Kaksi artikkelipyyntöä ja yhden väitöskirjan ohjaajaksi nimittäminen yhdelle päivälle. Toisesta artikkelista oli mahdollisuus kieltäytyä. Niin tein. Haluaisin kovastikin kirjoittaa, tehdä tutkimusta, mutta millä ajalla? Nyt on taas duunissa sellainen vaihe, jotta hyvä jos saan kiireelliset ja ajankohtaiset asiat tehdyksi ajallaan. Ja sitten soittaa joku huru-ukko joka uskoo löytävänsä historiasta perusteita toivomalleen Suomen ulkomaalaispolitiikan jyrkälle muutokselle. Hän halusi pistää Suomen ovet ja ikkunat kiinni. Ja perusteena pakolaisten poispitämiselle armaasta kotimaastamme hän halusi minun (lue: historian) olevan kanssaan samaa mieltä mm. seuraavista väitteistä: ”Eihän täältäkään ole koskaan kukaan toisten leipää menny syömään.” Yritin selittää, että ”onhan niitä suomalaisia lähtenyt leivän perään muille maille melkein miljoona, ensin Amerikkaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ja sitten 1960-luvulla rapiat 400 000 Ruotsiin”. Näitä tämä historianharrastaja ei laskenut samaksi asiaksi, ei hän näitä halunnut kuulla. Yritti sitten toista kautta: ”Eihän niiden [puhui somaleista, otaksun] kotimaassakaan joka kantilla sodita ja vainota, menisivät semmoisille alueille, joissa ei sodita. Eihän Suomestakaan kukaan sodan aikana lähteny pakoon?” Niin että ei vai? Ruotsiin ja Tanskaan lähetettiin kymmeniätuhansia lapsia. Paljon aikuisia, kokonaisia perheitä muutti mm. Ruotsiin. No sitten kun yritin mainita Karjalan evakot, kahteen kertaan kotoaan häädetyt, ilmoitti tämä pakolaispolitiikastapanikoiva, että ”se oliki ryssän vika…” En käynyt kiistämään, mutta sotaa pakoon nekin lapset ja karjalaiset lähtivät, ”vaikkei Suomessa joka paikassa sodittukaan”. Tässä vaiheessa soittaja totesi, ettei hän saisi minusta ja mielipiteistäni prinsiipeilleen puolustajaa ja tukijaa ja katsoi parhaaksi läjäyttää luurin korvaani. Parempi niin, ei haaskaantunut enempää meidän kummankaan aikaa.
Voi kun tietäisitte, mihin kaikkeen historiaa tarvitaan, ja millaisia puheluita saamme, millaisiin kysymyksiin vastata. Kerron joskus.
