Niitä näitä

Sähköpostipäivä

Sähköpostipäivä. Töistä lähtiessäni katsoin, että olin kirjoittanut yhteensä 28 sähköpostiviestiä. No osa oli vain muutaman rivin viestejä. Mutta 28. Ja olin vain ihan tavallisen kahdeksan tunnin päivän töissä, joista tunti meni palaverissa ja kaksi tuntia tentin valvonnassa. Noh myönnettäköön, etteivät ihan kaikki viestit olleet syvimmältä olemukseltaan työpostia 🙂 mutta että 28! Eikä tämä ollut varmasti edes ennätys.

Mitäs meillä oli ennen sähköpostia? Opiskelijoita oven pielessä, puhelimessa, ruokalassa kyselemässä ja juttelemassa. Oli ilmoitustauluja, joille oli pantava kaikenmaailman tiedotteita. Oli kiertokirjeitä ja niiden päällä sellaiset ruksitettavat laput ”Olen nähnyt” ja oma puumerkki. Oli isoja valkoisia kirjekuoria, joihin oli käsin kirjoitettava 20 tutkijaseminaarilaisen nimet ja osoitteet, ja joihin pistettäväksi oli monistettava nippu seminaaritöitä ja jotka oli sitten vielä frankkeerattava. Joskus kun oli oikein kiire, oli kesken työpäivän lähdettävä viemään niitä kuoria postiin. Oli pieniä ruskeita kirjekuoria, joissa lähetettiin tietoja toisiin yliopistoihin ja oli virkapostikortteja, joiden käyttöä kyllä vähän rajoitettiin, – olivat kuulemma kalliita. Sitten oli vielä sisäisen postin kiertävät postikansiot ja … Mitä vielä.

Tänään olen sähköposteillut. Siitä minä pidän. Vaikka ihmisiä voisikin nähdä enemmän…

Yliopistoelämää

Tenttivastausten äärellä

Tarkastin tänään nipun tenttejä. Korostan, että tentaattoritkin ovat ihmisiä. Siispä:

  1. Sotkuista, selvääsaamatonta, koukeroista ja epämääräisen himmeää tenttivastausta lukiessa vaikutelma opiskelijan tuotoksesta ei ole paras mahdollinen. Ei vaikka sisältö olisi kuinka briljanttia ja analyyttistä.
  2. Kielioppivirheistä ei arvosanaa heikennetä, mutta tentaattorin käsitys opiskelijasta, joka kirjoittaa Venäjän pienellä alkukirjaimella ja venäläiset isolla tai joka ei käytä pilkkuja tai jolla ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitkä sanat ovat yhdyssanoja ja mitkä eivät, ei ole kaikkein myönteisin.
  3. Jos tehtävänannossa lukee VERTAILE Topeliuksen ja Runebergin kansallisuusjattelua ja historiakuvaa niin silloin EI ole tarkoitus kertoa, että Topelius on satusetä ja Runebergilla on nimikkoleivos.
  4. Jos tehtävänannossa lukee, että ”vastaa kahteen seuraavista neljästä” niin silloin EI osoiteta oppimattomuuttaan vastaamalla kaikkiin neljään vähän mitä sattuu lukion kirjoista mieleen tulemaan. Yritetään vastata KAHTEEN, vain kahteen.
  5. Tenttivastauksiin ei kannata kirjoittaa ”sillee niinku” eikä ”tsydeemi” eikä ”en millään ehtinyt lukea toista kirjaa”. Sitä nyt ei ainakaan kannata tunnustaa; tentaattori kyllä yleensä hoksaa sen ihan itsekin!
  6. Jos tenttikysymys on ”Valtion taloudelliset toimet hädänalaisten auttamiseksi nälkävuosien 1866 – 68 aikana” silloin EI kirjoiteta konseptia tai kahta täyteen siitä, miten liberalismi vaikutti autonomisen Suomen taloudelliseen kehitykseen. Siis ei kannata kirjoittaa suunnilleen siitä asiasta, suunnilleen niistä vuosista, suunnilleen samasta toimijasta, eikä kannata säveltää suunnilleen mistä tahansa. Jollei kerran tiedä, silloin on viisasta olla kirjoittamatta ollenkaan. Säästää omaa ja tentaattorin aikaa – ja hermoja.
  7. Ihan ensimmäisenä kannattaa lukea, mitä on kysytty. Kannattaa avata kysymys kunnolla. Ja sitten vastata kysymykseen siten, että vastauksessa on alku ja loppu ja siinä välissä asia jäsenneltynä mahdollisimman mallikkaasti. Eikä suoltaa paperille koko tajunnanvirtaa mikä lähtee liikkeelle kysymyksen nähtyä.
  8. Kannattaa osoittaa oppineensa, ei opetelleensa ulkoa. Kannattaa osoittaa ajatelleensa. Kaikkea ei tarvi muistaa eikä tietää. Täytyy osoittaa osaavansa ajatella, suhteuttaa ja soveltaa.
  9. Lopuksi on syytä tarkastaa, että paperissa on oma nimi ja/tai opiskelijanumero, ettei tentaattorin tarvitse viedä arvosanaa hakuammuntana rekistereihin.
  10. Ja sitten sellainenkin vähämerkityksinen asia kuin tentaattorin nimi sopii olla oikein kirjoitettu. Etunimessäni ei ole kahta a-kirjainta, eikä yhtään oota. Eikä nimeni ole Satu Kangas.

Ruoka ja viini

Pannacotta uudella tavalla

Lasteni isälle en osaa lahjoja isänpäivänä ostaa, tehdä tai hankkia, omani haudalle kynttilän vein ja appea käytiin perheen kanssa heippaamassa; perheen juhlapäiväsankarin kunniaksi ja perheelle sentään kokkailin monenmoista. Ja parasta oli – ehkä – LappItalia-henkeen kehitelty Pannacotta. Reseptin pohja on uusimmassa Etiketti-lehdessä nimellä Mango-pannacotta. Vaihdoin mangon hillasoseeseen, ja vähän varioin muutenkin. Väyvkokelaskin kun oli syömässä niin tein annoksen kuudelle:

3 kuohukermaa

3 dl maitoa

3/4 dl sokeria

200 g (lime)valkosuklaata

4 liivatelehteä

3 dl hillasosetta

Sekoita kerma, maito ja sokerit ja kiehauta. Sulata joukkoon paloiteltu pehmeä suklaa. Liota liivatelehdet kylmässä vedessä ja sekoita kuumaan kermaseokseen. Anna jäähtyä hieman ja sekoita mukaan puolet hillasoseesta. Jaa annosmaljoihin ja anna jäähtyä vähintään neljä tuntia. Kaada loppu hillasose annosten päälle ennen tarjolle vientiä. Helppoa ja herkullista. Ja Lenz Moserin Beerenauslese edesauttoi juhlatunnelmaa … 🙂

Niitä näitä

Hyvää kuuluu!

Etelätuuli. Ei liukasta. Juoksinkin välillä. Lämmin. Näinkö häivähdyksen auringostakin? Ja pitkästä aikaa lämminsilmäinen, tuttu tuntematon mies, labratorinnoutajan kanssa lenkkeilijä, samalla reitillä tänäänkin niinkuin monta kertaa aiemminkin, kysyy vastaantullessaan – hymyillen: ”Mitä kuuluu?”  ”Hyvää kuuluu!”  Ja sitten huudan vielä jälkeensä: ”Toivottavasti sullekin! Hyvää viikonloppua!” Milloinhan taas olemme yhtä aikaa lenkillä?

Saunassa lenkin jälkeen muistan – ymmärrän – olla onnellinen, että ollaan terveitä, koko perhe. Kiitos, hyvää kuuluu.

Niitä näitä

Aura?

– Sinulla on violetti aura.

– Mikä?

-Violettti aura.

– Yhy.

– Ihan selvästi.

– Aha? Mitä se tarkoittaa?

– Että olet luova. Oletko? Maalaatko, teetkö käsitöitä, kirjoitatko?

– No joo, niinku työkseni oikeastaan tuotan tekstiä. En niinkään luo.

– No niin. Minähän sanoin. Sinulla on violetti aura.

Niin kai sitten. Niin väitti myyjä kaupassa, joka on avattu maakunta-arkistoa vastapäätä. Olen jo monta viikkoa aikonut siellä käydä. Tänään kävin, ja ostin itselleni lahjan. Aura-höpötyksiä lukuunottamatta muuten ihana puoti.

Italia Valokuvatorstai

Sisilian matkakuvat

Eilen sain Italian – Sisilian – matkakuvat suunnilleen kohilleen. Nyt ovatten sitten matkasivullani, prego!

Muutamia oivallisiakin otoksia mahtuu joukkoon, jos vertaan niitä ensimmäisten www-matkakertomusteni kuviin niin ei harjoittelu ja kurssit ja kameran vaihto ole kuitenkaan ihan hukkaan menneet. Mutta taivas! Monissa kuvissa se on ”palanut”, ylivalottunut, ihan valkoiseksi. Miten sen voi estää? Tunnelmaakin niissä saisi olla enenmmän, ovat turhan pysähtyneitä. Mutta muutamia hyviäkin. Käy kurkkaamassa.

Minä lähden nyt OYSiin kuulemaan allergiatuomioni. Kunhan en vain millekään ruoka-aineelle olisi allerginen. 😉 Pölyallerginen historioitsija, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa, jota ei saa syödä?

Niitä näitä

Takaumia

Sattuneesta syystä olen tällä viikolla pessyt hiukseni lavuaarissa. Edellisen kerran olen tehnyt niin Hampurin rautatieaseman vessassa kesällä -84. Olimme veljeni ja siippani kanssa linja-autonkuljettajina matkalla Etelä-Ranskaan Alpeille. Ajoimme vuorotellen Oulusta Grenoblen lähelle suunnilleen yhtä kyytiä – torstaiaamusta lauantai-iltaan. Vuorotellen nukuttiin ja ajettiin. Kun menomatkalla perjantai-iltapäivällä saavuimme Hampuriin, pidimme ruokatauon; jätin kuitenkin Imbissin bratwurstit väliin ja livahdin aseman vessaan, jonka lavuaarissa pesin pitkät, paksut, kiharat hiukseni. Eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. Miksi sitä nuoruusvuosina oli tullut tehtyä ennenkin. Miksi kotonakin joskus tein niin? Ennen kuin muutimme omakotitaloon oli lämpimästä vedestä pulaa, eikä meillä ollut edes kunnon suihkua. Oli vain sellainen kummallinen istuma-amme ja sitten puulämmitteinen sauna, jossa vesi lämmitettiin muuripadassa. Lämpimästä vedestä taisi olla pulaa myös lukio- ja ensimmäisten opiskeluvuosien kaksiossani, mutta siinä välissäkin, kotikotona omakotitalossa läträsin tukkaani lavuaarissa. Miksen siellä mennyt suihkuun?

Lavuaaripesujen lisäksi muitakin tukkaan liittyviä takaumia menneeseen: kansakoulussa ennen kouluun menoa joka-aamuinen letitys. Äiti harjasi ja letitti ”laitetaan tiukalle että pysyvät …” Silmät vinossa, tukka tiukalla sitten kouluun pyöräilin. Ne letit oli ihan ok. Kaikilla muillakin tytöillä oli sellaiset, mutta ne hitsin silkkinauhat: punaiset, siniset tai valkoiset, ruudullisiakin oli. Ne jäi aina kiinni jonnekin, eikä ne meitsin verkkarilookiin oikein sopineet. Juhlapäivinä – silloin kun jostain minulle käsittämättömästä syystä oli laitettava hame – nauhat olivat sellaiset sinipalloiset, valkopohjaiset. Niistä oikeastaan tykkäsin.

Entäs sitten murkkuvuosina kun oltiin lähdössä kesälauantaisin Kuuskaan? Tukka hyvin, kaikki hyvin -mielessä käytiin likkakaverin kanssa heillä tai meillä saunassa, kuunneltiin neljältä tuleva Lista (Iltatuulen viestiä vuodesta toiseen, huh, mutta onneksi oli Kirka ja Johnny!) ja laitettiin hiukset hyvin. Listaa kuunnellessa – jotta ne luonnonkiharat olisi saatu suoraksi (mitään suoristimia tai föönejä tietty ollut) – tukka sidottiin märkänä tiukaksi ponnariksi ja monella kuminauhalla ”niputettiin” se. Myös maalarinteipillä selkään teippaaminen kuivumisvaiheessa oli kokeilussa. Voi hyvä tavaton! Miksi ne kiharat piti suoristaa? Ei mitään käsitystä.

Mutta huomenna pääsen suihkuun läträämään, pesemään jo kovin lyhyet, hyvin vähän kiharat hiukseni.

_________________________________

(Valokuvatorstai on vielä huolto- ja lomatauolla, mutta illan päälle laittelen Sisilia-kuvat matkasivulleni. Joku kun jo kyselikin… ;))

Historiaa

Makkarakuppien historia :)

Humus-kuppilan aamukahvipöydässä keskustelimme paitsi Obaman voitosta – josta olimme jotensakin yksimielisen riemastuneita – mutta myös viime torstain Kalevassa olleesta artikkelistani. Sehän ei todellakaan käsitellyt Yhdysvaltain presidentinvaaleja vaan kotiruokaa. Ja kotiruoan historiaa, tietty. Artikkelin herättämän keskustelun jälkeen väitän vieläkin, että ”kerro-mitä-söit-lapsena-niin-minä-kerron-minkä-ikäinen-olet”.

Koskapa edelleenkin vietän aikaani suomalaisen arjen ja erityisesti ruokakulttuurin historian parissa, päätin laittaa tähän kyselyn (= aion harjoitella sellaisen laittamista blogiin). Aamulla keskustelun ydin fokusoitui makkarakuppeihin: Oletko syönyt makkarakuppeja? Oletko edes kuullut niistä? Tässä nimenomainessa kysymyksessä ratkaiseva raja on 40 vuoden ikä. Klikkaile, pliis, vastauksesi. Tilastoon ei tule merkintää,  kuka on vastannut tai miltä koneelta vastaus on lähetetty, joten ruokamenneisyytesi pysyy edelleen vain sinun tiedossasi. Kysely on esillä viikon (oikealla sivupalkissa ylhäällä) ja sen jälkeen voisin vaikka julkaista makkarakuppien reseptin.

 

Jos artikkeli meni ohi tai jos olet ehtinyt toimittaa lehdet kierrätykseen tai jos Kalevaa ei muuten ole käsiin saatavissa, mutta makkarakuppien historia jostain syystä kiinnostaa, niin lyhyt artikkeli (Lanttumunkkeja ja makkarakuppeja ) on linkin takana.

Niitä näitä

Kaamoksen kynnyksellä

Pehtoori lähetti tekstarin saavuttuaan mökille: ”Terveisiä lumisen kauniilta Hangasojalta!” Kiitos vaan. Terveisiä takaisin pimeästä, työntäyteisestä Oulusta. Totta puhuen ei niin hirveästi haittaa tämä kaamoksen alku. Minä pidän työntäyteisistä marraskuista. Silloin ei useinkaan ole juurikaan sosiaalista elämää, ulkoilukaan ei ole niitä ykkösjuttuja. En tarvitse suklaalevyjä serotoniinin puutteeseen. Siinä missä perheen isä ja tytär mieluusti kauppareissulla ostavat tummaa ja vaaleaa suklaata, suomalaista ja sveitsiläistä suklaata, belgialaisia konvehteja ja tryffeleitä, käpertyvät sohvannurkkaan ja nukkuvat pitkiä öitä, minä hankin kynttilöitä ja mandariineja ja saan usein tehtyä tutkimusta yöhön asti. Ainakin ennen sain. 🙂

Tänään en tee tutkimusta yöhön asti, yritän vihdoin saada Sisilian kuvat www-sivustolle. Tai osan niistä. Otin yli 500 !! kuvaa.  Varmaan monet syyslomat aurinkoon ovat osasyynä siihen, ettei pimeä ole minua ahdistanut. (klikkaamalla kuvat suurenevat)