Meilläpä oli julkkarikekkerit. Kun olemme kirjaa (kirjojamme) sisaren kanssa tehneet, suunnittelimme isojen julkistuskestien järkkäämistä sisaren luona Iissä. Mutta vähitellen kun – monestakin syystä – kirjan valmistuminen meni ihan viime metreille ennen joulua, luovuimme koko ajatuksesta. Mutta sitten kuitenkin  - ajattelimme että ehkä sittenkin – - jos sentään sukulaisille kerrottaisiin ennen facebookkia ja blogeja. Niinpä sitten vähän leivoimme ja värkkäsimme naposteltavaa ja ajattelimme, että ehkä sittenkin vieraille helpompi tulla meille kuin ajella surkeassa kelissä Iihin. Pehtoorin koko suku oli kipeänä ja/tai töissä, mutta mukava kun meidän suvun puolelta moni ehti glögille, nuoret ja eksnaapurit ja C. vielä kruunasivat pilheemme.

Meinasikin käydä vähän hopuksi tänään kun eilen illalla unohduin lukemaan, sen sijaan että olisin kattanut pöytää, ja lukemaan aika myöhään. Luin loppuun Lohturuokaa kirjan. En suosittele. Höttöä oli.

Ja sitten tein vielä uuden kirjan mainossivun!
(Tilauksia on jo tullutkin, mistä kiitos, mutta tuolla mainossivulla ollut linkki sähköpostiini ei toimi oikein. Siis jos tilasit sen kautta, niin tilauksesi ei ehkä ole tullut perille. Ole kiltti ja tee tilaus  uudelleen suoraan sähköpostiini reija.satokangas@oulu.fi)

No nettisivun myöhääntekemisen jälkeen väistämättä aamulla sitten nukutti. Sitten oli nuorten kanssa autojenlainaus-vekslailuja. Ja kun vein pojalle tämän auton, päätin vesisateisesta tihkusta huolimatta kävellä kotiin, ja sekin vei aikaa. Takki ei vieläkään ole kuivunut. Uh. Karsea keli. Ja sitten olikin jo vähän hoppu. Oma vika. Tällaista se on vuorotteluvapaalaisen rauhassa tekeminen.  Eilenkö minä siitä jotain sanoin?

No nyt on toinen kirjaprojekti tälle syksylle päätöksessä

___________________________________________

JOULUKALENTERI

Kotimatkalla autossa kerroin Hannulle, kuinka kovasti minua ärsyttivät kaikki lumen ja jään ylistäjät, joiden mielestä pimeys oli mukava elementti. Juuri tuollaisten tekopirteiden tyyppien vuoksi me tavalliset kaamosmasentuneet jouduimme miettimään, oliko vika sittenkin meissä, omassa synkkyydessämme. Samaa turhanaikaista tunnelmointia oli minusta sekin, että Suomessa puhuttiin neljästä vuodenajasta, kun vuodenaikoja kuitenkin oli vain yksi, kesä, ja kaikki muu oli tämän vuodenajan syntymistä ja kuolemista ja kuoleman jälkeistä pitkää pimeyttä. Jokainen suomalainen, joka tutkisteli sydäntään ja uskalsi olla itselleen rehellinen, joutui myöntämään, että vuodenaikoja oli vain yksi ja että muut ajat olivat tämän vuodenajan puuttumista.

Minä olen sellainen, joka saisin Petri Tammisen “Mitä onni on?” -kirjan kertojaminän ärsyyntymään. Minusta pimeys on mukava elementti. Syksyllä on ihana sytytellä kynttilöitä, ja voi antaa sateen olla riittävä syy pysyä koko päivä sisällä. Jokaisessa vuodenajassa ON hyvät puolessa.  Sitä paitsi Oulu on siitä mukava paikka asua, että täällä todella on neljä vuodenaikaa. Kun on vielä vuorotteluvapaalla, voi kulkea flanelliset pyjamahousut jalassa ja vanha iso jumpperi päällä koko päivän,  kirjoitella, lukea, historiaakin, hoidella asioita puhelimella ja sähköpostilla, ja istahtaa taas hetkeksi lukemaan.

Vaikka en allekirjoitakkaan kertojaminän tuskaa pimeästä ja talvesta, on Tammisen kirja oivaltava, sen lakoninen sanonta sopii teemaan. Kirjassa on kiteytetty paljon suomalaisten (miesten) mielenmaisemasta. Siinä kaksi miestä: perheetön, Lumijoelta kotoisin oleva taidemaalari, alle 30-vuotias Hannu ja yli nelikymppinen  etelä-haagalainen, perheellinen kirjailija-kertojaminä. He kehittävät projektin, jonka tarkoituksena on tehdä kirja suomalaisesta onnesta. Miehet reissaavat Suomessa ja Pohjoismaissa ja haastattelevat onnellisuustutkijoita, oravanpyörästä hypänneitä, lottovoittajia, haudankaivajia, mummuja ja juhannushääparia. He etsivät vastausta kymykseensä ´mitä onni on´? Yhdeltä tällaiselta  haastattelureissulta palatessa kertoja kysyy kaveriltaan:

- Oletko sä Hannu onnellinen?

- Ai minä, Hannu hämmästyi. – En mä halua olla onnellinen. Mulla on muutakin tekemistä. Mun pitää maalata.

Kaiken muun hyvän lisäksi kirjassa puhutaan 70-luvun lippakioskeista,  - muistatteko Tuirassa? Siinä nykyisen Lidlin nurkalla? Uskokaa pois, Tammista kannattaa lukea.

Toinen kirja, jonka vastikään luin, kolahti sekin tähän elämäni vaiheeseen enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Lisa Genovan kirja “Edelleen Alice” kertoo ikäisestäni naisesta, joka oli Cambridgen yliopiston psykologian professori ja joka sairastui varhaiseen alzheimerintautiin. Alicen elämänmuutos, luopuminen työstä, luopuminen lasten muistamisesta, ikääntymisen ja taudin vaatimat muutokset ja taival muistamattomuuden maailmaan on kuvattu mahdottoman uskottovasti. Kirja on melkein ahdistava. Mutta se on erinomainen.

Eilen illalla aloitin Tuomas Kyrön “Kerjäläinen ja jänis” -kirjan. Se on Kyrön tapaan tiivistä kerrontaa, jokainen lause on täynnä monia älykkäitä sisältöjä. Se on ehkä vähän absurdi, mutta siitä viis. Teksti kulkee lähes hengästyttävästi. Kirjan takakannessa lukee:  “Kyrö tarjoilee lukijoille yksissä kansissa sähäkän kirjallisen ilotulituksen ja lämminhenkisen yhteiskuntakritiikin”. Niin tuntuu tekevän. Näytteeksi pätkä siitäkin:

Hän kaapi purkin pohjalta viimeisen lusikallisen ja koki jumalan läsnäolon. Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää. Jukurtin maku oli paha, mutta mitään ei saa ilmaiseksi. Kieltäymyksen ja kärsimyksen kautta pyhimykset ovat aina kulkeneet.

*             *            *

 

Ja syksyllä voi katsella telkkariakin. Downton Abbey sopii minulle. Varsinkin näin syksyllä.

Eilinen kolumni jäi tänne Temmattuun postailematta. Tästä(KIN) aiheesta olisi voinut kirjoittaa pienen artikkelin. Eikä ihan niin pientäkään. Ehkä joskus kirjoitan.

__________________________________________________________

Dekkarit ja ruoka

Kesään kuuluvat dekkarit. Ruokafriikille sellaiset dekkarit, joissa syödään hyvin ja joissa käydään kulinaarisia keskusteluja, ovat arvattavastikin kesäloman lukunautintojen parhaimmistoa. Kun murhamysteereitä ratkotaan ranskalaisessa päivällispöydässä tai komisarion vaimon kokkailemien venetsialaisherkkujen reseptiikkaa avataan lukijalle, ei kirja voi olla huono.

Ruoka ja jännityskirjallisuus eivät ole aivan harvinainen yhdistelmä: päinvastoin. Klassikkodekkareiden kirjoittajista on mainittava Georges Simenon, jonka kirjoissa komisario Maigret´n Louise-rouva tarjoilee miehelleen ranskalaisen keittiön parhaita paloja. Ja toki Agatha Christien kirjoissa neiti Marple herkuttelee usein.

Suomalaisissa jännityskirjallisuuden ja ruoan yhdistäjissä on yksi ylitse muiden: Outi Pakkasen kirjojen päähenkilön Anna Laineen kanssa pääsemme syömään helsinkiläisiin ruokaravintoloihin, mutta myös Annan keittiöön, jossa syntyy helposti hyviä illanistujaisherkkuja tai pieniä makupaloja piknikille.

Sekä Simenonin (Madame Maigret´n keittokirja) että Pakkasen (Porosta parmesaaniin – Anna Laineen keittokirja) dekkareiden ruokajutuista on tehty reseptikokoelmat. Varsinkin Pakkasen kirjassa on paljon suomalaiseen kesäpöytään sopivia herkkuja. Ja kirja on myös lukunautinto.

Lukunautinto on myös tässä ”dekkareista keittokirja” -sarjassa  vastikään suomeksi ilmestynyt  Donna Leonin kirjojen pohjalta koottu ”Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettiin tapaan”. Yhdysvaltalaisen 30 vuotta Italiassa asuneen Leonin dekkareissa on kulinaarisia kuvauksia venetsialaisten perhepäivällisistä ja viipyilevistä lounaista.

Nyt Leon on yhdessä ystävänsä Roberta Pianaron kanssa kirjoittanut Brunettin vaimon Paolan keittiön salaisuudet julki: hurmaavia venetsialaisia kesäruokia nautittavaksi ennen tai jälkeen lukemisen. Kirjassa on lainauksia dekkareista, penne rigaten herkullinen ohje, resepti sitrus-omenatorttua ja kymmeniä muita herkkuja varten, mutta siinä on myös Leonin pieniä ruokatarinoita esimerkiksi venetsialaisesta kalastajasta,  Capitano Albertosta. Kesälukemista tämäkin! Ehdottomasti!

Meni sitten puolitoista tuntia työmatkaan tänään. Normaalisti 13 – 14 minuuttia pyörällä. Pahasti en myöhästynyt, lähdin sen verran varhain, – uni kun oli taas tiessään.

Syy myöhästymiseen näkyy kuvissa (suurenevat klikkaamalla)

Kotipihalla piti jäädä ihastelemaan rautatieomenapuuta joka eilen puhkesi kukkaan!

Sitten poljin torille aamukahville.

Haitarinsoittajan säestäessä …

ostin töihin aamukahville vietäväksi mansikoita…

(kun en muistanut että minullahan oli kokous klo 9 – 11,
joten en mihinkään yhteisaamukahville päässyt. Söin sitten mansikat eväinä. Eivät olleet oikein hyviä, edes.)

Jatkoin matkaa Ainolan kautta kohti Linnanmaata.

Ihastelin aamun valoa, kostean puiston tuoksua…

Lintujen laulua kuvissa ei kuulu, puistoissa kuului.

Vielä oli pysähdyttävä

Omenapuut ohittamattoman kauniita.

Enkä sitten lopultakaan paljon normaalia myöhemmin duunissa.

Eikä historiatieteiden käytävällä ollut vielä kukaan muukaan – -
Oman kopperooni vetäydyin, en ehkä ihan niin innostuneesti kuin marras- tai helmikuussa …

Ei ollut ihan parhaat nuo olosuhteet. No mutta ei palellut.

Mutta aamun pyörälenkki kannatti. Aina kuntosalitreenin voittaa tuollainen reilun tunnin pyörälenkki. Kesäaamut ovat ihania, Oulu kaunis kaunis… sää parasta mitä näillä leveysasteilla voi olla… Suurenmoista. Tiedättekö kuka kirjailija käyttää paljon sanaa “suurenmoista”? Minulle se on kesäsana. Se jäi kesäsanaksi opiskeluaikana, jolloin yhtenä kesänä luin monta, todella monta Hemingwayn kirjaa. Sellaisia äijäkirjoja. Nyt en ehkä niistä niin pitäisikään. Paitsi että Kenelle kellot soivat on yksi parhaista kirjoista ikinä. Se on niitä harvoja kirjoja joita olen lukenut useammin kuin kahdesti.

Kohta saakin kaivaa kesäkirjat esiin. Pitäisiköhän etsiä kirjalaatikoista Heidit. Me vuoristokiipeilijät pidämme Alpeille sijoittuvista kirjoista. Heh! Uutena dekkarituttavavuutena on Xiaolong-dekkareita odottamassa. Saimme ystävältä lainaksi. Larssonit olivat viime kesän dekkarijuttu, edellisenä lukaisin Mma Ramotswet (dekkareita? no joo), Mankell´e ita meillä on hyllyssä monia, pehtoori lukee niitä, minä en ole edes aloittanut, Donna Leonit ovat kestosuosikkeja, nyt löysin niiden perusteella tehdyn keittokirjan (kerron juhannukseen mennessä kommentit). Maigreteista olen myös tykännyt, puolen kymmentä vuotta sitten kesän juttu olivat Outi Pakkasen kirjat. Dekkarit kuuluu kesään.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.

kertakaikkisia romahduksia, – - -

Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,

jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.

Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,

vaan jatketaan uudella tasolla.

Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,

eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,

kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Jos minulla olisi joku historianfilosofia, niin se kiteytyisi tuohon lainaukseen Sillanpään romaanista. Tuo samainen lainaus on väitöskirjani nimiösivulla ja tulinpa sen taas kirjoittaneeksi luentosarjani alkuun.

Niin se on. Ei mitään suuria…

Elämässä, työssä, olemisessa, historiassa tuo on Sillanpään sisällissodasta ja Toivolan Jussista kertova romaani Hurskas kurjuus on ollut minun historiantutkijan kaaressani yhtä merkittävä kuin Sinuhe tai  Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria.

Ja tänään lukukauden ensimmäisenä päivänä kun opiskelijat jälleen tulvahtivat kampukselle, käytäville, huoneeseen, kandisemman aloitukseen,  mietin tuota. Mietin viime yönä ja mietin kootessa aineistoa luentosarjaan, jonka olen edellisen ja ensimmäisen kerran pitänyt kolme vuotta sitten. Valmistelussa on historian havinaa, kertautuvat vuodet, omatkin.

Huomannette että bloginkin kuvituksessa ulkoilukuvat ovat vaihtuneet luennon kuvitukseen… varautukaatte sen jatkumiseen, – ainakin muutaman viikon.

Joulun alla katsotun Miesten vuoro -elokuvan, jouluna luettujen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan ja Mark Levengoodin Niin pieni ihmissydän on ja juuri äsken nähdyn Napapiirin sankarit -elokuvan jälkeen voin sanoa saaneeni suhteellisen kattavan leikkauksen miesten mentaliteetista 2000-luvun Suomessa.

Kaikki neljä tuotosta miellyttivät kovasti. Miesten vuoro kosketti, ja pisti oikeasti ajattelemaan…

Mielensäpahoittajasta on todettava, että kyllä ei ole huono kirja. Kyllä ei ole. Kuinka Kyrön ikäinen suht nuori mies voikaan samaistua, osata asettua pahoittamaan mielensä juuri niistä asioista, joita 70 – 80-vuotiaat miehet päivät markettien eteisessä pähkäilevät. (käy kuuntelemassa ääninäyte http://www.mielensapahoittaja.fi/)

Mark Levengoodin kirjan sain teineiltä joululahjaksi “kun sulla on just tommonen huumorintaju”. Yhy. No kyllä lapset äitinsä tuntevat. Levengoodin pienet pakinat ovat oivallisesti rakennettuja, niissä on usein koko draaman kaari  ja niissä on paljon elämäniloa ja -viisautta.

Entäs sitten viime vuoden katsotuin kotimainen elokuva? Loppiaisen iltapäivänäytökseen menimme pehtoorin kanssa. Pitkästä aikaa oikein elokuviin elokuviin. Kyllähän se kannatti. Paikoin turhankin kohellukseksi menevä tarina oli parhaimmillaan Kapun (Jasper Pääkkösen) roolin sarkastisissa, älykkäissä sanomisissa.  Ei ole syövereissä rypevä, pohjoisessa perisynkeässä mielenmaisemassa vellova raina, vaan hulvatonta menoa ja lappilaista mielen- ja luonnonmaisemaa riittää katseltavaksi.

Miesten vuoron tavikset, Mielensäpahoittajan maaseudun vanhan miehen narina ja emännän kanssa vietettyjen vuosien kaipuu, suomenruotsalaisen julkihomon, kirjailija- toimittajan maailmankuva ja lappilaisten nuorten miesten elämää suurempi digiboksin hakumatka, johon “tuli pari muuttujjaa” (traileri) kolahtivat. Kaikki tyynni.

Ja nyt on jatkettava arjen historiaa… Suomalaisen miehen (ja naisen ja lapsen) arki ja mentaliteetti viime vuosisadan alussa ja edellisen lopussa pitäisi saada luennoitavaan muotoon …

Aamulenkillä näytti tältä

(klikkaa isommaksi)

Tuli mieleen lapsuuden kiisselit, joiden pinnalle on tehty tuollaisia kermavaahtopalleroita…

Kaamos väistyy jo

En osallistu yleensä tällaisiin haasteisiin (vain valokuvatorstai ja ruokahaaste meitsin juttuja) enkä lähetä niitä eteenpäin, mutta nyt teen poikkeuksen. Ihan kuten teki Helena, joka minut haastoi. Ja minäkin pistän haasteen eteenpäin. Kaikille, jotka haluavat ottaa haasteen vastaan ja erityisesti sisarelleni Railatertulle tämän haasteen heitän. Ja ehkä ehdotan haasteeseen vastaamista myös Koivulle, armoitetulle kommentoijalleni, jonka tiedän lukevan paljon… Haastehan ei velvoita, mutta jos..  Tämä oli oikeastaan aika hauskaa.

Haasteessa on vastattava annettuihin kysymyksiin. Ideana on vastata kysymyksiin omaa elämää kuvaavin kirjojen nimin. Lupa on valita kaunokirjallisuutta tai muuta, omasta hyllystä löytämiään tai lukemiaan tai muuten vain kiinnostavia kirjoja.

Minä päätin lisätä vaikeusastetta ja valita vain niitä kirjoja, jotka on täällä kotona kirjahyllyissä.

Oletko mies vai nainen?

Matkaan naiset (Anja Porio, Irja Askola)

Kuvaile itseäsi

Sieppari ruispellossa (J. D. Salinger)  tai

Ja miksi viime aikoina on tuntunut että myös  Don Quijote (Cervantes)

Kuinka voit?

Hiljaa virtaa Don (Mihail Solohov) 

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi

Täällä Pohjantähden alla (Väinö Linna) tai

Maailman paras kylä (Arto Paasilinna)

Kuvaile työtäsi

Neliosainen kirjasarja Suomalaisen arjen historia

Kuvaile harrastuksiasi

Lappi a la Carte (Tapio Sointu)

Digikamera tehokäytössä (Reima Flyktman)

Minne haluaisit matkustaa?

Kilimandzaron lumet (Ernst Hemingway)

Rooma, ikuinen illallinen (Andreo Larsen)

ja ainakin kymmenen muuta ….

Kuvaile parasta ystävääsi

Mies (Oriana Fallaci)

Ystävyyden piiri ( Maeve Binchy)

Mikä on lempivärisi?

Sininen valo (Matti Lukkarila)

Millainen sää nyt on?

Oli synkkä ja myrskyinen yö (Charles Schultz)

Mikä on paras vuorokaudenaika?

Uuden aamun lupaus (Karen Casey ja Martha Vanceburg)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

Vatsan muistelmia (Armas J. Pulla)

Koti keittiössä (Hans Välimäki)

Herkullista historiaa (Andreo Larsen et al.)

Päivän mietelause

Ruokaa Amore (Anthony Capella)

Millainen on parisuhteesi?

Järki ja tunteet (Jane Austen)

Mitä elämä sinulle merkitsee?

Elämää vuoden kaikki päivät (Kai Sievers, toim.)

Käsityksesi kuolemasta?

Kenelle kellot soivat (Ernst Hemingway) tai

Tanssi yli hautojen (Mika Waltari) tai

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (Dee Brown)

Mottosi?

Tunnustan eläneeni (Pablo Neruda)

Kesän dekkarikausi loppui eilen illalla, kun sain tämän kesäisen Donna Leonin luetuksi.  Unelmien tyttö on 17. Leonin suomeksi käännetty kirja. Olen lukenut ne kaikki. Ihmekös tuo; italialaista kulttuuria, sarkasmia (joka minua viehättää aina vain enemmän), sopivan jännittävää, ei liian väkivaltaista (jossain tuotannon keskivaiheilla muutama teos oli kyllä jo siinä rajoilla), ruokaa, jopa reseptejä, dottoressa Paola joka miehensä Guido Brunettin taustalla on enemmän kuin henkilögallerian kantava voima, ärsyttävä poliisipäällikkö Patta, josta minulle tulee mieleen yksi toinen imagostaan kovin tarkka johtohenkilö. Kirjassa on hienovaraista yhteiskunta-analyysiä ja italialaisen elämänmenon lämminhenkistä mutta osuvaa kritiikkiä. Ainekset ovat mieleiseni.

Komisario Brunetti -dekkaria ennen  oli yöpöydällä Stieg Larssonin trilogian toinen kirja. Siitäkin pidin, mutta en niin paljon kuin ensimmäisestä Miehet, jotka vihaavat  naisia. Kolmas on – mieheni mukaan – toistakin vaatimattomampi, mutta katsotaan ensi kesänä.

Mutta nyt on edessä myös uusi Suuri Luku-urakka.  Sinuhen jälleen haikeasti hyvästeltyäni (olivatkohan nämä jo viimeiset jäähyväisemme? luenkohan (kuuntelenkohan) sen taas 30 vuoden päästä? ) olen ajatellut lukea Don Quijoten. Jostain merkillisestä syystä olen aina sivuuttanut sen. Se ei ole koskaan ollut loputtoman pitkässä, koskaan päättymättömässä luettavien kirjojeni listassani. Mutta nyt ystävä, kollega kertoi sen kesällä lukeneensa ja totesi: “Kui koska mittä muit kirjoi on tarvint kirjotakka?” Ja sitten vielä sain sähköpostissa tällaisen lukuohjeen:

Mielestäni tärkein asia Don Quijoten lukemiseen on lukea sitä riittävän verkkaisesti eli kaikessa rauhassa, luku kerrallaan. Jos opuksen yrittää lukaista, on yritys tuhoon tuomittu. Muista tämä, niin hyvä tulee. Mielevän hidalgon mainiot seikkailut odottavat.

- J.

P.S. Jokaisessa meissä asuu pieni Don Quijote jos kohta Sancho Panzakin.

Odotukseni ovat korkealla.

… Juniori on koko päivän siivonnut huonettaan. Järjestellyt, pyyhkinyt, mööbleerannut, valkannut kamppeista pienet, vanhat, resut tai jostain muusta syystä kelpaamattomat ja vienyt pelastusarmeijaan.

Eikä luonnollisestikaan ole kyse mistään vapaaehtoisesta siivousvimmasta tai toisen kesälomaviikkonsa tekemisenpuutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että poika haluaisi ostaa huoneeseensa telkkarin. Eikä siihen ole varaa, sillä kesälomatienestit ovat menneet ja menevät pääasiassa bensaan. Tammikuun alusta asti poika on ajanut autollaan liki 20 000 kilometriä, ja maksanut itse löpöt. Paljonkohan ois ajanut jos me oltaisiin maksettu tankkaukset. Eikä koulu- tai työmatka ole kuin muutaman kilometrin! Mie lupasin Festan ikkunoiden pesusta, mun kirjahyllyn (koko työhuone on vuorattu kirjoilla) siivouksesta ja pojan huoneen (joka on koko kesän muistuttanut enemmän jotakin romuvarastoa kuin nuoren miehen huonetta) raivaamisesta virallisen taksan mukaisen siivoustyöntekijän tuntipalkan. Ja poika siivoaa! yesh!

Muutenkin tänään ollut mukava päivä. Monin tavoin mukava.

Ja jatkuu: lähden nyt kasvohoitoon ja sieltä tullessa istahdan telkkarin ääreen: Pilcherin romaanien perusteella tehty laadukas brittisarja “Vuodenajat” sopii minulle nyt. Kartanoromantiikkaa minisarjassa, jossa maisemat ja sisustukset ovat nautinnollista katseltavaa. Onkin suunnilleen ainoa ohjelma, joka koko kesänä on saanut minut telkkarin ääreen.  Lauantaisin tullut Mma Ramotswe meni sivu suun, vaikka senkin olisin mieluusti nähnyt. Melkein kaikki kirjat kun olen lukenut, ja kovasti niistäkin pidin.

Suomalaisen talonpojan perikuvana on pidetty Runebergin luomaa Saarijärven Paavoa, joka oli ahkera, pyyteetön ja Jumalaa pelkäävä. Myös Sakari Topeliuksen maailmankuvassa ja sitä kautta suomalaisille välittyneessä kirjallisessa kuvassa talonpoikaisen rahvaan luottamus esivaltaan ja Jumalaan oli ominaista. Kirjallisuuden kuvaa suomalaisesta talonpojasta maahengen elähdyttämänä, ahkerana ja rehellisenä miehenä jatkoi Santeri Alkio 1890-luvulle sijoittamassa romaanissa Pyydysmäen Erkki, joka

- – rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana – -
- – ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen tunne voinut sille vertoja vetää.

Minun mielenliikkeeni ovat olleet kovin kaukana näistä suomalaisten talonpoikien mieltäylentävistä tunteista kun olen ollut maatöissä!  Minua ei elähdyttänyt maahenki, eikä edes ajatus elokuussa “vihannoivasta” kasvi-, kukka- ja yrttimaasta saanut minua romantisoimaan takapihan muutaman vaivaisen neliön kylvöpuuhia. Sääsket, kompostin viereen pesänsä laittanut vihainen varispariskunta, ja taas sääsket saivat kihisemään kiukusta. Eivät Runeberg ja Alkio kirjoita mitään sääskistä!

Samaa mietin kun eilen sain luetuksi Sillanpään 1930-luvulla ilmestyneen Ihmiset suviyössä. Ei ollut Sillanpäänkään kesäyössä sääskiä. Muutoin aika viehättävä “minun aikakauteni” opus, tutkimusaikakauteni miljöö ja mentaliteetti siinä on kovin elävä. Ja niin kovin erilainen kuin Sillanpään Hurskas kurjuus, joka oli minulle aikanaan ravisuttava lukukokemus.

Jollei Sillanpäänkään kesässä ole sääskiä, niin Rantapellossa on! Nekin ovat saaneet minut kovin matkakuumeiseksi (mistä osoituksena mm. blogiasun muutos, mihin on vaikuttanut myös välähdykset Etelä-Afrikasta… taustakuva, otsikkokuva ja valokuvatorstain kuva siis sieltä) ja kaipaamaan mökille. Viikko enää…

Töissä alkaa olla todella motivoitumisongelmia. Tosin tänään taas niitä pieniä onnenrippuja kun oli publiikkipäivä: valmistuneita kandeja ja maistereita kävi heittämässä hyvästit ja kiittelemässä, … On se vaan mukava kun käyvät heippaamassa. On se. Ja vähän haikeaakinhan se on.

Suvi ei ole nyt erityisen suloinen. Ei ainakaan lämmin. Mutta kevätlukukauden opetus on ohi! Ihan urakoinniksi meni tänään, kunnollinen seminaarin loppukiri. Tarkoittaa että nyt alkaa taas jäädä aikaa ja intoa kaunokirjallisuudenkin lukuun.

Pöydällä on Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia, josta on sanottu että se on lottien Tuntematon sotilas. Katsotaanpas nyt … ja toinen opus on Joutilaita iloja. Tarttui eilen Akateemisesta mukaan. Ja minunhan ei pitänyt kirjoja ostella. Mutta kesällä pitää olla luettavaa… Mikäs se on se Sillanpään kesäkirja? Ihmisiä kesäyössä? Sellaistakin on suositeltu. Ja Katse avartuu -blogissa kehuttu Jukka Mannerkorven Ranskalaisia makupaloja näyttää minullakin olevan hyllyssä, taidan lukea uudelleen kun en siitä mitään muista. Jatkotutkijoiden käsikirjoitukset ja kanditutkielmat väistykööt yöpöydältä! On kesälukemisten aika!

Tänään luin  Terveydenhoito-opasta vuodelta 1928. Ei, en etsinyt murmelin vatsataudille selitystä, vaan ihan [historian] tutkimusmielessä kirjaa lehteilin. Ja tähän kohtaan jämähdin:

“Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle.  - – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on,  oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”

Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä.  Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.

Klikkaamalla suurenee. Näet tekstitkin. Kannattaa nähdä.

Millään en jaksanut, eikä pehtorikaan, lähteä kaupungille, vaikka siellä olisi ollut John Simonin esitelmätilaisuus kuudelta. Simon on kirjoittanut Pekka Herlinin, Koneen ruhtinaan, elämäkerran ja se kirja kolahti minuun aika rankasti. Monestakin syystä. Monesta henkilökohtaisestakin syystä, ei vain sen takia, että väitöskirjan teon loppuvaiheessa sain Koneen säätiöltä apurahan “tieteelliseen työskentelyyn”, minkä jälkeen isäni – luettuaan apurahapäätöksestä lehdestä – lähetti ison kukkakimpun ja soitti ja sanoi, että “sait vuoden tienestit vaikket vielä ole tehnyt mitään?” No niin sain. Ja kyllä sitten vähän hommia teinkin… Vuoden jos toisenkin.

Mutta se Herlinin elämäkerta; se on vähän poikkeuksellisesti kirjoitettu, ei vain sen kaiken takia, mitä julkisuudessa asiasta on kirjoitettu, vaan biografisen teoksen “normaalista” tavasta poiketen. Henkilöhistorioihinhan sitä työssään törmää tuon tuostakin, muutamaa sellaista olen joutunut ihan arvostelemaankin, mutta tässä oli jotain uutta. Kronologiasta oli luovuttu, selittämisestä oli luovuttu; lukija saa ihan itse ajatella. Ihan itse muodostaa käsityksensä…

Siis miksi ei esitelmätilaisuuteen tänään? Perjantai-ilta ei ole esitelmiä varten, varsinkaan kun on tullut illatkin värkättyä työhommia aika lailla. Ja eilen! Just kun oli illalla kunnon into ja draivi vääntää luentoa ja etsiä uusia materiaaleja, paternalismin syvin olemus tuli “käännettyä” opetettavaksi asiaksi ja sen sellaista, niin nettiyhteys simahti totaalisesti: siis kirjoita kaikki alusta lähtien! Ei mitään copy-paste-lerppuilua! Ei yhteyttä työkoneelle, jossa materiaalipohjat!

Noh, nyt maanantain opetus kuitenkin jotensakin kasassa. On perjantai-ilta. Nuoriso oli syömässä. Meillä on avattuna punaviini. Oivallista. Tämä Gnarly Head Old Vine Zin tuli testattua viime lauantaina viinikerhon kanssa; tuli arvosteltua hyväksi. Etiketti ei houkuttele, eikä luonnehdintakaan, mutta me kaikki kahdeksan viiniä maistanutta pidimme siitä kovasti. Ei ole tyyristäkään. Siis suosittelemme. Perjantaita, hyvät blogivieraat!

Nythän on niin, että eilen siivosin kotona kirjahyllyt. Oli pakko. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – olen viimeisen kuukauden aikana repsahtanut uusiin ja vanhoihin kirjoihin, sitä paitsi olen saanut kirjoja työn kautta, saanut niitä kollegoilta ja saanut niitä ystäviltä. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – nyt on siis  myös luovuttava kirjoista. Meille ei enää mahdu. Päätin viedä kirjoja töihin. Historiakirjoja historiatieteiden käytävällä olevan työhuoneeni kirjahyllyihin, sinnehän ne historiakirjat kuuluvatkin. No mahtuuko sinne? No ei mahdu! Ryhdyin sitten tänään iltapäivällä perkaamaan sielläkin hyllyjä. Ja nyt minulla on kaksi kassillista kirjoja, ylimääräisiä kirjoja. Ja jälleen kerran vannottu lupaus: en hanki enää kirjoja. Hah! Sama kuin lupaisin, etten enää syö.

Eilen iltasella, myöhään yöhön luin Cape Town and Winelands-, Olympian Afrikka- (matkatoimiston tuotos) ja Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa -kirjoja. Afrikassa on käyty kerran ennen: vuonna 2005 Marokossa (Agadirissa ja Marrakeshisssa) mutta ei koskaan Saharan eteläpuolella.

Merkillistä, miten noita kirjoja lukiessani palaan lapsuuteeni. Ehkä koska Lif ja Puff -aamiaismuropaketeista keräsimme Afrikan pieniä muovieläimiä (aina kun oli minun vuoroni saada paketista paljastuva ylläri sain harmaita möhkälemäisia virtahepoja ja veljeni sai aina kaikki kauniit seeprat ja harvinaiset leijonat). Ja lapsuudessa katseltiin ja luettiin Tarzaneita. Eivätkös Pekka ja Pätkäkin käyneet Afrikassa? Ehkä Afrikka vie lapsuuteen, koska alaluokkien maantiedon (vai ympäristöopin nimelläkö se silloin oli?) tunneilla oli kiehtovaa kuulla ja lukea Afrikasta, ehkä koska seurakunnan kerhossa meille kävi lähetystyöntekijä kertomassa elämästä Afrikassa. En tiedä. Kirjat vievät menneeseen. Taas kerran.

Blixenin kirja kyllä tuo mieleeni myös opintoni. Tein graduni Englannin 1700-luvun siirtomaapolitiikasta, ja merkillistä kuinka tanskalaisen 1910- ja 1920-luvulla  Keniassa eläneen naisen (sinänsä hieno) teksti tuo mieleen ne kirjeet, joita englantilaiset kirjoittivat Lontooseen 1700-luvun lopulla ja joita minä luin 1980-luvun alussa. Mennyt maailma.

Kalevalan luentani on yltänyt kymmenenteen runoon. Kuinka tuttua se viime kädessä kuitenkin on, ainakin tähän asti. Tuttua, vaikka en todellakaan ole sitä aiemmin – muistaakseni – lukenut. Tämän Kalevalan luku-urakan aloittaessani lupailin markkinoida lukupiiri-ideaa. Minulla on kokemus sellaisesta muutamien vuosien takaa.

Lukupiiri syntyi kun työpaikalla yksi jos toinenkin törmäsi jatkuvasti Raamattuun. Joutui käyttämään sitä luentoja tehdessään, seurakuntahistoriaa kirjoittaessaan, Suomen Japanin suhteita tutkiessaan (lähetystyö!), tehdessään taidehistorian väitöskirjaa alttaritauluista, lääketieteen historian esitelmää taustoittaessaan. Huomasimme usein keskustelevamme Raamatusta aamukahvilla ja monen suusta tuli lausuttua moneen kertaan, että pitäisi joskus lukea koko kirja.

Niinpä sitten jahkailujen jälkeen kokosimme porukan, jota yhdistävä tekijä oli kiinnostus kristinuskon perusteokseen, – jokaisella oli siihen oma näkökulmansa, omat kiinnostuksen syynsä ja kohteensa. Meitä oli kymmenkunta, useimmat humanisteja. Lukupiirissä oli yksi teologi, yksi kirjallisuuden tutkija, yksi historioitsija joka oli vaihtamassa teologiaan, taidehistorioitsija, muutama Suomen ja yleisen historian sekä aatehistorian tutkija. Joukossamme oli kirkkoon kuuluvia, kirkosta eronneita, uskovia ja ”kotoa asti pakanoita”.

Kokoonnuimme noin kolmen viikon välein. Tapaamisten välissä oli luettava 60–120 sivua Raamatun tekstejä, etenimme alusta loppuun, Vanhasta Testamentista Uuteen – järjestyksessä. Ei siis ollut kyse mistään perinteisestä raamattupiiristä, jossa saatetaan yhden luvun tai jakeen selittämisen ja pohdinnan parissa viettää pitkäkin tovi. Meille Raamattu oli ensisijaisesti lähde kertomassa menneestä. Toiseksi me haimme sieltä maalaustaiteen, ihmisten tieteellisen ja arkiajattelun taustoja, naisten aseman, ruokakulttuurin, antiikin maailman, kirjallisuuden symboliikan ja kymmenien muiden asioiden kuvausta ja perusteita.

Meillä meni lukupiirissä vuosi. Kokemus oli vaikuttava. Koskaan en olisi – eikä kuulemma moni muukaan – saanut luettua Raamattua itsekseni, yksikseni. Oli hyvin opettavaista keskustella siitä taidehistorioitsijan ja teologin kanssa. Se, mistä olen pahoillani, on etten tehnyt kunnon muistiinpanoja prosessin aikana. Toisaalta en millään olisi ehtinytkään, sillä tahti lukea ja kokoontua oli niin nopea. Mutta kuinka paljon sain silti oppia!

Prosessin myötä minun lapsenuskoni rapisi aika murusiksi, samaan aikaan kun kollega teki päätöksen jättää historiantutkimus ja lähteä Kuopioon lukemaan teologiaa. Nyt hän toimii  seurakuntapappina.

Raamatun jälkeen yritimme samalla porukalla lukea Augustinuksen Tunnustukset, moni meistä lukikin, mutta lukupiirinä emme sitä enää saaneet onnistumaan. Harkitsimme myös Koraanin lukemista kollektiivisesti, mutta se ei edennyt edes kirjojen hankinta-asteelle. Kalevalan luku yksikseenkin saattaa onnistua…

Kalevalan ja matkaoppaiden lisäksi ehdolla on paljon muutakin kesälukemista: lukupäiväkirjassani on luettuja ja aiottuja…

Tyhjäkäyntiä.

Olen tässä pari tuntia odotelllut että alkaisi sataa, että olisi hyvä syy olla menemättä kasvimaalle kylvämään yrttejä ja istuttamaan sipuleita. Pehtoori – pääpuutarhuri – palaa huomenna pohjoisesta, enkä  ole hommiani tehnyt. Mutta ei sada, ei. Toisaalta enhän minä enää voi lähteä uloskaan.  On jo myöhä. Kehäpäätelmäkö? Ihan sama. Tänään ei vaan oikein simahda. Mikään. Raskas lääkityskö vai (taas!!) heikot yöunet vievät puhtia päivästä ja tehoa työstä.

Sellainen hassu juttu sattui, että käydessäni Akateemisessa ostamassa sisarelleni kirjaa, jonka pyysi tuomaan, sorruin (yllättävää, eikö?) katselemaan muitakin hyllyjä. Ja mitä ostinkaan? Kalevalan! Tämäkin on viime viikon taidehistorian ekskun syytä. Ateneumin Kalevala-näyttelyssä tuli keskiviikkona todettua, että olisi hyvä lukea Kalevala uudestaan (uudestaan? milloin olen sen kokonaan muka lukenut? Lukiossa?). Siispä nyt vakaana aikeena lukea kaksi runoa päivässä ja syksyn tullessa voin sanoa lukeneeni Kalevalan. Kuinka moni oikeasti on sen lukenut? Kysyn vaan.

Voisikohan perustaa sellaisen virtuaalisen lukupiirin?

Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta’alta käytyämme!

Odottakaapa vaan hyvät blogivieraani kun alan käytellä kalevala-mittaa täälläkin!

En osaa runoutta. En juuri koskaan osta tai lainaa runokirjoja. En osaa kuluttaa, en käyttää runoja. Vielä vähemmän kirjoittaa. Toisaalta kun kohdalle sattuu runo, josta pidän, jään siihen kiinni. Luen sen monta kertaa, kirjoitan sen itselleni, käsin, paperille, vihkoon. Lahjaksi saadut runokirjat olen lukenut moneen kertaan, sisareni runoja mietin ja makustelen, ihmettelen, ihastelen.

Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta. Kuitenkin – olen ennenkin huomannut tämän –  on joitakin elämänvaiheita, joissa tarvin runoja. Etsin kirjahyllyistä ne muutamat  runokirjani, etsin niistä jotain, johon samaistua ja jotain, joka kertoo, miltä tuntuu. Etsin jotain, joka selkiyttää ajatukset ja sanoo kauniisti ja järjestyksessä sen, mitä en osaa pukea sanoiksi, en ajatella ajatuksiksi.

Nyt pöydällä on Juicen vanha (1989) hiirenkorville luettu, mieheltä joskus lahjaksi saamani,  runokirja “iltaisin, kun veneet tulevat kotiin”. Kirjan paras – minusta, minulle paras – runo on aina ollut tämä:

Hyvä on.

Mutta en minä menneisyydessä elä,

vaan unelmat edeltä käsin.

On minussa se vika.

Ennen en ole huomannut tätä, – nyt tämä on merkillisen tärkeä:

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

Tänään mietin kovasti. Tommy Tabermannin runo kiteyttää paljon:

Epäröinnin kynnyksellä

kysy kuinka paljon rohkeutta

uskallat tänään

jättää käyttämättä.

Ei mikään tyhjä päivä tänään, vaikka niin voisi luulla.

________________________

klo 21:49 New York -sivustolla on jo paljon kuvia….

Tim Lihoreaun kirjassa Tammikuukammo ja muita moderneja fobioita (Otava 2008) on lueteltu ja kuvailtu toistasaa erilaista kammoa, joita nykyihmisillä on. Muutama esimerkki: Tabernafobia eli ostoskammo vaivaa erityisesti miehiä. Heille shoppailemaan lähteminen on kärsimys. “Vuosia jatkunut laahustaminen Magnafundafoobikon* perässä on tehnyt useimmista tabernafoobikoista kyvyttömiä nauttimaan edes yksin ostoksilla käymisen riemusta. – - Kroonisesta tabernafobiasta kärsivä on helppo tunnistaa myös muualla kuin kaupassa. Jos ottaa sattumanvaraisesti käteensä jonkin esineen — ihan minkä vain — panee sen päänsä päälle ja kysyy, sopiiko se, aito kroonikko sanoo yksinkertaisesti: “Kyllä, se on täydellinen. Voidaanko nyt lähteä?”

*Magnafundafoobikot ovat yleensä naisia, joilla on “pelko siitä, että takamus näyttää suurelta tässä asussa”.

Senecafobiasta eli vanhenemiskammosta kärsivät “pukeutuvat nuorisofarkkuihin, mutta silittävät keskelle lahkeita tanakat, järkevät prässit. — Sairauden pahin ilmenemismuoto on lingua inventan eli nuorisopuheen omaksuminen tyyliin “jotain rajaa hei”, “toi ei niinku toimi, tieätsä”.”

Muita pelkoja, joita Lihoreau on 2000-luvun ihmisistä tunnistanut, ovat esim. anopin pelko, urheilutulosten kuulemisen pelko, yleisradiolaitoksen menettämisen pelko, amerikkalaisten pelko, pankkiautomaatin pelko juuri ennen palkkapäivää, saippuaoopperakammo,  palvelupuhelimessa jonottamisen pelko,  lentokentän matkalaukkuhihnan pelko ja  kosmetiikkakonsulenttien pelko.

Monta kammoa tunnistin itsestänikin, mutta kirjasta puuttuu yksi minua vaivaava paha kammo. Kirjan nimessäkin on kyllä  tammikuukammo, josta kärsivät Ianuarfoobikot “hädin tuskin pystyvät järjestämään itsensä töihin tänä kauheana, harmaana, Jumalan hylkäämänä kuukautena”, mutta kirjassa ei ole helmikuukammoa ollenkaan ja Februarfobia on se, josta minä kärsin. Minun puolestani helmikuu voitaisiin poistaa kalentereista.

Helmikuussa on usein kovia pakkasia, eikä ulkoilu ole mukavaa. Jos aurinko paistaa, se paistaa vaakasuorasti paljastaen likaiset ikkunat ja yhden sun toisen paikan nukkavieruuden. Helmikuussa vaatteet on kittanoita, housunliitinki ahistaa — ihokin on kumman väsynyt ja vaalea. Helmikuussa ei ole lomia, eikä mitään mukavia juhlia tai tapahtumia. Helmikuussa alkaa myös julkaisuluettelon täyttämisen ahdistus vaivata: pakko ryhtyä kirjoittamaan artikkelia tai ylipäätään saada tutkimustyössä jotain näkyvää aikaseksi. Helmikuun voisi poistaa.

Tätä helmikuukammoa systeri ja miehensä lievensivät viemällä meidät eilen Uleåborgiin syömään. Siellä on aina — helmikuussa varsinkin — ihana käydä. Henkilökunta on jo tutuksi tullut, mukava. Ruoka (tryffelillä maustettua perunakeittoa, siitakesienivaahtoa ja pääruoaksi rautua) oli paaston jälkeen enemmän kuin taivaallista. Teatteriinkin oli tarkoituksemme mennä, mutta näytös oli sairaustapauksen vuoksi peruttu! Tultiin sitten meille katselemaan reissukuvia ja höpöttämään. Helmikuu unohtui.

Tänään on ollut pirttipäivä. En ole ihan varma, voiko kaupungissa olla pirttipäiviä, mutta ehkäpä. Pirttipäivä-käsitteen minulle opetti muuan Kemijokivarren talonisäntä, pohojosen ihiminen. Hän oli avuksi yhdessä työprojektissa pitkästi toistavuosikymmentä sitten: korvaamaton informantti ja monin tavoin avulias, jäyhä ja juureva mies. Meidän tapaamisemme sovittiin aina “pirttipäiväksi”, mikä tarkoitti tammi-helmikuun pakkaspäiviä, jolloin “ei voinu lähtä mettätöihin”, eikä ollut muutakaan “tähellisempää” tekemistä. Silloin isännällä oli aikaa kaupunkilaishistorioitsijan kanssa menneitä muistella.

Vietyäni lapset mummulaan tai päiväkotiin ja ajettuani reilun toistasataa kilometriä saavuin Kemijoen itäpuolen komean, 1840-luvulla rakennetun talon pihalle: pohjoisen talvinen aurinko paistoi jo vaakasuorasti, pakkanen narskui kenkien alla ja nikkarityyliselle kuistille asti tuoksui ruismarjapuuro, joka minua aina siellä odotti “että jaksat sitte kirjottaa”. Pirttipäivään kuuluukin ehdottomasti leivinuunin lämmittäminen ja ruispuuro, Karjalanpaisti tai lihapata, jollainen meilläkin tänään oli.

Pirttipäivänä on pakkasta ja silloin tehdään sisähommia, jotka leivinuunin kupeella sujuvat. Kemijokivarren isännän pirttipäivään kuului menneiden muistelu, kirjeiden kirjoittaminen (kirjoittipa hän kotiseutuhenkisiä runojakin), paljo lukeminen ja koko pitäjän perinneasioiden hoitaminen ja “maisterisihmisen” kanssa raataaminen. Hyvinkin meillä vierähti koko pakkaspäivä avaran, räsymatoin kotoisaksi tehdyn pirtin lämmössä, vanhoja papereita selatessa ja julkaistavia kuvia valitessa.

Pirttipäivänä, Pohjoisen paikallishistoria -luentoa jo värkätessäni ja tuon talonisännän juttuja vieläkin hyödyntäessäni, on yhtäkkiä pakko lukea ja luentoonkin tunkea Heikki Niskan runo “Pohojosen ihiminen”:

Pohojosen ihimisessa on ujua lasta:

aikusenaki sen tekkee mieli mennä

autotallin taka ko tullee vieraita.

Jähämiänä ja varruillaan se

tarkkailee ja haistelee,

tempautuu pikkuhilijaa mukkaan.

Äkkiä pajot murtuu,

silimäkki nauraa, pohojesen asukki

tarijuaa kahavit ja nisut.

Se puhhuu kovalla äänellä ko innostuu,

kahtoo aina silimiin ja pittää sanansa.

Kesken kaiken se muuttuu hilijaseksi,

toivoo sallaa, että vieraat jo lähtis.

Se himuaa yksin hangille ja mehtiin,

kojon rakkaaseen luontoon.

(Heikki Niska, Ulijasta väkiä. Runoja. 2003, s. 14)

Kun huusholli on “päivitetty” pohjoisen mökkireissun ja teinien keskenään olon jälkeen, Elmeri (kilpikonna) nimipäivän kunniaksi herätetty talviunilta kylpyyn ja syömään, haudalla käyty, pyykkiä pesty, piha siivottu talvimyrskyn jäljiltä, joulutilpehöörejä jo pakattu komeroon ja kaikin puolin asetuttu taas kotiin, on aika riisua blogi ja www-sivustokin joulukuvista. Lukupäiväkirjankin päivitin. Mieli tekisi uusia koko blogin ulkoasu. Ehkäpä päivitys tältäkin osin on pian ajankohtainen.

Mieli tekisi jo töihinkin. Ennätyspitkän joululoman lopuksi kaivoin jo luentomateriaalit esiin, hieman uusia virityksiä suunnittelen jo kertaalleen pitämääni luentosarjaan. Loma lienee siis tehnyt jo tehtävänsä …

Yliopisto-opettajilta ei vaadita pedagogisia opintoja. En tiedä, olisiko niistäkään ollut tänään apuja. En tiennyt itkeä vaiko nauraa… Yritin olla vakavana, ja opettaa.

Vaaditaankohan Italiassa korkeakoulujen “dottoressoilta” ja “professoressoilta” (siellä periaatteessa jokainen yo-ope on professore tai professoressa joten olenkin harkinnut painattaa käyntikorttini italiaksi… ) arvosanaa kasvatustieteessä tai auskultointia? Tuli vaan mieleen kun yöpöytälukemisena on parhaillaan Donna Leonin dekkari. Leonin kirjojen päähenkilö Guido Brunettin vaimo opettaa Venetsian yliopistossa englantilaista kirjallisuutta, ja hän vaikuttaa opettajanakin hyvin hyvältä. En vain ymmärrä, miten tämä kahden teinin äiti ja rikoskomissarion puoliso Paola ylipäätään ehtii tutkia ja opettaa, sillä hän tekee jumalisen oloisia, monen ruokalajin lounaita ja päivällisiä harva se päivä. Eikä Paola hermostu, vaikka miehensä jättäisi sitten tulematta jonkun niinkin vähäpätöisen seikan kuin murhan takia. Minunhan on jotensakin vaikea pysyä liitoksissani, jollei meillä perhe ole arkisapuskallakaan pöydässä silloin kun ruoka on kuumaa, salaatti raikasta ja juomat kylmiä. Mutta Paola onkin fiktiivinen henkilö, mikä on hyvä muistaa!

Donna Leonin dekkarit kuuluvat yleensä kesälomaan, ovat sen huippujuttuja, mutta tänä vuonna käännös ilmestyi vasta elokuun lopussa. Liekö lämmön ja auringon puute sitten syynä siihen, että tämä 15. dekkari (“Haurasta lasia”) ei minusta ole niin hyvä kuin monet edelliset?

Sää kovin kesäinen. Kuin lahjaksi saatu lämpö. Päivä rullistelemassa, puutarhahommissa ja muutoinkin pihalla (luin loppuun Hiljaisten historian, olen kummissani). Vielä kun saataisiin samettinen elokuun ilta… Sellaisia ei tälle vuodelle ole paljon kohdalle osunut.