Historiaa – Sivu 2 – Tuulestatemmattua

Taste-vin – viiniammattilaisten ja -harrastajien työkalu

”Jo antiikin aikana– ”
Vesuvion juurella Pompeijissa yksi hienoimmista taloista on Vettin talo. Talo oli kahden miehen, joilla oli viinikauppaa, viljelyksiä, ehkä myös ilotalo, ja sen talon seinästä on paljastunut fresco, jossa cupidot maistelevat viiniä, ja heillä on käsissään pieni kuppi, hyvin paljon taste-vin´n näköinen pieni pyöreä astia.

Se on paljolti samannäköinen kuin myös se, jollaisesta on mainintoja 1400-luvun Ranskasta. Silloin maistelukupin nimi oli ´bordolese´(mikä on myös pullon muodolle nimitys Burgundissa). Tämä 1400-luvun bordolese oli pyöreä, sen keskellä oli aukko, eikä siinä ollut kahvaa tai ketjua. Sen halkaisija oli kahdeksan senttiä ja syvyys kaksi senttiä, ja se näytti vähän siltä kuin halkaistu donitsi.

Nykyisen kaltaisena taste-vin syntyi ilmeisesti 1700-luvulla, ja oli yleisesti käytössä Ranskassa jo 1800- ja 1900-luvuilla.

Maistelukupin ”kuplat”

Maistelukuppeja on valmistettu monista eri raaka-aineista, mutta tässä viime vaiheessa oli tärkeää, että se ei mene rikki mm. hevoskyydillä kuljettaessa. Taste-vin tehtiin enimmäkseen hopeasta tai hopeoidusta metallista – paitsi että se kestää, se taittaa hyvin valoa, jota taas tarvitaan viinin värin tunnistamiseen. Lisäksi hopean käytön kerrotaan mahdollistavan viinien, erityisesti valkoisten, hyvän hapetuksen.

Vuosisatoja sitten viinien arviointi tehtiin pimeässä, kynttilänvalossa kellareissa, joten taste-vin´n reunoille suunniteltiin syvennykset, pienet kuopat tai kuplat, jotka vangitsevat ja heijastavat valoa. Oikealla on kahdeksan isompaa kuoppaa, ja niitä käytetään nimenomaan punaviinien värin ja kirkkauden arviointiin. Vasemmalla on yhteensä 17 pientä ”kylkiluuta” ja ne puolestaan korostavat valkoviinien vivahteita. Kupissa on pohjalla ympyrässä 14 pientä nystyä, ja niiden tarkoitus on edistää viinin hapettumista. Keskellä, pohjassa on suuri kupla, jonka yläreuna on raja, johon asti viinin sai kaataa. Siis todellakin vain maisteluannos näistä kipoista maistettiin!

Taste-vin´n oikeaoppinen käyttö noudatti tiettyä kaatotapaa; näin siksi, että viiniin saadaan oikea ”valon kulma”. Valkoviinin analysoinnissa taste-vin´ä pidettiin vasemmalla kädellä ja viiniä kaadettiin oikealla kädellä. Punaisen kohdalla toisinpäin: kuppia pidettiin oikealla kädellä ja viiniä kaadettiin vasemmalla.

Taste-vin jäi pois ammattikäytöstä tai ylipäätään viininmaistelusta, koska sen muoto ei sovellu tuoksun arvioimiseen. Tuoksu haihtuu matalasta, avoimesta taste-vinis´tä melko nopeasti. Niinpä maistelulasit syrjäyttivät taste-vin´n ja nyttemminhän se on enimmäkseen sommelierien, viiniasiantuntijoiden ja -harrastajien tunnuksena, ketjussa tai nauhassa kaulalla roikkumassa. Mainittava vielä, että pieni taste-vin-kippo on viiniharrastaja-rotissöörien (OMGD) käädyissä (kuva yllä).

Dionysoksen symboli ja taste vin

Menneinä vuosisatoina maistelukipoissa oli usein myös pieni kahva/varsi. Kahva muodostui usein toisiinsa kietoutuneista käärmeistä, mikä oli viittaus tai kunnianosoitus Dionysokselle, viinin jumalalle.

Dionysoshan oli ylijumala Zeuksen ja Semele-nimisen kuolevaisen naisen poika. Kuten voitte kuvitella, Zeuksen vaimo Hera ei ollut aivan tyytyväinen, kun hän sai tietää Semelen olevan raskaana. Hera järjesti Semelen kuoleman (pelästyi kuollakseen Zeuksen salamia). Semelen kuoleman jälkeen Zeus otti Dionysoksen Semelen kohdusta ja kasvatti tämän omalla reidellään kuin kohdussa. Ja muutamaa kuukautta myöhemmin Dionysos syntyi Zeuksen reidestä, ja Zeus antoi hänelle käärmekruunun.

Vuosia myöhemmin, kun ihmiset alkoivat palvoa Dionysosta (Cult of Dionysys -juhlissa), he kiersivät käärmeitä käsivarsiensa ympärille, mistä sitten aihe myös taste-vin´n kahvaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuva Vettin talon frescosta Wine News -nettijulkaisun artikkelista.

Kuva Dionysoksesta Dionysus and members of his thiasos on an Attic black-figure krater-psykter (525–500 BCE, Louvre Museum)

Historiaa Isovanhemmuus Joulu

Itsenäisyyspäivä rauhassa

Itsenäisyyspäivä.

On ollut touhun ja tekemisen päivä, yhdessäolon ja juhlan päivä.

Aamupäivä meni valmistellessa, ruokaa tehdessä (huomenna sitten kuvia ja reseptiikkaakin), lenkillä, ja jo kahdelta tuli pikkujouluväki: Juniori, Miniä, Apsu ja Eepi! Kaikenmoista ohjelmaahan meillä oli, mutta The Juttu oli jo perinteinen piparien koristelukilpailu. Palaan ehkä huomenna asiaan – tämänkin jutun osalta.

Ja iltahan on mennyt tietysti Linnan juhlia katsellessa.

Elellessä rauhassa. Kiitollisena.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun joka vuosi täällä blogissa on uusia lukijoita ja kun joka vuosi yksi luetuimmista postauksistani on artikkelikolumnini jossa on itsenäisyyspäiväkynttilöiden merkitys ja selitys niille, niin varmuuden vuoksi tässä taas linkki tuohon: Itsenäisyyspäivän kaksi kynttilää

Tänään me pitkästä aikaa sytytettiin ne Apsun kanssa yhdessä.

Historiaa

Heijastimet, Sillanpää ja naisten oikeudet

Lokakuun ensimmäinen on Heijastinpäivä!

Viimeistään nyt heijastimet takkeihin ja reppuihin heilumaan.

Tänään on myös Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä, ja se on myös virallinen liputuspäivä. Kaikkihan me tiedämme, miksi juuri Sillanpään kunniaksi liputetaan?

– Sillanpää oli vuonna 1907 valitun ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustaja (SDP); yksi niistä 19 naisesta, jotka valittiin. Merkittävää on, että hänen eduskuntauransa jatkui viime sotien jälkeisiin vuosiin asti.

Sillanpää vaikutti vuosikymmenien aikana monin tavoin naisten aseman parantamiseen, ja mm. vuoden 1929 avioliittolain laadintaan. Tuohon asti oli monin keskeisin osin ollut voimassa vuoden 1734 naimiskaari, mutta vuoden 1929 laissa mm. lakkautettiin aviomiehen edusmiesasema vaimoonsa nähden, minkä jälkeen puolisot julistettiin oikeudellisesti tasavertaisiksi. Jo kymmenen vuotta aiemmin (1919) naiset olivat saaneet luvan mennä ansiotyöhön vaikka ilman aviomiehen suostumusta, ja tähänkin lainsäädäntötyöhön Miina Sillanpäällä oli ollut vaikutuksensa.

Lokakuussa on muitakin aika ”naisellisia” päiviä: ainakin 11. ja 12. päivä ovat sellaisia.

4. Korvapuusti päivä
10. Aleksis Kiven päivä eli suomalaisen kirjallisuuden päivä / Maailman mielenterveyspäivä (WHO)
11. Kansainvälinen tyttöjen päivä
12. Roosa nauha -päivä / Pukeudu pinkkiin -päivä
24. YK:n päivä
31. Halloween

Mutta kyllähän näitä kaikkia voi sukupuolittamattakin ´juhlia´. 🏳 🏳

Antoisaa, valoisaa ja vaikuttavaa lokakuuta kaikille!

Historiaa Yliopistoelämää

Paluu työvuosiin vol. II

Ei, en aio vaipua murheen ja häpeän alhoon. En vaikka tämänpäiväinen esitelmä (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) ei mennyt lähellekään niin kuin toivoin. Oikeastaan niin en olettanutkaan. Koko viikon olen tiennyt, että taidot ovat löyhtyneet, ammattitaito puhumaan tai luennoimaan yleisön edessä ei ole enää itsestäänselvyys, ei mikään pikku juttu. Eikä edes selkeän esitelmän kokoaminen suhteellisen uudesta aiheesta ja suhteellisen nopeasti sujui jouhevasti. Ei varsinkaan, jos sotkee kaikenlaista henkilökohtaista sekaan jo tekovaiheessa, saatikka jos yrittää ”stagella” olla lukematta papereista.

Mutta en voi kiistää, etteikö olisi ollut mukava tehdä pieni piipahdus omaankin menneisyyteen ja omaan työehteisöön. Oli ”minun” professorini 75-vuotisjuhlaseminaari ja aiheenani oppiaineemme historia. Eli oli kyseessä meidän 46 vuotta kestäneen opettaja-oppilas, esihenkilö-alainen, tasavertainen työkaveruus vaiheista kertova ”tarina”, meidän oppiaineemme (Suomen ja Skandinavian historia Oulun yliopistossa) historia. Liian läheinen aihe, sanon nyt.

[Kuinka monella muulla on ollut ja on vielä tallessa ”Opintokirja”? – Minun ensimmäinen ”kohtaaminen” tulevan esimieheni kanssa oli 23.10.1978, jolloin hain aloitusmerkinnän Historian klassikkoluennolle.]

Mutta en aio ruveta rypemään itseruoskinnassa. Vakuutan tänään, tänäänkin, nyt, itselleni: ”Paras työ, tehty työ”. Helpottavaa oli, että sekä jubilaari, että oppiaineen kollegat sanoivat (= lohduttivat? 😅), että tällaista muistelua ja faktoja olivat toivoneetkin seminaariin. NYT osaisin kyllä tehdä sen paremmin.

Ja kuinka olikaan mukava tavata monia entisiä oppilaita ja monia kollegoita. Ilo nähdä ilo heidänkin kasvoillaan.

Yritän taas kertoa, että minun työurani Oulun yliopiston historian laitoksella oli hyvä. Se tarkoitti paljon työtä, paljon kohtaamisia, paljon onnistumisia, lisää töitä ja hyvää tuovia haasteita, uuden ideointia ja soveltamista, kirjoittamista ja puhumista, kolahduksiakin, mutta juuri tänään kaikki mennyt muistuu mieleen vain hyvällä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja olihan minulla karonkka kotona odottamassa!

Neljän jälkeen kotiuduttuani minua odotti kolmen ruokalajin päivällinen. Pehtoori sanoi, että tekee toistekin vastaavan heti kun käyn taas luennoimassa jossain. Taitaa olla taas minun vuoroni seuraavat 10 vuotta (pl. synttäripäivällinen) tehdä juhlaruoat! Olihan hyvää. Palaan huomenna kuvien ja reseptien kera asiaan.

Historiaa Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Retki Kutturaan

Aamulla oli pilvistä, aika vilpoista (+ 10 C), koko kroppa aika lailla jumissa ja turtana, joten päätimme pitää ”lomapäivän”, lähteä kesäretkelle länteen. Monta kertaa on aiottu, ihan mökkielon ”bucket listalla” on tainnut olla jo vuosikymmeniä. Joskus 80-luvulla, muistaaksemme, on siellä käytykin. Mutta ei koskaan kesällä. Mutta tänään: Kuttura!

Kutturaan (pohjoissaameksi Guhtur) on nelostieltä 39 km, meidän mökiltä 43 km. Puolimatkaan, Kultakioskille ja Kultalaan, on ajeltu useammankin kerran, toissakesänä viimeksi, mutta Kutturaan asti ei (kai) ole menty.

Useasti on aiottu. Varsinkin kun on luettu Siiri Magga-Miettusen kirjat (Siirin kirja ja Siirin elämä). Ja minä kuuntelin vastikään Inga Maggan kirjan Puolikas, mikä sai taas kiinnostumaan kylästä.

Kirjan esittelyssä lukee näin:

Koskettava perhetarina sotienjälkeisen Saamenmaan lapsista, nykypäivän kaupunkisaamelaisuudesta ja omista juurista. Ibbá palaa Kutturaan, sukunsa kotipaikkaan, missä hän on viettänyt lomansa lapsuudesta lähtien. Saamenmaalla hänen sisintään kalvaa vierauden tunne, ja hän alkaa pohtia, miksi hän ei osaa puhua saamea – ja miksi vanhemmat välttelevät aihetta.

Lämpimästi suosittelen kirjaa. Me suomalaiset tiedämme saamelaisista ja heidän elämästään ja identiteetistään kovin vähän. Tämä kirja lisää tietoa, ja on ”pelkästään” lukuelämyksenäkin sen väärti.

Tie Kutturaan oli liki viivasuora.

Siitä Wikipediassa kerrotaan näin:

Presidentti Urho Kekkonen poikkesi kylään hiihtoretkellään EnontekiöltäSaariselälle vuonna 1956. Silloin kyläläiset [mm. Siirin isä. Siiri kertoo Kekkosen vierailusta kirjassaan] ottivat puuttuvan tien puheeksi, ja Kekkonen lupasi hoitaa asian. Maantie Kutturaan valmistui 1959. Tien kerrotaan noudattavan Kekkosen kartalle vetämää suoraa viivaa. Tämä lienee tarinaa, koska kartalta voi todeta, että tielinja ei ole suora.

Ei niin kovin pittoreskin saatikka jylhän maiseman läpi kulkevan enimmäkseen viivasuoraan kulkevan tien matkalla on mäkiä ja muutama loiva käännös. Ja joutuisasti matka meni. Kynttiläkuusia (jotka eivät näillä tienoin ole mitenkään tavallisia), muutamia kauniita suomaisemia ja sitten perillä. Yleisen tien päättymisen jälkeen käveltiin kylän ”keskustaan”, jonne maantie päättyy.

Kävelimme ”peremmälle”, näimme aika etäältä (ei sentään pihapiireihiin menty kuvailemaan) Ivalojoen rantatöyräällä muutamia taloja, joista tunnistettiin Siirin kotitalo, ja joista tunnistin yliopistokollegani kotitalon. Yhteensä yhdeksän postilaatikkoa löydettiin tienvarresta. Pehtoorin inarilaislähtöinen tuttu tiesi kertoa, että vakituisia asukkaita on enää alle 30, ehkä jopa alle 20.

[Silta Ivalojoen yli valmistui vasta 1996. Siihen ei Kekkonen enää ollut vaikuttamassa.]

Mesimarjat ovat kukassa kylätien varrella, ketään ei näy missään, rakennuskanta jostain 1900-luvun alusta ehkä 1970-luvulle, täysin hiljaista, pysähtynyt tunnelma, silti selvästi siellä vielä asutaan, ja taivasta vasten nousee tukiasema 🙂 , rannassa Ivalojoen kosken hiljainen ääni, Lapin kesä, aurinkokin jo lämmitti.

Paluumatkalla pysähdyimme Kultakioskille.

Sen pihapiirissä ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja, terassilla kullankaivajia, mahduimme hyvin joukkoon, ja nautimme legendaariset poroburgerit. Ei niitä turhaan kehuta. Eivät olleet rasvaisia, höttöleipäisiä, majoneesitahmaisia, vaan oikeinkin hyviä, melkein raikkaita.

Iltapäivän lopulla omia piha-askareita, kelojen, kivien ja käpyjen keräystä. Laittelen kuvia, kunhan meidän ”installaatiot” valmistuvat.

Aurinko on vielä korkealla, eikä se kokonaan laskekaan.

Historiaa Isovanhemmuus

Turkansaaressa kesäpäivää viettämässä

Turkansaaren ulkomuseo avautui tänään. Toisin kuin liikennepuisto, jonne lapset olivat isänsä kanssa aikoneet mennä.

Ehdotin sitten lomalaispoppoolle, että mennään porukalla käymään Turkansaaressa, eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Minä lähdin pyörällä jo ennen puoltapäivää, ja muut tulivat autolla: meillä oli treffit sillalla yhdeltä.

Juniori on käynyt ”joskus lapsena, kai.”, Eepi ei aiemmin, Apsu viime viikolla luokkaretkellä, mutta eivät olleet päässeet minnekään sisälle: ”Ja sitten kun se opas siinä navetan eessä kerto meille tästä paikasta, niin siihen tuli iso amppari, ja me vaan väisteltiin sitä.” Pehtoorin kanssa on käyty parikin kertaa yhdessä: kaikki ne kerrat ovat tainneet olla 27.8. Ensimmäisen kerran vuonna 1983, kun tahdottiin.

Hääpäivien lisäksi minä olen käynyt siellä työni vuoksi, kerran esitelmöimässäkin, ja siellä kävin kuvaamassa ammattiopiston hakemukseen vaadittavaa portfoliota, Vastavaloon (kuvapankki) olen siellä kuvannut ja sitten viimeisten viiden vuoden aikana pari, kolme kertaa kesässä pyöräillyt sinne lounaskahville tai limpparille. Se on jotenkin hirmu tärkeä paikka minulle. Siksikin oli sellainen hyvän mielen iltapäivä olla siellä rakkainten kanssa.

Varsinkin Eepi oli innoissaan, Apsukin, mutta hänhän nyt ei varsinaisesti juuri koskaan hihku riemuaan. 😊 Vekara-vintti (jossa 50- ja 60-lukujen lasten maailmaa) taisi olla molemmista paras.

Myös tukkikämpät ja elämä niissä (koetin kertoa) kiinnostivat poikaa. Tuulimyllyssäkin käytiin sisällä, – sen toimintaa ja tarkoitusta on diginatiiveille, sähköisessä ja moottoroidussa arjessa eläville, kaupunkilaisille lapsille vähän vaikea selittää. Kiinnosti se kuitenkin.

Yksi kohokohdista Eepille oli kun pääsi ihan lähelle pikkuruista pupua, joka lymyili tervavenekatoksessa.

Käveltiin puolen kilometrin luontopolkukin, ja sitten kahvilaan. Jätski oli just oikea välipala.

Pirtin katossa olevista leivistä kerroin, että häitään Turkansaaressa viettävät morsiamet, kuten minäkin, leipovat orsille leivän, ja sen jälkeen lapset yrittivät kovasti etsiä minun leipomaani. Yrittivät vaikka kuinka selitin, että se on jo ajat sitten hajonnut, oravat syöneet tai se on vaan otettu pois uusien tieltä. Eepistä se oli epiä.

Lapset ovat jo monta kertaa mumminsa kanssa kulkeneet ja kiertäneet museoissa, että tietävät että museokaupoissa on kaikkea mukavaa pientä. Löytyihän sieltä ötököiden tarkkailuun suurennuslasipurkki ja pikkuruinen mobiiliauto. Ja olipa hyvä, että viivähdettiin siinä museoputiikin tienoilla tovi; tuttu vuosikymmenien takaa. Itse asiassa juurikin niistä ajoilta, kun me Pehtoorin kanssa vasta styylailtiin. Olipa mukava.

Historiaa Oulu

Oulusa Heleperin päivä

Tännään ei oo ollu mittää tähellistä hommaa, mitä ny oon sentää pyöräilly. Tieteski.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Jukka Ukkolan ”ookko nä” -murresanakirjan lopussa on ”Jankkinakka”. Siihe on merkitty oululaisia ”merkkipäiviä tähellisten tappausten muistoksi”. Kattoin sitte tännää heti aamula, oisko sielä vinkkiä, mitä erikoista tännää tapahtus, ku omasa kalenterisa ei ollu mittää merkintöjä. Niinku ei taho nykyää ikkää olla.

Ja oliha sielä merkintä 15.4. on Heleperin päivä. Ei siitä kyllä oikein riemu revenny. Vähä vaikia keksiä mainittemisen arvoista tekemistä tämmösen jutun ympärille.

Kirijasa lukkee näi: ”15.4. Heleperin päivä. Palovartiointi siirrettiin Raatihuoneelta kirkontorniin 1761. Siellä oli tunnetuin palovartija Heleperi.” Ja siinä kaikki. Mää jäin miettii että mihi kirkontorniin? Tuomiokirkko ku oli vasta rakenteilla ja se valamistu vasta 1777, eikä siihen ees tehty tornia.

Tuosa kuvasa näkkyy kirkko semmosena ku se oli vuojesta 1777 vuojen 1822 tulipalloon asti. Sillo siitä palo kaikki puuosat, mutta kiviosien päälle uuen kirkon oululaisille suunnitteli ite Engeli. Se piirti kirkkoon sitte torninki ku tuo kuvasa näkyvä puine kellotapuliki oli tuhhoutunu siinä palosa.

Varmaa se palovartiointi oli sillo vuona 1761 siirretty just tohon puiseen kellotapuliin; voi kai sitä sanua kellotorniksiki. Se oli valmistunu jo melekei puolivuosisattaa aikasemmi, elikkä 1720-luvula.

Historiastaha sitä löytyy aina jottai luettavaa, ja tulipahan tällekki päivälle jottai tähellistä opittua. Ja hoksattua, kuinka mahottoma vaikiaa on kirjoittaa Oulun murretta.

Historiaa Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Päiväkahvilla kuulumisia ja uusi miljöö

Huhtikuisen lauantain aamupäivällä kodin, tietokoneen, kalenterin päivityksiä, ja sitten pitkähkölle pyörälenkille. Edelleen liian paljon vaatetta ja liian vähän allergialääkettä. Katupölyä ei täällä vielä paljon ole, ei vaikka ilokseni Oulujokivarren reitillä oli jo enimmät hiekoitussorat putsattu, mutta lepän siitepölyä on: ainakin niiskutukseni ja silmäni viittaavat siihen. Samoin Juniorilla, joka pudotti kuopuksensa tänne iltapäivällä muutamaksi tunniksi, koska Apsulla sählyn lopputurnaus, eikä Eepi halunnut lähteä kannustusjoukkoon (”mää on ollu niiiiiiiiin monissa peleissä”).

Allergisen pyörälenkin lopulla ajelin Toppilassa aukaistuun uuteen Cafe Huvilaan. Meillä oli treffit siellä; Pehtoori tuli omalta pyörälenkiltään ja ystävä Merijalinrannasta kävelylenkiltään. Kuulumisten vaihdon lisäksi tälläkin kertaa (vrt. georgialainen Marani) teemana tutustuminen uuteen oululaiseen ravintolaan/kahvilaan.

Hostel Cafe Huvila on avattu Toppilan Panimon ja Mallasjuoman vanhoihin tiloihin. Panimosta ja sen historiasta kuvineen kirjoittelin puolenkymmentä vuotta sitten. Nyt juuri noihin samoihin tiloihin on siis avattu viihtyisän näköinen, menneen maailman hengessä kunnostettu hostel ja kahvila.

Vähän tuli sellainen olo, että olikohan sinne hommattu huonekalut ja lamput siltä huonekalujen kierrätyskauppiaalta, jonne äidin kodin irtaimistoa kolme vuotta sitten lahjoitin. Liinoissa ja matoissakin oli jotain tuttua. 🙂

Kahvilan vitriinissä oli toinen toistaan paremman näköisiä suolaisia ja makeita piiraita ja kakkuja, hyvännäköisiä rahkapullia ja sopivan rasvaisia korvapuusteja, sekä keittolounasbuffetti. Enpä niitä kuvaillut, mutta varmasti menemme toistekin, joten josko silloin muistaisin. Joka tapauksessa voidaan suositella.

Huomionarvoista on, että siellä on myös pieni leikkinurkkaus: siis pientenkin kanssa voi siellä käydä lounaalla tai kahvittelemassa.

Kun me kahden jälkeen lähdimme, taisi kaikissa pöydissä olla asiakkaita. Todellakin soisin paikalle onnea ja menestystä. Se on ihan tulevan kulttuuripääkaupunkivuoden asuntomessualueen läheisyydessä, joten edellytyksiä pärjäämiselle on. Edullinen hostel-majoitus viehättävässä miljöössä luulisi houkuttavan kävijötä.

Historiaa Ruoka ja viini

Kellokeskiviikon kiirus

Malkamaanantai, tikkutiistai ja tänään kellokeskiviikko. Hiljaisen viikon aikana on kirkonkelloja soitettu vaimennettuina. Siis ei tavallaan mitään tekemistä ajankulun kanssa. Mutta minulla on ollut jotenkin hoppu päivä, vaikkei mitään kelloon sidottua tekemistä ole ollutkaan. Kunhan olen koettanut saada aikaiseksi vaikka mitä. Tulokset aika surkeat.

Nyt kun olen melkein pari viikkoa tehnyt tavalla tai toisella jotakin pääsiäiseen liittyvää, enimmäkseen tehnyt ruokaa, myös kirjoittanut ruoasta, sekä kuvannut ruokaa, niin ei enää tulevien pyhien ruokaprojekti saa liekkeihin, ei vetäytymään keittiöön valmistelemaan.

Lihamestarilla kuitenkin taas kävin: lauantaina Juniorin poppoo tulee syömään, joten ajattelin vielä karitsapateen tehdä. Ja ostinpa vähän tuoremakkaroita pakkaseen; onpahan sitten mökille vietävää.

Sen verran on kuitenkin jäänyt päälle tuo pääsiäisruokien kanssa puuhastelu, että aamupalalla meillä oli pöydässä tällaisia. 😀

Kaikkihan muistavat, että
”Lintujen munat, samoin kuin keltainen ja vihreä väri, ovat olleet kautta maailman sivu hedelmällisyyden, uuden elämän synnyn ja kevään tulon symboleja” ja että

”germaanien tapa uhrata pelloille ja nimenomaan maanviljelyksen Ostara-jumalattarelle lintujen munia ja jäniksiä siirtyi aikanaan muuntuneena kristilliseen pääsiäiseen.”

(Lainaukset ihan omasta postauksestani vuoden 2017 pääsiäiseltä ”Lyhyt juttu pääsiäismunien pitkästä historiasta” Koko artikkeli on TÄÄLLÄ .

Minä olen nyt sitten kehittänyt muna-pupun meidän pääsiäisruokaperinteeseen. No en minä itse tuota keksinyt; jossain instakelojen virrassa vilahti, ja pitihän se kokeilla. Oikein hyvän makuinen on tämäkin pääsiäisruoka. 😀 Eikä tekeminen kestä pitkään: 5 min + ”pleittaus” 20 sek. 😀

Nämä saattaisivat maistua lapsenlapsillekin, jotka muutoin eivät oikein kananmunista piittaa. Suklaamunat, uudet tussit ja väritys/tehtäväkirjat kävin pääsiäisaarteeseen jo ostamassa, huomenna on sitten reittikartan laadinta.

Kuten sanoin. Kiirettä pitelee. Varmaan vielä huomennakin: kiirastorstai ei kuitenkaan tarkoita kiirusta. Se merkitsee puhdistautumista; kiiras-sanan katsotaan olevan lähtöisin ruotsin sanasta skära, joka merkitsee puhdistamista. Se on siis ”puhdistaumistorstai”. Minulle puuhatorstai.

Historiaa Lappi Mökkielämää

Paikannimet mökkitienoon historiasta kertomassa

Onninjäljelle on löytynyt tekijänsä. Tai siis melko varma selitys sille, miksi latupätkä Pieranvaaran ja Ahopään-Vahtamapään välissä on saanut nimekseen ”Onninjälki”.

Eiliseen kyselyyni FB:n Saariselkä-ryhmässä sain vastauksen (Savotta-kahvilan K. kertoi, että juuri tuolla alueella paikallinen monitoimimies Onni Pyymäki teki ”puun keruuta, rattori särkyi ja se oli pitkään metsässä [juuri tuolla] alueella”. Onni jätti rattorinsa ja jälkensä tunturin kupeelle. 🙂

Ja hän oli juurikin se sama Onni, joka tänne mökillemmekin aikanaan toimitti puita. Onni oli aika pienikokoinen mies, jolla oli vähän nariseva ääni ja jolla oli isot ja pitkät kädet. Ja hyvä hymy.

Tarkoitukseni oli tänään hiihdellä – taas kerran – Onninjäljelle ihan vaan, että ottaisin kuvia tätä postausta varten. Muttaku. Lähdin aika aikaisin (taisin olla ensimmäinen latukoneen aamuisen ajelun jäljiltä, ks. otsikkokuva), toiveissa ehtiä hiihtoni tehdä ennen sääennusteen lupaamaa/uhkaamaa nollakelin lumipyryä. Ja jo Savotta-kahvilan nurkalla, josta pääsee laduille moneen suuntaan, tuuli aika reilusti, joten päätin sittenkin hiihdellä kohti Kakslauttasta, siis yli Hangasojan kohti Rönkönlampea. Olen todella harvoin näinä viime vuosina tuolla suunnalla hiihdellyt, joten siksikin hyvä valinta.

~~~~~~~~~~~~

Tähänkin postaukseen taas kertyy muitakin paikallisia nimiä kuin Onninjälki, joten laittelenpa tähän kertauksena selityksiä näille nimille. Olenhan näitä täällä ennenkin selitellyt, mutta vuosien mittaan on tullut uusia seuraajia, ja nyt siis kertauskurssina muille. 🙂 Sallittaneen?

Laanila (on osa Saariselän tunturijonon laitamilla olevaa aluetta. Se sijaitsee noin 5 – 10 km Saariselän keskustasta etelään)

On kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.

Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani on riistan (peuran*) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.

*Poro on puoliksi kesytetty peura, mutta sen kantamuoto on toinen peuran alalaji, tunturipeura.

Kakslauttanen

Myös Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja) eli 1600 – 1800-luvuilla. Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

Hangasoja

Miksei meidän puromme nimi ole Hangaspuro, vaan Hangasoja? Oja ei kuulosta niin hyvältä kuin puro. Oja on minun ajatuksissani käsin tai koneella kaivettu, savinen, harmaavetinen, suora … Puro, saatikka tunturipuro, on kirkasvetinen, maaston muotoja mukaillen kulkeva, kaunis, pulputtava, kirjaimellisesti luonnollinen.

Meidän Hangasoja on kaikilla kriteereillä puro, tunturipuro, ei mikään oja, – miksi nimessä sitten on ´oja´? Kyselin tätä joskus oppiaineemme professorilta, nimistötieteellisestä tutkimuksesta, paikannimistöstä ja Suomen historiasta ja nimeomaan niiden yhteensovittamisesta ehkä eniten tietävältä esimieheltäni ja hän kertoi, että on kyse murre-eroista. Näillä seuduilla vuosisatoja sitten pyynnillä kulkeneiden murteessa pienet vesivirrat olivat ojia, eivät puroja, ja nämä suomenkieliset pyyntimiehet ovat nimen purollemme antaneet. Siksi HangasOJA, ei HangasPURO.

Mistäkö sitten nimeen tulee Hangas? Hangas on peuranpyynnissä käytetty ansa. Näillä mökkitienoilla 1700- ja 1800-luvulla pyydettiin peuroja, paljonkin. Joten veden varrella käytetystä ansasta purolle nimi = Hangasoja. Alla piirroksessa (Lauri Skants) on hangasansa, joka on kiinni hangasaidassa. Näiden hangasaitojen jäänteitä on maastosta löytynyt vielä 1900-luvulla.

Peuranpyynnistä ja Laanilan historiasta paljon lisää toimittamassani kirjassa Kultaa, poroja ja partisaaneja – Pieni pala Lapin historiaa

Saariselkä

Nykyisin Saariselkänä tunnetun alueen nimi on aika nuori.

Saariselkä on alunperin tarkoittanut Suomujoesta itään sijaitsevaa tunturialuetta, eikä siihen laskettu kuuluvaksi nykyistä lomakeskusta eikä edes Raututuntureiden ylänköä. Saariselkä on vähitellen laajentunut kattamaan myös Raututunturit ja nelostien varteen syntyneen lomakaupungin. (Seppo J Partanen: Magneettimäestä matkailukaupungiksi).

Kirjassa ”Tietoa ja tarinaa Saariseliltä” (Yrjö Teeriaho ja Jorma Mattson) kerrotaan, että 1800-luvun lopulla Vuotson suunnalle ja Sompion jokivarsille tuli lännestä tunturisaamelaisia poroineen, ja he antoivat tuntureille saamelaisen nimen Saračielgi (tai Luktičielgi). Siis Luhta/saraheinäselkä, koska alueella oli hyviä kenkäheinälaaksoja. Suomalaisten korviin Saračielgi kuulosti nimeltä ’Saariselkä’.

Vaikka näillä paljakoiden alarinteillä ja kuruissa saraheinää onkin, on Saariselkä nimeä selitetty myös siten, että tunturijono on kuin selän nikamat, pienet saaret nousevat maankuoren pinnalle. Kansanetymylogiaa? – Ehkäpä.

Tämä sanaselitys on myös Saariselän mielestämme parhaan pizzapaikan/italialais-lappilaisen ruoan ravintolan nimessä: Fieno. Heinä on italiaksi fieno. Saariselän ~ Saračielgin = saraheinäselän italialainen ravintola on – naturalmente – Fieno.

Olisikohan huomenna aika tälläkin mökkilomasellamme käydä siellä? – Ehkäpä. Mikseipä. Joko se olisi kymmenes kerta?