Tuulestatemmattua

Ajettuamme läpi sateisen Pohjois-Pohjanmaan olimme aamupäivällä Kokkolassa. Ja kävimme vanhassa kaupungissa olevassa viehättävässä Olivette-kaupassa. Suosittelen. Johan sieltä espressoa, pastaa, viinietikkaa mukaan lähti.  Eikä siellä käyty ihan vain herkkujen tähden (vrt. Keittiöelämää Tampereella ja  …. Gastreija Oulussa?). Kokkolan jälkeen sää kirkastui, ajelimme kovin hiljaista rantatietä.

Kristiinankaupungissa oli tarkoitus mennä (Taijen suosittelemaan) Pavikseen, kesäravintola venesatamassa, mutta mokoma oli kiinni. Ei enää ole sesonki. Niinpä sitten palasimme pikkukaupungin, nimenomaan puutalokaupungin keskustaan ja menimme torinreunalla olleeseen vinkel-lounaspaikkaan. Viehättävää pikkukaupungin idylliä siinäkin. Ja lähiruokaa siis suosittiin. Pari suolaista, pari makeaa piirakkaa vitriinissä, luomumehua, Laitilan virvokkeita. Samassa kiinteistössä myös lahja- ja sisustustilpehööriä myynnissä.

Kristiinankaupungista kohti Raumaa, jossa olimme vähän ennen viittä, mikä tarkoitti sitä, että vanhan Rauman melkein kaikki ihanat pikkuputiikit, museot, galleriat olivat kiinni tai sulkemassa ovensa. Meille pelkkää säästöä?

 Kuvasin ihan hurjan paljon.  Vanha, kauniisti ja pieteetillä kunnostettu tai paremmin kunnossa pidetty Rauma on ehdottomasti vierailun väärti.  Ja sääkin vielä suosi. Laittelen kuvia kuvasivulle jahka täältä kotiudumme.

Kävelimme ristiinrastiin, löysimme huomisen purjehdusretkemme isäntäparin tuliaisen tärkeän osan. Ja sitten oli pari tuntisen jälkeen ryhdyttävä etsimään ruokapaikkaa, mikä ei ollutkaan ihan helppo juttu, oli uskottava, että sesonki on ohi. Liki kaikki paikat kiinni. Saimme kuitenkin vähän syödäksemme, minkä jälkeen ajelimme Eurajoelle.

Ja nyt: täällä olemme!! Vuojoen kartanon vierastalossa. Kelpaa. Huoneemme on oikeassa reunassa näkyvän sivurakennuksen ulko-oven vasemmalla puolen. Kartanoon emme ole vielä päässeet, oli jo suljettu kun tulimme, mutta miljöö kaikkinensa hieno.

Vielä 10 vuotta sitten vanhainkotina ollut kartanon päärakennus, joka on Engelin käsialaa (mikä kyllä näkyy: uusklassismin kouluesimerkki?),  on valmistunut 1836 ja nämä molemmat sivurakennukset, flyygelit, ovat saman ikäisiä. Säätiön omistuksessa oleva kartano on restauroitu EU-rahalla, ja toimintaa ja näyttelyä tuntuu olevan jos jonkinlaista. Mitä sitten maksaa yöpyminen täällä? Ihan saman verran kuin Holiday Innissä Hesan keskustassa.

Aivan, eihän täällä ole irkkupubia aulassa, ei mitään trendikkäitä putiikkeja lähikaduilla  tai metropolin melua taustalla, eikä lähitienoollakaan oikeastaan muuta kuin lounaissuomalaista peltomaisemaa ja isoja maataloja, mutta nyt tämä on huippu. Huomenna saaristoon.

Olin töissä tänään. Enempi vähempi koko päivän. Kaupungissa duuniasioita ja sitten kampuksella. Ja kaikki kyselivät, ”miten olet saanut aikasi kulumaan?”  – Miten! Voi hyvä tavaton, kun ei tahdo aika riittää.

Oli siellä ollut joillakin ikäväkin, mikä tietty mieltä lämmitti, mutta totta puhuen minulla ei kyllä vielä jäänyt niin ikävä, että harmittaisi kun huomenna ei tarvi sinne mennä.

Huomenna lähdemme aamusella kohti Raumaa. Matkalla on muutama rasti ja yöksi mennään Eurajoelle Vuojoen kartanoon.  Torstaina pääsen purjeveneen kyytiin: eka kertaa elämässäni. Ja heti Turun saaristoon. Oottelen kovasti. Ja perjantaina tuttujen tapaamista ja Naantalia. Ja viikonloppu Paistinkääntäjien kapitulia. Jotta ruokaa ja reissua tiedossa kuten blogin teemana on. Likipitäen reaaliaikaista raporttia tulossa jos suinkin ehdin.

Nyt on vielä jatkettava pakkaamista: eikä olekaan mikään ihan pikkujuttu. Purjehduskamppeista iltapukuun, smart casualista kaupunkilomavermeisiin ja kaikkea siltä väliltä. Ja sitten kengät, laukut, korut, käädyt…  Valittamisen aihe se on tämäkin. Hyvä on: en valita, olen iloinen kun saan lähteä.

Monen valvotun öisen tunnin jälkeen (onko täysikuu?, voisin lyödä vetoa että on! Vai johtuuko sittenkin San Lorenzosta?? ei, ei ehkä sittenkään. Tähdenlentoja ei näkynyt.) aamulla ilmoitin tylysti pehtoorille, että synttäriaamiaista ei ole tarjolla: lähden lenkille. Aika raakaa, myönnetään, mutta mies otti ilmoituksen urhoollisesti ja jäi keittelemään kahveja kun minä painoin kohti merenrantaa… aika varhain. Mutta nyt on lenkkivirettä!

Päivä kului  suorittaessa. Ihan mukavaa oli suorittaminen, niitä rukseja tehtäväksi aiottujen asioiden kohdalle tuli monta: mm. hankin synttärilahjan johon tulen osallistumaan, tulette vielä kuulemaan asiasta, ihan varmasti.

Iltapäivällä ihan töitäkin, mikä ei siltä tuntunut. Töiden töisevyys riippuu työkavereista ja vastuusta, siitäkin töiden ääressä keskustelimme. Tänään meni niin, ettei hoksinut töitä tekevänsäkään. Vuorotteluvapaalaiselle tämänmoinen piipahdus duuniasioiden parissa oli vain mukavaa.

Illansuussa tuli tytär juhlistamaan isänsä vanhenemista, söimme normitorstaita paremmin. Ja todellakin: torstaina joimme pullollisen kallista samppanjaa. Johtuuko se torstaista?, mutta olihan se äärettömän hyvää.

Nyt on aika lähteä pakkaamaan; vuorokauden piipahdus Kainuuseen tuonee tällekin foorumille uusia kuulumisia, niitä odotellessa, – –

Kyllä se nyt vain on niin,

että kun lukee tekstiä,

joka on hyvin, kiehtovasti, oikeakielisesti, analyyttisesti kirjoitettu,
joka on tarkoituksenmukaisesti ja selkeästi jäsennelty,
jossa on erilaisia lauserakenteita käytetty oikein ja vaihtelevasti
ja joka osoittaa kirjoittajan kaunokirjallista lukeneisuutta,

se kiehtoo ja vie mennessään,

vaikka aihe ja asia eivät lähtökohtaisesti edes kiinnostaisi.

Ja toisaalta,

kun lukee tekstiä,

joka on nippu yhteen kerättyjä faktoja, sähkösanomatekstiä, pelkkiä kovia päälauseita,
jossa on kasapäin viittaus- ja aikamuotovirheitä,
jossa kongruenssista ei ole tietoakaan,
jossa lyöntivirheiden suuri määrä riepoo ja katkoo lukemista
ja jossa on toistoa eikä teksti ole sidoksista,

se turhauttaa ja ärsyttää,

 vaikka oli aloittaessaan toivonut saavansa tietoa ja oppivansa lisää asiasta,

joka on aina tuntunut omalta ja läheiseltä.

Näin se vaan on. Olen puhunut. Kirjoittanut siis.

Joskus vaan ”on pakko”. Lukea siis. Tänäänkin on ollut.