Tuulestatemmattua

Nythän on niin, että eilen siivosin kotona kirjahyllyt. Oli pakko. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – olen viimeisen kuukauden aikana repsahtanut uusiin ja vanhoihin kirjoihin, sitä paitsi olen saanut kirjoja työn kautta, saanut niitä kollegoilta ja saanut niitä ystäviltä. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – nyt on siis  myös luovuttava kirjoista. Meille ei enää mahdu. Päätin viedä kirjoja töihin. Historiakirjoja historiatieteiden käytävällä olevan työhuoneeni kirjahyllyihin, sinnehän ne historiakirjat kuuluvatkin. No mahtuuko sinne? No ei mahdu! Ryhdyin sitten tänään iltapäivällä perkaamaan sielläkin hyllyjä. Ja nyt minulla on kaksi kassillista kirjoja, ylimääräisiä kirjoja. Ja jälleen kerran vannottu lupaus: en hanki enää kirjoja. Hah! Sama kuin lupaisin, etten enää syö.

Eilen iltasella, myöhään yöhön luin Cape Town and Winelands-, Olympian Afrikka- (matkatoimiston tuotos) ja Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa -kirjoja. Afrikassa on käyty kerran ennen: vuonna 2005 Marokossa (Agadirissa ja Marrakeshisssa) mutta ei koskaan Saharan eteläpuolella.

Merkillistä, miten noita kirjoja lukiessani palaan lapsuuteeni. Ehkä koska Lif ja Puff -aamiaismuropaketeista keräsimme Afrikan pieniä muovieläimiä (aina kun oli minun vuoroni saada paketista paljastuva ylläri sain harmaita möhkälemäisia virtahepoja ja veljeni sai aina kaikki kauniit seeprat ja harvinaiset leijonat). Ja lapsuudessa katseltiin ja luettiin Tarzaneita. Eivätkös Pekka ja Pätkäkin käyneet Afrikassa? Ehkä Afrikka vie lapsuuteen, koska alaluokkien maantiedon (vai ympäristöopin nimelläkö se silloin oli?) tunneilla oli kiehtovaa kuulla ja lukea Afrikasta, ehkä koska seurakunnan kerhossa meille kävi lähetystyöntekijä kertomassa elämästä Afrikassa. En tiedä. Kirjat vievät menneeseen. Taas kerran.

Blixenin kirja kyllä tuo mieleeni myös opintoni. Tein graduni Englannin 1700-luvun siirtomaapolitiikasta, ja merkillistä kuinka tanskalaisen 1910- ja 1920-luvulla  Keniassa eläneen naisen (sinänsä hieno) teksti tuo mieleen ne kirjeet, joita englantilaiset kirjoittivat Lontooseen 1700-luvun lopulla ja joita minä luin 1980-luvun alussa. Mennyt maailma.

Kalevalan luentani on yltänyt kymmenenteen runoon. Kuinka tuttua se viime kädessä kuitenkin on, ainakin tähän asti. Tuttua, vaikka en todellakaan ole sitä aiemmin – muistaakseni – lukenut. Tämän Kalevalan luku-urakan aloittaessani lupailin markkinoida lukupiiri-ideaa. Minulla on kokemus sellaisesta muutamien vuosien takaa.

Lukupiiri syntyi kun työpaikalla yksi jos toinenkin törmäsi jatkuvasti Raamattuun. Joutui käyttämään sitä luentoja tehdessään, seurakuntahistoriaa kirjoittaessaan, Suomen Japanin suhteita tutkiessaan (lähetystyö!), tehdessään taidehistorian väitöskirjaa alttaritauluista, lääketieteen historian esitelmää taustoittaessaan. Huomasimme usein keskustelevamme Raamatusta aamukahvilla ja monen suusta tuli lausuttua moneen kertaan, että pitäisi joskus lukea koko kirja.

Niinpä sitten jahkailujen jälkeen kokosimme porukan, jota yhdistävä tekijä oli kiinnostus kristinuskon perusteokseen, – jokaisella oli siihen oma näkökulmansa, omat kiinnostuksen syynsä ja kohteensa. Meitä oli kymmenkunta, useimmat humanisteja. Lukupiirissä oli yksi teologi, yksi kirjallisuuden tutkija, yksi historioitsija joka oli vaihtamassa teologiaan, taidehistorioitsija, muutama Suomen ja yleisen historian sekä aatehistorian tutkija. Joukossamme oli kirkkoon kuuluvia, kirkosta eronneita, uskovia ja ”kotoa asti pakanoita”.

Kokoonnuimme noin kolmen viikon välein. Tapaamisten välissä oli luettava 60–120 sivua Raamatun tekstejä, etenimme alusta loppuun, Vanhasta Testamentista Uuteen – järjestyksessä. Ei siis ollut kyse mistään perinteisestä raamattupiiristä, jossa saatetaan yhden luvun tai jakeen selittämisen ja pohdinnan parissa viettää pitkäkin tovi. Meille Raamattu oli ensisijaisesti lähde kertomassa menneestä. Toiseksi me haimme sieltä maalaustaiteen, ihmisten tieteellisen ja arkiajattelun taustoja, naisten aseman, ruokakulttuurin, antiikin maailman, kirjallisuuden symboliikan ja kymmenien muiden asioiden kuvausta ja perusteita.

Meillä meni lukupiirissä vuosi. Kokemus oli vaikuttava. Koskaan en olisi – eikä kuulemma moni muukaan – saanut luettua Raamattua itsekseni, yksikseni. Oli hyvin opettavaista keskustella siitä taidehistorioitsijan ja teologin kanssa. Se, mistä olen pahoillani, on etten tehnyt kunnon muistiinpanoja prosessin aikana. Toisaalta en millään olisi ehtinytkään, sillä tahti lukea ja kokoontua oli niin nopea. Mutta kuinka paljon sain silti oppia!

Prosessin myötä minun lapsenuskoni rapisi aika murusiksi, samaan aikaan kun kollega teki päätöksen jättää historiantutkimus ja lähteä Kuopioon lukemaan teologiaa. Nyt hän toimii  seurakuntapappina.

Raamatun jälkeen yritimme samalla porukalla lukea Augustinuksen Tunnustukset, moni meistä lukikin, mutta lukupiirinä emme sitä enää saaneet onnistumaan. Harkitsimme myös Koraanin lukemista kollektiivisesti, mutta se ei edennyt edes kirjojen hankinta-asteelle. Kalevalan luku yksikseenkin saattaa onnistua…

Kalevalan ja matkaoppaiden lisäksi ehdolla on paljon muutakin kesälukemista: lukupäiväkirjassani on luettuja ja aiottuja…

Tyhjäkäyntiä.

Olen tässä pari tuntia odotelllut että alkaisi sataa, että olisi hyvä syy olla menemättä kasvimaalle kylvämään yrttejä ja istuttamaan sipuleita. Pehtoori – pääpuutarhuri – palaa huomenna pohjoisesta, enkä  ole hommiani tehnyt. Mutta ei sada, ei. Toisaalta enhän minä enää voi lähteä uloskaan.  On jo myöhä. :) Kehäpäätelmäkö? Ihan sama. Tänään ei vaan oikein simahda. Mikään. Raskas lääkityskö vai (taas!!) heikot yöunet vievät puhtia päivästä ja tehoa työstä.

Sellainen hassu juttu sattui, että käydessäni Akateemisessa ostamassa sisarelleni kirjaa, jonka pyysi tuomaan, sorruin (yllättävää, eikö?) katselemaan muitakin hyllyjä. Ja mitä ostinkaan? Kalevalan! Tämäkin on viime viikon taidehistorian ekskun syytä. Ateneumin Kalevala-näyttelyssä tuli keskiviikkona todettua, että olisi hyvä lukea Kalevala uudestaan (uudestaan? milloin olen sen kokonaan muka lukenut? Lukiossa?). Siispä nyt vakaana aikeena lukea kaksi runoa päivässä ja syksyn tullessa voin sanoa lukeneeni Kalevalan. Kuinka moni oikeasti on sen lukenut? Kysyn vaan.

Voisikohan perustaa sellaisen virtuaalisen lukupiirin?

Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta’alta käytyämme!

Odottakaapa vaan hyvät blogivieraani kun alan käytellä kalevala-mittaa täälläkin!

En osaa runoutta. En juuri koskaan osta tai lainaa runokirjoja. En osaa kuluttaa, en käyttää runoja. Vielä vähemmän kirjoittaa. Toisaalta kun kohdalle sattuu runo, josta pidän, jään siihen kiinni. Luen sen monta kertaa, kirjoitan sen itselleni, käsin, paperille, vihkoon. Lahjaksi saadut runokirjat olen lukenut moneen kertaan, sisareni runoja mietin ja makustelen, ihmettelen, ihastelen.

Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta. Kuitenkin – olen ennenkin huomannut tämän –  on joitakin elämänvaiheita, joissa tarvin runoja. Etsin kirjahyllyistä ne muutamat  runokirjani, etsin niistä jotain, johon samaistua ja jotain, joka kertoo, miltä tuntuu. Etsin jotain, joka selkiyttää ajatukset ja sanoo kauniisti ja järjestyksessä sen, mitä en osaa pukea sanoiksi, en ajatella ajatuksiksi.

Nyt pöydällä on Juicen vanha (1989) hiirenkorville luettu, mieheltä joskus lahjaksi saamani,  runokirja “iltaisin, kun veneet tulevat kotiin”. Kirjan paras – minusta, minulle paras – runo on aina ollut tämä:

Hyvä on.

Mutta en minä menneisyydessä elä,

vaan unelmat edeltä käsin.

On minussa se vika.

Ennen en ole huomannut tätä, – nyt tämä on merkillisen tärkeä:

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

Tänään mietin kovasti. Tommy Tabermannin runo kiteyttää paljon:

Epäröinnin kynnyksellä

kysy kuinka paljon rohkeutta

uskallat tänään

jättää käyttämättä.

Ei mikään tyhjä päivä tänään, vaikka niin voisi luulla.

________________________

klo 21:49 New York -sivustolla on jo paljon kuvia….

Tim Lihoreaun kirjassa Tammikuukammo ja muita moderneja fobioita (Otava 2008) on lueteltu ja kuvailtu toistasaa erilaista kammoa, joita nykyihmisillä on. Muutama esimerkki: Tabernafobia eli ostoskammo vaivaa erityisesti miehiä. Heille shoppailemaan lähteminen on kärsimys. “Vuosia jatkunut laahustaminen Magnafundafoobikon* perässä on tehnyt useimmista tabernafoobikoista kyvyttömiä nauttimaan edes yksin ostoksilla käymisen riemusta. – - Kroonisesta tabernafobiasta kärsivä on helppo tunnistaa myös muualla kuin kaupassa. Jos ottaa sattumanvaraisesti käteensä jonkin esineen — ihan minkä vain — panee sen päänsä päälle ja kysyy, sopiiko se, aito kroonikko sanoo yksinkertaisesti: “Kyllä, se on täydellinen. Voidaanko nyt lähteä?”

*Magnafundafoobikot ovat yleensä naisia, joilla on “pelko siitä, että takamus näyttää suurelta tässä asussa”.

Senecafobiasta eli vanhenemiskammosta kärsivät “pukeutuvat nuorisofarkkuihin, mutta silittävät keskelle lahkeita tanakat, järkevät prässit. — Sairauden pahin ilmenemismuoto on lingua inventan eli nuorisopuheen omaksuminen tyyliin “jotain rajaa hei”, “toi ei niinku toimi, tieätsä”.”

Muita pelkoja, joita Lihoreau on 2000-luvun ihmisistä tunnistanut, ovat esim. anopin pelko, urheilutulosten kuulemisen pelko, yleisradiolaitoksen menettämisen pelko, amerikkalaisten pelko, pankkiautomaatin pelko juuri ennen palkkapäivää, saippuaoopperakammo,  palvelupuhelimessa jonottamisen pelko,  lentokentän matkalaukkuhihnan pelko ja  kosmetiikkakonsulenttien pelko.

Monta kammoa tunnistin itsestänikin, mutta kirjasta puuttuu yksi minua vaivaava paha kammo. Kirjan nimessäkin on kyllä  tammikuukammo, josta kärsivät Ianuarfoobikot “hädin tuskin pystyvät järjestämään itsensä töihin tänä kauheana, harmaana, Jumalan hylkäämänä kuukautena”, mutta kirjassa ei ole helmikuukammoa ollenkaan ja Februarfobia on se, josta minä kärsin. Minun puolestani helmikuu voitaisiin poistaa kalentereista.

Helmikuussa on usein kovia pakkasia, eikä ulkoilu ole mukavaa. Jos aurinko paistaa, se paistaa vaakasuorasti paljastaen likaiset ikkunat ja yhden sun toisen paikan nukkavieruuden. Helmikuussa vaatteet on kittanoita, housunliitinki ahistaa — ihokin on kumman väsynyt ja vaalea. Helmikuussa ei ole lomia, eikä mitään mukavia juhlia tai tapahtumia. Helmikuussa alkaa myös julkaisuluettelon täyttämisen ahdistus vaivata: pakko ryhtyä kirjoittamaan artikkelia tai ylipäätään saada tutkimustyössä jotain näkyvää aikaseksi. Helmikuun voisi poistaa.

Tätä helmikuukammoa systeri ja miehensä lievensivät viemällä meidät eilen Uleåborgiin syömään. Siellä on aina — helmikuussa varsinkin — ihana käydä. Henkilökunta on jo tutuksi tullut, mukava. Ruoka (tryffelillä maustettua perunakeittoa, siitakesienivaahtoa ja pääruoaksi rautua) oli paaston jälkeen enemmän kuin taivaallista. Teatteriinkin oli tarkoituksemme mennä, mutta näytös oli sairaustapauksen vuoksi peruttu! Tultiin sitten meille katselemaan reissukuvia ja höpöttämään. Helmikuu unohtui. :)

Tänään on ollut pirttipäivä. En ole ihan varma, voiko kaupungissa olla pirttipäiviä, mutta ehkäpä. Pirttipäivä-käsitteen minulle opetti muuan Kemijokivarren talonisäntä, pohojosen ihiminen. Hän oli avuksi yhdessä työprojektissa pitkästi toistavuosikymmentä sitten: korvaamaton informantti ja monin tavoin avulias, jäyhä ja juureva mies. Meidän tapaamisemme sovittiin aina “pirttipäiväksi”, mikä tarkoitti tammi-helmikuun pakkaspäiviä, jolloin “ei voinu lähtä mettätöihin”, eikä ollut muutakaan “tähellisempää” tekemistä. Silloin isännällä oli aikaa kaupunkilaishistorioitsijan kanssa menneitä muistella.

Vietyäni lapset mummulaan tai päiväkotiin ja ajettuani reilun toistasataa kilometriä saavuin Kemijoen itäpuolen komean, 1840-luvulla rakennetun talon pihalle: pohjoisen talvinen aurinko paistoi jo vaakasuorasti, pakkanen narskui kenkien alla ja nikkarityyliselle kuistille asti tuoksui ruismarjapuuro, joka minua aina siellä odotti “että jaksat sitte kirjottaa”. Pirttipäivään kuuluukin ehdottomasti leivinuunin lämmittäminen ja ruispuuro, Karjalanpaisti tai lihapata, jollainen meilläkin tänään oli.

Pirttipäivänä on pakkasta ja silloin tehdään sisähommia, jotka leivinuunin kupeella sujuvat. Kemijokivarren isännän pirttipäivään kuului menneiden muistelu, kirjeiden kirjoittaminen (kirjoittipa hän kotiseutuhenkisiä runojakin), paljo lukeminen ja koko pitäjän perinneasioiden hoitaminen ja “maisterisihmisen” kanssa raataaminen. Hyvinkin meillä vierähti koko pakkaspäivä avaran, räsymatoin kotoisaksi tehdyn pirtin lämmössä, vanhoja papereita selatessa ja julkaistavia kuvia valitessa.

Pirttipäivänä, Pohjoisen paikallishistoria -luentoa jo värkätessäni ja tuon talonisännän juttuja vieläkin hyödyntäessäni, on yhtäkkiä pakko lukea ja luentoonkin tunkea Heikki Niskan runo “Pohojosen ihiminen”:

Pohojosen ihimisessa on ujua lasta:

aikusenaki sen tekkee mieli mennä

autotallin taka ko tullee vieraita.

Jähämiänä ja varruillaan se

tarkkailee ja haistelee,

tempautuu pikkuhilijaa mukkaan.

Äkkiä pajot murtuu,

silimäkki nauraa, pohojesen asukki

tarijuaa kahavit ja nisut.

Se puhhuu kovalla äänellä ko innostuu,

kahtoo aina silimiin ja pittää sanansa.

Kesken kaiken se muuttuu hilijaseksi,

toivoo sallaa, että vieraat jo lähtis.

Se himuaa yksin hangille ja mehtiin,

kojon rakkaaseen luontoon.

(Heikki Niska, Ulijasta väkiä. Runoja. 2003, s. 14)

Kun huusholli on “päivitetty” pohjoisen mökkireissun ja teinien keskenään olon jälkeen, Elmeri (kilpikonna) nimipäivän kunniaksi herätetty talviunilta kylpyyn ja syömään, haudalla käyty, pyykkiä pesty, piha siivottu talvimyrskyn jäljiltä, joulutilpehöörejä jo pakattu komeroon ja kaikin puolin asetuttu taas kotiin, on aika riisua blogi ja www-sivustokin joulukuvista. Lukupäiväkirjankin päivitin. Mieli tekisi uusia koko blogin ulkoasu. Ehkäpä päivitys tältäkin osin on pian ajankohtainen.

Mieli tekisi jo töihinkin. Ennätyspitkän joululoman lopuksi kaivoin jo luentomateriaalit esiin, hieman uusia virityksiä suunnittelen jo kertaalleen pitämääni luentosarjaan. Loma lienee siis tehnyt jo tehtävänsä …

Yliopisto-opettajilta ei vaadita pedagogisia opintoja. En tiedä, olisiko niistäkään ollut tänään apuja. En tiennyt itkeä vaiko nauraa… Yritin olla vakavana, ja opettaa.

Vaaditaankohan Italiassa korkeakoulujen “dottoressoilta” ja “professoressoilta” (siellä periaatteessa jokainen yo-ope on professore tai professoressa joten olenkin harkinnut painattaa käyntikorttini italiaksi… ;) ) arvosanaa kasvatustieteessä tai auskultointia? Tuli vaan mieleen kun yöpöytälukemisena on parhaillaan Donna Leonin dekkari. Leonin kirjojen päähenkilö Guido Brunettin vaimo opettaa Venetsian yliopistossa englantilaista kirjallisuutta, ja hän vaikuttaa opettajanakin hyvin hyvältä. En vain ymmärrä, miten tämä kahden teinin äiti ja rikoskomissarion puoliso Paola ylipäätään ehtii tutkia ja opettaa, sillä hän tekee jumalisen oloisia, monen ruokalajin lounaita ja päivällisiä harva se päivä. Eikä Paola hermostu, vaikka miehensä jättäisi sitten tulematta jonkun niinkin vähäpätöisen seikan kuin murhan takia. Minunhan on jotensakin vaikea pysyä liitoksissani, jollei meillä perhe ole arkisapuskallakaan pöydässä silloin kun ruoka on kuumaa, salaatti raikasta ja juomat kylmiä. Mutta Paola onkin fiktiivinen henkilö, mikä on hyvä muistaa!

Donna Leonin dekkarit kuuluvat yleensä kesälomaan, ovat sen huippujuttuja, mutta tänä vuonna käännös ilmestyi vasta elokuun lopussa. Liekö lämmön ja auringon puute sitten syynä siihen, että tämä 15. dekkari (“Haurasta lasia”) ei minusta ole niin hyvä kuin monet edelliset?

Sää kovin kesäinen. Kuin lahjaksi saatu lämpö. Päivä rullistelemassa, puutarhahommissa ja muutoinkin pihalla (luin loppuun Hiljaisten historian, olen kummissani). Vielä kun saataisiin samettinen elokuun ilta… Sellaisia ei tälle vuodelle ole paljon kohdalle osunut.