Kenkku ilima – ja Kiinan kuvat

Pehtoori tuli aamupäivällä lenkiltä ja sanoi, että ”siellon vähä kenkku ilima, pistä kunnolla päälle jos lähet ulos.”

Ei oikeastaan ollut tarkoitus mennäkään, mutta ”kenkku ilima” pisti miettimään, että NYT JUURI voisi olla oivallinen tilanne ottaa kuva lehdessä olleeseen ”kuvaa ankeinta mahdollista” -kilpailuun. Tai muuten vain koettaa kuvata ankeaa marraskuuta. Siispä Canon reppuun ja rantaan. Juuri kun olin ottanut ensimmäisen ankeuden

ja  olin ottamassa tätä alla olevaa kuvaa (jossa minusta ei oikeastaan ole mitään ankeaa, ehkä vähän alakuloinen vain)

niin kohdalleni tulee puistotietä pitkin auto, likaisin ja rähjäisin pickuppi, joka kaupungin katurakennusvirastolla tai jollakin sen kaltaisella puljulla on, ja kuski (vielä rähjäisempi kuin auto, tupakansavuinen, parransänkinen, tympääntyneen ja tympeän näköinen tyyppi) veivaa ikkunan auki – oikein sillä töin pysähtyy ja vaivautuu – että saa sanotuksi minulle: ”No paljoko kannattaa täälä mittää kuvia otella? Vaikkois miten hieno kamera ni ei kannata kuvata.” Sulki ikkunan ja lähti ajeleen. Hö! Oispa pysyny vähän aikaa autonräiskänsä ja naamavärkkinsä kans paikoillaan, niin oisin varmasti saanut ankeimman kuvan ikinä!

Miksihän moinen kenkku tyyppi sai minut unohtamaan ankean haasteen. Ei nyt mitään äärimmäisen, suuremmoisen auvoista, aurinkoista ja autereista maisema episodin jälkeenkään ollut, mutta löysinpäs vaikka mitä mukavaa linssin taakse. Ja kun käännyin takaisin kotiin päin, tympeä tuuli kääntyi myötäiseksi, ja ilmakin oli mitä parhain.

Tuosta allaolevasta pidän, siinä on jotain melankolista, mutta kuitenkin luontoa…
(klikkaamalla kuvat suurenevat)

  


Mikä tuo tuossa kannossa on?

_______________________________________________________________________________________________

Ja sitten

KIINAN MATKAN SADAT KUVAT OVAT NYT NETISSÄ!!

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/ 


Lopputulema Kiinan matkan jälkeen

Matkan jälkeen maanantaina… Ei kandiseminaaria, ei töihin menoa. Mitä voi kyllä pitää hyvänä asiana. Aamupäivä  laukkuja, tiedostoja ja kuvia purkaessa. Kotona paluuhommia. Tälle päivälle ei muuta obligatorista kuin luento ja kampaaja. Tuntui välttämättömältä ja erittäin mukavalta kävellä kaupunkiin ylipitkien hiusten saksimiseen. Matkalla harmaata, kosteaa, ankeahkoakin, mutta niin hyvä ja raikas hengittää. Niin hiljaista, joskin lounaismurteet vieläkin kuuluvat … ;). Liikennettä ei nimeksikään, tien ylitys ei vaatinut strategista suunnittelua ja pitkällistä tarkkaanharkittua ajoitusta: ei muuta kuin menet toiselle puolen, se on siinä.

Siinä tepastellessa mietin vielä matkaa, sen summaamista. Ja tässä tulos:

1) Kiinassa on paljon väkeä. Kaikkianhan sen tietävät, mutta silti se yllättää. Kiinalaisia on ja on ja on ja …


2) Pieneen mieleenkään ei tulisi vuokrata autoa siellä. Hullunrohkea on tullut joskus oltua, mutta ei niin, että Kiinassa lähtisi liikenteen sekaan itse ajelemaan. Toisaalta koko reissun aikana ei nähty kuin yksi kolarinpoikanen ja autojen pellit sileitä ja melkoisen naarmuttomia.

3) Kiina on siisti maa. Ihan tavattoman siisti. Paitsi hyppymäkimallin vessat. Erityisesti Xi´anin lentokentän tuloaulan vessassa kaipasin kumppareita jalkaan ja maskia kasvoille. Urean tuoksu melkein tarttui.. uuh. Julkinen tila saattaa kiiltää ja olla puunattu ja puleerattu, mutta vessat!

 

 

 

 

 

 

4) Saasteet ja pakokaasut ovat ongelma. Tosin meidän matkamme aikana nähtiin Pekingissäkin sinistä taivasta. Lisäksi tupakansavu ja hotellien kokolattiamatot ja toisilla enempi, toisilla vähempi nuha, tekivät olon tukkoiseksi.
5) Ruoka on hyvää. Vaikka se olisi turistikohteissa tarjottua massakeittiön tuotosta, se on hyvää. Länsimaalaisiin piintynyt tapa syödä (käyttää isoja lautasia, haarukkaa ja veistä, ottaa ruoka omalle lautaselle) hankaloittaa aterointia ”yhteispöydästä”, tikkujen käytön työläys  ja jälkkäreiden vähyys mahdollistivat sen, ettei yleensä tullut syötyä kerralla itseään pyörryksiin kuten esim. buffet-tarjoiluissa helposti käy.

 

6) Kuvaamiseni tällä reissulla on ollut kovin huolimatonta. Ei juuri keskittymistä asiaan… Olen höpötellyt, ja ihmetellyt. Katsellut ja sitten vain räpsinyt ilman mitään selvää ”suunnitelmaa” tai tarkkuutta.
7) Olympian matkatoimiston tapa järjestää reissuja on tyyris, mutta rahalle saa myös vastinetta. Kaikki pääsymaksut on maksettu, etukäteen yleensä, bussi vie ja tuo, se on aina odottamassa paikassa A ja vie nähtävyydelle B.

 

Voit kulkea oppaan ja paikallisoppaan perässä tietämättä yhtään, mihin pitäisi mennä, sinun ei tarvitse tietää, mitä kautta olisi paras kulkea tai mistä saa mennä tai ei saa. Ruoat on tilattu valmiiksi, ne palvelurahoineen on maksettu. Kuljettaja ja paikallisopas ”tipataan” matkanjärjestäjän puolesta. Aikataulutus on tehty valmiiksi, mutta se ei sido, mutta toisaalta mahdollistaa paljon näkemisen.
8 ) Ryhmässä matkustaminen on periaatteessa ihan mukavaa, mutta se myös väsyttää. Varsinkin jos on kaltaiseni, joka ei osaa/ymmärrä olla olematta läsnä/äänessä.
9) Kiinassa on paljon kaunista. Paljon muutakin kuin bonsait. Siihen palaamme kuvasivun myötä.

 

10) Kiina on nyt tullut nähdyksi kahdesti. Melkein kuukauden olen siellä yhteensä viettänyt. Luulen nyt, että se riittää. Tällä hetkellä minun on vaikea kuvitella, että menisin sinne vielä. Peruun voisin lähteä. Tai safarille. Tai Skotlantiin, ehkä sittenkin seuraava matka taas Italiaan, vaeltamaan kenties? Seuraavaksi kuitenkin mökille. Parasta niin.

Kiinasta kotiin koko vuorokausi reissaten

Kotiin. Viime metreille asti matka sujui sutjakasti, mutta tänään viimeisenä aamuna sitten tuli sellainen sumu, että ei oltu sen seasta Suomeen päästä. Matka hotellista lentokentälle kulki varovaisesti, hiljalleen  (sunnuntain varhaisaamun ruuhkassa!) kuljettaja mister Wun ajellessa tuttuun tapaansa turvallisesti, mutta sitten terminaalissa tajusimme, että sumu todellakin estää lentoliikenteen kentälle ja kentältä.

Olipa sitten vielä mahdollisuus höpötellä  kaikkien uusien tuttujen kanssa. Mielessä pyörivät pari viikkoisen monet kokemukset, en tainnut olla ainoa, jolla tajunnanvirta kulki päivistä, maisemista, paikoista, nähdystä, koetusta ja maistetusta, asiasta toiseen.

Pitkän odottelun uupumusta vähensivät myös Jesse ja Olivia, suomalaiset tarhaikäiset sisarukset. Milloin viimeksi olen saanut pitää pikkuisia sylissä? Meillä oli oikein hyvät jutut. 🙂 Ja Jesse lausui hienon viisauden: ”Kuvia otetaan siksi että jää muistoja”.  Välittömiä muksuja olivat. Ja siitä kätevästi aasinsilta siihen, että meidän matkaretkueessa  ”sosiaaliset fobiat” olivat muutamilla sen verran vähäiset, että saatiin hyviä juttuja aikaseksi.

 Ja lentokentillä ja koneessa työstin matkapäiväkirjaa www-sivua varten. Kuvia jo vähän muokkailin. Mutta kun niitä on reilut 2000! ja sitten vielä teimme L:n kanssa vaihtoskit, joten minulla on koneellani myös hänen kuvansa. Riittää editointia. Mutta ensi viikko on sen verran puuhakas että matkasivun (Vanhat matkat on täällä (klik, klik!) ) työstäminen varmaan jää… mutta ilmoittelen täällä kun alkaa matkakuvakertomusta syntyä.

Höpöttelyjen lisäksi käveltiin kenttää eestaas. Kentän suuruudesta kertonee se, että siellä terminaalista toiseen siirryttiin junalla. Katto korkealla, lattiat kiiltäviä, kaupat koreita. Nuorisolle ostettiin karkkituliaisia. Ja käytiin odotellessa loungessa! Päästiinpä sinnekin kun oli saatu pisteillä korotettua matkustusluokka. Vuosikausia Finnair Plus-Visa -yhdistelmällä kerätyt pojot saatiin käyttöön. Ja juhlaahan se oli päästä business-luokan penkeille loikoilemaan. Otinpa parin tunnin unoset, ja saatiin erinomaisesti syödyksi.

Businekseen pääsy oli huippuhyvä juttu semminkin kun kone pääsi lopulta lähtemään peräti neljä tuntia myöhässä. Ja sehän merkitsi meille Oulun koneen missaamista. Neljän koneeseen oli paikat, mutta me olimme Helsinki – Vantaalla vasta 17.40. Teimmepä sitten iltalenkkiä terminaali ykkösen ja kakkosen välillä. Metsästimme lippuja, jottei tarvinnut Helsinkiin yöksi jäädä. Aikamme luukulta toiselle kuljettuamme, liput saimme. Juuri äsken (meidän kello on nyt aamuviisi!) Juniori toi meidät kentältä kotiin. Kotona on hyvä.

Viimeinen Kiinan päivä

Herättyäni taas kerran ihan liian aikaisin, oli kello vasta puoli kuusi.

Lauantainaamuna puoli yhdeksältä lähdimme ensimmäiseksi kohti Beijingin kaupunkisuunnittelukeskusta, jossa oli kaupungin historiasta ja tulevaisuuden kaavailuista kertova 22 minuutin 3D-elokuva. Hurjat suunnitelmat kiinalaisilla on. Ja aikeena toteuttaa ne vuoteen 2020 mennessä. Ekologia, liikenne ja asuintilan kasvattaminen ovat haasteita, joita on mahdotonta edes käsittää.

Keskuksessa oli myös iiiiiso pienoismalli, ja verrattuna Shanghain vastaavaan erona oli, että tässä pienoismallin ulkopuolella kaupunkikuva jatkui ilmakuvista koottuna lattiana. L. kuvaa juuri hotelliamme.  

Suunnittelukeskuksesta palasimme taas todellisuuteen, bussilla Tiananmein aukion laidalle. Toiveena oli päästä katsomaan Maoa mausoleumissaan, mutta juuri kun olimme mausoleumin edessä siihen tuli poliisi/sotilaspartio, joka hajaannutti meidät ja muut aukiolla olleet kauemmas. Ei ihan pelottanut mutta kiltisti siirryimme sivuun. Mausoleumin eteen ajoi mustia limousineja,  – kaukaa näimme että arvovieraita meni Maoa katsomaan, me emme siis päässeet.

Tiananmein aukiolla hokasimme, että siellä oli paljon ”maalta” tulleita. Meidän ryhmämme kun tuntui olevan jollekin ihan yhtä iso ihmetyksen aihe kuin alueen muutkin ”nähtävyydet”. Vaaleat, suorasilmäiset pohjoismaalaiset olivat monelle kiinalaiselle kuvaamisen kohteita siinä missä Maon kuva tai puolueen johdon kokousrakennuskin.

Aukiolta siirryimme kohti Kiellettyä kaupunkia. Tiesin sen isoksi. Osasin odottaa jotain teatraalista, jotain maailman suurinta, ihmeellistä, paikkaa, jolla on vuosisatainen historia, paikkaa joka olisi jotain elämää suurempaa. Kielletyssä kaupungissa on ”harmoniaportteja” ja suuriin julkisiin tapahtumiin liittyviä pihoja. Siellä on Kiinan historiaa vuosisatojen ajalta. Ja siellä oli tänäänkin varmaan miljoona kiinalaista, tai ainakin paljon väkeä.

Mutta minulle se jätti valjun vaikutuksen. Ei mitään suuria kolahduksia. Kulisseilta vaikutti, kalsealta. Kolkolta. Mutta ehkä tässä oli taas se, että se ei ollut ”omaa historiaa”.

Ja siellä taas tuli mieleen, että kuka ”marssii” minkäkin lipun takana… Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat…  No mehän seurattiin sitten Olympian lippua …

 Aukiolta kohti ”rättikatuja”. Pehtoori ja J. kipeinä,  … flunssa puski päälle, joten ajatuksena lähteä ennen muita hotelliin omalla kyydillä [lue: taksilla] mutta eihän se niin vain onnistunutkaan. Siispä mekin vasta kuuden kieppeissä Sheratonissa.

Pari tuntia aikaa pakkaukseen ja lepoon ja sitten läksiäisillalliselle. Pekingin ankkaa! Nyt se on koettu. Kastikehan se senkin ruoan tekee.

Porukan keskinäistä kehumista … ja juttuja joita ei vielä oltu aiemmin kuultukaan. 🙂

Huomenna jo Suomessa. Beijing kuittaa.

Beijingin kulttuuria ja kulutusta

Aamulla lähdetttiin aikaisin, jotta ehdittiin nähdä kun pandavauvoilla (1 v.) oli ruokinta-aika. Pandavauvat ovat noin 40-kiloisia, ja niillä näytti olevan soveliaat olosuhteet. Ne olivat kovin hellyttäviä. Niitähän olisi voinut katsella kauemminkin.

Mutta matka jatkui. Kävimme katsomassa myös tiikereitä, leijonia, mutta tuli jotensakin ahdistava olo niitä katsellessa. Häkkiiin ahdetun oloisia. Eivätkä vain oloisia, vaan todellakin olivat häkkiin ahdettuja ja näyttivät ahdistuneilta. Mutta pandat olivat hellyttäviä.

No niinhän siinä sitten kävi, että osa meidän porukasta – me luonnollisesti mukana – oltiin hiukkasen myöhässä zoosta lähdössä pois, mutta nou hätä, meitä onneksi odotettiin.

Seuraavaksi keisarinnan kesäpalatsiin. Rauhan ja harmonian tyyssija, jossa ykkösjuttu oli sää. Tänään on ollut aurinkoista, ei ehkä ihan +20 C mutta lämpimäksi kävi ulkoilu. Ja sehän oli parasta. Kyllähän suomalaiset veden äärellä viihtyvät, joskin rauhan ja harmonian tyyssija on meidän mielestämme ehkä enemmän Inarinjärvellä kuin täällä yhtään missään. Mutta methän olemmakin melkein puoleksi lappilaisia.

Reissuporukkamme patikointiosasto (naantalilaiset, nousiaislaiset, myllypurolaiset ja me) päätti nousta kesäpalatsin  pagodalle. Huiputimme taas yhden kohteen. Ja näkymät!! Paluupolku oli ainoa rauhan ja harmonian tyyssija … siellä oli tosi mukavaa käveleskellä.

Lounas oli poikkeuksellisen viehättävässä miljöössä ja tarjoilijattarien asut ja kengät herättivät keskustelua. …

Katsastettuamme keisarin laivaston lippulaivan (18o tonnia, 20000 miestä ja 1000 hevosta olleet sitä paikalleen asettamassa) Olympian matkajärjestäjä ilmoitti meille yllärin: pääsimme lohikäärmeveneen kyytiin. Olihan jälleen sellainen epätodellinen olo.

Koskapa suurin osa porukastamme halusi, menimme myös vuoden 2008 olympialaisten stadion-alueelle. Mehän tyttären kanssa näimme toukokuussa 2008   olympiatulen, joka oli matkalla juuri tänne (ja sitten tänään onkin merkillisesti ollut tyärtä ikävä)), joten oli mukava nähdä, mihin se tuli oikein kulki. Valtaisia kävelyväyliä, valtaisia mittasuhteita joka suuntaan. Ja edelleen sää suosi ulkoilua. Mehän nautimme.

Hotelliin saavuttua kaikille oli järjestettynä haluttua ohjelmaa: kuka lähti hierontoihin, kuka silmälasikauppoihin, kuka nukkumaan. Minä ja S. olimme ilmoittaneet halukkuutemme lähteä ostamaan silkkiä. Ja sehän järjestyi. Meitä oltiin mersulla (ei Audilla vaikka niin kovasti toivoimme :)) vastassa, ja pääsimme 10 minuutissa suoraan tehtaanmyymälään. Silkkiä, samettia, brokadia, puuvillaa, villaa,  … Ostin reilusti kangasta iltapukua varten, ostin kasmirvilla-silkki-kangasta housuja varten ja silkkisen (burberry)kaulahuivin ja koko lysti maksoi 130 euroa. Ja kun meidän molempien (samanlaiset ;)) ostokset olivat kassissa ja maksettu, meitä odottti kuljettaja viemään meidät takaisin hotellille. Ylellistä oli.

Eikä siinä vielä kaikki. Ylellinen jatkui.

Meillä oli tapaaminen Sanilitu Villagessa kummityttären kanssa. Ja kummilapsihan on veljeni tyttäristä keskimmmäinen joka täällä opiskelee lakia, joten luonnollisesti myös veljeni  – vaimonsa ja kuopuksensa kanssa,  syysloman vuoksi/ansiosta – olivat kaupungissa tapaamassa tytärtään. Menimme siis kuudestaan syömään. Takyora on japanilainen ravintola, jonne kannatti ehdottomasti mennä. Ei ikinä ilman ”paikallisasukasta” olisi sinne löydetty. Kokit laittoivat ruoan pitkillä paistinpöydillä edessämme… Huippu ”show” ja ruoka oli äärimmäisen hyvää. Eikä todellakaan hintavaa. Ja saimmepa parasta sakea koskaan.

Mutta huippuateriaakin parempaa oli nähdä ja kuulla kummityttären kokemuksia ja juttuja opiskelusta täällä. Eikä ollenkaan huono idea ollut mennä jalkahierontaan ja/tai manikyyriin ruoan jälkeen. Ylellliseltä sekin tuntui. Ja se kulttuuri: mennään porukalla ravintolasta vähän hemmottelemaan. Ja kuinka edullista sekin oli!

Kuvia olisi taas tältäkin päivältä gigakaupalla mutta ei ehdi purkaa, ei jaksa ladata. Kirjeenvaihtajanne käy yöpuulle: huomenna viimeinen päivä tätä reissua koettavana, joten nyt nukuttava.

Great Wall – huiputettu :)

Tänään reissun kohokohta. Ainakin minulle. Kiinan muuri. Aamusella varhain lähdettiin ajelemaan kohti koillista, ja paikkaa josta voisimme nousta Kiinan muurille. 6000 km pitkä puolustusmuuri (mongoleja/barbaareja vastaan) on rakennettu kahdentuhannen vuoden aikana. Enin osa Ming-dynastian kaudella (meidän keskiajan loppu ja uuden ajan alku eli 1300-luvulta 1600-luvulle).

Sää suosi, tänäänkin. Matka bussilla kohteeseen, josta nousimme cabinilla muurin kupeeseen, kesti reilun tunnin. Cabinilla nousimme 800 merenpinnan yläpuolelle: sininen taivas ja hyvä hengittää. Ei ihan itsestäänselvyys näillä leveysasteilla ja korkeuksilla.

Meille annettiin puolitoista tuntia aikaa, olisihan niitä ollut ”osta-dollarilla-kaksi-T-paitaa”-kojuja yllin kyllin, mutta me lähdimme naantalilaisten (vmp:n vmp :)) kanssa kävelemään – tarkoituksena edes vähän liikkua… pian tavoitteeksi tuli ehtiä kavuta kohdasta 14 kohtaan 20. Edestakaisin nelisen kilometriä ja nousua 800 -> 1000 mpy.


Meidät iloisesti yllättänyt lämpö pisti kuorimaan kamppeita melkein jokaisen vartiotornin kohdalla. Puolivälin jälkeen joukkoomme liittyi vielä neljän hengen vahvistus. 

Kuvassa kaukana näkyvä vartiotorni oli kohta, johon asti nousimme. Loppupätkä oli jo vaarallistakin, ainakin sieltä laskeutuminen. Portaiden jyrkkyys pisti pysymään tarkkana. 

Ruskaa oli, vuoria oli, oli tunne,  että vain kerran elämässä voi jotain tällaista kokea. Oli niin hyvä tepastella. Eikä mitään rajaa keskinäisellä kehumisellamme. Noin nelisen kilsaa ehdimme ruskaisessa Kiinan vuorimaisemassa ”patikoida”. Ding, ding hao! Oikein, oikein hyvä. 

Paluumatkalla Beijingiin kävimme cloisonne-tehtaassa ja myymälässä: sinnehän ne silmälasirahat sitten jäivät. Tuli ostetttua arvokas maljakko.

 Työntekijöiden pajoissa tulimme miettineeksi työergonomiaa… ja ehkäpä vähän feng suitakin. Tosin pehtoori hoksasi, että jokaisessa tällaisessa kopperossa oli kaikesta – ainakin näennäisestä  – sotkusta huolimatta myös yksi viherkasvi.  

Iltapäivällä meille tuli ohjelman muutos: no mutta eihän se ollut ongelma! Ei millään muotoa Kung fu -show olisi meidän juttu. Siispä täsmäisku aika lähellä olevaan Shopping Mall´iin, jossa emme kauaa aikaa tärvänneet. Sieltä käveleskelimme lussakassa säässä ja palasimme hotellin lähelle: Hard Rock Cafe  on ihan vieressä. Nehän ovat meidän reissujen ”must”- juttuja. Treenipaita, nuorison tuliaiset tai opiskelijapilheiden pukukoodiin sopiva T-paita on tullut hankittua Roomasta, Barcelonasta, New Yorkista, Pariisista…. Ja nyt on sitten Beijing-paidat Toppilan kuntosalilla yllfpidettäviksi. 🙂

Vihdoinkin pääsin sitten myös kunnon kauppaan. Supermarkettiin, joka oli Lufthansa-centerin alakerrassa. Hämmästelimmepä melkoisesti viinihyllyjä; mm. Pichon Lalande (ks. 15.10. postaukseni) oli hyllyssä useampanakin vuosikertana… No ei mitään ilmaista täälläkään. Ja Palmeria ja … Vaikka ja mitä. Eipä sitten hankittu kuin yösuklaita ja vettä…

Ja sitten illallisen aika. Halusimme jotain muuta kuin turistiruokaa… ja menimme Centerin alakerrassa olleeseen korealaiseen Soraboliin, jota matkaoppaassa kehuskeltiin. Eipä turhaan kehuskeltu. Paikka oli ihan täynnä, eikä ihme. Ruoka oli hyvää. Kimschiä vihdoin sitten söimme. Kahdessakin eri muodossa, ja yllätys; mereneläviä. Kylläisinä elämämme ensimmäisestä korealaisesta ruokapöydästä nousimme.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin … Huomenna taas paljon mukavaa tiedossa. 

Xi´anin sumusta Beijingin sumuun

Villihanhipagodi oli päivän ensimmäinen kohde. Aamuruuhkassa ajelimme puolisen tuntia, yritin täydentää kulkuneuvokuvasarjaani. Varmasti satoja kuvia pelkistä mopoista, skoottereista, linjureista, polkupyöristä, riksoista, lavamopoista….  

Villihanhipagoda oli yksi rumimmista, mitä koskaan on nähty, mutta eipä sillä väliä, sillä kuulimme (ohi virallisen opastuksen, ;)) kerrassaan mukavan tarinan vuodelta 1999. 

Pagodaan tutustumisen jälkeen pääsimme kalligrafia-kurssille. Opettajana oli paikallisen lukion englannin opettaja, joka teki vapaaehtoistyötä buddhalaistemppelin ja taideopiskelijoiden hyväksi. Vallan mainio opettajahan hän oli. Näytti miten Suomi kirjoitetaan (kukka, orkidea, maa)  ja kertoi kaikenlaista kanji-merkeistä.

Taidan tuntea yhden, jollen parikin, jotka olisivat olleet todella innoissaan ko. paikassa. Meistä reissulaisistakin se oli vähintääkin kelpo lisä reissun ohjelmassa.

Pagoda-alueelta siirryimme yhteen Kiinan muslimien suurimmista alueista. Kovin näyttivät moskeija ja minareetti erilaisilta kuin niissä arabimaissa (Marokossa tai Dubaissa) joissa on käyty. Alla minareetti.

Muslimikortteleissa oli juuri lounasaika meneillään, katukeittiöitä ja ruokaputiikkeja tuli katseltua ihmetellen. Taas kerran ihmetellen, kovastikin.

Meilläkin lounasaika. Pääsimme tällä reissulla ensimmäistä kertaa buffettiin. Pottumuusista nuudelikeittoihin, ankasta frittibroileriin oli vara valita ja suklaakevätkääryleitä jälkkäriksi!

Iltapäivällä ehdimme vielä käydä Han-dynastian (n. 200 eaa–200 jaa) hauta-alueella. Vuonna 1989 valmistunut mausoleumi oli rakennuttu vähän kuin Aboa Vetus, kaivausalue oli jätetty ”avoimeksi”. Kuvassa ”karjapiha”.

Xi´anissa tänään tyven, saaste- ja sumupilvi lepäsi koko päivän yllämme. Mutta ei ollut kylmä (ehkä n. +16 C) eikä satanut.

Illansuussa oli aika lentään Pekingiin. China Eastern Airlines lähti puolituntia myöhässä, mutta otti matkalla kiinni ja olimme seitsemän jälkeen Beijingissä. Siirryimme siis 1300 kilometriä koilliseen: loppumatka (4 yötä) vietetään laskutavasta riippuen n. 19–26 miljoonan asukkaan pääkaupungissa. Ja hotelli on Sheraton. Ei huono. 😉  Kuten ei ollut myöskään illallinen matkalla lentokentältä hotelliin: pysähdyimme Beijingin ruokakadulla illastamassa, ja naapurikaupassa 🙂