Nythän on niin, että olen aina silloin tällöin antanut itseni hiljaa mielessäni tupista jotain suomalaisten kesäpukeutumisen arvaamattomuudesta ja armottomuudesta. Joskus on tullut ajatelluksi, jotta onkohan selkeästi dd- ja xl-kokoinen ihminen, joka kesäaamuna torille lähtiessään on valinnut ylleen spaghettiolkaimisen topin (mielellään vielä limen värisen!) ja auttamattomasti vääränkokoiset pyöräilyshortsit, sujauttanut jalkaansa linttaan astutut lenkkarit tai mikä vielä parempaa rantasandaalit, tullut katsoneeksi peiliin. Katsoneeksi peiliin kriittisesti? Entäs uimashortseissa ja Hawaiji-paidoissa, luonnollisesti tennissukissa ja Ecco-sandaaleissa terasseilla punaiseksi palaneet miehet? Eikö edes vaimot voisi katsoa, mitä kesämiehellä on yllä?
No tämä on ollut sellainen hiljainen paheeni. En ole onneksi toisten pukeutumisesta lähtenyt huomauttelemaan, olen ollut isommasti tuijottelematta.
Ei pitäisi mennä toisten kesäkamppeita arvostelemaan ja arvioimaan. Omaan nilkkaan sellainen pilkka, vaikka kuinka hiljainen, nyt kalahti.
Töissä meni taas tuskastuttavan kauan, vaikka yrityksenä oli ollut jo puolen päivän jälkeen karata pihalle lukemaan arvioitavia töitä. Kun neljän pintaan olin kotona oli lämmin ja helle – ah, aurinkoa. Pojat olivat maalausurakan ohessa käyneet hallissa, hakeneet kalaa ja savustaneet. Tein lisäksi porkkanasosekeittoa ja bataateista muhennoksen ja meillä oli hallin hyvää rieskaa, joita kaikkia olin luvannut viedä äidillekin.
Kun kerran en päivällä ollut päässyt ulos, ajattelin, että teenkin tällä kertaa karavaani-matkani pyörällä. Ajattelin että kun polkaisen Caritakseen ja takaisin, saan olla ulkona, tulee liikuttua ja aurinkokin ottaa. Siispä kori valmiiksi ja shortsit voisin sentää vaihtaa pidemmiksi – vaikka salihousuiksi – mutta pusero saa kelvata. Se on hyvä, vain vähän kulahtanut, virttynyt t-paitareppana: vähän suojaa alleja, mutta on kohtalaisen avokaulainen, rusketunpas edes vähän. No niin ja vanhat pihaläpyttimet jalkaan ja eikun pyöräilemään.
Ukkosta enteilevässä helteessä noin seitsemän kilometriä polkiessa sain pienen hienkin pintaan. Piipahdin vielä lähikaupassa hakemassa vähän lisäviemisiä. Ja eiköhän kaupan ovella tule vastaan yksi opiskelijamme. Ja tietysti se kaikkein tyylikkäin, aina tiptop, siisteissä ja sävytetyissä kamppeissa kulkeva kaunis nuori nainen. Ja minä tyhmä alan vielä selitellä ”…. lenkillä tässä vaan, huh, kuinka onkin kuuma.” Ja kun sitten kaupasta tultua lastailen kasseja tarakalle ja pyöräkoriin, karauttaa kaupan parkkiin hyvä ystävä. Suoraan töistä tulossa. Ja tietysti liituraidassa ja valkoinen paita päällä (”asiakastilaisuudesta tulossa”, niinpä!). Ja ystävä ilmoittaa ensimmäiseksi minut nähdessään, ettei voida halata. Ahaa, olen siis niin hikinen, virttynyt – ettei voi edes kunnolla tuntea, niinkö? Juuri kun alan tällaista höpötella, ystävä sanoo – ja kyllä sen äänestä kuuleekin – saaneensa niin mielettömän flunssan, ettei halua tartuttaa sitä.
Caritaksesta lähdettyä työyhteisömme ehkä mukavimmin pukeutuva mies tulee lenkillä vastaan. Tietysti! Ja on lenkilläkin freesin ja huolitellun näköinen. Tietysti!
Vähän ennen kotia, kun olen jo päättänyt, että tämä minun nollapukeutumiseni olkoon tämän iltaisen postauksen aihe, ja ajattelen, etten enää koskaan pienessä mielessäni tupise muiden kamppeista, niin rinnalleni ajaa auto, hiljentää, ja kuinkas ollakkaan: ystäväpariskunta iloisesti vilkuttelee!
Rumat ne vaatteilla koreilee!
Eikä se ukkonenkaan tullut.
Pihalla kevätkaihonkukat ovat nyt kauneimpia! (kuvat suurenevat klikkaamalla)
