Niitä näitä

Kituviikko jo yli puolivälin…

Tällä viikolla Oulussa on säässä kaikki vuodenajat: maanantaina kaunis toukokuinen auringonpaiste, tiistaina lämmin kesäinen päivä, tänään sateinen, harmaa syksy ja huomiseksi on luvattu mittareihin liki talvisia lukemia (+ 5 C).

Eilen  puhkesivat valkovuokot, ja sitten yöllinen ja tämänpäiväinen sade on pessyt kadut pölystä, painanut koivun siitepölyä maahan ja raikastanut ilman.

Minulla alkavat matkavalmistelut olla tehtynä:

passi uusittu check,
ajokorttia varten (se 65 v. taas taustalla syynä!) lääkärintarkastus check,
koronarokotus check,
matka-apteekki check,
kaksi uutta T-paitaa hankittu check,
ripset ja kulmat saaneet uinnin kestävät värit check,
itsetehty pedi- ja manikyyri check,
lenkkikamppeet pyykissä check,
läppärin ohjelmistojen päivitys check,
hammaslääkäri (tänään lohjenneen paikan korjaus) check. 

Joskus muinoin tähän listaan tuli lisättyä verenluovutus, mutta kohtalokkaiden seurausten vuoksi (pyörtyminen lennolla) en enää luovuta ennen lomareissuja, joilla lennellään. Perjantaina käyn vielä Foto-Nordicissa ostamassa yhden uuden akun kameraan (alkaa vara-akussa varauskyky olla aika heikko) ja samalla putsautan kennon. Sitten vaan kamppeet laukkuun ja lauantaina aamuvarhain reissuun.

Kituviikko on oikeastaan ihan mukavaa, – mukavan odottaminen on.

Niitä näitä Valokuvaus

Pilviä kirjoissa, kuvissa, reissussa

Meri on vapaa jäästä! Puolenpäivän jälkeen Nallikarissa näkymä pohjoiseen oli yhtä kesäinen kuin jo lämpötilakin (yli + 20 C), mutta selän takana jo sateen uhka ilmeinen. Oliskohan tuo juurikin Cumulonimbus?

Viime viikolla kuuntelin Seija Paasosen kirjan ”Naiset jotka maalasivat taivaan” ja sen jälkeen on tullut pilviä katseltua uusin silmin.

Minähän olen kuvannut – jo ihan liikaa – taivaita ja merenrantamaisemia, mutta kirjan jälkeen aattelin, että voisin koettaa tänä kesänä saada kuviin kaikki 10 pilvisukua. Voisin kuvailla yläpilviä, keskipilviä ja alapilviä, koettaa tunnistaa ja erottaa kuuropilvet (Cumulonimbukset) laajoista sadepilvistä (Nimbostratuksista). Yritän oppia millaisia ovat untuvapilvet (Cirrus) ja millaisia  hahtuvapilvet (Altocumulus), miten ne eroavat?

Paasosen kirjasta tuli mieleen muutenkin kuin nimen vuoksi Mia Kankimäen hieno kirja ”Naiset joita ajattelen öisin”. Paasonen kertoo kirjassaan tutkimusprosessistaan, lähteistä, joista tietoa haki ja sai, kohtaamisista ja yksinolosta kirjoittaessaan, naisen asemasta taidemaailmassa, siitä, mikä oli naismaalareille sallittu ja mahdollista ja mikä ei. Mukavasti rauhallinen kirja. Ja sai minut heräämään pilvien aiempaa tarkempaan tarkasteluun.

Kroatian reissulla ei toivottavasti ole pilviä kuvattavaksi, mutta jos on, niin sitten ”canonisoin” niitäkin. Ja sääennusteissa pilviä kyllä näyttää riittävän.

Lisäksi ajattelin kuvata tavallisten turistikuvien (kirkkoja ja rantoja, ruokaa ja aukioita 🙂 ) lisäksi ja erityisesti teitä, polkuja, kulkuväyliä, siltoja. Ja toiseksi uudeksi reissukuvausteemaksi ajattelin ”tekstejä”.  Saapa nähdä mitä sitten muistikorteille tarttuu.

Muistikuvia Niitä näitä Valokuvaus

Kuva julkiseen tilaan – tai vaikka kotiin

Pääsin tänään tutustumaan Oulun uuden Oikeustalon tiloihin ja suunnittelemaan loppukuun kuvauksia.

Kerroinhan täällä blogissa jo pari vuotta sitten, että olen muutaman muun kuvaajan kanssa ehkä pääsemässä mukaan isoon projektiin. Ja nuo kaksi muuta ovat kuuluisia, tunnettuja, palkittuja pohjoissuomalaisia valokuvauksen suuria nimiä, – ja sitten minäkin sain lähettää ehdolle kuviani tehosteseinien kuvittamiseksi!

Työryhmät ja arkkitehdit suunnittelivat, valitsivat, pohtivat ja jossain välissä ilmoittivat, että yksi kuvistani voisi olla tarkoitukseen sopiva, mutta että voisinko vähän säätää ja ”mustavalkoistaa”, kyselivät, mitä kuva maksaisi etc. ja sitten päättivät kuvan ostaa ja käyttää sitä sisustuksessa. Toiselta edellä mainitsemistani kuvaajista on myös yksi kuva Oikeustalossa.

Tänään siis pääsin näkemään henkilökunnan kahvi-, ruoka- ja juhlatilan, jonka seinällä kuvani on. Eikä olekaan ihan pikku printti!

Kuvassa olevan Toripolliisin kuvan käyttö vaatii perikunnalta luvan ja korvauksen käytöstä, ja sekin hoitui ”järjestävän osapuolen” kautta ja kuvani pääsi esille.

Olen kuvasta ja sen sijoittamisesta oikein iloinen ja ylpeä.

Koko seinän kokoinen kuva!

Onneksi halusivat/valitsivat mustavalkoisen. Se on just noin hyvä! Ja saanut jo nyt – kuulemma – paljon hyvää palautetta.

Ehkä tämä innostaa muitakin tekemään valokuvasta tapetteja?!! Ainakin Oikeustalon henkilökunta tuntuu olevan oikeinkin tyytyväinen valintaansa.

Ja juuri se valinta oli heidän. Kuva minun. Kaikki pärjäsimme. 🙂

Niitä näitä

Äitienpäivän rauha

Aurinkoinen, leppoisa, mukava, kiireetön äitienpäivä.

Koskapa jaksoimme eilen puolille öin katsella Euroviisuja, nukuimmekin myöhään, mikä meillä tarkoittaa kahdeksaa. Tavallista parempi aamiainen (muutakin kuin puuroa ja kahvia), lehdet, perhechatti, Juniori ja Eepi piipahtivat ovella, etc. ja sitten lähdimme kaksin pyöräillen Jääliin – M.-mummua tervehtimään ja kahvittelemaan.

Paljon muistoja menneistä, meidän muksujen leikki-ikävaiheesta, jolloin he saivat aika usein olla Jäälin mummulassa, että mie pääsin päivän arkistoreissuille Keminmaahan. Päiväkoti- ja alakouluikäisinä olivat joskus myös toipilaspäivinä Jäälissä (”yksi kuumeeton päivä oltava pois tarhasta/koulusta”, ja minulla jo opetusrästit kutsuivat töihin). Tärkeitä päiviä meille kaikille.

Ja en voinut tänäänkään kuin ihmetellä anopin hyvämuistisuutta. Ei niinkään hyvävointinen, mutta hyvämuistinen, ja kaikin puolin skarppi on Pehtoorin äiti.

Sitten mie odottelin pitkin päivää, että lämmin sää ja auringonpaiste saisivat valkovuokot avautumaan, mutta ei ihan vielä. Nuppuja on sekä etu- että takapihalla paljon. Valkovuokkoajatuksia äidilleni kuitenkin.

Eikä sitten muuta. Rauhallinen toukokuun sunnuntai.

Ruusut juuri mieleiseni.

Niitä näitä

Voidaanhan rallatella

Mukava päivä.

Tänään monta rastia kierrettävänä: postipaketteja haettavana, ruokapöytään pieniä täydennyksiä, äitienpäivätervehdys haudalla, Knuutilankankaan vakiokohde kuvattavana, linnunlaulusta ja keväästä nauttien ja kulkien siellä sun täällä. Ja kävinpä ottamassa oikealla kameralla päivänvalossa kunnon kuvan myös Martista (myös eilisessä postauksessa kuva).

Marttikin on liittynyt Käärijän fanijoukkoon! Martti on osa Sanna Koiviston ”Ajan kulku” – veistosta Kaupungintalon takana Maria Silfvanin puistossa. Ja hän on ehkä sympaattisin ja hellyyttävin patsas, jonka tiedän. Olen kuvannut Martti monenlaisissa asuissa, säässä, eri vuodenaikoina, aamuin illoin. 

Laitoin kuvan myös FB:n Oulu tutuksi -ryhmään, jossa se on saanut satoja tykkäyksiä. Eikä (ainakaan vielä) montakaan tupinaa, mutta onpa somessa noin yleisesti näkynyt monia närkästyneitä kommentteja ”Käärijä-hypetyksestä”.

Ja sitähän minä en oikein ymmärrä. Ei niin, että olisin mitenkään erityisesti Käärijä-fani tai että Cha-cha-cha olisi mielestäni juuri se biisi, jonka olisi Euroviisut voitettava, mutta totta kai: olisihan se mukavaa.

Mutta ja ennen kaikkea minusta on ollut mahdottoman hienoa, että biisin myötä – ja ymmärtääkseni myös toisen ennakkosuosikin asemassa – Suomesta on viisuväelle ja muillekin välittynyt ihan uudenlainen kuva: suomalaisetkin osaavat hymyillä, heittäytyä, juhlia ja rallatella. Melankolialla ja maailmantuskalla on paikkansa, mutta mikseipä voitaisi kevättä ja juhlaa juhlia ja tanssia.

Nyt lähden tanssimaanNiinku cha cha chaEnkä pelkääkään tätä maailmaaNiinku cha cha chaKun mä kaadan päälleni samppanjaa

On niin hienoa, kuinka Toripolliisi, Helsingin rautatieaseman Lyhdynkantajat, Ajan kulun Martti ja monet muut paikat, yritykset, ihmiset ovat riemastuneet osoittamaan iloa ja kannatusta, tsemppaamaan Käärijää ja levittämään limenvihreää iloa ympäriinsä tavalla tai toisella. Hulluttelu tekee hyvää, saa hymyn huulille ja se on jo paljon – tuli voittoa tai ei.

Euroviisuviikonloppuun kuuluu myös äitienpäivä, jota meillä vietettiin tänään. Juniori, R. ja muksut olivat pitkällä päivällisellä: kiinalaista (kahdenlaisia dumplingseja, kastikkeita, nuudelia, Setsuanin kurkkuja, grillattuja curry-scampeja ja lohta yms. yms.) ja jälkkäriksi Pinocchio-kakkua (Brita-kakkua my way).

Syötiin sisällä ja ulkona, Huvilassa ja Festassa. Välillä jalkapalloa, saippuakuplia ja leppoisaa oleilua. Juniori tarjosi samppanjaa, jota en kaatanut päälleni, vaikka cha-cha-chata hyräiltiinkin. 🙂  Päivän tarjoomuksista lapset tykkäsivät erityisesti mummin kermavaahdosta. 🙂 Ja pihalla, lämmössä ja auringossa olosta. Kovasti suunnittelivat kaikkea, mitä pitkin kesää voitaisiin tehdä. Hyvälle se sellainen tuntui, vaikka koetin kyllä toppuutellakin, että nautitaanpa nyt ihan tästä hetkestä.

Rallatellen jatkoon tällaiset säät ja fiilikset.

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

On päästettävä irti

Kävimme teatterissa: Pienen hauen pyydystys

Luin kirjan muutama vuosi sitten, heti silloin kuin se ilmestyi, ja tykkäsin ihan mahdottomasti. Tämähän ei useinkaan ole hyvä järjestys: siis lukea ensin kirja ja sitten katsoa elokuva tai teatteriesitys. Avoimin mielin kuitenkin lähdimme toukokuista kahden hengen humputteluiltaa viettämään.

Ennen teatteria kävimme syömässä: Da Marion Ristorante ei nytkään ollut auki, joten Toripolliisiin. Poroburgeri oli oikein hyvä, mutta ranut ja puolet perunabriossista jäivät minulta lautaselle, ei vaan mahtunut.

Ja torilla  on Toripolliisi. Vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki Oulun panos viisuhumuun.

Oulu goes Käärijä

Meillä oli tunti luppoaikaa ennen seitsemää, joten päätimme mennä lasilliselle Viinibaari Voxiin, jonne rotissööri-ammattilaisystävä on vaihtanut entisestä suosikkiravintolastamme. Ja hänhän se osasi suositella hyvän jälkiruokalasillisen.

Ja sitten se teatteri. Tarvittiin avointa mieltä, jottei kirjan melkein maaginen tunnelma häiritsisi esityksestä nauttimisesta. Ja kyllä, pidin. Lapin maahiset, peijoonit, tontut, ehkä ei sentään ´hattarat´, ovat olleet minulle tuttuja, joten ei ollut vaikea upota näytelmän tarinaan. Kuten kirjan luettua niin tänäänkin, muistan, on osattava päästää irti.

Sitä opetellessa, vieläkin ja joka päivä.

Puutarhahommia

Vanhus pihahommissa

Koronarokete n:o 5

Rokottaja kysyi, olenko jo ja kuinka monta kertaa koronan sairastanut, ja kun kerroin, että en ole sairastanut, hän kysyi, olenko testannut kertaakaan, ”ettei ole mennyt ohi huomaamatta”. Olen testannut, todellakin olen.

Silloin ensimmäisen aallon aikana kävin virallisessakin testauksessa kahdesti, kun olin altistunut ja jotain häivähdystä muka kurkussa tuntui. Negatiivinen, molemmilla kerroilla. Silloin oli kyllä monia muita syitä kurjaan ja sairaaseen oloon kuin korona.

Äidin viimeisen vuoden aikana pitkällä sairaalajaksolla ja sitten hoivakodissa kävin luonaan suunnilleen kolmisen kertaa viikossa ja joka kerta tein testin. Muutamat muutkin tapaamiset ovat saaneet tekemään varavaratestin. Ja kun Juniori, avokkinsa, muksunsa (Eevis kahdestikin) sairastuivat koronaan, testasin. Ja joka kerta kun on ollut vähänkään mitään nuhaista oloa, ja nyt kun muutama viikko sitten alkoi merkillinen ”öinen yskä”, jonka seurauksena edelleen ääni varsin käheä, viime viikolla muutaman päivän olin ihan äänetön, mutta ei mitään muuta oiretta, olen testannut. Mutta ei: en ole sairastanut. Eikä mitään hinkua kokea sitä vieläkään.

Joten niinpä varasin hyvissä ajoin rokotuksen eiliselle. Eilen kun oli eka päivä, jolloin minulla oli mahdollisuus saada viides rokote. Ja kun ollaan lähdössä reissuun, niin siksikin. Ei Kroatiaan rokotetta vaadita, mutta varuilta nyt halusin. Sitä paitsi tautia on ainakin Oulussa tosi paljon taas liikkeellä. Niin kertoi se rokottaja-sairaanhoitajakin. Ja vielä ihmetteli, etten ole sairastanut.

Mutta rokotteen saaminen oli konkreettinen osoitus siitä, että kuulun nyt vanhusväestöön!!

Tämähän se on väestötieteessä käytetty ikäjakauma

 

Onhan 65 vuotta ollut ”perinteinen” vanhuuseläkkeen raja, minulla se tosin oli jo vuosi sitten, siis 64-vuotiaana. BTW: pian vuoden minulla on ollut aikeena tehdä  postaus otsikolla ”Eläkeläisen identiteetti”, mutta enpä ole saanut sitä aikaiseksi saatikka postatuksi. Mutta tulossa on. 😀 En kyllä tiedä, onko siinä nyt mitään odotettavaa. 😀

Pihahommia 

Joka tapauksessa rokotteen sain eilen, ja kun tälläkään kertaa ei tullut muuta oiretta kuin pieni kosketusarkuus käsivarressa, olen huoletta ollut pihahommissa koko päivän. Huvilankin kuurnasin, ikkunanpesun ulkoa jätin huomiselle. Talon ja Festan ikkunat Pehtoori pesi jo viime viikolla: Uleåborgin illallinen on tienattu. 🙂

Näiden rautaisten tuolien putsaaminen lehtivihreästä ja ties mistä oli aikamoinen jynssäysopetaatio, mutta nyt hyvä mieli, kun ovat puhtaita.

Vaikka tässä jokunen tunti kuluikin, oli homma aika pieni verrattuna siihen, mitä Pehtoori teki sisäpihan = piazzan vanhoille isoille tuoleille. Niitä on kuusi käsinojallista tuolia, jotka olivat jo kovin kulahtaneet, maali murentunut ja kulunut aika pahasti.

Vappuviikolla tein (huomaamattani) sen, mitä esimieheni teki minulle usein töissä. Hän tuli huoneeseeni tai kun oltiin kahvilla esitteli jonkun asian, homman, projektin tai tehtävän –  joskus isomman, joskus pikkujutun – ja pohti ääneen, että ”mitähän me tämän kanssa oikein tehtäisiin”. Sitten suunniteltiin tai itsekseni selvitin, miten minä sen teen. 🙂 Ja kyllä hän sitten muisti kiittää ja eikä kovinkaan usein todennut, että ”hyvinhän me se tehtiin”. 🙂

Kyllä me Pehtoorin kanssa yhdessä pohdittiin, mitä tuoleille voisi tehdä, kannattaako tehdä, raskittaisiko ostaa uudet vai mitä? – Ja niinpä kahden tuolin päivävauhdilla ukkeli rappasi vanhat pinnoitteet pois, otti maaliasiantuntijoilta selvää, mitä ja miten kannattaa tehdä, maalasi tuolit ja nyt ovat kuin uudet. En yritäkkään väittää, että me tehtiin.

Niitä näitä Puutarhahommia

Kevättä pyöräteillä ja puutarhassa

 

Touhutessa hätisteltiin rusakoita, jotka selvästi jo odottelevat salaattipenkin vihertämistä. Voi kyllä olla, etten edes salaattia tänä vuonna laita. Hankkikoot elukat salaattinsa muualta, mie haen kaupasta.

Talven aikana eivät ole onneksi tuhoja tehneet. Tammi ja omppupuut, rodot ja perennat näyttävät olevan hengissä ja terveitä. Kaikki havupuut ja pensaat (kitukataja, sembrat, japaninmarjakuusi, vuorimännyt) ovat selvinneet poikkeuksellisen hyvin, ei mitään ruskeaa leikattavaa. Kesäkukat taidan laittaa vasta meidän reissun jälkeen, toukokuun lopussa. Ehkä.

Niitä näitä

Kevät enemmän kuin aikoihin

Pyykösjärvestä …

Ja Kuivasjärvestä ovat jäät lähteneet.

Ja aurinko on paistanut koko päivän. Ja tuntuu, että koko päivän olen ollut liikkeessä, ulkona paljon, monta kymmentä kilometriä.

Tänään oli aika laittaa kevytuntuvatoppis ja toppahousut pyykkiin, kääntää yrttipenkit, hankkia Apsulle – kevään lapselle – synttärilahja –  – – Master Chef päätöksessä, telkkarikevätkin nyt ehkä ohi.

Niitä näitä

Versoista asiaa

Auringonkukan versoja! Niitä on jo paljon. Ne ovat vielä kodinhoitohuoneessa purkeissa, mutta ne ovat. Vihreää siis havaittavissa.

Ja nämä! Ne on popcorneja! Tai siis maissinjyvistä reilussa viikossa nousseet versot. Ruukkuun kukkamultaa, pinnalle tasainen kerros maissinjyviä (ei mitään Taffeleita vaan Urtekramin luomujyviä) ja sitten ohut kerros multaa päälle. Kosteutta ja pimeää pari päivää, ja kun vihreä pilkistää, niin sitten valoon. Tämä on eka koe-erä. Jos onnistuu, laitan kesällä pihalla isoon purkkiin, tai pariinkin (ks. täältä mallia), ehkä minun oliivilehtoni viereen! 😀  Pieniä iloja päiviin.

Kevään tai paremminkin ”kuntoutumisen merkkejä on liikeradassa ja toiminnallisuudessa”, totesi fyssari, kun olin taas olkapäätä hoidattamassa ja jumppaliikkeitä tekemässä ja uusia oppimassa. Itse asiassa olen mahdottoman iloinen ja hämmästynyt, että puolentoista kuukauden aikana on oikeasti tullut ihan hyviä tuloksia. Ehkä raihnaisuuteni tältä osin joskus hiipuu.

Ja kun kerran satuin fyssarilta palatessa pyöräilemään Maikkulassa (noin 180 astetta toiseen suuntaan kuin kotiin) niin ihan huomaamattani tulin ajelleeksi Lankapuutarhan pihaan.

Siellä sattui olemaan vielä 10 % alennuksessa kaikki langat, joten pelkästään säästäväisyyssyystä Plötylopia muutaman kiekon ostin. Kotipihan kinosten keskelle ne pinosin kuvattavaksi, josko lumikin perustelisi, että vielä on tarvetta villaneuleille. Mutta eipä näistä sen enempää. Ehkä unohdan ne syksyyn asti… 🙂 [Kuulen mielessäni, kuinka Pehtoori tämän lukieassaan tupisee ”Uskokoon ken tahtoo!”]