Showing: 11 - 20 of 37 RESULTS
Historiaa Kolumni Ruoka ja viini

Crêpes Suzette – historia ja resepti

Tänään taas kolumnipäivä. Alla historia ja resepti tuolla linkin takana: http://www.satokangas.fi/keittokirjat/Vuorotellen/

________________________________________________

Suzetten räiskäleet – kuka paistoi ensimmäiset?

Siinä missä helmikuun ruokakalenteriin kuuluvat slaavilaisen keittiön tattariletut eli blinit, siinä maaliskuuhun sopivat letut nimeltä Crêpes Suzette. Kuten kuuluisilla klassikkoruoilla yleensä, myös Suzetten hienoilla appelsiiniräiskäleillä on historiansa: syntytarinoita on useitakin.

Varhaisin kertomus sijoittuu 1760-luvulle. Kuningas Ludvig XV:n tuttavan tytär (ruhtinatar de Carignan) – tai sitten kuninkaan rakastajatar – Suzette olisi nimen takana. Tosin kuninkaan keittiömestari Moutier´n muhkeassa, suomeksikin käännetyssä ”Keittotaidon kannettavassa käsikirjassa” Crêpes Suzetteja ei edes mainita.

Toinen legenda kertoo, että krepsien nimeäminen nimenomaan Suzettelle olisi tapahtunut pariisilaisessa Marivaux-ravintolassa, joka sijaitsi kuuluisan teatterin Comédie-Francaisen naapurissa. Teatterin ohjelmistossa oli vuonna 1889 näytelmä, jossa saksalaisen näyttelijätär Suzanne (Suzette) Reichenburg´n roolihenkilö ilta toisensa jälkeen tarjoili lettuja ja niinpä teatterin jälkeen Marivaux´ssa illastavat halusivat hekin jälkiruoaksi ”Suzannen krepsejä”. Tässä versiossa lettuja ei liekitetä, joten oli kyse tavallisista appelsiinilla maustetuista letuista.

Kolmannessa tarinassa krepsien liekittäminen (flambeeraus) on keskeisessä osassa. Tarina sijoittuu 1890-luvun Monacoon, jossa Walesin prinssi, Englannin tuleva kuningas, Edvard VII oli Café de Paris -ravintolassa lounastamassa. Hänen seurassaan kerrotaan olleen hänen ystävänsä tyttärensä Suzetten kanssa.

Joka tapauksessa jälkiruoaksi oli krepsejä appelsiinikastikkeessa. Tarjoilijana ollut Henri Charpentier vahingossa kaatoi liköörin krepsien päälle ja kynttilän liekistä ruoka syttyi tuleen. Vahinkoflambeerauksen seurauksena tuoksu oli huumaava ja räiskäleet saivat ennen kokemattoman hienon maun. Prinssi kysyi Charpentierilta, miten hän aikoi uuden ruokalajin nimetä? Charpentier nimesi räiskäleet seurueen prinsessan mukaan: Crêpes Suzette oli syntynyt.

Niitä näitä

Harald ja selitykset siihen

Monestakin syystä meillä oli pieni juhla tänään (tiedättehän: pikkulauantai ;)).

Selitys numero yksi: Olin aamupäivällä puolen tunnin suorassa lähetyksessä radiossa eikä mitään jännittämistä. Ehkäpä kanssakeskustelijat ja asian tuttuus helpottivat,  tai jotain. Ihan sama. Joka tapauksessa se,  etten ollut osannut sanoa ei, ei koitunutkaan katastrofiksi. Ainakaan minusta se ei ollut katastrofi, kuulijoilla voi olla eri käsitys … 🙂

Selitys numero kaksi: Allekirjoitin tänään paperin, joka taannee juhlaa pidemmäksikin aikaa.

Selitys numero kolme: Juniorilla oli tänään viimeinen yo-koe.

Selitys numero neljä: On pieniä toiveita,  että koe meni kunnialla….

Selitys numero viisi: Monta mukavaa meetinkiä tänään. Itse kullakin.

Näin monta syytä oli meille riittävä määrä siihen, että menimme tänään kaupungille syömään.

Uusi ravintola: Viikinkiravintola Harald oli testausvuorossa. Stockan ja Viman alapuolelle kellaritiloihin on avattu ”viikinkihenkinen” (koetin unohtaa historioitsijan joka minussa asuu) ravintola, jonka sisustus ja ruokalista olivat rustiikkia ja reilua, skandinaavista ja keskiaikaista (?). Ravintola on iso ja siellä on mm. iso kabinetti (Freija, jotakin tuttua… skandinaavinen rakkauden jumalatar. Hmm …)

Ruokalistalla oli vaihtoehtoja PALJON.  Juniori ja tyttöystävänsä päätyivät ratkaisuun pääruoka-jälkiruoka, pehtoori ratkaisuun eturuoka-pääruoka ja minä ratkaisuun eturuoka-eturuoka. Ja me kaikki olimme tyytyväisiä. Ainoa vaan, että minä tilasin toisena annoksena ruoan, jonka nimi oli  ”lihakivi” ja minulle tuli annos nimeltä ”kalakivi”.* Tarjoilija olisi suostunut vaihtamaan, mutta kun (nälissäni :)) sanoin,  ettei tarvitse, joskin että jään kaipaamaan karhumakkaraa niin sainkin sitten sitä, bonuksena. Kelpo korjaus.

Harald lunastanee paikkansa oululaisessa ravintolamaailmassa, annokset kohtuullisen suuria, paljon liharuokia, ei turhaa hienostelua, jotain vähän erikoista jne. Mekin varmasti menemme toistekin, mutta ei silti ihan ykkösvalinta tule olemaan miettiessämme isomman tai pienemmänkään juhlan paikkaa. Mutta ilolla otamme vastaan tällaisenkin uutuuden oululaiseen ravintolamaailmaan.

___________________________________________

*NJORDIN KALAKIVI 8,50 €

Aidolle liuskekivelle on kerätty viskillä aateloitua savulohta, lohenmätimoussea, tervasilakkaa, rapuista tartaria, savuahventa, muorin tillikurkkuja ja saaristolaisleipää, ryytimaan raikasta salaattia sekä juureslastuja.

FENNLANDIN LIHAKIVI 8,50 €

Liuskekiveltä tarjoillaan karhumakkaraa, poromoussea, riistasalamia, savulla lepytettyä poron maksaa sekä hirvenpaistia. Kaiken kruunaa tervaan pudonneet puolukat ja Vetajuusto Saloniemen emännän tapaan.

Niitä näitä

Linkkivinkkejä

Tänään on linkkivinkki-postaus.

Ensinnäkin maaliskuun ruokahaasteen äänestys on menossa Sokrateen keittiössä: viljaton ja maidoton Italia kisa on siis menossa. Käykäänhän äänestämässä täällä.

Toinen linkkivinkki on vohkittu Facebookista. Serkku vinkkasi tällaisen hurjan hienon talentin äärelle. Vaikuttavaa, monin tavoin suurenmoista. Kantaaottavaa, koskettavaa ja kaunista. Klikkaile Youtubeen.

Kolmas vinkki on johdattaa keskusteluun Akateemisen kirjoittamisen opetuksesta. Miksi sinne? Tänään tajusin konkreettisesti, että opiskelijani lukevat näitä höpötyksiäni, kaksikin mainitsi asiasta tänään, vähän vahingossa. Ja nyt kun tiedän, että Tuulestatemmatussa piipahtelee myös opiskelijoita, minussa heräsi opettaja ja heti olen valistamassa ja opettamassa. 🙂 Oikeasti tuo Kokonaisvaltaisen kirjoittamisen -sivu on erinomainen. Hop, hop, sinne!

Sitten  uudessa macaroons-kirjassani kerrottiin, että kustantamon sivulla on video noiden haastellisten leivonnaisten teosta. Minä katson tuota videota niin kauan, että rohkaistun taas kerran kokeilemaan.

Ja huomenna alkaa uusi haaste-sarja valokuvaajille. Vaikka monet haasteblogit pitävät kesällä taukoa, nyt on mahdollisuus jatkaa niin kuvaamista, kuin bloggaamistakin, sillä huhtikuun alussa alkaa aivan uusi haaste: MAKROVIIKOT.  Ensimmäinen haaste julkaistaan kuulemma keskiviikkona 30.3.2011 klo 10 ja sen jälkeen joka keskiviikko samaan aikaan koko kesän ajan, aina elokuun viimeiseen keskiviikkoon, 31.8.2011 saakka. Minä vähän ajattelin, että saattaapi olla mun juttu. On sitä joutavanpäiväisempiäkin hommia olemassa kuin makrokuvaamisen opettelu…

Vinkkinä voisi olla myös, että huomenna ehkä kannattaa kuunnella radiota. Mutta enempää en vinkkaa… 🙂

Oikeastaan seuraavan vinkin voisittekin antaa te, arvoisat blogivieraat. Kertokaapa, missä kannattaisi surffailla. … Kahta linkkiä enempää ei kommenttilootaan kannata laittaa, sillä sellaiset kommentit joutuvat automaattisesti roskiin (ohjelman –  ei minun – toimestani).  Siis pari linkkivinkkiä, kiitos?

_____________________

PS. Ai niin, eikö kukaan ihmettele missä ja mikä tuo kaunis rakennus on tuossa bannerikuvassa, josta tulisi muuten oivallinen palapeli, eikö? Juuri tuollaisten kuvien ääressä on teinien kanssa yksi sun toinenkin jouluyö vietetty palasia paikalleen pistellen…  Mutta siis. Kello on koulun kello, eikä minkä tahansa koulun, vaan samppanjakaupunki Epernayn lyseon kello. Maanantaiaamuna kaksi viikkoa sitten… Minä pidin rakennuksesta kovasti. Kiertelin ja kaartelin kuvaten.

Tämä olisi vielä parempi palapelikuva… Pitäisikö postittaa Ifolorille? Tekeväthän ne palapelejäkin kuvista, eikö?

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Niitä näitä

Kirjeenvaihtoa

Viime viikolla minulla oli työkoneessa virus, jota yliopiston varsin tehokas torjuntajärjestelmä ei onnistunut torpedoimaan ennen kuin mokoma pääsi minun sorviini. Atk-tuesta kertoivat parin tunnin operoinnin jälkeen, että olen ensimmäisenä koko kampuksella saanut sen koneeseeni. Merkillisesti ymmärsin, että tuollaisesta ”ensimmäisenä” olosta ei kannata isommasti rehvastella. Luotto atk-ihminen teki aika lailla töitä ja totesi lopulta, että parasta asentaa käyttis uudelleen. Sain Windows seiskan, – Vistaa olen kieltänyt koneeseeni laittamasta. Nyt haluaisin seiskan tänne kotiinkin.

Tuon atk-päivän aikana oli vähän järjesteltävä tiedostoja, kansioita, varmennustallennettava sähköpostin arkistoja jne. Ja juurikin tällä viikolla, juurikin kun on taas yksi murroskohta vanhemmuudessa menossa ja  kun Juniorilla on keskiviikkona viimeinen (hope so!) yo-kirjoitus,  löysin sähköpostikansioista viestin, jonka poika (8 v. tuolloin) oli lähettänyt

ti 12.10.1999 9:23

mulla on kivaa koulusa mutta on joskus tylsää vastat tähän viestiin aika
äkiä nimitäin meilä 20 minutia t.t

Mietin –  taas kerran – , kuinka paljon ja miten tietotekniikka (sposti ja tekstarit),  paitsi että ovat helpottaneet elämää ja kommunikointia, ovat myös vieneet paljon.  Historiantutkijoille, sukututkijoille, ihan kaikille kirjeenvaihto, jota ihmiset ovat vuosia, vuosikymmeniä, -satoja sitten käyneet, ovat aarteita. Tiedollisesti ja tunteellisesti.

Sähköpostikirjeenvaihtoa tulee harvalla vietyä vintille, – silkkinauhalla sidottuna, pieneen puurasiaan piilotettuna.

Virukset ja uudet koneet kadotttavat kirjeet,  vievät muistot, tukahduttavat tunnelman. Joskus niin käy, aika useinkin, onneksi ei aina.

Ruoka ja viini Ruokahaaste

Maaliskuun ruokahaaste: Involtini di peperoni

Jos ruokahaaste liittyy italialaiseen keittiöön ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin vastata haasteeseen. Ei vaikka haasteeseen on pantu lisävaikeutta rutkasti: italialaista ruokaa mutta ilman vilja- ja maitotuotteita. Santeri, joka voitti japanilaisen ruokahaasteen viime kuussa, pitää Sokrateen keittiö -blogia ja hän se tällaisen haastavan haasteen kehitti.

Minä vain mietin, miten teet italialaista ruokaa ilman juustoa tai pastaa? Ilman mascarponea tai leipää? Ensimmäisenä tuli mieleen Marinoitujen paprikoiden -ohjeeni, mutta olen sillä jo osallistunut (ks. täältä). Oli siis yritettävä jotain muuta. Ja siitähän tulikin kivaa ja hyvää! Molto bene!

Niinpä koko eilinen sapuska oli tähän haasteeseen vastausta etsivää: täytetty (aurinkokuivattuja tomaatteja, purjoa, sinappia, basilikaa, prosciuttoa) possunfile, täytetyt sipulit (jauhelihaa, munanvalkuaista, timjamia, prosciuttoa, sipulia) ja sitten munakoisotäytteiset paprikakääröt Involtini di peperoni. Sehän on aika tavallinen ruoka Italiassa, mutta yleensä täytteessä on myös joko mozzarellaa tai parmesaania, jotka oli nyt siis jätettävä pois. Halusin kuitenkin ruokaan jotain ”särmää”, ettei maku olisi liian pehmeä: laitoin jokaiseen kääröön viipaleen prosciuttoa. Se antoikin mukavasti makua.

Reseptin pohja on Maarit Enkovaara-Astraldin kirjasta Intohimona Italia (josta löytyy myös tuo sipulien ohje), mutta vähän olen reseptiä oikaissut ja muuttanut.

Siispä Involtini di pereroni, per favor.

 

Involtini di peperoni

Munakoisotäytteiset paprikakääröt

2 isoa paprikaa
1 munakoiso
oliiviöljyä
1 sipuli
1 prk tomaattimursketta
2 rkl murskattuja kapriksia
10 oliivia paloiteltuna
suolaa, pippuria myllystä
viipale prosciuttoa (ilmakuivattua kinkkua) jokaisen käärön sisään

Puhdista paprikat, ja leikkaa ne 4 – 5 sentin viipaleiksi. Kiehauta niitä hetki, jotta pehmenevät hieman – rullattaviksi.
Leikkaa munakoiso pieniksi kuutioiksi (sentti kertaa sentti) ja kypsennä ne oliiviöljyssä. Lisää joukkoon sipuli, kuullota se. Lisää pannulle tomaattimurske, murskatut kaprikset, paloitellut oliivit, suolaa, pippuroi kevyesti ja anna soseen hautua kymmenisen minuuttia.

 

Laita jokaisen paprikaviipaleen päälle prosciutto-viipale ja sitten täytettä. Kääri rullalle ja kiinnitä hammastikulla. Laita kääröt uunivuokaan ja uuniin (180-astetta) noin 10 minuutiksi. Asettele tarjolle rucola-pedillä. Nämä riittävät pääruoaksikin (leivän kera :)), annoksesta tuli 10 kääröä, mutta maistuivat possunfileen lisäkkeenä tosi hyvin. Ja seuraavana päivänä näitä voi syödä kylmänä salaatin keralla. Jos niitä jää. Meillä ei jäänyt. 🙂

Bon appetito!

 

Äänestää voi täällä.

 

Niitä näitä

Lauantain lussakkuus

Ihan vaan harrastusten merkeissä tämä päivä. Ihan vain tehnyt sitä, mikä huvittaa. En ole ehtinyt, eikä huvittanut muuta kuin ulkoilla, tosin räntäsade ei ollut ihan paras mahdollinen keli.  Ihan kuin sorsiakin olisi tympäissyt lumentulon loputtomuus.

Lenkillä pyritti tai siis satoi nihkeää räntää. Oli tosi liukasta. Ja kun kävin hautuumaalla  tuntui, että oli tosi vaikea pysyä pystyssä, ja niinpä, sitten, tietenkin, siellä sivukäytävällä yksi mummarainen oli kaatunut. Ei olisi millään antanut auttaa, mutta totesi sitten kun kävelimme käsikynkkää portille, että ”olihan se hyvä, että joku muukin oli liikkellä täällä …”

Tänään on sitten huvittanut laittaa ruokaa ja nauttia siitä. Sikäli ruoanlaittoharrastuneisuuteni on hyvä, että vaikka on aika itsekästä vetäytyä Festan keittiöön koko iltapäiväksi, on siitä useimmiten on iloa muillekin.

Oli hyvä syy tehdä vähän enemmän, vähän tavallista parempaa: Juniorin tyttöystävän synttärit on huomenna, joten vietimme meillä sellaista synttäriaattoa. Ja ruokalista muodostui paitsi sankarin makujen mukaan myös siten, että kuukauden ruokahaasteeseen sain tehtyä sapuskan ja ensi torstain Kalevan ruokakolumniin liittyen jälkkärin: appelsiineja tarvittiin. Crepes Suzetten historia luvassa viikolla, ja huomenna paprikakääröjen resehti ja kuvia… Päivän menu oli Täytetettyjä sipuleita, Paprikakääröt salaattipedillä, Possunfile italialaisittain, pastaa ja jälkiruoaksi Crepes Suzette.

 

Nyt unittaa, surkeaa ettei lauantai-iltana jaksa oikein muuta kuin olla. Nyt mie sitten vain olen …

Niitä näitä

Ranskan matkan jälkeen

Ranskan matkan jälkeen on kulunut viikko.

Ranskan matkan jälkeen olen tullut ostaneeksi kaksi kertaa patonkia. Ja molemmilla kerroilla on tullut mietittyä, että miksi? Jos on syönyt vastikään ranskalaista patonkia – olkoonkin kliseistä!! – niin kertakaikkiaan ei voi ymmärtää, miksi tulee ostaneeksi suomalaista patonkia.

Ranskan matkan jälkeen ostin Alkosta ranskalaista punaviiniä, mitä teen yleensä hyvin harvoin. Enkä pettynyt. Rhonen laaksossa tuottajaveljekset Marc ja Michael Chapoutier tekevät luomuviinejä (vaikkeivät asiasta isommasti mainostakaan) ja yleensä viininsä ovat aika tanniinisia, aika ”vaikeita”, mutta Rasteau on hyvä viini. Pihviviini. Ei mikään takkatulen ääressä lipiteltävä viini, vaan parhaimmillaan pihvin ja kovien juustojen keralla. Kirsikka maistuu, ja vahvat maut, yrtit, mutta kaikenkaikkiaan kelpo viini. Sopi erinomaisesti kun tein lehtipihveille huippuvaikean kastikkeen: avasin valion uuden sinihomejuustolla maustetun ruokakerman ja keitin sitä kokoon sen aikaa kun tein muuta ruokaa. Vähän maizenaa sekaan. Ja koko soosin salaisuus on siinä. Ei huono, sanoivat pojatkin.

Ranskan matkan jälkeen on ollut lussakka työviikko, ja siksipä olen saanut aikaiseksi tosi vähän. Tosi.

Ranskan matkan jälkeen pehtoori on ollut flunssassa, me kaikkihan olimme jo siellä enemmän vähemmän nuhaisia tai muuten flunssaisia, tytär ehkä eniten, mutta nyt on pehtoori elämänsä räkätaudissa, johon kuuluu kunnon yskä.

Ranskan matkan jälkeen en nuku hyvin.  Herään ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ja taas ikävään …

Ranskan matkan jälkeen ostin sitten kuitenkin macaroons-kirjan. Kuitenkin. Jos minä sittenkin yrittäisin. Minulla on visio. Minä olen joskus aika änkyrä (päkkipää, sanoi isäni), joten jos minä vielä kerran! Tämä on viimeinen yritys … (ylläolevassa kuvassa oleva valikoima on Galleries Lafayettesta ostamani valikoima erilaisia… hhmmmmmm)

Niitä näitä Yliopistoelämää

Intohimo historiaan, vai mikä?

Kaksi opiskelijaa. Toinen liki kolmekymppinen, yhtä sun toista jo ehtinyt kokeilla ennen kuin tuli lukemaan historiaa, ja toinen, suoraan lukiosta historianopiskelijaksi. Molemmat pärjänneet opinnoissaan hyvin, suoritelleet vuosittain reilusti enemmän kuin sen ”ohjeellisen” 60 opintopistettä. Toinen tehnyt duuniakin siinä ohessa.

Molemmat ovat käyneet tällä viikolla luonani jutskaamassa opinnoistaan, hieman eri syistä kylläkin, mutta kuitenkin. Viivähtäneet ehkä kauemmin kuin asia olisi varsinaisesti vaatinut. Off-topic jutustelun ja asian puhumisen yhteydessä olen kuunnellut ja katsellut näitä nuoria ja hienoisesti tuntenut pientä kateutta heidän innostaan, nuoruudestaan. Molemmilla on haaveet ja toiveet. Toinen aikoo opettajaksi, vain ja ainoastaan opettajaksi, on ”aina halunnut olla ope”  ja ”varmaanki sitten vanhempana vois yrittää reksin paikkaa saada” ja toisella ei ole mikäänlaista tietoa tulevasta työurasta, ei fokusoitua haavetta, ei tiukkaa tulevaisuuden tavoitetta, ”kunhan nyt kattelen ja opiskelen, on ihan mahe opiskella täällä, tää on mun juttu”.

En näe mitään syytä, mikseivät molemmat saisi opintojaan ainakin ”normi” viidessä vuodessa valmiiksi, ehkä neljä vuottakin riittää, molemmille.

Kuuntelen, miten he oman työuransa näkevät: toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla voi valmistua ammattiin, opeksi. Se on hyvä ja arvostettu pesti ja siinä saa olla koko loppuelämänsä historian kanssa, ja vielä jakaakin tietoa. Ja toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla ei tartte valmistua mihinkään ammattiin, saa paljon tietoa ja voi sitten hakea tai siis mennä (niin hän sanoi, mennä) monenlaisiin duunipaikkoihin, jos haluaa. Jollei haluakin jäädä tutkijaksi.

Mietin ja yritän selvitellä, mikä näiden kahden (ja heidän lisäkseen aika monenkin muun) salaisuus on? Intohimo historiaan?