Valokuvatorstain haasteena tänään ”Ainoa mitä voin ajatella”.
Tänään tässä maisemassa, tässä keväässä – ainoa mitä voin ajatella, on tämä Lapin luonto ja lumo.
(Klikkaamalla tänään aamulla Kaunispään rinteellä kello kymmeneltä otettu kuva suurenee)
Hangasojalle helatorstaiksi
Hangasoja tulvii. Saunapolulla 40 senttiä lunta. Mökkitienvarren muissa mökeissä ei ole ketään. Me olemme: me mökkihöperöt, Lapin hullut. Kaksistaan olemme. Kolmatta kertaa peräjälkeen kaksistaan.
Esikoinen olisi poikaystävänsä kanssa halunnutkin tulla, ja kun tänään oli kevätlukukauden viimeinen tenttikin, olisi opintojen puolesta ollut mahdollista, mutta työt! Olen niin kade Hesburgerille! Hampurilaistyöntekijä duunaa pyhät ja met täällä kaipaamme…
Kuopus jäi jatkamaan ulkomaalausprojektia ja loppuviikon työvuoroon joutuneen tyttöystävänsä seuraksi. Siis ei nuorisoa eikä ystäviä (joista aika monta on Pariisissa puolivuosisataisjuhlia paossa/juhlimassa), ei mökkinaapureita, ei systeriä omalla mökillään. Mutta osaamme onneksi olla kaksistaankin.
Tullessa oli monta kertaa pysähdyttävä: Kemijokikin tulvillaan vettä, paljon vettä. Tyyni , iso – Suomen pisin – joki oli majesteettinen. Kuvia otin. Majesteettisuus ja veden määrä ei oikein näy kuvassa … Siis oppimista fotografieeraamisessa vielä on. Paljon.
Ja lunta saunapolulla on tämän verran:
(vrt. pääsiäisen kuvaan täällä)
Kirjaviisautta
Tänään luin Terveydenhoito-opasta vuodelta 1928. Ei, en etsinyt murmelin vatsataudille selitystä, vaan ihan [historian] tutkimusmielessä kirjaa lehteilin. Ja tähän kohtaan jämähdin:
”Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle. – – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on, oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”
Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä. Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.
Maanantai kerrakseen
Ei simaha! Ei menny niinku Strömsössä! Huonosti pelittää. Tää ei nyt skulaa. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta!
Jo siitä, että herään aamuyöllä – onnistumatta sen jälkeen enää kunnolla nukkumaan – pitäisi tietää, ettei päivästä voi odottaa parasta mahdollista. Huolta (vaihteeksi murmelin kanssa lääkärissä), hermostuneisuutta (minä en ehdi millään kaikkea!), pieniä töpeksintöjä (veroilmoituksen tarkistamisen jättäminen viimeiseen iltaan), ärsytystä (kokouksessa vaivoin pysyin hiljaa), unohtelua (eväiden unohdus oli pienin ongelma), liikenneagressiota (pelkkiä punaisia liikennevaloja ja vilkutta ajavia kanssa-autoilijoita).
Tätä kaikkea ryyditti fyysisesti huono päivä: siitepölyallergia, joka sai sivustatukea iltapäivän arkistokäynnistä, valvomisesta väistämättä seurannut väsymys, taas riivatun kipeäksi äitynyt olkapää ja viikonlopun herkuttelujen jälkeinen pahimmanlaatuinen paksukaisolo!
Ehkä en jatka. Huomenna on parempi päivä. Varmasti.
Poikkeuksellinen äitienpäivälounas
Eilisen paisteen jälkeen aamulla oli todella motivoitava itsensä lenkille. + 4 C ja vesitihkua ei ollut motivoiva syy lähteä, mutta menihän se siinä. Ja kun on käynyt lenkillä voi lähteä äitienpäivälounaalle, ja samalla juhlimaan Eurooppa-päivää ja ties mitä… .
Poikkeuksellinen oli lounas. Mummu, joka meidät sisarukset perheineen yleensä kutsuu ja ”piffaa” syömään, oli kotona edelleen kipeänä, veli vaimoineen idän kaukomailla, joten olimme vajaalla ”miehityksellä” Uleåborgissa. Poikkeuksellista oli myös se, että ravintola ei fuskannut, ruoan taso ja tarjoilu olivat erinomaisia – äitienpäivästä huolimatta. Ja vuoden 2003 Pinot Noir Uudesta Seelannista maistui meille. Nuorten jutut sellaisia kuin nuorten jutut parhaimmillaan ovat. Ja meidän nuorison lahja äidilleen oli vähintäänkin innovatiivinen :). Oikein mukavan kolme tuntisen vietimme.
Nyt on vähän tehtävä duunia, ja kovasti jo katselen helatorstain sääennustetta Koilliskairaan… Keskiviikkoa odotellessa…
Keskustelua parsasta
Tänään juhlan ovat tehneet monet pienet ja suuret jutut. Esimerkiksi aurinko, cumulus-pilvet, lämpö ja ensimmäinen rullislenkki! Ah, onnea.
Pehtoori kokkasi tänään. Meritaimenta ja hollandaisea. Ja jälkkäriksi täytekakkua. Ei huono, ei ollenkaan. Eka täykkäri ever, jonka siippa on tehnyt ja jo vain se maistui.
Nuoret tietysti syömässä, vävykokelaskin, joka oli ostanut tuomiseksi juuri oikean värisen ruusun. Syvänpunainen, eikä missään tapauksessa keltaista.
Nuori mies ei vielä ole tottunut meidän perheen juttuihin, eikä varmaankaan tämänpäiväinen keskustelummme parsan vaikutuksesta pissan tuoksuun edesauttanut ymmärryksen lisääntymistä. Mutta tosiasiahan on, että parsan syöminen muuttaa virtsan tuoksun/hajun ja tuo taipumus on perinnöllinen. Parsan syömisen jälkeen aineenvaihdunnassa jokin orgaaninen pienmolekyyli saa aikaan muutoksia. Oletkos huomannut? Aika vähäinenkin parsan määrä ja sen verraten nopea vaikutus on selviö. Meidän perheessä tuo taipumus on kaikilla. Pehtoorin kanssa saimme eilisessä kyläpaikassa hurjan hyvää parsa-jokirapu-lohipiirasta ja tänään tein meille ja murmelin kotipakettiin kattilallisen parsakeittoa (kreivitär Eva Mannerheimin tapaan, voin joku päivä kirjoitella reseptin…)… Näistä syistä juttua parsasta on riittänyt.
Wikipediassa asiasta todetaan näin:
Brittiläisen tutkimuksen mukaan noin 40 % ihmisistä erittää parsan nauttimisen jälkeen virtsaan vahvatuoksuisia rikkipitoisia hajoamistuotteita, kuten tioleja ja tioestereitä. Hajoamistuotteiden synty virtsassa määräytyy geneettisesti. Koska suurimmalta osalta ihmisiä puuttuu geeni, joka hajottaa parsassa olevan aromiaineksen, ei heidän virtsassaan ole havaittavissa mitään hajumuutoksia.
Tätähän me sitten soppakulhon äärellä pohdimme, … 🙂 Mutta ei eilen, eikä tänäänkään nämä hajumuutokset ole olleet ykkösasia… Eilen vieraisilla mm. jotain näinkin hyväntuoksuista ja kaunista… Ja tämä oli vain yksi monista kukkivista orkideoista.
(klikkaamalla suurenee, vaikka backgroundiksi?)
Äitienpäivän synttärit
Töistä tullessa mies on keittiössä. Se ei ole harvinaista. Se ON harvinaista, että hän on juuri vispannut jotain. Yleiskone on esillä ja tasoilla astioita epälukuinen määrä, jotain hyväntuoksuista leivonnaistakin on paistettu. Tämäkään ei minua oikeastaan hämmästytä. Onhan ylihuomenna Äitienpäivän synttärit.
Yhden laskutavan mukaan äitienpäivä täyttää ensi sunnuntaina 105 vuotta. Amerikkalainen Ann Jarvis lanseerasi vuoden 1905 toukokuun 9. päivän äitienpäiväksi; Jarvisin äiti oli kuollut 9.5.1903 ja toivonut eläissään, että maailman kaikilla äideillä olisi yksi yhteinen päivä. Ann järjesti äidilleen muistopäivän ja siitä se lähti.
Jo 1910-luvulla ”äitienpäiväaate” oli levinnyt Pohjoismaihin ja Venäjän autonomisessa suuriruhtinaskunnassakin, siis Suomessa vietettiin Kodin Päivä -tilaisuuksia, mutta vasta 1920-luvulla, paljolti kansakoulujen ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton vaikutuksesta, Suomessa ryhdyttiin viettämään äitien omaa juhlapäivää. Kouluille kokoonnuttiin jumalanpalvelusten jälkeen, lapset lauloivat ja äideille tarjottiin kahvia ja paakkelsia. Äitienpäivän historia on siis oikeastaan aika nuori.
Vielä nuorempi on myös sunnuntaina olevan Eurooppa-päivän historia. Miksi sekin on juuri 9.5. ? Toukokuun 9. päivänä vuonna 1950 Ranskan ulkoministeri Robert Schuman antoi julistuksen, jossa ehdotettiin Ranskan ja Saksan hiili- ja terästeollisuuden asettamista yhteisen elimen valvonnan ja toiminnan alaiseksi – tavoitteena estää Euroopan repeäminen – jälleen – kahteen leiriin. Sitä pidetään Euroopan yhdentymisen lähtölaukauksena. Suomessa Eurooppa-päivää on vietetty vuodesta 1985 – siis EU:hun liittymisestä lähtien.
Sunnuntaina on siis synttäreitä tiedossa… Oikeastaan pehtoori ei tainnut leipoa äitienpäivän synttäreiden takia, eikä edes Eurooppa-päivän takia… 🙂
Arjen sankareita
Sitä tulee kovin iloiseksi kun tapaa ihmisiä, jotka pitävät työstään, jotka ovat siinä hyviä, jotka yrittävät parhaansa mukaan tehdä parhaansa, joille et ole rasite ja häiriö vaikka vietkin heiltä mahdollisuuden lerppuilevaan työpäivään… Tänään pitkän iltapäivän aikana olen tavannut monta sellaista ihmistä. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia, infon ja päivystyksen ihmisiä. Pieniä, suuria ihmisiä.
Toivottavasti noiden hienojen ihmisten hyvät yritykset jo toisivat avun murmelin sairastamiseen…
Nimmarikeikalla :)
Kirjakaupan kassalla etsin lompakosta kanta-asiakaskorttia ja rahaa maksaakseni muistilehtiön ja kaksi kirjaa sekä italialaisen ruokalehden. Vieressä miesasiakas samoissa puuhissa ja kaksi myyjää naputtelee ostostemme summia kassakoneisiin.
Toinen myyjistä toteaa miehelle: ”Tämä onkin hyvä kirja. Sellainen klassikkojen klassikko. Jokaisella pitäisi olla tämä.”
Mihin mies vastaa: ”Niin, lahjaksi tämän vien. On niitä edellisiäkin painoksia samasta kirjasta, mutta aina tästä on tykätty.”
Myyjä: ”Tämä onkin jo 78.painos, pari vuotta sitten kirja täytti 100 vuotta…!
Tässä vaiheessa minä jo käännyn katsomaan, että onkohan se, ja onhan se! Kotiruokapa hyvinkin.
Olen kirjoittanut tuon kirjan alkuun lyhyen katsauksen suomalaisen ruokakulttuurin – ja ennen kaikkea Kotiruoka-kirjan – satavuotisesta historiasta. Ja kerroin tämän sitten siinä kirjakaupan tiskillä.
Molemmat myyjät (Akateemisen ihan tuttuja myyjiä) ja kirjaa ostamassa ollut mies totesivat yhtä aikaa, että ”et kai… oletko oikeasti?”
– Joo, olen minä.
Ja kysyin siltä miesasiakkaalta, että haluaisikos hän siihen kirjaan omistuskirjoituksen ja ilahtuisikohan lahjan saaja jos vain johdannon kirjottaja laittaisi siihen puumerkkinsä.
– Tietysti haluan ja ilahtuisi varmasti. Kirjotatko?
– Voinhan minä kirjoittaa… Kenelle osoitan…
– Järjettömän hieno juttu. NYT tämä on huippulahja…
Ja tässä vaiheessa toinen myyjistä hakee hyllystä itselleen kirjan myös ja pyytää minua kirjoittamaan myös siihen omistuskirjoituksen: ”Vien äitienpäivälahjaksi”, hän toteaa ja kiittää.
Ja kuka on kaikkein tyytyväisin. Meitsi tietysti. Olinhan Akateemisessa nimmarikeikalla. 🙂
Sähköistä postinodotusta
Heti aamulla salilta tullessa, ennen suihkuun menoa käynnistän tietokoneen, kärsimättömänä odotan että sähköpostiohjelma aukeaa ja katson äkkiä viestit: Agricolan listalta kaksi minulle tarpeetonta viestiä (valtakunnallinen historia-alan tiedotuslista: ”Taidehistorioitsijan lomasijaisuus Suomen Pankissa” ja ”Cities in a Globalising World, Helsinki 20.05.2010”), yksi yöllä prosemmaa väsännyt opiskelija kyselee neuvoja (lue: kaipaa tsemppiä), kommentti-ilmoitus blogista (Kiitos, Irma) ja yksi kokouskutsu (professorien valintatoimikunta). Siis ei vastausta eiliseen viestiini.
Töissä heti kone käyntiin, odotus, että sähköposti aukeaa. Ei mitään uutta vielä. Sitten joka välissä tarkistan viestit: ne ovat vain tavallista höpinää ja tavallista työasiaa. Sentään yksi ystävän lounaskutsu ensi viikolle. Taas opiskelijoiden loppukevään huoliposteja, kokousmuistioita, ilmoituksia koulutuksesta ja sen sellaista. Eikä kirjeeseeni vastausta, jota odotan.
Ennen maapostin aikaan saattoi vain kerran päivässä pettyä ja sitten oli vain siirrettävä odotus seuraavan päivän postinjakoon, mutta sähköpostin kanssa olet koko ajan vähän varppeilla. Ja petyt sata kertaa päivässä.
Ja sitten kun tuletkin palaverista onkin ruudulla odottamaton, ennalta-arvaamaton pieni kirje. Se on oikein mukava pieni kirje. Se ei ole se, jota odotin, mutta tämä pieni kirje teki olon oikein mukavaksi.
Pienen mukavan kirjeen jälkeen meni monta tuntia ennen kuin muistin taas odottaa sitä vastausta, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä.
Sekavaako? No niin ollut tämä päiväkin.