Kaksikymmentä vuotta sitten olin haravoinut kaikki lehdet pihaltamme. Kaksikymmentä vuotta sitten tein koko päivän omenahilloja: isäni oli tuonut meille kilokaupalla omenoita ja minä tein niistä hilloa ja sosetta.
Kaksikymmentä vuotta sitten 25.9. oli maanantai ja toivoin kovasti, että mies olisi tullut töistä ennen aikojaan. Tuli sitten neljältä niinkuin yleensäkin, ja lähdimme Nallikariin lenkille.
Kaksikymmentä vuotta sitten oli melkein yhtä lämmin päivä kuin tänään.
Tänään on melkein 21 vuotta siitä kun kävin viimeisen kerran lapsettomuusklinikalla.
Klikkaamalla kollaasi suurenee ja näet pienet isompina.
Syyskuun ruokahaasteen ideana oli lapsuuden parhaan ruokamuiston ja reseptin henkiinherättäminen ja päivittäminen niin halutessa. Ruokamuistoja eri vuosikymmeniltä tulikin yli odotusten: yhteensä 16 bloggailija-kokkailijaa palasi mielessään kotikodin ruokapöytään ja sen herkkujen makumuistoihin.
Koskapa kommenteissa ja blogeissa on lapsuuden ruokamuistoista käyty keskustelua ja heittäydytty menneittein vuosikymmenien arkiruokakulttuuriin muisteloihin, on vinkattava, että tämän blogin yläpalkissa on ”artikkelit”. Siellä on pieni juttuni (”Makkarakuppeja ja lanttumunkkeja”) suomalaisen kotiruoan historiasta 1900-luvulta. Se, että noiden asioiden parissa vietän työaikaanikin, selittänee myös tämän merkillisen, mutta onneksi aika innostuneen vastaanoton saaneen, valintani haasteaiheeksi. 🙂 Haasteen vastauspostauksissa olevat jutut ovat olleet nostalgisia, lämminhenkisiä tarinoita. Suosittelen blogeihin klikkailemista muutenkin kuin reseptien takia. Minusta monet tarinat olivat kovin viehättäviä.
Alla kaikki kisaan osallistuneet ilmoittautumisjärjestyksessä ja lopussa äänestysvalikko.
Äänestys päättyy 30.9.2009 klo 24.00 ja lokakuun ensimmäisenä on selvillä syyskuun ruokahaasteen voittaja.
Yhtäkkiä hiljaisuus. Lukukauden aloitushäslinki kuin veitsellä leikaten ohi. Tänään vastaanottokin, eikä kukaan käynyt, vaikka edeltävät viikot ovella on ollut välillä jonoksi asti väkeä, kaiket päivät. HOPSit on nyt siis tehty ja opinnot saatu opiskelijoille alkuun. 40 henkilökohtaista opetussuunnitelmaa fuksien ja vanhojen kanssa räätälöity. Opettajaksi moni haluaa. Haluaa, vaikka yritän hienovaraisesti sanoa, jotta historianopettajia on joka kouluun varallekin asti. Toisaalta olen sanonut, että onkin tärkeää ryhtyä haluamaan joksikin. Tavoitteet tuovat jäntevyyttä.
Yliopisto tarjoaa suojan viideksi vuodeksi, ja opiskelu ja opiskelijaelämä ovat ylivertaisen hieno vaihe elämässä, mutta entäs niiden jälkeen? Toisaalta osalla on jo nyt (viime kevään ylioppilailla!) valmistumisahistus: apua_jollen_saa_töitä! Sitäkin ahdistusta olen yrittänyt lievittää. Esitellä vaihtoehtoja: arkistoala vetää, projekteihin pääsee kuin lukee taloustieteitä sivuaineena, venäjä tai saksa ylimääräisenä kielenä on historianmaisterille oivallinen juttu, entäs hallintotieteet? Harkitse. Tutkijaksi? Omalla vastuulla! Harkitse tarkkaan! Aina joku silti haluaa, aina silti joku sille tielle lähtee ja jääkin.
Meidän opiskeluaikanamme ei opintojenohjausta ollut: vieläkin puolet samana vuonna opintonsa aloittaneista on valmistumatta, ja meillä kaikilla valmistuneilla ja keskeyttäneilläkin oli sivuaineita puoli tusinaa, vähintään. Paljon minäkin olen sosiologian cum laude -opintoja tarvinnut! Entäs klassillista arkeologiaa? No, omaksi huvikseni sitä luinkin. Entäs aate- ja oppihistoria? Ja latinaahan minä myötäänsä tarvitsen ja käyttelen! No lisääväthän ne kaikki laaja-alaisuutta ja oppineisuutta ? Periaatteessa ainakin. Jos vain muistaisi enää mitään oppimastaan.
Kolme viikkoa lukukauden alun jälkeen siis hiljaisuus. Kun oppiaineen molemmat professoritkin olivat tänään reissussa, oli huoneessani rauha. Hiljaisuus. Tuntui kummalliselle. No onneksi huomenna kanditutkielmien tekijöiden kanssa arkistoon ja ensi viikolla ekskulle Helsinkiin. Jotta suvannosta taas myötävirtaan… 🙂
Tänään oltiin pitkästä aikaa koko perhe yhtä aikaa ruokapöydässä. Esikoisen työvuorot/luennot ovat pitäneet meidät eri ruokavuoroissa toista viikkoa. Mutta siis tänään tiesin saavani perheen yhtäaikaa keittiöön, ja töiden jälkeen pikakokkausta, ilman enempiä suunnitelmia. Broileria ja pastaa. Tavallisen broilersuikaleet-, valkosipuli-, paprikajauhe-, pippurit-, suolaa- ja jotain maustetta -viritelmän piristämiseksi hulautin kastikkeen kypsymisen loppuvaiheessa melkein puoli pullollista uutta maustekastiketta – joka sitten paljastuikin salaatinkastikkeeksi 🙂 – mukaan. Piti oikein kesken sapuskan mennä katsomaan, että mitäs soosia se oikein olikaan, ja kyllä: salaatinkastike. Merkki Felix ja maku mango-chili. Sehän sopi kermaiseen broilerkastikkeeseen kuin nenä päähän. Mukava vahinko.
Ja verbaalitykkityttären höpötyksiä ja lievästi sanottuna vanhemmille kettuilua, sarkastista sanailua oli ilo kuunnella. Entä sitten juniori: oli itsekin aivan hämmästynyt kun ei ole mitään kouluhommia rästissä. Naureskeli, että oispa joku joskus kertonut, kuinka hulppeaa on kun on esseet tehty ja läksyt duunattu. Olisipa tosiaan joku joskus kertonut!! Vallan veikeitä poikamme haastoi!
Ruokapöytä on hyvä paikka. Arkiruoka, ruoka kotona. Sitä ei meidän nuorisokaan ole onneksi koskaan kyseenalaistanut. Tupisematta kotiin hankkiutuvat ruoka-aikaan – jos suinkin mahdollista ja yleensä on. Se on minulle merkillisen tärkeä juttu. Nyt näissä arkisapuskoissa alkaa olla jo sellaista sisäänrakennettua haikeuttakin, sillä esikoisen muuttopäivä lähenee. … Onneksi tyär on luvannut viikonloppuisin kotiin tulla… ainakin syömään. 🙂
Aamuseitsemältä suljettiin mökin ovet, ja kohti Oulua. Vuotsosta kotipihalle asti kaunis syksyinen maailma. Puolen päivän jälkeen melkein lennosta töihin, ja iltasella sieltä palatessa tunsi, että arkeen on tultu.
Ai niin, käykääpäs kurkkaamassa ruokahaasteen kommenttilootaa, kuinka monta nostalgista osallistujaa on jo ilmoittautunut. Vielä ehtii osallistuakin.
Jos huomenna ei tarvisikaan lähteä Ouluun, olisiko olo näin haikea? Jos eilen ei olisi ollut niin hieno ja hyvä päivä niin olisiko tänään ollut vähemmän ikävä hyvästellä ystäviä? Kaikki viisi ystäväpariskuntaa lähtivät; brunssin jälkeen Hangasojalla hiljeni. Koetin kestää sen kuin … kuin aikuinen.
Kahden hengen mökkisunnuntai kului nopeasti. Rantasaunassa ei käyty nopeasti. Purossa sen sijaan käytiin varsin vauhdilla: veden lämpötila + 4 C, joten ei sinne lillumaan jääty.
Metsässä kävin vielä tarkastamassa puolukka- ja sienitilanteen: molempien aika jo ohi. Torvisienet (klikkaamalla kuvaa näet ne paremmin) kauniita.
Hangasojalla, Iisakkipäällä, Saariselällä vietetty ikimuistoinen nimipäivä. Kuinka hieno ilma meillä on ollutkaaan, kuinka hieno päivä kaikkinensa. Nyt ystävät jo lähteneet nukkumaan, nyt minäkin.
Maa kuurassa aamulla. – 2 C klo 7.30. Aurinko siniseltä, kuulaalta taivaalta.
Nautimme aamiaisen. Sitten Saariselälle hankintojen tekoon. Piccolokuohuvia ja poromakkaraa. Kuukkelin savupororieskaa ja suklaata.
Kunhan porukalla pihapiiriä hieman siistimme ja saunan lämpimäksi laitoimme, lähdimme tunturiin. Sää suosi, puista lehdet jo lähteneet, maaruska alullaan. Ulkoilma tekee hyvää.
Kuten mökillä melkein aina, lounas nuotiopaikalla. Istuskelimme, höpötimme. Ja iltapäivä kului jo muita kovasti odotellessa. Hiljalleen sapuskaa tehden. Tulilla istuskellen.
Nyt kalaasiväkeä jo virtaa tänne. Hmmm… Mehän viihdymme. Mehän nautimme. Kohta illalliselle. Nyyttäriruokia jo niin paljon, että mihinhän kaiken laittaisi. Nautimme pois.
Äidin oma pikku poika, Eskoseni, Juniori jurrikka, hymypoika, Puppeli, Tomaski, kuopus oli tänään kutsunnoissa. Meidän poika? Polvivammasta huolimatta armeijaan a-mieheksi kelpuuttivat: 11.7.2011 Kajaanin kranaatinheitinkomppanian autoalokas or whatever astuu harmaisiin. Niin se aika rientää. Merkillistä.
Työntäyteisen viikon jälkeen olin tänään kahdelta valmis lähtemään kohti kotia, ja kohti pohjoista. Simosta käännyttiin Ranuan tielle, välttääksemme Kemin ja ympäristön isoja tietöitä ja siksikin kun en ole sieltä kautta koskaan – ruska-aikaan ainakaan – Rovaniemelle ajellut. Ruskaa olikin. Ja takaviistosta paistava iltapäiväaurinko antoi keltaisille ja oransseille lehdille loistoa, joka vielä korostui kun pohjoinen taivas oli sadepilvistä tummansinisenä. Saimme ajella sateen perässä, auringon paistaessa. Kovin kaunista, ja lepoa ololle.
Nuoriso ei lähtenyt mukaamme; saammekin Myötätuuleen muuta seuraa. Ystäviä saapuu (on saapunut jo!) viikonlopuksi tänne enemmältikin. Kalaasiväen ”ensimmäinen kokoontumisajo” Saariselällä on tosiasia! Siitähän me olemme hyvillämme.
