Showing: 11 - 20 of 33 RESULTS
Historiaa Valokuvaus

Helluntaita kohti

Soittivat töihin Kalevasta ja kyselivät, jotta mistä se sanonta ”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä” tulee. Mikä sen historiallinen tausta on? Kun en muistanut (lue: kun ei ollut harmainta aavistusta) kehotin etsimään Kustaa Vilkunan kirjan Vuotuinen ajantieto.

Sen verran rupesi asia kiinnostamaan itseänikin, että kotona Vilkunani aukaisin. Siellä ei asiaa oikeastaan ole kovin hyvin selitetty, mutta pari muuta kirjaa auttoivat.

Siis: helluntaihan on kymmenen päivää helatorstain jälkeen. Ja se on maaseudun työvuodessa aikana, jolloin kevät on alullaan, toukotyöt alkaneet, mutta ei vielä kesäkiireitä. Helavalkeita* pidettiin yllä koko kymmenen päivää ja helluntaina, varsinkin nuoret, kokoontuivat juhlistamaan kevättä, helavalkeiden ”hiilloksille”. Helluntaina oli (viimeinen? :)) mahdollisuus ja aikaa tavata muita nuoria, ennen kuin kesän kiireet alkoivat. Jollei silloin ehtinyt itselleen paria hankkia, oli jäätävä ilman. Koko kesänä ei enää ollut aikaa…

 

 

_____________________________________________________

*Toistan viikon takaisesta postauksestani: Helavalkeita on poltettu jo pakanallisella ajalla, ja tapa jatkui katolisen kauden Suomessa. Tulien tarkoituksena oli pitää pahat henget pois, ja siten taata tulevan satokauden vilja  ja suojata karjaa.

Yliopistoelämää

Töitä ja lounastauko

Miten orjuuden laukkauttaminen vaikutti naisten elämään Yhdysvaltojen etelävaltioissa, millainen kuva aborginaaleista luotiin 1800-luvun alussa, millaista oli Tshekan toiminta Neuvosto-Venäjällä, miten rahvas koki ärhäkän metsäherra Forsströmin toimet Sodankylässä, millaisia olivat sodanjälkeiset kansandemokraattien vappumarssit ja -juhlat Oulussa, miten suomettuneen Suomen viranomaiset suhtautuivat Puola-solidaarisuus -yhdistykseen?  Mikä näitä kaikkia asioita yhdistää?

Näistä aiheista on tehty opinnäytetöitä (kanditutkielmia/proseminaareita) joita olen lukenut ja arvostellut eilen ja tänään. Tuo Suomen ulko- ja sisäpolitiikan 1980-luvun alkupuolen vaiheita (Puolan kriisi ja sen heijastus Suomeen) käsittelevä työ oli todella mielenkiintoinen, – toisin kuin minulla (poliittisesta historiasta piittaamattomalla) ennakko-oletuksena oli. Ja tietysti orjuuden lakkauttamisen vaikutus naisten arkeen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen oli mielenkiintoista. Ja kyllä oululaisten vappumarssien osallistujamäärän sitoutuminen melkein enemmän vapun säähän kuin SKDL:n poliittiseen kannatukseen oli intresantti juttu.

Tänään sitten tehtiin norssilla olevan ystävän kanssa se, mikä olisi pitänyt tajuta tehdä jo monta kertaa aiemmin: jätimme Linnanmaan lounasruokalat ja niiden jonot väliin, ja teimme lounastreffit ulos. Menimme syömään eväät työpaikkojemme vieressä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Omat lounassalaatit ja leivät pussukassa istahdimme keskipäivän auringossa penkille. Eväät olivat parempia kuin laitosruoka, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja puutarhassa jo paljon kukkivia silmänruoaksi, juttelukin on aina tarpeen. Loistava idea, H.!

Tänään töiden jälkeen oli myös aika kampaajalle. Lähdin töistä jo puolelta (aika siis tasalta), että ehtisin hyvin polkea kampukselta kaupunkiin ja että voisin nauttia kauniista, helteistä säästä. Kävelen pyöräparkkiin ja hoksin, ei, en jättänytkään pyörää aamulla tänne, vaan tuolla kirjaston puolen parkissahan se on. Kävelen sinne (ei ihan lyhyt matka). Ja etsin kovasti, eikä mitään mielikuvaa, mihin olen sykkelini aamusella laittanut. Satojen pyörien joukosta en sitä löydä. Ja sitten muistankin: jätinkin sen bioskan laitoksen siiven takana olevaan telineeseen. Eiku juokse sinne. Kello on jo 17 vaille.  26 asteen helteessä kun sitten vinssasin keskustaan, olin viisi minuuttia myöhässä (inhoan myöhästymistä!) ja kohtuullisen punainen ja kuumissani. Mutta kampaaja ehti vallan hyvin pehkoni pistää ojennukseen. Nou hätä.

Niitä näitä

Omaan nilkkaan kalahti

Nythän on niin, että olen aina silloin tällöin antanut itseni hiljaa mielessäni tupista jotain suomalaisten kesäpukeutumisen arvaamattomuudesta ja armottomuudesta. Joskus on tullut ajatelluksi, jotta onkohan selkeästi dd- ja xl-kokoinen ihminen, joka kesäaamuna torille lähtiessään on valinnut ylleen spaghettiolkaimisen topin (mielellään vielä limen värisen!) ja auttamattomasti vääränkokoiset pyöräilyshortsit, sujauttanut jalkaansa linttaan astutut lenkkarit tai mikä vielä parempaa rantasandaalit, tullut katsoneeksi peiliin. Katsoneeksi peiliin kriittisesti? Entäs uimashortseissa ja Hawaiji-paidoissa, luonnollisesti tennissukissa ja Ecco-sandaaleissa terasseilla punaiseksi palaneet miehet? Eikö edes vaimot voisi katsoa, mitä kesämiehellä on yllä?

No tämä on ollut sellainen hiljainen paheeni. En ole onneksi toisten pukeutumisesta lähtenyt huomauttelemaan, olen ollut isommasti tuijottelematta.

Ei pitäisi mennä toisten kesäkamppeita arvostelemaan ja arvioimaan. Omaan nilkkaan sellainen pilkka, vaikka kuinka hiljainen, nyt kalahti.

Töissä meni taas tuskastuttavan kauan, vaikka yrityksenä oli ollut jo puolen päivän jälkeen karata pihalle lukemaan arvioitavia töitä. Kun neljän pintaan olin kotona oli lämmin ja helle –  ah, aurinkoa. Pojat olivat maalausurakan ohessa käyneet hallissa, hakeneet kalaa ja savustaneet. Tein lisäksi porkkanasosekeittoa ja bataateista muhennoksen ja meillä oli hallin hyvää rieskaa, joita kaikkia olin luvannut viedä äidillekin.

Kun kerran en päivällä ollut päässyt ulos, ajattelin, että teenkin tällä kertaa karavaani-matkani pyörällä. Ajattelin että kun polkaisen Caritakseen ja takaisin,  saan olla ulkona, tulee liikuttua ja aurinkokin ottaa. Siispä kori valmiiksi ja shortsit voisin sentää vaihtaa pidemmiksi – vaikka salihousuiksi – mutta pusero saa kelvata. Se on hyvä, vain vähän kulahtanut, virttynyt t-paitareppana: vähän suojaa alleja, mutta on kohtalaisen avokaulainen, rusketunpas edes vähän. No niin ja vanhat pihaläpyttimet jalkaan ja eikun pyöräilemään.

Ukkosta enteilevässä helteessä noin seitsemän kilometriä polkiessa sain pienen hienkin pintaan. Piipahdin vielä lähikaupassa hakemassa vähän lisäviemisiä. Ja eiköhän kaupan ovella tule vastaan yksi opiskelijamme. Ja tietysti se kaikkein tyylikkäin, aina tiptop, siisteissä ja sävytetyissä kamppeissa kulkeva kaunis nuori nainen. Ja minä tyhmä alan vielä selitellä ”…. lenkillä tässä vaan, huh, kuinka onkin kuuma.” Ja kun sitten kaupasta tultua lastailen kasseja tarakalle ja pyöräkoriin, karauttaa kaupan parkkiin hyvä ystävä. Suoraan töistä tulossa. Ja tietysti liituraidassa ja valkoinen paita päällä (”asiakastilaisuudesta tulossa”, niinpä!). Ja ystävä ilmoittaa ensimmäiseksi minut nähdessään, ettei voida halata. Ahaa, olen siis niin hikinen, virttynyt – ettei voi edes kunnolla tuntea, niinkö? Juuri kun alan tällaista höpötella, ystävä sanoo – ja kyllä sen äänestä kuuleekin –  saaneensa niin mielettömän flunssan, ettei halua tartuttaa sitä.

Caritaksesta lähdettyä työyhteisömme ehkä mukavimmin pukeutuva mies tulee lenkillä vastaan. Tietysti!  Ja on lenkilläkin freesin ja huolitellun näköinen. Tietysti!

Vähän ennen kotia, kun olen jo päättänyt, että tämä minun nollapukeutumiseni olkoon tämän iltaisen postauksen aihe, ja ajattelen, etten enää koskaan pienessä mielessäni tupise muiden kamppeista, niin rinnalleni ajaa auto, hiljentää, ja kuinkas ollakkaan: ystäväpariskunta iloisesti vilkuttelee!

Rumat ne vaatteilla koreilee!

Eikä se ukkonenkaan tullut.

 

 

 

Yliopistoelämää

Kuulostaa kevätmaanantailta

Vielä minä joskus kokoan ne kaikki selitykset joilla opiskelijat siirtävät kanditöiden esityksiä, perustelevat esseiden valmistumattomuutta, selittelevät tentin perumisia, … vielä minä joskus kokoan. Ja siitä listasta tulee pitkä! Miksei voi vaan sanoa, että en saanut aikaseksi, en ehtinyt, aloitin liian myöhään, en osaa suunnitella aikatauluja… En minä ammu vaikka työn siirtääkin. Eihän se ole minulta pois. Ei minulle tarvi selitellä. Mutta kaikille selittelevät kaikkea. Onneksi eivät sentään ihan kaikki.

Mitäkö muuta töissä? Hoppu. Hiton hoppu. Ja kuuma. Herra varjelkoon kuin kolmannen kerroksen käytävillä ja huoneissa oli kuuma. Niinkuin ei muutenkin olisi pidennetyn ulkoiluviikonlopun jälkeen ahistanut olla sisällä kun ulkona oli + 28 C! Oli tyrkyllä yksi historiankirjoitushankekin, oli vaan niin ihana kun saattoi sanoa: kiitos, mutta ei kiitos.

Ja iltapäivän kokous vain jatkui ja jatkui. Onneksi puheenjohtaja ja pari muuta kokouksen osanottajaa ovat sen verran lätkäfaneja, että kokous pistettiin poikki ennen viittä. Ilman tuolloin alkanutta Suomi – Slovakia -matsia istuttaisiin siellä vieläkin! Huoh!

Ja kävin äsken katselemassa – kaukaa, pensaan ja kameran linssin takaa – että Huvila pitäisi siivota. Varovasti katselen ensin, josko huomen- tai ylihuomeniltana iskisi into. Vielä ei iskenyt… 🙂

Lappi

Lumen Jättö Päivä

Eilen oli pohjoisessa Lumen Jättö Päivä. Oli hienoa kokea se. Liekö koskaan enää sattuu kohdalle? Onneksi eilisen hulppean patikoinnin jälkeen tuokin vielä saatiin kokea.

Kaikki alkoi siitä, kun toissailtana ennen nukkumaanmenoa kävin vielä purolla – se on sellainen mökille kuuluva iltarituaali, rutiini  –  ja jo silloin kuului puron yläjuoksulta  merkillistä kohinaa… mikä ihmeen ääni? Hain miehen sisältä mukaan ja lähdimme vielä pienelle kävelylle ja kyllä: Alahangan risteyksen siltarumpujen kohdalla jo vesi noussut! Noussut aika paljon.

Eilen aamulla kohina oli kuitenkin jo vaimennut, ja aamupesulla puronrannassa kuului vain alli-pariskunnan parkaisu, kun säikähtivät tuloani ja lähtivät saman tien lentoon.

Sitten aamupäivällä, lähtiessämme patikkaretkelle,  purossa oli vain yksi uoma jäästä ja lumesta vapaana.

Palattuamme minivaellukselta, alkuiltapäivästä, jo näkyi ja kuului, että puron –  mökkiä lähinnä oleva – uoma on varmastikin iltaan mennessä auki. Oikealla näkyy kuinka vesi jo tulee kohti pientä siltaamme…

Lounasmakkaralle kutsuttu mökkinaapuri, joka on Hangasojalla ollut vuosikymmeniä kaikkina vuodenaikoina, muisteli, ettei näin lämmintä helatorstain seutua ole aiemmin ollut. Kun luntakin on ollut poikkeuksellisen paljon, niin ei oikeastaan ole ihme, että tuntureilta lumet valuivat kurun pohjille, puroihin ja alaville paikoille ennätysnopeasti, – poikkeuksellisella voimalla ja määrällä. Tuntui että vesi vyöryi alas muutamassa tunnissa.

Yläjuoksun kohina siirtyi alemmas, ja mökin rannassa vesi alkoi nousta 10 sentin tuntivauhdilla. Meidän puro, josta loppukesästä on saunavedet melkein rapsuteltava, muuttui muutamassa tunnissa vuolaaksi virraksi.

Kevään ja kesän tulo konkretisoitui ja oli tavattoman kiehtovaa seurattavaa.

Entäs meidän pitkospuiden päässä oleva pulahduspaikka? Normaalitilanne on tämä (viime juhannuksena kuvattuna)

Eilen päivällä tämä

Ja eilen illansuussa tämä. Hangasojassa (River Hangas) voi uida. Uinkin. Tuohon kelolle asti. Olisinhan uinut kauemminkin, mutta kun ei tullut uimalasit mukaan! Huh.  En varmasti olisi uinut vaikka olisi ollut mitkä lasit! Se oli NIIIIN kylmää. Tunturipurojen raikkautta – kirjaimellisesti.

Pitkospuiden päästä ylävirtaan – josta talvinen kuva näyttää tältä ….

Sama puron mutka näytti tänä aamuna tältä (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja kuvan reunana nuolen kautta voit ”rullata”  koko sarjan ilman välitekstejä)

Mutta – valitettava – tosiasia on se, että olemme tänään palanneet pohjoisesta. Pois rauhasta, hiljaisuudesta, tulvan kohinasta, pois mökkielämän auvoisuudesta, pois liki erakkomaisesta kahden hengen kevätretriitistä, jollaista tuskin enää tulee.

Mutta hyvääkin paluussa on: kotona odotti juniori ruoan kanssa. Ja huomenna on työ, joka sekään ei ole pahaksi. Ja täällä on lämpö, vielä isompi lämpö kuin Ultima Thulessa. On kevät. Täälläkin. Vaikka se ei kohisekaan.

Lappi Valokuvaus

Tervetuloa vaellukselle

Tervetuloa kuvareissulle, minivaellukselle UKK-kansallispuistoon. Lähtö aamukymmeneltä. Mittarissa vain + 13 C, mutta aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Reitin alkupiste on Laanilassa, josta lähdetään eteläisen reitin kautta Piispanojalle (Palo-ojalle, Laaniojavarteen) ja sieltä edelleen kohti Prospektorin kaivosta.

(Useimmat kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reitti on helpohko (korkein nousu vain 340 mpy), eikä kovinkaan pitkä (kuutisen kilometriä), mutta latupohjan sohjoinen lumi tekee tepastelusta tavallista kuluttavampaa.

Ja matkan varren monet maisemat, tulvapaikat, kurun pohjien kauneus palkitsevat.

Puro ei solise jollei siinä ole kiviä.

Ei muita ääniä kuin vesi ja linnut. Ja välillä ei niitäkään. Tämä luonto, tämä elämä.

Kelot ovat kiehtovia, ja toisiaan tukevia 🙂

Lämpötila nousi jo reitin alussa (+ 20 C)… ja villapusero alkoi olla liikaa!

Poikettaisiinko Rumakurulle, ehkäpä ei. Kuru on oikeasti tosi ruma. Kuvassa taustalla Vahtamapää, jonka rinteille aurinko sulattaen paistoi …

Latupohjalta EI kannata astua sivuun. Lunta on vielä saappaanvarren verran!

Tauonpaikka.

No ei meillä ollut aikomuskaan tulille ryhtyä

Hiljalleen kohti kaivosta.

1900-luvun alun kultakuume sai aikaan tämänkin kaivoksen nousun ja tuhon…

Kun ei kerran ole sesonki … jätimme taas monotanssit väliin. Siis kolmituntisen reissun jälkeen mökille. Hieno reissu oli.

Ja iltapäivällä toinen hienon hieno elämys! Once in a lifetime! Tulva. Lumen Jättö Päivä – kuten paikalliset sanovat. Hangasojasta tuli HangasVIRTA. Vaadimme nimen muuttamista, River Hangas! Huomenna laittelen tähän tulvakuvat!

Niitä näitä

Meidän maailma tänään täällä

Antiikin maailmassa Delfoita pidettiin maailmannapana. Mytologian mukaan Zeus lähetti lentoon kaksi kotkaa maailman ääristä, maailman eri laidoilta, ja siihen, missä kotkat kohtasivat, Zeus heitti kivipaaden merkiksi. Kivipaasi on  Delfoissa; siinä oli antiikin ajan maailman keskipiste. Mekin on käyty tuohon kivipaateen nojailemassa, – vuonna 1982 Kreikan ekskulla. Paikka on siis nähty – ja kieltämättä vaikuttavaksi todettu – , silti, siitä huolimatta Delfoi ei ole meidän maantieteellisen maailmankaikkeutemme keskipiste.

Meidän kartassamme keskipiste on piirretty Hangasojan rantaan. Karttakeskukselta saa tilata kartan, jonka keskipisteen voi itse valita ja joka on muovinen. Mekin olemme tilanneet kartan; sen keskipisteenä on Myötätuuli, siis mökkimme. Tai tarkkaan ottaen rantasauna. 🙂

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kartta on tunturissa kulkiessa hyväksi havaittu: ei rypisty repussa ja sadekaan ei haittaa… Tänään emme ole karttaa tarvinneet: olemme olleet ”keskipisteessä”  ja sen liepeillä aika tiiviisti.

Aamuyöllä satoi rajusti. Eikä aamupäivälläkään vielä paistanut: siis oivallinen keli siivota. Matot pihalle ja sitä rataa. Pientä liiterisouvia ja sitten: rantasaunaan! Puoleltapäivin rantasaunaan. 🙂

Putsattua ja putsattuna oli aika lähteä shoppaamaan. Saariselällä ei ole auki paljon muuta kuin huoltsikka ja Kuukkeli. Kuukkelin kehityksen   – ”Pohjois-Suomen suurimmaksi tavarataloksi” kuten mainosteksteissä lukee – olen vuosikymmenien kuluessa nähnyt. Pienestä kahden tädin pitämästä putiikista supermarketiksi, jossa on kaikkea. Paino sanalla kaikkea.

Mainosten ja kylttien ”layout” on yhtä yltäkylläinen kuin koko kaupan sisältö, ja – kuten eilen otetusta kuvasta näkyy – ympärivuotinen joulukoristelu kuuluu asiaan. Nyttemmin kaupan valikoimat ovat jotensakin järjestyksessä mutta niin ei ole aina ollut. Kerran tytär löysi pitkän etsimisen jälkeen huulirasvat suksivoidehyllystä, mitenkään tavatonta ei ollut, että jukurtit olivat oluthyllyssä, ja että puolet kaupan käytävistä olivat niin täynnä purkamattomia laatikoita, että liikkuminen kärryjen kanssa oli kovin vaikeaa…

Kuulutukset englanniksi ovat ohjelmanumero sinänsä: ääntäminen on jotain hulppeaa, jonka matkiminen on  tyttäremme bravuuri! Hyllyjen tekstit ovat paikoin suomeksi, japaniksi ja/tai venäjäksi… ja jo suomenkielisten tekstien oikeinkirjoituksen korjaamisessa kuluisi tovi. Mutta tästä kaikesta huolimatta: Kuukkeli on must. (Ja Kuukkelin savupororieska ainutlaatuista ja ylivertaista.) Viereinen Siwa ei ole onnistunut  Kuukkelin asemaa horjuttamaan.

Kuukkelin tarjontaan ei ole syytä varauksetta luottaa, ei varsinkaan näin sesongin ulkopuolella. Joten onneksi toimme Oulusta parsaa ja prosciuttoa. Niitä olisi ”Pohjois-Suomen suurimmasta tavaratalosta” ollut turha etsiä. Vinkki: keitä parsat paistinpannussa! Ei tarvita mitään erillisiä parsakattiloita.

Keitä kuorittuja parsoja vajaa 10 minuuttia kiehuvassa, reilusti suolalla maustetussa vedessä, tarjoa Knorrin valmiin Hollandaise-kastikkeen (tosihyvää! ei paljon kannata ruveta itse vispaamaan) ja Parman kinkun kanssa. Lämminsavu porokin olisi varmasti sopinut…

Entäs sitten parsaviini? Vakiosuositushan on Sauvignon Blanc, mutta kun se ei minulle maistu. Eikä Saariselän Alkon valikoimat Viogneria tai   hyvää Pinot Grisiä tms. tunne, joten päätimme kokeilla Dopff & Irionin Muscatia. Ja sehän skulas! Hyvin toimi. Viinin mausteisuus pärjäsi parsan ominaismaulle oikein hyvin. Täydensi sitä. Ja Parman kinkun suolaisuus tasoitti makua oivallisesti.

Iltapäivällä jo paistoi. Nyt paistaa. Huomenna paistaa.

Niitä näitä

Helavalkeat ja lumen lähtö

Ette ehkä usko, mutta lumen sulamisen voi kuulla. Tunturissa ei kuulunut mitään muuta kuin lumen sulaminen.

Jo aamuyöllä uni muuttuu pirstalaiseksi ja kuuden jälkeen olemme molemmat enää puoliunessa, seitsemältä annan periksi ja lähden keittämään kahvia. Aurinko on paistanut jo monta tuntia, taivas on kirkkaansininen. Kirkkaan! Mietimme kovasti mihin suuntaamme: päätämme aloittaa tämän kauden vaellukset siitä, mihin syksyllä jäätiin: siis Iisakkipäälle. Mutta eipä sinne ollut nousemista, lunta on vielä etelärinteilläkin niin paljon, ettei sinne voi lähteä tarpomaan.

Siis Kaunispäälle. Tietä pitkin ylös ja etelärinnettä alas. Monesko kerta tänä vuonna? Ja taas kovin erilaista. Lumen sulamisen voi  oikeasti kuulla! Sitä suli tänään yhtä paljon kuin pääsiäisenä tuli päivittäin. Varmasti kymmenen senttiä on hanget pudonneet.  Meillä on ihan liikaa vaatteita. Aamuvarhaisuus ja turistien puuttuminen (emme nähneet ketään!) tekevät nekin lenkistä erilaisen kuin koskaan ennen.

Mietimme miksi puiden, koivujen (huom.! Koivu) ympäriltä lumi sulaa nopeammin kuin muualta. Korkeammat paikat ja erityisen hyvin auringon säteiden tielle osuvat paikat sulavat tietysti ensin, mutta miksi puiden juurilta lähtee lumi aina ennen kuin muualta? Jatkamme matkaa…

Saariselän keskustassa ei ole ketään. Olemme niin varhain liikkeellä. Ja kaikki hotellit ovat kiinni toukokuun. On aivan autiota. Vain Kuukkeli on auki. Kerron vaikka huomenna Kuukkelista… 🙂

Mökille palattua vähän pihapiirin putsailua, lumen lapiointia (= kevään tekoa), saunavesiä ja  -puita kannellen. Aurinko houkuttaa mökin terassille kirjan kanssa. On ihana istua auringossa, lukea. Siten levätä.

Pehtoori sytytti helavalkeat*.  Meidän helavalkeiden tarve oli vain saada lounas kypsäksi. 😉 Lounaaksi laittipraatvurstia. Makkara on vaan niin hyvää. Iltapäivä jatkui pihalla lukien, kuvaten.

Rantasaunasta uskaltauduin puroon. Voi jummi, kuinka oli kylmää! Mutta minä pulahdin!

Vieläkin paistaa. Korkealta. Siis ulos.

Omakuva ilta-auringossa matkalla liiteriin. Hih! … kaikkea sitä kuvaakin…

*Helavalkeita on poltettu jo pakanallisella ajalla, ja tapa jatkui katolisen kauden Suomessa. Tulien tarkoituksena oli pitää pahat henget pois, ja siten taata tulevan satokauden vilja  ja suojata karjaa.