä sellaista baaria, johon menimme aperitiiville. (Itse asiassa nuoret tarjosivat  kun olivat meille Compatibilityn mökillä hävinneet; siitä oli sellainen veto.) Baari nimeltä Pavilhao Cninês on Bairro Altossa (Rua Dom Pedro V 89).

Pieni ovi, jonka takana punaiset verhot ja sitten: korkea huone toisensa jälkeen, ja niissä kaikissa seinät täynnä kaikkea. Yksi huone vuorattu erilaisilla sotilaspäähineillä ja kunniamerkeillä, toinen pienoisrautatien vetureilla, kolmas vanhoilla soittimilla. Kuvia ja tauluja, kaikenlaista keräilytavaraa, roinaakin. Mutta mukavat isot nojatuolit, ainakin sadan drinksun lista erilaisia cocktaileja. Juniorin kanssa kirottiin kun me molemmat! olimme jättäneet kameran hotelliin. Olisi oikeasti kannattanut kuvata.

Kamerakännykän pikselit eivät todellakaan riittäneet. Mutta ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, suosittelemme. Itse asiassa lähellä Portviini-instituuttia, joten kannattaa yhdistää noihin tutustuminen, eikä tehdä kahdessa rupeamassa kuten me teimme. Sitten seuraavaksi? Syömään tietty.

Kun sadekin oli taas tauonnut, päätimme kävellä Bairro Alton kapeilla,  idyllisillä kujilla – illan jo pimennettyä, mutta vielä oli ihan lämmin (+ 18 C, noin).  Etsimme taas kerran Helena Petäistön matkaoppaan perusteella ravintolaa, ja löysimmekin. Siellä oli joku ryhmävaraus: ei mahduttu. No suunnitelma B: Tagide-ravintola olisi rinteessä, josta olisi kaunis näköala kohti Alfamaa ja Tejo-joelle, Baixan kaduille.

Mutta ravintola on jo aika kaukana, siis otetaan lennosta taksi. Annamme osoitteen, ja vanha harmaa mies, vanhalla mustalla, vihreäkattoisella mersullaan vie meidät Largo da Chiadolle. Sanoin, että ei tämä Largo, vaan Largo da Academia Nacional on se, johon ollaan menossa. Puistaa päätään, näytän kartasta reitin, kirjasta ravintolan nimen. Ukko ei tiedä. Menee kysymään aukion reunaan parkkeeranneelta kollegaltaan, eikä vieläkään tajua, mihin pitäisi mennä. Näytämme vielä kartasta, mitä katua pitäisi lähteä ja mihin ajaa. Ei onnistu. Maksamme neljä euroa siihenastisesta kyydistä ja lähdemme tepastelemaan.

Löydämme Tagiden. Täysi! Herra ravintoloitsija on todella pahoillaan, ettei voi ottaa meitä asiakkaakseen ”vakka olemme Suomesta ihan tätä varten tulleet”. Hän neuvoo meille toisen ravintolan: Largo. Menkää sinne. Se on vastikään avattu, tehty vanhaan luostariin, sen kirkkoon. Uusi, innovatiivinen keittiö. Mehän menemme sinne. Ja pääsemme lehtereille, kaariholvien alle. (Eikä edelleenkään kameroita mukana.)

Tämä onkin ollut kummallinen reissu kun ei olla ainoassakaan kirkossa, eikä ainoassakaan museossa käyty. Tilaamme jo totuttuun tapaan nuorille pihvit ja meille pehtoorin kanssa merenantimia. Monkfish (merikrottia pehtoorille) ja minulle turskaa. Portugalilaisten turskainnostus on jotenkin käsittämätöntä.  Omilta kalastusalueilta on mahdollista saada vaikka ja mitä kalaa, saavatkin, mutta silti norjalainen kapakala on ykkösjuttu. Sanotaankin, että portugalilaisessa keittiössä on 365 turskareseptiä. En tiedä, monesko se minun tilaamani ruoka niistä oli, mutta oli se tavattoman hyvää. Pitkään aikaan parasta kalaruokaa, mitä olen syönyt. Sen kanssa tarjottu minttuperunamuusi sopi annokseen tavattoman erinomaisen hyvin.

Tämä gourmet-ravintola oli lähes Suomen hintatasoinen. Paitsi viinit olennaisesti halvempia. Kallein valkoviinipullo, jonka sitten valitsimmekin (Alentejon hyviä valkkareita ei Suomessa juuri koskaan ole myynnissä), maksoi vain 24 euroa. Suomessa vastaava viini olisi ravintolassa kaksin, kolminkertainen. Yleensä lissabonilaisessa ravintoloissa pullollinen hyvää portugalialaista viiniä maksaa kympin, vähän toista.

Kaupoissa on viinien hintahaarukka yhdestä eurosta kolmeenkymppiin. Ruoka on paljon halvempaa sekä kaupoissa että ravintoloissa. Vaatteet edullisia, paitsi tietysti Gant,  Armani, Ralph Lauren yms. maailmanmerkit ihan yhtä kalliita kuin missä muualla hyvänsä. Elektroniikka Suomen hinnoissa, kodin sisustustilpehöörit ja astiat halvempia kuin Suomessa.

Mutta palatkaamme vielä Largoon. Se paljastui lopulta ranskalaisten ravintolaksi ja enemmän kuin puolet täyteen tulleen ravintolan asiakkaista oli ranskalaisia. Ja se mikä hämmästytti oli, että ravintolassa sai tupakoida, nimenomaan siellä lehtereillä, jossa mekin olimme. Ja kyllähän se tuntuu ikävälle kun naapuripöydässä juppi ranskalaisukkeli sauhutteli ja oli muutenkin enemmän kuin vähän ärsyttävä.

Largosta lähdimme joka tapauksessa varsin tyytyväisinä, kylläisinä. Kymmenen jälkeen, hiljalleen kävellen, vielä nauttien lämpimästä, tummenevasta Euroopan reunan yöstä. Mutta oli jo suunnattava kohti hotellia. Olisi voinut vielä jäädä kaupungillekin, kun ei kerran satanutkaan, mutta hakeuduttava yöpuulle. Aamulla varhain lähtö kohti Helsinkiä ja kotia.

Talviaikaan siirtyminen aiheutti hieman huolta. Ollaanhan oikeaan aikaan, toimiihan herätykset jne. Tilasimmme respasta wake-up´n kuudeksi ja tehtiin taksitilaus valmiiksi, ja eikun nukkumaan. Citybreak Lissaboniin lopuillaan.

Aamulla klo 7 taksille
(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Myrskyisän yön (siis vain sää, ei meillä myrskyä :)) jälkeen aika hyvästella Real Palacio, jota sitäkin voidaan suositella, ehkä vähän syrjässä, mutta hyvä, siisti, hiljainen, hillitty ja charmantti.  Taksissa soi kaihoisa fado, J:kin huokaili Lissabonista lähtemistä mutta oli tytöllä  jo ikävä kotiinkin. Totesin nuorille, että en koskaan ole reissussa kiinnittänyt niin paljon huomiota autojen renkaisiin ja vanteisiin, ja koiriin. Väistämättä tässä matkaseurassa nämä ovat olleet aika ykkösjuttuja. Kuten sanottu ei kirkkoja, ei museoita. Autontenkaita ja koiria. Uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita, ja tarpeellisia.

Lentokenttä ei ollut ainoa paikka joka oli jo koristeltu joulukoristein.

Aeroportossa oli pitkät jonot check-inniin. Vasta tässä vaiheessa kerroin matkaretkueellemme, että olin yrittänyt saada meille matkustusluokan vaihdon. Minulla kun edelleenkin noita Plussa -pisteitä on yllin kyllin. Jonossa sitten jännitimme, kuinka käy. Ja tukimme sitten check-in -tiskin aika pitkäksi aikaa. Portugalin Marietta yritti ja puhui, puhui ja yritti. Vaikka nimenomaan olin Finnair Plus- palveluun pistänyt  viestiksi , että business-paikat kaikille tai ei kenellekään, saimme kuitenkin liput 3 + 1 siten, että J. olisi yksin joutunut Economy-paikalle. Juniori päätti ritarillisesti mennä tyttöystävänsä kanssa tavallisille paikoille.  Koneessa purseri onneksi järjesti , että pääsivät vierekkäin.  Ja saivat exit-paikan ja yhden ylimääräisen penkin käyttöönsä. Pehtoorin kanssa nautimme business-luokan brunssin:  oikeilla työkaluilla, lisätilalla ja shampanjalla. 🙂

Lissabonista lähtiessä nousu – edelleen jatkuvan, kohtuullisen myrskyisän sään vuoksi ­ – aika vaappuva, ja perämies varoitteli odotettavissa olevasta turbulenssista, mutta ei se onneksi kauan kestänyt.  Lento Lissabonista suoraan Helsinkiin, ei Lontoon kautta kuten mennessä. Ja Helsingissä juuri ehdittiin Oulun koneelle.

Oulun pimeyttä vielä lisäsi joku katuvalo-ongelma, Pohjantielläkään ei valoja, ei oikein missään. Tuntui todella että tultiin, pimeään, kylmään, pohjoiseen. Mutta takana mukava lomanen. Lissabon on hyvä kaupunki.

Lissabonia uudesta perspektiivista…

Eilen iltapäivällä loppunut sade jatkui tänään suunnilleen silloin kun me lähdettiin liikkeelle. Ehdittiin juuri ja juuri nähdä Eduardo VII -puisto ylhäältä – olisipa paistanut. Ei paistanut, pian jo satoikin.

Annoimme periksi ja hyppäsimme taksiin. Amoreiras ostoskeskuksessa olisi ollut mökille uudet sänkypeitot, ISO tuvan pöydän liina (lue: matto jota voisi pitää pöydällä). Turhan tilaavieviä ostoksia olisivat olleet. Sellaisen pöytäänlaitettavan leipäleikkausalustan ostin. Ja töihin suklaat. Nuoret löysivät enemmänkin, ja me saatiin J:lta lahjakin.

Alkuiltapäivästä käytiin hotellilla katselemassa uutisia, joissa näytettiin tulvakuvia ympäri Portugalia ja Pohjois-Portugalissa satanutta räntää ihmeteltiin joka kanavalla. Ei mennyt ihan niin kuin piti tämän city breakin kelit. Onneksi torstaina oltiin nautittu ulkoilmasta ja lämmöstä oikein reilummanlaisesti.

Päätimme ett sateiseen lauantai-iltapäivään sopi Solar do Vinho do Porto! Siis vierailu Bairro Altossa olevaan portviini-instituuttiin. Siinä on jotain merkillistä siirtomaavallan englantilaista tunnelmaa. Jyhkeä rakennus, jossa on isoja saleja, pehmeitä laiskanlinnoja, joissa voi istuskella ja testailla portviinejä. Tosin kovin kulahtanut paikka jo oli. Tilasimme muutaman maisteluannoksen: 20 ja 30 vuotta vanhoja Tawnyja ja kaksi Colheitaa toinen vuosikertaa 2007 ja toinen vuosikertaa 1963! Olihan se vanha Colheita niin hyvää, että sellainen sitten päätettiin kotiin kuljettaa. T & J eivät moisista innostuneet.

Ja sitten Orienteen. Se Casino. Nyt sen vuoro. Passit mukana ja taas taksiin. Suunnilleen samanlainen matka kuin meiltä kotoa Oulunsalon lentokentälle (n. 35 – 40 euroa taksilla) maksoi just ja just kympin. Casinon edessä oltiin 10 minuuttia ennen kuin se aukesi (klo 16) ja hurja millainen jono siihen jo tuli. Puolensataa peliaddiktia? portugalilaista odotti pääsyä valtavaan Casinoon jossa on yli 1000 laitetta, pokeri- ja rulettipöytiä ja Black Jackeja ja kaikkea.

Tummia lasipintoja, vaaleanpunaisiin frakkiliiveihin pukeutuneita pelienhoitajia, baareja ja sellaista mistä ei paljon ymmärretty. Mutta hieno se oli. Me muuta katselimme vierestä kun T. pelasi yksikätisiä ja joitakin muita (heaven knows mitä) koneita. Ja jäi sitten vähän voitollekin. Ei meillä mennyt siellä tuntiakaan. Ja mikä surkuhupaisinta: siellä ei tarvittu niitä passeja! No nähty ja koettu on.

Sade taukosi Casinolta lahtiessa: siellahan se Euroopan pisin silta.

Sitten ilta. Ihan ainutlaatuinen. Kerron siita huomenissa. Nyt on mentava jo nukkumaan, silla aamusella on hyvin varhain lahto kohti kotia…

Myrskyisa Lissabon – sateen suojassa

Lissabonin perjantai aukeni pilvisenä, tuulisena. Tuuli vain yltyi, liki myrskyksi. Ja kymmenen jälkeen alkoi sataa. Eikä mitään tihkua! Kaatamalla sitä tuli. Onneksi kuitenkin on lämmin.

Meillä vain kaksi pikkusontsaa mukana, mutta eihän se ollut este lähtemiselle. Hotellista lähimmälle metroasemalle (muutama sata metriä) melkein juosten ja silti kohtuullisen kosteina ryhdyimme etsimään oikeaa linjaa kohti Orientea. Helposti löytyi. Siisti ja uusi metro jonka asemilla toinen toistaan hienompia kaakeli (azulejo)seiniä.

Oriente on Lissabonin keskustan ulkopuolella, vuoden 1998 maailmannäyttelyä varten rakennettu valtava kompleksi, jossa on museoita, iso Vasco da Gama -kauppakeskus, maailman toiseksi suurin akvaario, Casino, ravintoloita. Meille uusi paikka, ja jos olisimme kaksistaan, emme ehkä sinne olisi menneetkään, mutta nuorten ehdoilla.

Akvaariossa vierähti hyvinkin pari tuntia. Kolmas (Cape Town ja Dubai) iso akvaario vuoden sisään, mutta silti fisuja ja muita mereneläviä on mukava katsella. Nuoria kun en edes yrittänyt houkutella museoihin; tämä passasi kaikille oikein hyvin.

Sitten oli tarkoitus kevyen lounaan jälkeen mennä Casinolle. Mentiinkin oikein taksilla! Kun ei tarkkaan tiedetty, missä se on ja kun satoi mielettömästi vettä, päätimme mennä pirssillä  – semminkin kun se on täällä vallan edullista. Oisko matkaa tullut vajaa kilometri ja hinnaksi huiketa kolme euroa! Hiukkasen nolotti tuommoinen matka.

Noh, Casino vielä iltapäivällä kiinni, ajateltiin jäädä odottamaan sen avautumista neljältä, mutta sitten hoksattiin, ettei kannata: meillä kun ei ollut passeja mukana! Hitto kun ei voi oppia aiemmistakaan kokemuksista (Maltalla ihan samankaltainen juttu, joten ikinä en ole vielä Casinoon päässyt. Huomenna mennään!! sanoivat T & J).

Huomenna varmaan näemme myös Euroopan pisimmän (17 km) sillan: tänään sateessa ja sumussa ei juuri näkynyt,saatikka, että olisimme kuvanneet.

Ajelimme metrolla takaisin hotellille. Ja sitten: El Corte Ingles (Iberian niemimaan Stocka. Lissabonin ECI on sellainen Helsingin Stockan kokoinen) joka on hotellin nurkan takana. Kaikki 10 kerrosta tuli käytyä: enkä ostanut lautasliinoja, en yhtään astiaa, en mitään ruokia. Muistan ajan, jolloin en tiennyt, mitä tarkoittaa ”Aseccories”: nyt huomasin roikkuvani vyö-, huivi-, laukku-, koru- osastoilla aika kauan. Ja nyt on helmikuun rotissööri-kapituliin asuste, jolla teen vanhasta iltapuvusta ihan uuden. J

Illalliselle Chiadoon, Bairro Altoon. Kävelimme hetken Rua Garretia, mukavaa seutua, ihan erilaista Lissabonia, täällä ei ole koskaan käytykään. Olisi kannattanut. Ja sitten syömäään: Cafe No Chiado oli ravintolan nimi. Kannatti mennä. Kirjallinen pieni, hyvän palvelun, hyvän ruoan pieni ravintola Rua Garretin (paikallinen Rotuaari) sivukadulla. Nuorille pihvit, meille pehtoorin kanssa mereneläviä (kannattaako Lissabonissa muuta syödä, vielä ei olla yritettykään … )  ja kaikki olimme tyytyväisiä. Kaikkeen.

Matkalla hotellille soitin tyttärelle; ikävä tuli.

Nyt mietitään huomista.

Lissabonin torstai

Leppoisa, lämmin lomapäivä Lissabonissa kävelty ja saitteribussin kyydissä vietetty. Aamun puolipilvisestä keskipäivän + 22C asteen aurinkoon. Loistava kaupunkilomasää.

Lissabon on sitten viime kerran (1988) vaurastunut, siistiytynyt. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on Madridia miellyttävämpi kaupunki. Ihmiset ovat rauhallisempia, tunnelma melankolisempi mutta myös lussakampi. Täällä ei ole myöskään roomalaisten vuosituhantisen kulttuurin ylivertaista omanarvontuntoa.

Mutta kieli! Portugali kuulostaa venäjältä, tai on sellaista merkillistä romaanisten kielten ”murretta” niin kuin tanska on skandinaavisissa kielissä. Englantilaisia turisteja on, samoin saksalaisia. Ja sitten jenkkejä shortseissaan. Ei juuri muita. Turistikohteilla ei ruuhkaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Maques de Pombalin pömpöösi patsas on Parque Eduardo VII alapuolella. (ks. kartan yläreuna). Siihen asti kävelimme aamiaiselta ja ostimme päiväliput Double Deckeriin. Reilu puolituntia istuskeltiin kyydissä, katseltiin kaupunkikuvaa ja rakennuksia, lukuisia aukioita, joiden jokaisen keskellä oli joku äijä hevosen selässä. Pelkki ä ratsastajapatsaitako täällä on osattu tehdä? Pombal on kyllä pystinsä ansainnutkin; vuoden 1755 maanjäristyksen (jossa on arvioitu kuolleen noin 40 000 lissabonilaista) jälkeen markiisi rakennutti kaupungin uudelleen, Baixan tarkka ruutukaava-alue (kartan alaosassa) on tuolta ajalta. Nyttemmin mm. EU-rahalla restauroitu. Portugaliinhan virtaa eu-apuja liki Kreikan tahtiin.

No niin, siis. Jäimme bussista Praca do Comerciolla, eli Tejojoen rannassa. Kävelimme aukiolla, kuvailimme nautimme auringosta, J. kauhukseen näki meduusan rannassa. Ei ollut ainoa asia, jota meidän noviisimatkaseuramme kauhisteli. Montaa muutakin asiaa kummasteli ja ihasteli. Sellainen tekee matkasta mukavan muillekin. Näkee itsekin uusin silmin kun on uutta seuraa mukana.

Sitten hyppäsimme ratikka numero 28 kyytiin. Vuosikymmeniä Lissabonin seitsemän kukkulan välistä joukkoliikennettä on hoidettu ratikoilla, ja osa näistä vanhoista on vielä liikenteessä. Sellaisessa siis nousimme Alfamaan. Sen asutus säästyi tuolta vuoden 1755 maanjäristykseltä, tulvasta ja tulipaloilta joten se kujat ovat vielä kapeita, idyllisiä, vanhoja.

Ja Alfaman olennainen osa on Sao Jorgen 1100-luvulta oleva linnoitus, jonka muureilta on hienot näköalat yli koko Lissabonin, Tejojoelle ja Bairro Altoon.

Minä vain mietin minnä oli meidän eväät?

No niitä kun ei ollut oli tepasteltava alas Rossio-aukiolle, jolta lähtevällä sivukadulla on paljon ravintoloita. Sinne siis lounaalle. Istahdimme ulkopöytään. Lounaan jälkeen Hard Rock Cafen vuoro. Moneskohan meille?

Sitten aikeena ostaa jälkkäriksi karkkibussi jatkaa doubledeckerin kyydissä. Aikamme pysäkillä odotettiin, odotettin ja odotettiin. Käytiin ostamassa paikalliset vaniljaleivonnaiset. Ah, juuri siltä niiden muistin maistuvankin.

Kuva kertoo myos siita kuinka edullista taalla on. Todella. Palannennen asiaan huomenissa….

Ja pääsimme sitten vihdoin taas ajelullekin. Belem, Monasteri, Siirtomaamuistomerkki kaikki … ne on joskus pieteetillä käyty katsomassa. Nyt vaan päällisin puolin. Kuuden kieppeissä kierros ummessa. Viimeinen pysäkki El Corte Ingles. Nuorten kanssa vielä siellä piipahdin. Pieni huilaus hotellissa; mietimme jaksammeko enää lähteä illalliselle. Ja jaksoimmehan me. Oikein otettiin taksi ja ajeltiin ”downdowniin”. Melkein vitosen maksoi.

Ravintolan ulkoterassilla söimme, katselimmme ohi lipuvia ihmisia, ei tavattomasti höpötelty, väsyttikö? Ehkä kymmenen kilometrin tepastelu oli jättänyt meihin jälkeinsä. Nuoriin enemmän kuin meihin 🙂

Yömyssyllä käytiin Kansallisteatterin ”portailla”. Nyt jo liki unilla…

Taalla Lissabon!

Bom-dia! Lissabonissa ollaan.

Lennot ajallaan, lentokentilla kaikki sujui, ja meilla on laukutkin mukana! Yesh!

Mitaan emme viela oikein ole nahneet, yon (kahdelta Suomen aikaan hotellissa) hyvin nukkuneet, juuri hotellin hurjan hyvan aamiaisen nauttineet ja nyt lahdemme kohti Lissabonin seitsemaa kukkulaa. Jos jostain saitteri-doubledeckerin kyytiin paastaisiin; aluksi ainakin.

Nettiyhteys ei huoneesta ainakaan viela pelita, joten raportointi voi jaada kovin satunnaiseksi…

Mutta nyt kaikki hyvin. Adios!

Hei, me lennetään!

Lakko ohi.

Me (R, P, T ja J.) lähdetään sittenkin.

Oulu – Helsinki – Lontoo (Heathrow)  – Lissabon. Hotel Real Palacio.

Puolen yön jälkeen Suomen aikaa olisi toiveissa olla perillä.

Laukut myös: Helsinki – Lontoo vaihto todella tiukka,

joten jos on lakon jälkeisiä sählinkejä – – niin onnistuuko? Katsotaan.

Kirjeenvaihtajanne linjoilla heti kun mahdollista…

Elämme jännittäviä aikoja

Aamulla sähköpostissa viesti, joka lämmitti, kovastikin, mutta toi myös mieleen vanhan Pentti Saaritsan(ko?) aforismin: ”Mikä helvetin maailma se tämä tällainen on, jossa kaikki huomataan vasta jälkeenpäin.” Hmmm. Ehkä tuo viesti ja tuo ajatus jättivät jälkensä tähän päivääni, ehkä olisin ollut erilainen, vähemmän huomaava jos aamu olisi ollut erilainen. …

Lenkillä mietin että voisin oikeastaan vaihtaa maisemaa pariksi päiväksi. Metsänsiimeksestä, Toppilanrannan suttuisesta merinäkymästä Euroopan reunalle, Atlantin rannalle…

Kuten huomaatte, kameran akkuongelmakin on ratkaisu, läppäri on ladattu, sateenvarjot ja aurinkolasit etsitty esille valmiiksi. Vielä kun löytyisi lentokone, joka veisi meidät Helsinkiin…  Olen levoton, kovin levoton. Tulisi jo tieto!

Tein täsmäiskun työpaikalle tänään. Siellä oli mukavaa. Mitäs jos ottaisinkin tavakseni ryhtyä tekemään useammin duunia kotona? Tuollaisia puolikkaita, tehokkaita, tapaamisista, seminaareista ja kokouksista täyteliäitä päiviä ja sitten taas kotiin lukemaan ja kirjoittamaan… Joo, onnistuuhan se näin satunnaisesti, näin loma-aikana, mutta jos siirtyisin vakituisesti kotiin etätyöskentelemään, sillä olisi kohtalokkaat seuraukset:  koti oli kyllä puhdas ja puleerattu, mutta muutoin perhe kärsisi, minä painaisin ainakin about 10 kiloa enemmän kuin nyt, päivärytmi olisi mitä sattuu ja pitemmän päälle työnsaattokin ja asioista tietäminen niin ja näin.

Työt töissä, lomat reissussa – se olisi nyt missio.

Lakko – ja lukemisesta vielä

Lakko. Se on päivän sana. Pahinta on tämä epätietoisuus.

Ei päivällä ole ollut edes mitään tietoa, onko neuvottelut käynnissä? Juuri nyt tuli tieto, että huomenissa neuvotellaan, eli viime metreille menee taas. Meillä on siis aiottu lähtö keskiviikkona kahdelta Oulusta.

Aina nämä lakonuhat/lakot on oppilaitosten syys- tai hiihtolomaviikoilla. Kun olimme lähdössä Maltalle 2006 (kuvia klik, klik) oli silloinkin Finskin lakko (vai oliko se se loma, kun säiliöautot olivat lakossa, eikä lentokoneisiin saatu löpöä, any way, lakko kuitenkin)  ja meille tuli jo Aurinkomatkoilta tieto, että reissu peruttu. Purettiin laukut ja oltiin lievästi raivona. Sitten yöllä tulikin viesti, että sittenkin aamukoneella Hesaan ja kohti Maltaa. Silloin meni melkein vuorokausi matkantekoon Oulusta Maltalle.

Päästäänkö nyt reissuun vai ei? Entäs jos mentäis junalla Hesaan, niin päästäiskö sitten Helsinki – Lontoo – Lissabon väli? Jos nyt varaan junaliput, mistä tiedän, että päästään edes ulkomaan lennolle. Sitten ollaan Helsinki – Vantaalla matkalaukuissa vetimet 15 – 20 lämpöön ja edessä junamatka takaisin kotiin?

Eniten harmittaa J:n puolesta. Juniori on tyttöstävänsä J:n kanssa lähdössä mukaamme. Ja J. on säästänyt kovasti, hommannut elämänsä ekan passin, lauantaina hankittiin matkakamppeitakin ja kaikkea on jo suunniteltu. J. ei ole paljon elämässään reissannut: Tukholman ja Tallinnan nähnyt, joten odotukset korkealla. Hard Rock Cafe ja Casino, Euroopan pisin silta ja yksi maailman suurimmista akvaarioista, fado-ravintola ja El Corte Ingles haaveissa tsekata. Haaveissa mennä vanhoilla raitiovaunuilla Alfamaan ja hissillä (sama suunnittelija kuin Eiffelin tornilla) Bairro Altoon. Istuskella Baixan katukahviloissa ja nauttia ihania pieniä portugalilaisia vaniljaleivoksia. Pehtoorin kanssa portviini-instituutti ottaa uudemman kerran tarkasteluun. Kun 80-luvun lopussa siellä kävimme, emme paljon portista perustaneet. Nyt tilanne on vähän toinen…

Jos lakko tulee lopetan tämän puolittaisenkaan loman pitämisen ja menen töihin! No huomennahan menen joka tapauksessa – ja jos menis arkistoon loppuviikoksi. Olis edes jotain ympäristön vaihdosta! Se ei nyt kyllä ihan ole sitä mistä olen haaveillut! Noup!

_______________________________________________________

Finnairin lähteviä/saapuvia/peruttuja -sivua pitkin päivää tsekatessa olen välillä lueskellut myös muiden blogeja,
ja vähän rupesi harmittamaan, etten hoksannut haastaa Irmaa, MekuRua ja Kaisaa tuohon ”kuvaile itseäsi kirjojen nimillä” -haasteeseen.

Systeri onneksi haastoi Irman, jonka kiinnostava kirjalista on täällä.  

Myös Katse avartuu– ja Sukututkijan loppuvuosi -blogien pitäjät lukevat paljon; olisi kiinnostavaa saada heidänkin listansa – jollei ole liian henk.koht. juttu…

Oma lukupäiväkirjani, jota olen nettiinkin päivitellyt, on tämän linkin takana. Nettiversio laahaa aika pahasti jäljessä, mutta vakaa aie on ihan pikapuoliin saattaa se jotensakaan ajan tasalle.

Miesten vaatetuksesta

Tänäänkin Suuri Ruoanlaitto Päivä. Olen tehnyt kaikenlaista. Kokkailin kaikkea sellaista, mistä nuoret pitää. Juuri söimme pitemmän kaavan mukaan neljästään.  Hassu olen, mutta hurjan hyvälle se tämmöinen tuntuu.

Muutenkin sellainen perheviikonloppu. Eilen aamupäivä oltiin nuoremman nuorenparin kanssa kaupungilla monta tuntia shoppaamassa. Pojalla ei kertakaikkiaan ollut enää sopivia housuja, ei ehjiä kenkiä, ei syys/talvitakkia joten ei muuta kuin kauppaan. Meitsikin kelpuutettiin pitkästä aikaa mukaan vaateostoksille. Poika on jo pari vuotta käynyt itselleen vaatteet ostamassa, mutta nyt oli kyse niin massiivisesta hankintaerästä (ja rahanmenosta!) että äippä sopi völjyyn.

Kun lapset olivat ala/yläasteiässä lähdettiin yleensä syksyin keväin kolmestaan ostamaan koulu/talvi/kevätkampetta. Tytär oli jotensakin kohtuullisen kiinnostumaton mistään, ei olis voinut vähempää kiinnostaa mitkään uudet vaatteet, ja poika kulki hyllyltä toiselle, rekiltä kolmannelle: ”katoppa äippä, tämä huppari sopis hyvin niiden mun ruskeiden skeittifarkkujen kans” tai ” farkkutakki ois aika siisti jos laittais valkosen  t-paidan sinne alle ja sitte mustat Levikset” …

Ja ehkä paras juttu pojan pukeutumisinnosta oli kun teetätettiin seitsemänvuotialle puku: oli tulossa häät, muutamat muut isommat juhlat ja oli tuttu ihminen ompelemassa. Hieno puku tuli, poika tykkäsi siitä niin, että kysyi, eikö saisi ekaluokalle mennessään ensimmäisenä koulupäivänä pistää sitä päälleen. Varjelin lasta, ja kielsin.

Mutta onpa tuo aina osannut vaatia vaatteensa ja hurjan hyvä värisilmä pojalla on. Ja mikä parasta, pitää huolta, että vermeet on siistit. Yläastevuosina koulun ja oman bändin keikoille mennessä oli oltava coool. Ja tietää milloin on kauluspaidan aika.

Eilen olin kovasti mielissäni kun poika halusi ostaa vakosammarit. Ehdottamaani kirjoneuletta ei sitten kyllä enää hyväksynyt… 🙂

Jos minä jostakin kamppeesta miehillä pidän niin vakosammareista. Leveävakoisista ruskeista vakosammareista. Jos niiden kanssa on vielä kaunis villapaita ja ruudullinen paita niin minä olen jo aivan vakuuttunut, että kyseessä täytyy olla hyvä tyyppi. Ja kengät on tärkeät! Usein katson ensimmäisenä kädet ja kengät. Ne kertovat miehestä jo tavattoman paljon … 🙂

Jos miehellä on valkoiset kengät (lenkkareita, tennareita tms. ei lasketa) ja jos niissä on vielä viisto korko, niin on vaikea vakuuttaa minua enää yhtään mistään. Autokauppias tai lääkäri, jolla on valkoiset nahkakengät, on auttamattomasti skipattu minun luottamukseni ulkopuolelle, saatikka, että ystävystyisin sellaisen kanssa… 🙂 no joo, eihän ne kengät miestä tee, mutta kyllä vakosammarit ja jumpperi yleensä ovat tae hyvästä seurasta. Heh!

Mitenkäs pehtoori pukeutuu? Hyvin.  Eikä minun tarvitse vaateostoksille kanssaan lähteä. Itse vaatteensa hommaa, ja vetimensä reissuun pakkaa. Ei ole ollut valittamista, kovasti olen kamppeistaan tykännyt. Oliko vakosammareissa ja tummansinisessä neuleessa kun lukioaikana seurustelun aloitimme? Ei, ei ollut. Oli Hai-saappaissa, farkuissa ja nahkatakissa. Hyvin kelpasivat nekin. 🙂 En kerro, kuinka kauan siitä jo on.

_______________________________________________

Klo 21.08: lakko alkaa huomenna!!Voi prkl! Miten me Lissaboniin mennään? Ei mitenkään! Voi itku!

Toinenkin haastevastaus tälle päivälle

En osallistu yleensä tällaisiin haasteisiin (vain valokuvatorstai ja ruokahaaste meitsin juttuja) enkä lähetä niitä eteenpäin, mutta nyt teen poikkeuksen. Ihan kuten teki Helena, joka minut haastoi. Ja minäkin pistän haasteen eteenpäin. Kaikille, jotka haluavat ottaa haasteen vastaan ja erityisesti sisarelleni Railatertulle tämän haasteen heitän. Ja ehkä ehdotan haasteeseen vastaamista myös Koivulle, armoitetulle kommentoijalleni, jonka tiedän lukevan paljon… Haastehan ei velvoita, mutta jos..  Tämä oli oikeastaan aika hauskaa.

Haasteessa on vastattava annettuihin kysymyksiin. Ideana on vastata kysymyksiin omaa elämää kuvaavin kirjojen nimin. Lupa on valita kaunokirjallisuutta tai muuta, omasta hyllystä löytämiään tai lukemiaan tai muuten vain kiinnostavia kirjoja.

Minä päätin lisätä vaikeusastetta ja valita vain niitä kirjoja, jotka on täällä kotona kirjahyllyissä.

Oletko mies vai nainen?

Matkaan naiset (Anja Porio, Irja Askola)

Kuvaile itseäsi

Sieppari ruispellossa (J. D. Salinger)  tai

Oman elämänsä sankari (John Irving)

Ja miksi viime aikoina on tuntunut että myös  Don Quijote (Cervantes)

Kuinka voit?

Hiljaa virtaa Don (Mihail Solohov) 

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi

Täällä Pohjantähden alla (Väinö Linna) tai

Maailman paras kylä (Arto Paasilinna)

Kuvaile työtäsi

Neliosainen kirjasarja Suomalaisen arjen historia

Kuvaile harrastuksiasi

Lappi a la Carte (Tapio Sointu)

Digikamera tehokäytössä (Reima Flyktman)

Minne haluaisit matkustaa?

Kilimandzaron lumet (Ernst Hemingway)

Rooma, ikuinen illallinen (Andreo Larsen)

ja ainakin kymmenen muuta ….

Kuvaile parasta ystävääsi

Mies (Oriana Fallaci)

Ystävyyden piiri ( Maeve Binchy)

Mikä on lempivärisi?

Sininen valo (Matti Lukkarila)

Millainen sää nyt on?

Oli synkkä ja myrskyinen yö (Charles Schultz)

Mikä on paras vuorokaudenaika?

Uuden aamun lupaus (Karen Casey ja Martha Vanceburg)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

Vatsan muistelmia (Armas J. Pulla)

Koti keittiössä (Hans Välimäki)

Herkullista historiaa (Andreo Larsen et al.)

Päivän mietelause

Ruokaa Amore (Anthony Capella)

Millainen on parisuhteesi?

Järki ja tunteet (Jane Austen)

Mitä elämä sinulle merkitsee?

Elämää vuoden kaikki päivät (Kai Sievers, toim.)

Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Rakasta sinä vain (Kai Nieminen)

Käsityksesi kuolemasta?

Kenelle kellot soivat (Ernst Hemingway) tai

Tanssi yli hautojen (Mika Waltari) tai

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (Dee Brown)

Mottosi?

Tunnustan eläneeni (Pablo Neruda)

Lokakuun ruokahaaste: lahjaleipä

Lokakuun ruokahaasteena oli tehdä ruokalahja. Hyvä haaste, minusta on mukava viedä ja saada ruokalahjoja. Haaste kuuluu näin:

Niinpä haastan teidät kaikki tekemään lahjaruokaa – –  idea on siis tehdä jotain makeaa ja suussa sulavaa, jonka voisit viedä ruokalahjaksi vaikkapa parhaalle ystävällesi. Ja koska kyse on lahjasta, veikkaanpa että ulkoasulla ja esille panolla on iso merkitys tässä haasteessa.

No niin minähän päätin että nyt VIHDOIN teen niitä macaroonseja. Pakkaan ne kauniiseen itse tehtyyn kartonkirasiaan ja voila! hieno, suussasulava jälkiruoka on valmis. Ja päätin, että tällä kertaa teen niitä niin että onnistuvat. Teinkin niitä. Ja nyt totean, että  ihan yliarvostettuja, turhaan mainostettuja koko macaroonsit. Sitä paitsi ihan hyviä saa kaupastakin. Jotta ei sitten macaroonseja tähän skabaan.

Teen jotain, jota osaan, jotain jota olen monta kertaa vienyt tuliaiseksi, ruokalahjaksi, tarjonnut jälkiruokana – juustojen kanssa, josta pidän itse enemmän kuin yltiömakeista jälkkäreistä. Sitä paitsi haastaja Kirsikka on tunnustautunut leipäfriikiksi, joten siksikin …

Tein viemiseksi leivän. Leipä on hyvä lahja, sen voi viedä tupaantuliaisiin (suolaa mukaan; leipää ja suolaa on kautta maailmansivu viety uuteen kotiin), sen voi viedä jouluna naapuriin (joululimpun ohje on täällä), leipä on hyvää aamiaisella, brunssilla, piknikillä ja illallispöydässä juustojen kanssa.

Toscanalainen juhlaleipä sopii vietäväksi melkein milloin vain. Lahjan kanssa viedään Toscanasta, Chiantista ostettu liina ja Chiantin viini. Ja kimpale hyvää italialaista juustoa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Toscanalainen rusina-pähkinäleipä

3 dl vettä
35 g hiivaa
½ dl öljyä
1 rkl suolaa
1 dl rusinoita
75 g pähkinärouhetta
(tai kokonaisia kuorittuja pistaasipähkinöitä)
2 dl grahamjauhoja
1 dl ruisjauhoja
4 dl vehnäjauhoja

Liuota hiiva haaleaan veteen.
Vatkaa mukaan öljy, suola, rusinat, pähkinärouhe ja graham- ja ruisjauhot.
Alusta taikina kimmoisaksi vehnäjauhoisilla. Anna kohota.
Leivo taikinasta kaksi pientä limppua ja kohota pellillä.
Voitele kohonnut leipä öljyllä ja paista ensin 250 asteessa noin 10 minuuttia,
ja sitten pudota lämpö 200 asteeseen.
Jatka paistamista vielä noin 25 – 35 minuuttia.

Lahja pakataan sellofaaniin ja asetellaan Pentikin leipälautaselle ja mukaan voiveitsi ja La Motte -voita. Voin suolaraidat näkyvät…

Voi, kuinka ihanan suolaista se on tämän makean leivän kanssa. Niin, eihän tämä ole ihan tavallinen jälkiruoka, eikä kovin makeaakaan, mutta lahja kuitenkin…

Periaatteessa lomalla

Tiedättekös, mistä tietää, että meidän perheellä on syysloma lähellä?  Tästä:

Ilmailualan Unioni IAU ry uhkaa aloittaa lakon ilmailualan teknisiä palveluja tarjoavissa yrityksissä maanantaina 25.10.2010 klo 5.00, ellei ennen sitä päästä sopimukseen uudesta lentoliikenteen palveluja koskevasta työehtosopimuksesta. Alkaessaan IAU:n lakko vaikeuttaisi Suomen lentoliikennettä, myös Finnairin lentojen liikennöintiä.

Aina joku lakonuhka. Aina. Ja tässä voi vedota vain blogi-aikakauteen (esimerkiksi ja tämä), mutta ”aina” on paljon pitempi ajanjakso.

Noh, lomakin alkaa tosiasiassa vasta keskiviikkona, aikaisintaan.

Roudasin tänään töistä kassillisen luettavaa ja tiistaina on tutkijaseminaari, johon mennessä kassillinen olisi jotensakaan selattava. Se, että syyslomaviikko jää torsoksi, antoi omalletunnolleni luvan mennä tänään duuniin vasta aika myöhään, – joten ehdin käydä haudalla (jo kuusi vuottako siitä on?), ja lähteä aika aikaisin kampukselta kotiin. Ehdin käydä lenkillä ennen kuin juniori nälkäisenä istahti ruokapöytään.

Viikonloppuna aion ehtiä ulkoilla enemmänkin. On ulkoiltava – jos sää suinkin sallii. Mutta nyt on juuri oivallinen sää sytyttää takka, hakea Lissabonin matkaopas, Don Quijote, Sirpa Kähkösen Rakkauden ja tulen liekit, viltti, punaviinilasillinen  ja istahtaa takkatulen ääreen, jossa pehtoori on jo toisen tuolin vallannut.

Sittenkin loma jo nyt 🙂

Työterveyslääkärissä

L: No päivää! Mikäs se ongelma on? Mikä vaivaa?

M: Silmät! Ne kutisevat, ovat kipeät, turvonneet, ei tahdo nähdäkään mitään kun luomet ovat niin turpeat ja arat.

L: Jaahas, katsotaanpas. Ovatko ne nyt erilaiset kuin tavallisesti?

M: No ovat. Enhän minä nyt tämän näköinen ole normaalisti [herra varjelkoon!], ja niiden takiahan juuri tulinkin.

L: Oliskohan se allergiaa vai mitähän se mahtaisi olla?

M: Sitähän vähän niin kuin tulin selvittämään.

L: Onkos sitä taipumusta allergiaan?

M: On. Monenkinlaista. Ja viime kesä oli poikkeuksellisen vaikea, ja vielä koko syksyn olen syönyt antihistamiinia ja käyttänyt kortisonisuihketta. Silti nenä on koko ajan tukossa, ja korvat usein lukossa. Ja muutenkin matala ääni tahtoo häipyä ja sortua, varsinkin kun luennolla joudun puhumaan, opettaessa se häiritsee aika lailla.

L: Onkos sitä opetusta paljonkin?

M: On sitä välillä ja kun en muutenkaan ole niin kovin hiljainen … ääntä tarvitsen.

L: Voisitkos opettaa sillä lailla näyttämällä kuvia?

M: Voi hyvä tavaton! Opettaa yliopistossa näyttämällä kuvia? Sillä laillako teillä lääkiksessä tehdään?

– ei en sanonut mitään tuollaista, tyydyin vain katsomaan työterveyslääkäriä  hyvin, hyvin ihmeissäni.  Totesin ainoastaan, että en voi. Siis en voi opettaa vain näyttämällä kuvia. Mietin hiljaa mielessäni, että mitenhän kanditutkielmien tekoa voisi opettaa näyttämällä kuvia tai miten opettaa arjen historian tutkimustraditioita tai mikrohistorian klassikoita näyttämällä kuvia?! Hallelujaa!

L: Niin mutta varmaan pitäisi nyt sitten jotain allergialääkitystä ryhtyä harkitsemaan…

M: Minulla on jo kortisonisuihke ja antihistamiini ja säilöntäaineettomat silmätipat ja -geeli. Ja silti silmät turpoavat ulos päästä. Voisiko tämä olla aineenvaihdunnallinen juttu? Tai johtua kilpirauhasen vajaatoiminnasta?

L: Sehän se voisikin olla. Kilpirauhaskokeet pitäisikin ehkä tehdä. Kirjoittaisinko jonkun reseptin myös?

Bingo!

Johan oli tervehdyttävä työterveyslääkärissä käynti!

Katsoin kuitenkin luvalliseksi lähteä jo kolmelta duunista, ja soitimme eksnaapureille ja mentiin porukalla Hai Longiin syömään. Ruoka oli hyvää, mutta vielä parempaa oli nähdä näitä ihmisiä. Olenhan sanonut sata kertaa, että ystävyys ei katso ikää.

PS.

Helena haastoi minut omassa blogissaan vastailemaan kysymyksiin… Vaikeita kysymyksiä . . Jättänen vastaamisen viikolopulle. Ja nyt lähden läträämään silmätippojen kanssa.

Myrskyvaroitus

Heti aamusta jälleen pilvistyvää, joskin vielä tyventä. Puuskittain yltyvä syystuuli teki ilmapiiristä sähköisen, ja lämpötila nousi, tosin vain myrskykeskuksessa. Muualla kampuksella lämpötila pysyi ajankohdan normaalin keskiarvon alapuolella.

Heikkoa näkyvyyttä, mikä iltapäivää kohti vain heikkeni. Siitepöly- tai ehkä sittenkin joku muu allergiavaroitus lienee myös tarpeen.  Ajoittaisiakaan helpottavia, ilmaa puhdistavia sadekuuroja tai muita isompia puuskia ei ole ilmennyt, eikä kai ole odotettavissakaan. Pieni tornado juniorin huoneeseen on kuitenkin mahdollinen.

Ohutta yläpilveä ja hetkittäistä sään selkenemistä oli havaittavissa puolen päivän tienoilla, mutta iltaa kohti matalapaine jälleen voimistui.  Rajuilmaksi tilanne tuskin kääntyykään, sillä iso mukillinen lohduttavaa kaakaota ja kirja auttanevat, ja Tuulestatemmattu  tyyntyy  leppeän lounatuulen kaltaiseksi  🙂

Että minä olen ollut pahalla tuulella tänään!

________________________________________________________________________________________________

Aihepiiriin liittyvää kuvitusta

1) Blogin oikeassa palkissa on Lissabonin säätagi.
Reaaliaikainen (Portugalissa kello 2 tuntia meistä jäljessä)
tieto Atlantin rannikon lämpötilasta.  ->>

2) Viime Helsingin reissulla Akateemiseen livahdettuani ostin tämmöisen.

Sisällysluettelo (klikkaa suuremmaksi, näet paremmin) kertoo,
mistä kirjassa on kysymys. (Yöpakkasista? :-))

Mukava pikku kirjanen,
jota voisi käyttää mikro/paikallishistoriallisissa kuvauksissa apuna.

3) Ja pari klassikkosääennustetta. Ensin vähän pidempi.

Sitten taattua Kummeli-kamaa, lyhyesti.

Joskus voi olla tällainen päivä

On sellaisia päiviä että aamulla herää hyvissä ajoin ennen kuutta, hyvin nukkuneena, ilman että kello herättäisi. Lähtee kyselemättä salille, jossa treeni kulkee, eikä malttaisi lähteä kotiin ja suihkuun, vaan haluaisi tehdä vielä muutaman sarjan taljalla ja stepperissa kuunnella muutaman Rasmuksen biisin. Mutta ei auta. Noh, aamiaispöydässä on ihana nauttia myslileivästä ja isosta mukillisesta kahvia. Tukka föönäytyy suosiolla ja helposti löytyy kamppeet, joissa olo tuntuu sopivalta ja mukavalta; ryhtikin on parempi kuin yleensä.

Sellaisina päivinä töissä havahtuu yhdentoista aikoihin: Hyvänen aika! joko se on noin paljon. Eväänä on tonnikalasalaattia, jossa erityisen makoisia ja makeita tomaatteja ja jälkiruoaksi vielä pieni viipale omenapiirakkaa. Sovitut opiskelijameetingit ovat mielekkäitä, tuntuu että kandiseminaarityö etenee ja toiselle saa luotua motivaatiota, jotta Kelan ahdistelulta vastaisuudessa vältyttäisiin.

Päivään kuuluu pari antoisaa puhelinkeskustelua: on mukava vanhojen tuttujen, toispaikkakuntalaisten historia-alan ihmisten kanssa vaihtaa mielipiteitä.  Sellainen tuo hyvän mielen ja työ maistuu.

Pieni kiire merkitsee, että työ sujuu, asia toisensa perään järjestyy ja siinä ohessa artikkeli muotoutuu kristallisoiduksi tieteelliseksi tekstiksi. Turhanaikaista käytävillä kuljeskelua tai nettisurffailua ei tule mieleenkään harrastaa. Työ vie. Flow´sta nauttii.

Iltapäivän jo pimetessä, kotiin ajellessa tuntee, että on saanut jotain aikaiseksi. Miettii, josko lähtisi lenkillekin kun on niin mukava ilma:  seesteinen ja syksystä huolimatta melkein lämmin.

Voihan sellaisia päiviä tietysti olla. Tänään ei ollut sellainen päivä. Ei todellakaan.

Taukojumppaa

Tässä kuukausi sitten ollessamme ostamassa tyttärelle synttärilahjaa, hoksasin urheilukaupan kassan viereisellä pienellä pöydällä, ”poistohintaan” pienet, sievät käsipainot. Ja vielä siniset! Mieheni vielä yllyttäessä ostin  puntit pois kuleksimasta. Toinen paino jäi tähän kotikoneen pöydälle ja toisen vein töihin. Ne on olleet hyvin kätevät. Muistan aina välillä painon kanssa lepuuttaa kättä, venytellä juilivaa olkavarttani. Paino kun on käden ulottuvilla, saatan huomaamatta ottaa sen käteeni ja vähän aikaa sen kanssa jumpata.

Tänään sitten taas  – suunnitellessani töissä paria kirjettä – leikin painolla, venyttelin ja jännitin – –  pikku punttini on vähän kuin kynä kädessäni, pyörittelen, teen ranneliikkeitä, – –  Kaikki meni hyvin siihen asti kun hoksasin, että opinto-ohjausasioissa tullut rovaniemeläinen sivuaineopiskelija, jonka kanssa olimme jo tovin keskustelleet, katseli minua tosi outo ilme kasvoillaan. Vähän kuin epäröiden, että olenkohan ihan täysillä työssäni… 🙂 Hih!

En edes ruvennut isommasti selittelemään. Sehän yleensä ainoastaan pahentaa asiaa, laskin puntin kylmän rauhallisesti syrjään, puolihuolimattomasti tokaisin: ”Tämä on kuule hyvä”, ja ryhdin kirjoittamaan todistusta, jota tyttö oli tullut hakemaan.

Onko se nyt muka niin outoa nostella puntteja töiden ohessa?

Robleemi

Mitä yhteistä on Noitavainojen uhrien muistomerkin paljastustilaisuudella, eilisen aamun mahdottoman hienolla, kuulaalla syyssäällä, väitöstilaisuudella, karonkalla, pojalle varatun asunnon rakennustyömaan esittelytilaisuudella, isolla täytekakulla, jonka olen värkännyt ja  tyttären tupareilla?

Kaikissa niissä tarvitsin kameraa. Olisin tarvinnut, olisin halunnut kuvata, mutta, mutta.  Keskiviikkona hoksasin, että kameran akussa ei ole kuin hippunen latausta jäljellä, ja kun ryhdyn lataamaan sitä tajuan, että olen unohtanut laturin mökille. No just! argh! Niinpä sitten soittelu, ajelu, surffailu ympäri Oulua: aikeena että ostan uuden laturin. Hyvähän se on olla kotona laturi ja mökillä toinen. Ja löytyykö sitä laturia? Ei, ei löydy. Ei ole maahantuojan varastossakaan. Siis toimitukseen voi mennä pari, kolme viikkoa! Ja meidän syyslomamatkakin on kohta, eikä minulla ole kamerassa virtaa??

Torstaina olleeseen laatan paljastustilaisuuteen otin pikkukameran, pokkarin. Puolihuolimattomasti räpsin sillä kuvia ja iltasella blogitekstiä kirjoittaessani keksin, että laitanpa kuitenkin yhden kuvan Kalevan lukijakuva -sivullekin, koskapa eivät toimituksesta olleet paikanpäälle vaivautuneet. Ja miten kävi? Tuo räpsähdyskuva on muutamassa päivässä noussut kymmenen katsotuimman kuvan joukkoon. Yli 2000 katselua! Joskus olen Kalevan lukijakuviin lähettänyt omasta mielestäni hienojakin otoksia, mutta ovatko  ne saaneet tuhansia katselejoita? No eivät ole, ei. Muutama sata on saattanut parhaimmillaan olla.

No sitten  väitöksessä ja karonkassa kuvailin hyvin säästeliäästi, ja tänään kun katson, onko latausta enää yhtään jäljellä, niin vieläkin on monelle kymmenelle kuvalle virtaa…

Siispä eikun kamera taas toimeen. Pojan tulevan asunnon naapuritontilla oli raksahommat vielä aikalailla kesken…

Lenkillekin otin Canonin reppuun.

Ja kakusta ja  ”mummutupareistakin” saatoin siis ottaa kuvia. Tytär on asunut jo vuoden Tuirassa (Hartaanselän rannalla,  jossa on juuri alkanut lippoaminen), mutta isovanhemmat eivät ole päässeet neidin kämppää toiveistaan huolimatta näkemään. No nyt oli sitten sovittu, että mie leivon vähäsen ja tytär kutsui Jäälin mummun ja papan ja murmelin kylään. Samalla vävykokelaan esittely… 🙂 Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jääliläiset on kuumeessa. Me kahvittelimme sitten pienemmällä porukalla.  Ja minä otin kuvia. 🙂

Lissabonin reissua varten pitää vielä keksiä laturiongelmaan ratkaisu. Ei oikein viitsi 480 km (yhteen suuntaan) ajella vain laturia hakemaankaan…

Väitöspäivä, työpäivä, hyvä päivä

Mielettömän hieno aamulenkki, pikainen huomisen kestien täydennys_Stocka-piipahdus, järjestelyä, runo korttiin, tukka kondikseen, kamera valmiiksi, missä väitöskirja? ja melkein juosten väitökseen. Tavattoman tiukka väitös oli. Maiju Lassila, Algoth Untola, Algoth Tietäväinen, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen  – yksi ja sama mies väitöskirjassa. Nämä monet nimetkö mahdollistivat/vaativat 700-sivuisen opuksen? Paljon muutakin kuin laajuus kritikoitavana. Oliko kaikki tarpeenkaan?

Väitöskahveilla oma äidinkielen openi, juuri se, joka vaati minua kirjoittamaan, lukemaan, oppimaan. Häntä on aina mukava tavata.  Ja minun oli mukava ilahduttaa häntä lahjalla. 🙂 Mitäs jos kaikki lukio-opettajat olisivat olleet kaltaisiaan? Olisinko oppinut enemmän? Ehkäpä.

Äkkiä väitöskahveilta kotiin. Karonkkapuheen viimeistely, vaatteiden vaihto ja jo viideksi!! karonkkaan. Leppoisa tunnelma, pieni karonkka. Vastaväittäjän kanssa paljonkin juttua. Tuttujakin. Ruoka hyvää. Ja pidin karonkkapuheen ilman kyyneleen häivähdystäkään!  Kollegan kanssa keskusteluja tulevasta, tulevista väittelijöistä. Tulevista töistä… Ja sitten taas hyvä olo, ja merkillisen mukava tunne siitä, että on kuitenkin voinut olla avuksikin – edes vähän. Väittelijän sukulaisten tapaamisen vieraus, tuttuus. Akateemisen maailman protokolla: vieraus toisille ja työn tekemisen täyttymys toiselle.

Nyt taas yksi projekti ohi. Ohi, ja hyvä olo.

Konsertissa

Irinan konsertissa oltiin ilta. Systeri oli hankkinut liput, muttei itse päässytkään, joten mehän mentiin. Irinahan on hyvä. Pokka ja Kymmenen kirosanaa… Hurjan hienoja biisejä. Nekin. Sanat sanovat oikeasti jotain ja naisen lauluääni on täynnä väriä ja voimaa. Siispä mieluusti lähdimme, joskin pikkuisen hoppu kokousduunipäivän (kolme pitkää kokousta on yhdelle päivälle ehkä hieman ylimitoitettua, mutta jaksoinpas vielä viimeisessäkin yrittää jotain) ja asioilla pyrähtämisen ja surkeahkon kiireessä hutaistun sapuskan jälkeen, mutta kolmea vaille seitsemän istuimme Madetojan salin etupenkillä valmiina.

Eka setti meni meillä vähän häneksi, koskapa äänentoisto, miksaus, basso tai whatever oli säädetty niin että Irinan ääni hukkui ja basso vain tuntui järjettömänä särinänä kovissa ja selkäytimessä. Auts. Tauon jälkeen siirryimme takapenkkiin ja olihan jo paljon parempi. Eikä voinut kuin ihailla toista lastaan odottavan (6 – 7 kuukaudella? raskaana) ja kuulemma vielä flunssaisen artistin kestävyyttä. Hyvin rokkasi ja lauloi.

Noitavainojen uhrien muistolle

Pyysivät muistomerkinjulkistamistilaisuuteen. Opiskelijat siis. On Humanistisen killan 45-vuotisjuhlaviikko, jonka ohjelmassa tänään oli vuorossa muistomerkinpaljastus. Olivat keksineet, jotta noitavainojen uhreilla ei ole Suomessa ainuttakaan laattaa, joten nyt olis sitten aika sellainen aikaansaada. Kaupungilta olivat kinunneet ”tontin” paikan (siinä se on Prisman ja Pörhön välissä) ja saaneet komean kiven laatan alustaksi. Meidän käytävältä professori julkistuspuhujaksi ja meille muutamalle ”kutsuvieraalle” taksi kampukselta kaupungin toiselle laidalle. Siellä sitten puolenpäivän jälkeen värjöttelimme kostean kylmässä ja kalseassa lokasäässä. Kylmä kuohuviini ei varsinaisesti ilahduttanut, mutta osoitti, jotta protokolla oli hallussa.  Ei meitä ollut paikalla kuin parisenkymmentä, – opiskelijat kertoivat, etteivät monet olleet  uskoneet eivätkä olleet ottaneet todesta, jotta sellainen oikeasti paljastettaisiin.

Limingantullin valinta paikaksi perustuu historiallisiin tosiasioihin; siellä on ainakin yksi noidan mestaus (ei niitä Suomessa poltettu) tehtykin. Mutta miksi juuri Ouluun tällainen laatta? No siksi kun sitä ei missään muualla Suomessa ole. On Oulussa tai tarkemmin ottaen Oulun seudulla 1600-luvulla kourallinen noitia (useimmat miehiä, Iissä yksi pariskuntakin, oliko meidän Hailuodon kaivauksilla löytämämme ”Justus Jäppinen” noita?) teloitettu, mutta Suomessa enimmät noitaoikeudenkäynnit on käyty ihan toisaalla (Ahvenanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla). Humanistien ajatuksena myös – tälläkin tavoin – muistuttaa suvaitsevaisuuden tärkeydestä, mielipiteen vapaudesta, yhtä lailla pyrkimyksenä ajojahtien ja ennakkoluulojen hälventäminen. Humanistien aatteellisuus on kovasti hiipunut ja keskustelun laineet laantuneet sen jälkeen kun killan toiminta 1980-luvun puolivälissä pääsi uuteen nousuun, mutta hienoa, että tällaisia tempauksia vielä – taas – järjestetään.

Kivessä kilven alla hienosti ”juonne”, elämän lanka?

Liki tunnin värjöttelyn jälkeen olimme umpijäässä palattuamme takaisin Linnanmaalle. Töiden jälkeenkin vielä kylmäsi, joten tein kuuman sopan. Aika hyvä soppa tulikin.

Savuporo-sulatejuustosoppa

Litra Buljonki-riistalihalientä kiehautetaan, sekaan paketillinen paloiteltuna Koskenlaskijaa (savuporo), sipulihakkelusta (1 -2) , pieni pala mökkireissulta jäänyttä lämminsavuporoa palasiksi ja sekaan. Pienen tovin kiehuttelua ja sitten juuri ennen tarjolle tuomista purkillinen raejuustoa keittoon.

Höyryävä keitto rieskan kanssa maistui. Pehtoorillekin – joka oli päivän puutarhatöissä ollut, kesän jälkiä siivoillut. Ei ollut kuulemma palellut. Mutta eipä ollut ollutkaan nappaskengissä kylmää kuohuviiniä jalkakäytävällä lipittämässä. 🙂

Valokuvatorstai: valokuva

Haasteena valokuva.  Kuva kuvasta. (klikkaa suuremmaksi)

Tämä valokuva herätti koko maailman huomaamaan Etelä-Afrikan apartheidin vastaiset nuorisomellakat, jotka alkoivat kesäkuun 16. päivänä 1976. Isä kantaa sylissään 13-vuotiasta poikaansa, joka haavoittui mellakoiden ensihetkillä. Pian valokuvan ottamisen jälkeen Hector Pieterson kuoli.

Tämä apartheidin vastaisessa muistomerkissä Sowetossa oleva valokuva on muuttanut maailmanhistoriaa.

Copiapo ja kyyneleet

Olen pitkin päivää seuraillut nettilähetyksestä noiden kaivosmiesten pelastusoperaatiota. Ja useankin kerran pyyhkinyt silmäkulmia. Jäänyt miettimään kaikenlaista. Sitäkin että mitä hittoa minä tillittelen?   Mikä mekanismi sen taustalla on? Osa morsiamista ja läheisistä pystyi nieleksimättä ottamaan vastaan läheisensä, maan uumenista – tuosta vaan halaamaan miehensä tai poikansa. Ja juuri äsken tulleen  28-vuotiaan Danielin äitikin, joka on todennut poikansa olevan vähän mammanpoika, oli aivan topakkana, pikkuisen ylähuuli vain värisi.

Ja sitten täällä maailmanäärissä, pimeässä pohjoisessa työhuoneen näyttöruudulta tihrustaessani meitsi, joka en koskaan varmaan ole edes nähnyt ainoatakaan chileläistä, yhden mahdottoman mukavan suomalaisen kaivosmiehen tunnen, niin minun pitää oikein liikuttua. Noh, olen minä kerran onnistunut kyynelehtimään Elovena-mainoksellekin, mistä esikoinen jaksaa kuittailla ja tuntea miltei myötähäpeää yliherkän mutsinsa takia. Herkkä se on tytärkin, mutta ei märsää joka käänteessä kuten äitinsä.

Mietin sellaistakin, että montakohan väitöskirjaa tästä onnettomuudesta ja pelastusoperaatiosta vielä tehdään. Kuinka monelle tieteenalalle tästä saadaan aineistoa, dataa, lähteistöä, koetuloksia…

Ei mitään mistä kirjoittaa

Tänään tuntuu,  ettei ole mitään annettavaa, ei ole mitään Tuulestatemmattuun tilitettävää. Ei menneitä muistoja, ei tulevia toiveita. Ei ruokaa, ei reissuja.

Ehkä voisin kuitenkin kirjoittaa siitä

– kuinka aamulla pakastui yhtäkkiä. Ennen kuutta tiet eivät olleet jäässä, mutta kahdeksalta olivat.

– kuinka mukavaa olikaan olla runotuomariston jäsen. Kuinka paljon taas opin uutta. Ja kuinka merkillisen yhteneväisiä minun – maallikon – ja parin ammattilaisen mielipiteet runoista lopultakin olivat.

– kuinka töissä on nyt sellainen (helpottava) tilanne, että on vain tehtäviä töitä, eikä oikeastaan ollenkaan tekemättömiä töitä. Eli voi tehdä työt sitä mukaa kuin niitä on käsillä. Ei tarvi valita, ei priorisoida, ei paikata rästejä. Tekee vaan homman kerrallaan ja lähtee kotiin ajallaan eikä ota papereita kotiin.  Kuinkahan kauan tätä riemua taas riittää?

– kuinka siisti meidän juniorin huone olisikaan jos hän käyttäisi huoneeseensa edes neljänneksen siitä siivousenergiasta, minkä käyttää pienen japanilaisen autonsa putsaamiseen ja puleeraamiseen.

– kuinka olin tänään töissä kovin epäsosiaalisella tuulella. Kävin sentään porukalla aamukahvilla, mutta eväät roudasin huoneeseeni ja mussuttelin ne lukiessani erinomaisen hyvää Sanna Kivimäen, Merja Kinnusen & Olli Löytyn toimittamaa kirjaa Tilanteen taju, Opettaminen yliopistossa. Muutenkin käytin melkein koko päivän ”vain” lukemiseen.

– kuinka iltapäivän lopulla epäsosiaalisuuteni heltisi. Helposti.

– kuinka miehemme  Euromasterissa (juniori siis)  kertoi, että ”talvi yllätti autoilijat”, mikä merkitsee johtavalle rengasmyyjälle (pojalla ego kohillaan – mutta millä kohalla – kysyn vaan?) sellaista kellon ympäri duunipäivää ja ylikin.

– kuinka olen kehittänyt itselleni taas ihan merkillisen jätskiaddiktion! Kesä meni suunnilleen tuutitta tai ilman tötteröitä, ja nyt tuntuu että joka päivä on ruoan jälkeen saatava kauhallinen Ben & Jerry’ s -jätskiä. Se on vielä sellaista umpihyvää ja makoisaa – kertakaikkisen koukuttavaa, eikä kaloreista ole puutetta! Mutta B & J on reilun kaupan- ja hyväntekeväisyysjätskiä, ympäristöasioista välittävää ja vielä laadukkaista luomuaineista tehtyjä, jotta oikeastaan pelkkää maailmanparannusta tämä paheeni.

Ehkä en kuitenkaan kirjoita yhtään mistään. Menen lukemaan.

Lissabonin matka vol. 1

Nyt kun on luokattoman lohduttoman näköistä, ajatukset karkaavat kummasti parin viikon päästä odottavaan syyslomaan. Lähdemme Lissaboniin neljäksi päiväksi. Neljännen kerran Lissaboniin. Edellisestä kerrasta on tosin kulunut tovi: yli 20 vuotta. Ja ensimmäisestä matkasta Lissaboniin liki neljännesvuosisata. Mutta se reissu ei hevin unohdu.

Tuohon maailmanaikaan ei nettimatkapäiväkirjoja ollut, mutta kirjoitin kyllä matkapäiväkirjaa tältä ekaltakin Lissabonin matkalta. En nyt kuitenkaan  ryhdy sillä teitä – hyvät lukijani – rasittamaan, mutta toivottavasti muutamat reissupäiväkirjasta skannaamani kuvat ilahduttavat. 🙂

Ensinnäkin tässä kartassa näkyy matkareittimme.
Kartan alla teksti kertoo aika paljon,
joten klikkaa kuva(t) isommaksi.

Oulusta Turkuun menimme junalla, Turku – Tukholma (Norrtälje) välin Viking Linen paatilla.
Ja satamassa meitä odotti näin virtaviivainen kulkupeli!

Ei muuta kuin rattiin, vuorotellen ajeltiin.

(huom. hiusteni värjäämätön väri, noin/näin brunetti olen siis oikeasti)

Tässä vaiheessa minulla lähtiessä ollut kuume alkoi laskea, mutta siippa alkoi olla jo melko kipeä.
Meillä oli vain niin kiire viedä auto ”tuotantolinjalle”, jotta potemaan ei ehditty.

Tanskan salmien satamissa juutuimme odottelemaan vuoroa lautalle päästäksemme.
Oli hiihtoloma-aika ja meistä tuntui, että kaikki Ruotsin teinit olivat menossa Alpeille laskettelemaan:
raskaan kaluston jonossa oli kymmeniä, ellei satoja busseja täynnä nuoria ruotsalaisskimbaajia.
Odotimme ja koetimme pitää menopelimme kasassa.
Itse asiassa tuossa ikkunaa pestessä onnikasta putosi puskuri.
Takaovi lähti irti vasta Pyreneitä ylittäessämme.

Jollei auto ollut ihan luksusbussi, niin ei ollut Pohjois-Portugalin tiestökään aivan highway.

Viivat kuvassa eivät ole roskia linssissä, vaan dösän tuulilasi halkeili aika lailla.
Ei se kuitenkaan särkynyt.

Mutta me teimme sen!
Neljässä vuorokaudessa, enemmän ja vähemmän kuumeisina,
matkasimme Oulusta Coimbraan ja Lissaboniin.

Takaisin tulimme Frankfurtin kautta  lentäen.
Nautittuamme ensin muutaman päivän Lissabonin helmikuusta.

Once in a life time -reissu!

Mutta olivat ne kaksi muutakin Lissabonin reissua aika hurjia.

Kahden viikon päästä matka tehdään vähän eri merkeissä, eri tavoin.
Siitä sitten parin viikon päästä reaaliaikaista raporttia. 🙂

 

Syyspäivällinen ja karjalaiset tuulet

Päivän ykkösasia on ollut ruoka, ruoanlaitto ja syöminen.

Katkaravuilla ja kylmäsavulohella kuorrutettua grillattua lohta

(tulostettava versio reseptistä täällä)

600 g tuoretta merilohta
100 g kylmäsavulohta
100 g kuorittuja katkarapuja
1 suolakurkku
1 prk smetanaa
1 dl silputtua tilliä
1 dl silputtua ruohosipulia
2 rkl currya
ripaus caynnepippuria
mustapippuria
4 rkl parmesan-raastetta

Leikkaa lohifileestä neljä viipaletta (jätä nahka pois).
Pariloi lohet kuumalla teflonpannulla nopeasti molemmilta puolin. Mausta pippurilla.
Tee kuorrute: silppua kylmäsavulohi ja sekoita kaikki loput aineet keskenään.
Sivele kuorrute lohiviipaleiden päälle ja ripottele vielä pinnalle parmesaania.
Grillaa lohet uunissa grillivastuksilla noin 10 minuuttia 220-asteessa kunnes pinta on rapea.

Tämän kanssa maistui se ”Satavuotias hernevuoka”, jolla osallistuin elokuun ruokahaasteen, oikein hyvin. Herne ja lohi on ennenkin todettu hyväksi pariksi.

Jälkkäriksi oli uuniomppuja. Calvadouuniomenat on muutaman vuoden takaisella joulureseptisivullani (se resepti täällä, sivulla kolme). Tänään vähän oikaisin ja tein ne tämmöisenä. Ja maistuivatpa tällaisena oikaistunakin versiona.

Uuniomenat ja calvados-vaahto


4 hapokasta omenaa
100 g mantelimassaa

Calvadosvaahtoon

3 kananmunan keltuaista
¾ dl tomusokeria
1/2 dl calvadosia
2 dl kuohukermaa
Poista omenoista siemenkodat.
Leikkaa mantelimassasta tankoja,
jotka sopivat omenan koloihin.


Laita omenat uuniin (200 astetta, noin puoli tuntia).
Vaahdota keltuaiset ja sokeri. Lisää calvados.
Laita vaahto vesihauteeseen
(tai teflonkattilaan) ja vatkaa voimakkaasti
kunnes seos on sakeaa vaahtoa.
Jäähdytä vaahto.
Vatkaa kerma vaahdoksi. Yhdistä kermavaahto ja calvadosvaahto.
Tarjoa vaahto lämpimien omenoiden kanssa.

Eikö meillä ollut alkuruokaa? Toki! Tattikeittoa ja mätimousseleipiä. Se oli minusta paras osa koko sapuskasta. Tai parasta oli että oli ruoka”vieraita”.

Ja ruoanlaittovirettä on ollut. Eilen kokkaillessani pojalle ja pehtoorille tuli Novalta Mikko Kuustosen haastattelu. Mikko Kuustonen on hyvä tyyppi. Olen aina pitänyt hänestä, ajatuksistaan ja asenteistaan. Entäs Kuustosen musiikki? Ihan parasta. Tänään sitten kaivoin CD-kokoelmastani hänen musiikkiaan ruoanlaittomusiikiksi. Kaikki vanhat hyvät: Aurora, Jerusalem, Enkelit lentää sun uniin  ja Hyvällä tuulella… Tämän viikonlopun tuulissa …

älä tule myrskyn päällä, älä sateella, älä liiioin tyynellä –

tuu hyvällä tuulella,

.. tule hyvällä tuulella. ..

______________________________________________

Tänään hyvän  tuulen lisäksi räntäsadetta! Auts! Onneksi ehdin ennen sen alkua käydä lenkillä. Käväisin Linnanmaalla hakemassa muutaman tiedoston ja kopioimassa runonivaskan, jotta voin tehdä merkintöjä. Minä kun olen niin paatunut, uralleni uivahtanut, etten osaa arvostella mitään jollen saa kynä kädessä tehdä merkintöjä.

Tuomaroitavana on 33 Karjala-aiheista runoa. Olen raadin ”maallikkojäsen”, mikä helpottanee arviointiani. Arvelen saavani puntaroida runoja mutu-tuntumalla. Arvioida niitä tunteella enemmän kuin taidolla. Ja runoja lukiessani huomasin, että suhteeni, positioni asiaan, vaikuttaa ihan selvästi. Runot, joissa kuvataan evakkoon lähtöä tai lapsuutta Karjalassa eivät saa minua kommentoimaan isommasti, ei suuntaan, eikä toiseen, mutta runot, joissa kuulen, aistin toisen polven karjalaisen äänen, merkillisen kaipauksen jonnekin, jossa ei ole koskaan ollut, saavat jonkin kareliaanisen minussa liikahtamaan, saavat aikaan jonkinlaisen elämyksen.  Tulee taas kerran  kummallinen tunne siitä, että isieni (tarkkaan ottanen äitieni :)) maille, karjalaisten sukujuurteni maille haluaisin päästä, nähdä ne  Koiviston rannat, Karjalan kunnaat.  Haluaisin tuntea sukuni maiseman, nähdä edes sen mitä on jäljellä siitä, josta äitini evakkoon ja sotalapseksi lähti.

Lauantain lokoisaa oloa

Olin aamupäivän Kädentaito-messuilla. Siellä olisi voinut kierrellä monta tuntia. Ihailla, kuinka joillakin on taito tehdä käsillään kaikkea kaunista ja kätevää.

Eikä ollut ihme, että jotain sieltä tuli shopattuakin. Ensinnäkin paahtimen kylkeen ”tattimet”*. Magneetilla paahtimen kylkeen kiinnittyvät pihdit ovat kätevät ja kauniit. Samalla tekijällä oli tavattoman kaunis saarnista tehty kahvipurkki ja sen kylkeen kiinnittyvä kahvimitta. Mutta kun meillä on jo kahvipurkki sekä mökillä että kotona. Ei siis tarvetta, mutta kaunis sekin oli.

Sitten oli paljon käsityöliikkeiden standejä. Ja kuinka kovasti taas kaipasinkaan aikoja, jolloin sain kutoa. Kutominen on niin relaksoivaa, telkkaria katsellessa oivallista puuhaa. Opinkin jo aika hyväksi. Tein koko perheelle kirjoneulevillapuseroita, sukkia, pipoja ja kaulaliinoja, mutta jo vuosikymmen sitten – jo ennen kuin jämähdin tietokoneen ääreen – minulta on kielletty kutominen. Ja kyllähän itsekin sen tiedän, että yhden sukkaparin tekemisen jälkeen niska on jotensakin täysin jumissa. Mökillä minulla on aina kudin – siellä ”salaa” sukkia neulon. 🙂

Siis lankoja ja käsityölehtiä en voinut ostaa. Sinellin ja muiden skräppäystarvike-kojujen luona viivyin aika kauan, ja ainakin joulukorttikuvien pohjia tuli hankituksi. Ehkä menu-korteillekin on nyt uudenlaisia taustoja.

Ja sitten messuilla oli paljon pellavavaatteita. Enkä niistä ostamatta selvinnyt. Menninkäisjakku, jossa on ihana huppukin oli ostettava. Nyt on kotiin ja mökille  mukava kampe. Muistatteko ennen oli sellaisia kotiäitien työtakkeja? Tämä olkoon minulle nyt sitten sellainen. Menninkäisvaate, jossa viihdyn.

Messuilta hautausmaalle, pienen kierroksenkin tein siellä, ja ensimmäistä kertaa näin hautakiven,  johon oli kaiverrettu teksti: ”Tuhka siroteltu mereen”. Kivessä ei ollut ristiä, vain nimi ja tuo teksti. Jotenkin kolahti minuun tuollainen.

Sittarissa oli Roosa nauha -ruusuja (syöpäsäätiön kampanja) ja riemastuin niitäkin ostamaan neljä kimppua. Nyt valaisevat La Festan pöydällä pimeää ja tuulista syysiltaa. Ulkona on sellainen hurjan hieno tuuli: tuulestatemmattu viehtyy tämmöisistä keleistä. Kun ei tarvi lähteä näin ehtoolla tuonne tarpomaan.

Tuulista oli iltapäivälläkin. Oltiin pyörälenkillä; pyöräilimme vastatuuleen oikein kunnolla. Hallista hankimme herkkuja huomiseksi. Tarkoitus oli testata kauppahallin ”viinibaarikin”, mutta kovin siinä oli jo täyttä, joten skippasimme sen jutun.

Nyt sitten pehtoorin kanssa tässä nuoria ootellaan: tyärkin on luvannut töistä tulla kotiin yöksi ja lukemaan. Huomenna onkin pieni ruokajuhla – kaikenlaista tässä värkkäilen ja suunnittelen.

________________________________

*Tattimet? Kerron sanasta joskus…

Viikonloppu vapaa!

Koko viikonloppu sitoumuksetta. Sellainenkin voi olla – ja on – äärimmäisen mukavaa. Ja mitä minä teen? Suunnittelen itse viikonlopun täyteen tekemistä: vihdoin Italian matkasivu valmiiksi (olkavarsi ei ole samaa mieltä), vihdoin pojan vaatevaraston perkaus ja putsaus (poika ei ole samaa mieltä). Vihdoin murmeli syömään meille tai ruokaa Caritakseen (vaihtoehdoista on neuvottelut kesken). Vihdoin loputkin kesäkukat pois ja La Festan sisustaminen pois kesäisistä väreistä (pehtoori on samaa mieltä). Vihdoin lyhty haudalle (tästä ei liene kukaan eri mieltä).

Lisäksi on tuomarointitehtävä! Ei, ei joka sunnuntainen Tanssii tähtien kanssa (ja jos minulta kysytään niin kyllähän Joona Puhakan hymy, positiivinen persoona ja kroppa minun pisteeni saavat) vaan tuomarointi runokilpailussa. Sellaiseenkin pyydetty ja sellaiseenkin suostunut. Ehkäpä palaan asiaan vielä…

Olenko joskus kertonut täällä, että olen hieman sellainen suorittajaihminen. Ehkä nyt voin tunnustaa, että jotain sellaista on havaittavissa… mutta siitä huolimatta on hulppeaa kun on tekemätön viikonloppu edessä.

Leppoisaa viikonloppua toivottelen muillekin!

Kolumni kasvisruoasta

Tänään Kalevan ruokakolumnin päivä. Ja taas joudun huomaamaan, kuinka minua raivostuttaa kun joku muokkaa tekstiäni. Olisihan se pitänyt jo oppia, että sanomalehtijuttujen kanssa käy aina niin.  Ja yritinkin tehdä merkilleen määrämittaisen jutun, mutta olihan sitä kuitenkin taas saksittu.

Varmaan tieteen popularisoijat ovatkin kaikkein mustasukkaisimpia ja surkeimpia luopumaan omasta tekstistäään. Ehkä se liittyy siihenkin, että kun on toisaalta itse opetettu ja muilta vaatinut luomaan tarkkaa ja sidoksista tekstiä, ei kestä journalistisempaa pätkätekstiä, josta tuntuu välillä punainen lanka häviävän.

Alla siis se alkuperäinen, lyhentämätön versio. Kuvineen. Resepteineen.

Kasvisruoan puolesta

Syksy on kulinaristin juhla-aikaa. Kasviksia, marjoja, vihanneksia, sieniä, hdelmiä on tarjolla yllin kyllin. Syksyllä ruokavalio muuttuu helposti kasvispainotteiseksi, ”vuodenaika-vegetarismia” on havaittavissa. Maailmassa on laskettu tällä hetkellä olevan yli 200 erilaista kasvissyönnin suuntausta.

Vegetarismi ei ole mikään 1960-luvun ekologisen liikkeen synnyttämä uusi asia, vaan tietoista liharuoasta pidättäytymistä on ollut tuhansia vuosia. Antiikin kuuluisin vegetaristi oli Pythagoras, joka oppilaineen ei syönyt lihaa; hän uskoi, että eläimilläkin on sielu. Keskiajalla katolisen kirkon toimesta vegetarismi liitettiin harhaoppeihin.

1600-luvulla erityisesti englantilaiset lääkärit kannattivat vegetarismia. Ja jo seuraavalla vuosisadalla tärkeänä seikkana esitettiin, että kasvisruokavalioon siirtyminen auttaisi sekä luontoa että köyhyydessä eläviä. Jo tuollon nostettiin myös taloudelliset seikat esiin: eläinten laiduntamisen todettiin olevan kalliimpaa kuin maan käyttö viljelykseen.

Vegetaristien järjestäytyminen alkoi 1800-luvulla (Englanti 1847, New York 1850 ja Saksa 1867). Suomeen ensimmäinen vegetaristiyhdistys perustettiin 1910-luvulla, jolloin myös ilmestyi useita kasvisruokakeittokirjoja. Ensimmäisiä (1908) oli käännös ruotsalaisen Anna Ekbergin kirjasta Mitä meidän on syötävä? Kirjasta todettiin, että ”Varmaan monta sairautta, kipua ja tuskaa säästettäisiin jos siihen tutustuttaisiin – ja sen neuvoja seurattaisiin”.

Kansanvalistusseuran julkaisema Elin Sjöströmin Kasvisruokaa kaikille oli jo kotimainen. Siinä paheksuttiin liha- ja kalaruokien käyttöä: ”Saamme liiaksi valkuaisainetta, jota ruumiin elimet eivät kykene poistamaan ja joka näin ollen häiritsee niiden toimintaa.” Myös Kaarlo Vanamon kokoama teos (1912) painotti kasvisruoan terveysvaikutuksia.

Näiden jälkeen kasvisruoan puolestapuhujilla on Suomessakin olleet taloudelliset, eettiset, uskonnolliset, ekologiset perusteet. Eikä kasvisruoan maukkauttakaan ainakaan näin syksyllä kannata unohtaa. Bataattivaahto on hyvä esimerkki makoisasta kasvisruoasta: Pilko 2 bataattia, purjo ja pala selleriä ja keitä ne suolalla maustetussa vedessä kypsiksi. Kaada vesi pois, lisää kimpale voita ja soseuta sauvavatkaimella soseeksi.

Valokuvatorstai: Baari

Valokuvatorstain haasteena Baari.

Monin tavoin merkillinen baari on Dubaissa. Dubai Mall´n alakerran Dior, Gucci, Versace, Vuitton -liikkeiden keskellä on arabisheikkien Armani Caffe. Arabiemiraateissahan ei alkoholia tarjoilla muuta kuin hotellien yhteydessä olevissa ravintoloissa. Muiden kuvaamia baareja on täällä.

Klikkaamalla kuva suurenee.

Paljon lisää kuvia arabeista (joita ei saa kuvata) ja Dubaista täällä.