Niitä näitä

Kartanokierros vol. III

Ajettuamme läpi sateisen Pohjois-Pohjanmaan olimme aamupäivällä Kokkolassa. Ja kävimme vanhassa kaupungissa olevassa viehättävässä Olivette-kaupassa. Suosittelen. Johan sieltä espressoa, pastaa, viinietikkaa mukaan lähti.  Eikä siellä käyty ihan vain herkkujen tähden (vrt. Keittiöelämää Tampereella ja  …. Gastreija Oulussa?). Kokkolan jälkeen sää kirkastui, ajelimme kovin hiljaista rantatietä.

 

Kristiinankaupungissa oli tarkoitus mennä (Taijen suosittelemaan) Pavikseen, kesäravintola venesatamassa, mutta mokoma oli kiinni. Ei enää ole sesonki. Niinpä sitten palasimme pikkukaupungin, nimenomaan puutalokaupungin keskustaan ja menimme torinreunalla olleeseen vinkel-lounaspaikkaan. Viehättävää pikkukaupungin idylliä siinäkin. Ja lähiruokaa siis suosittiin. Pari suolaista, pari makeaa piirakkaa vitriinissä, luomumehua, Laitilan virvokkeita. Samassa kiinteistössä myös lahja- ja sisustustilpehööriä myynnissä.

Kristiinankaupungista kohti Raumaa, jossa olimme vähän ennen viittä, mikä tarkoitti sitä, että vanhan Rauman melkein kaikki ihanat pikkuputiikit, museot, galleriat olivat kiinni tai sulkemassa ovensa. Meille pelkkää säästöä?

 Kuvasin ihan hurjan paljon.  Vanha, kauniisti ja pieteetillä kunnostettu tai paremmin kunnossa pidetty Rauma on ehdottomasti vierailun väärti.  Ja sääkin vielä suosi. Laittelen kuvia kuvasivulle jahka täältä kotiudumme.

Kävelimme ristiinrastiin, löysimme huomisen purjehdusretkemme isäntäparin tuliaisen tärkeän osan. Ja sitten oli pari tuntisen jälkeen ryhdyttävä etsimään ruokapaikkaa, mikä ei ollutkaan ihan helppo juttu, oli uskottava, että sesonki on ohi. Liki kaikki paikat kiinni. Saimme kuitenkin vähän syödäksemme, minkä jälkeen ajelimme Eurajoelle.

Ja nyt: täällä olemme!! Vuojoen kartanon vierastalossa. Kelpaa. Huoneemme on oikeassa reunassa näkyvän sivurakennuksen ulko-oven vasemmalla puolen. Kartanoon emme ole vielä päässeet, oli jo suljettu kun tulimme, mutta miljöö kaikkinensa hieno.

Vielä 10 vuotta sitten vanhainkotina ollut kartanon päärakennus, joka on Engelin käsialaa (mikä kyllä näkyy: uusklassismin kouluesimerkki?),  on valmistunut 1836 ja nämä molemmat sivurakennukset, flyygelit, ovat saman ikäisiä. Säätiön omistuksessa oleva kartano on restauroitu EU-rahalla, ja toimintaa ja näyttelyä tuntuu olevan jos jonkinlaista. Mitä sitten maksaa yöpyminen täällä? Ihan saman verran kuin Holiday Innissä Hesan keskustassa.

Aivan, eihän täällä ole irkkupubia aulassa, ei mitään trendikkäitä putiikkeja lähikaduilla  tai metropolin melua taustalla, eikä lähitienoollakaan oikeastaan muuta kuin lounaissuomalaista peltomaisemaa ja isoja maataloja, mutta nyt tämä on huippu. Huomenna saaristoon.

Makrokuvaus

Makroviikot: ylösalasin tai väärinpäin

Nyt makroviikolla on aiheena ”ylösalaisin tai väärinpäin”. Kuva tulee ottaa sisällä.

Juuri ennen kuin matkalla Oulusta Raumalle pysähdyimme Kristiinankaupungissa lounaalle-välipalalle torin reunalla olleeseen vinkel-kahvilaan, olin ehtinyt katsahtaa, mikä on aiheena. Ja siinähän se vastaus sitten oli kahvilan ikkunassa. Hyvä on: kuva ei ole ihan makro, mutta ikkunan lähelle oli tosi vaikea päästä.

Kuva suurenee klikkaamalla ja muiden ”ylösalaisin väärinpäitä” on täällä.

 

 

Vinkel-kahvilaa voidaan kyllä suositella. Oli oikein mukava. Ja kylmäsavulohipiiraspala salaatin kera makoisa.

 

Niitä näitä

Taas mennään!

Olin töissä tänään. Enempi vähempi koko päivän. Kaupungissa duuniasioita ja sitten kampuksella. Ja kaikki kyselivät, ”miten olet saanut aikasi kulumaan?”  – Miten! Voi hyvä tavaton, kun ei tahdo aika riittää.

Oli siellä ollut joillakin ikäväkin, mikä tietty mieltä lämmitti, mutta totta puhuen minulla ei kyllä vielä jäänyt niin ikävä, että harmittaisi kun huomenna ei tarvi sinne mennä.

Huomenna lähdemme aamusella kohti Raumaa. Matkalla on muutama rasti ja yöksi mennään Eurajoelle Vuojoen kartanoon.  Torstaina pääsen purjeveneen kyytiin: eka kertaa elämässäni. Ja heti Turun saaristoon. Oottelen kovasti. Ja perjantaina tuttujen tapaamista ja Naantalia. Ja viikonloppu Paistinkääntäjien kapitulia. Jotta ruokaa ja reissua tiedossa kuten blogin teemana on. Likipitäen reaaliaikaista raporttia tulossa jos suinkin ehdin.

Nyt on vielä jatkettava pakkaamista: eikä olekaan mikään ihan pikkujuttu. Purjehduskamppeista iltapukuun, smart casualista kaupunkilomavermeisiin ja kaikkea siltä väliltä. Ja sitten kengät, laukut, korut, käädyt…  Valittamisen aihe se on tämäkin. Hyvä on: en valita, olen iloinen kun saan lähteä.

Vanhemmuus

Pesemieheksi

Vielä ei ihan automaattisesti suju maanantaiaamuna kotiin jääminen.

Ei varsinaisesti huono omatunto, mutta kyllä melkoisena duracellina olen päivän pyörinyt, että oloni levolliseksi sain.

Olisikin äärimmäisen hyvin passannut, jotta autosotamies olisi tullut tänäänkin syömään, mutta eipä sitten jaksanut tulla, – ja varmaan halusi nuorikkonsa kanssa olla kaksin. Eilen sentään oli kotona, kuumeesta huolimatta. Ja kertoili inttijuttuja. Kuuntelin ja mietin kuinka pitkälle viety lyhennysten kieli armeijassa onkaan: lämärit (lääkintämiehet) ja peset olivat veksissä ja movella ja ryynäsivät ja tetsasivat. Monta kertaa piti kysyä käännöstä ja eniten puheessaan vilahtelivat peset? Tiedättekö mikäs se on? Pesemies? Se ei ole mikään pesemies kuten minä koko ajan kuulin, vaan se onkin BEE-CEE-EE-mies elikkäs BCE-ajokortin/rekkakortin armeijassa hankkivat autokomppanian sotilaat ovat bee-cee-ee -miehiä. Ja sitten sellaisen armeijasanaston muutoksen hoksin, että pehtoorin aikana lomilla aina ”elvyttiin”, muutaman vuoden pehtoorin jälkeen intin käynyt veljeni ”levytti” ja nyt poika ”ottaa lepiä”. Vuodessa ehdin varmaan oppia vielä paljon lisää.

Aamukammat ovat ikiaikaisia sotapoikien juttuja, sellaisesta olen kuullut ja sellaisen nähnyt, mutta on siitäkin tietotekniikkaversio luonnollisesti kehitelty.  Niinpä minullakin on nyt tässä koneessani bookmarkki, kirjanmerkki Aamukasa-sivulle.  Joka aamu kasassa on yksi palikka vähemmän. Sikäli jännä, että minulla on suunnilleen saman verran aamuja vuorotteluvapaata jäljellä kuin pojalla inttiaamuja… Voimme seurailla samaa aamukasaa. Kasan aamuja voi hiirellä kahdesti klikkaamalla räjäytellä ja hiirtä vetämällä palikoita siirrellä. Siinäpä me sitten äiti-poika -laatuaikaa eilen ehtoolla yhdessä viettelimme 🙂

Kunnes sitten meidän pesemieheksi haluavan yskää ja tukkoista oloa aikamme kuunneltuamme passitimme pojan lääkäriin: nielu- ja keuhkoputkentulehdus.  Kuten kuulemma suunnilleen koko komppanialla.

Äsken juuri kävi heippaamassa ja lähti kohti Kajaania, valalomalta kun on kuitenkin – vaikka kipeänä – palattava.

Liikkuminen Niitä näitä

Takauma: perjantaina Vuokatissa patikoimassa

Perjantai-iltapäivän postauksen jatko …

Iso Pölly (326 mpy) huiputettu!

Yksi Kainuun reissun tavoite oli tehdä siellä pieni patikointilenkki Vuokatinvaaralle. Kesävaellusreittien karttaa katseltuamme valitsimme Eino Leino -reitin.

 (kuten tavallista, kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilu puolitoista tuntia seitsemän kilometrin reittiin kului. Saariselän ja UKK-puiston hyvin merkittyihin luonto- ja kävelyreitteihin tottuneilla olisi ollut sanottavana pari valittua sanaa Vuokatin viitoitusmestarille tai mikä viskaali lieneekään noita reittien merkkaamisia hallinnoi. Mutta emme sentään eksyksikseen joutuneet, vaikka välillä oli vähän hakemisessa, mihin suuntaan jatkettaisiin.

Sää suosi, ihan viimeiseen kilometriin asti. Sen ajan sitten puottikin vettä niin, että pehtoori, jolla ei ollut viittaa kastui aikas totaalisesti.

Olimme kiivenneet Vuokatin louhista rinnettä ylös huipulle, sieltä olimme ihailleet Naapuri­vaaran vihertäviä laihoja, kierteleviä Sotkamon vesiä ja sinertäviä vaaroja. Ainostaan järvi oli vielä katselematta. Kapusin vuoren toiselle puolelle, kallionkielekkeelle, joka melkein äkki­jyrkkänä putosi järveen. Siitä voin nähdä yli tuon tumman lammen, jonka rantoja lumpeet kaarsivat, näin vastarannan jylhän kuusikon ja kappaleen kesäistä taivasta… Aurinko laski juuri, sen rusko leimusi hetkisen kuusten latvoilla, mutta pian laskeutui kesäyön hämärä hienona, autereisena yli vaarojen. Pitkin lammen pintaa alkoi leijailla utupilviä, ne vyöryivät vaaleina, kuultavina aaltoina aina rantakallion juurelle, josta ne hiljalleen alkoivat lipua ylös päin.

Ei, ei tuo teksti todellakaan ole minun vaan Eino Leinon vuodelta 1893. Hän oli Sotkamon ja Kainuun luonnon ihailija, ja kirjoitti siitä monissa runoissaan. (ks. Reijo Heikkisen artikkeli aiheesta)

Mutta samanlaiselta se Vuokattilampi näytti reilut sata vuotta myohemminkin. Arvoituksellinen, hyvin syvän sininen.

 Reitti oli aika vaihteleva, alun ”löysät pois” – nousun jälkeen edessä oli hütte!

Että ei ole Kainuussa hüttejä? ei olekaan. Tällä hirsimajalla on joskus laskettelureissuilla käyty kaakaolla, mutta nyt se ei ollut auki. Eikä me kyllä mitään olisi tarvittukaan.

Polku oli välillä hyvin pitkospuilla ja portailla katettua, mutta paikoin aika pahasti louhikkoinen, teräviä kiviä tiuhassa, alaspäin mennessä sellaisten kanssa on oltava aika tarkkana. Sieniä reitin varrellaolisi ollut vaikka kuinka, mutta nyt ei oltu sienireissulla. Ja kaikkinensa mukava reitti se oli. Ja tuli liikuttua niin paljon, että illallinen oli ansaittu.

Katinkullassa kun asuttiin, kuten ainakin puolenkymmentä kertaa aiemminkin (pentujen ollessa ala-asteikäisiä käytiin pari loppiaista, yksi itsenäisyyspäiväviikonloppu  ja pari muuta viikonloppua siellä kylpylässä, laskemassa, keilaamassa … etc. ja sitten muutama työseminaari/palautepäiväreissukin tullut sinne tehtyä), joten päätimme mennä hotellin ravintolaan syömään. En tiedä, onko sitä tullut niin ronkeliksi, onko viime aikoina saanut niin hyvää ravintolaruokaa, onko tullut käytyä vain ketjuttomissa ravintoloissa, joissa ruoka tehdään paikan päällä, eikä vain sulatella pakastimesta tai kastikkeita vispata jauheista, mutta perjantain kokemus ei välttämättä ansaitse kovastikaan kehumista.

Tilasin alkuun chili-katkarapuja. Sain pienen kipollisen häthätää sulatettuja pirkka-, tms. muita pieniä, vetisiä katkoja, joiden ylle oli lorauteltu ruokalusikallinen, pari Thai sweet chili -kastiketta. Tiedättekös: ne eivät olleet hyviä. Sitten tein taas sen, minkä aika usein ennenkin: tilasin pääruoaksi toisen alkuruoan. Sanoin tarjoilijalle, että haluan ne gratinoidut etanat pääruoaksi, sitten kun miehelle tulee pääruoka elikkäs nieriää. No minun etanat tulivat yhtäaikaa katkojen kanssa. Eturuoka eturuokana ja sillä hyvä. Oma vika?! Tarjoilija kyllä pyysi anteeksi.

No sitten kun pehtoorille tuotiin fisu, oli sitä tietty (nälkäisenä) maistettava: se maistui jääkaapille. Muoviselle jääkaapille. Tai kuten pehtoori sanoi, että ei yhtään tiedä, mikä kala on lautasella.  Muistuu vain epämääräisesti kala. Jossa on häivähdys pakastimen tai jääkaapin muovista makua.  No kun sitten oikeasti olin kahden aika anehittoman alkupalan jälkeen edelleen nälkeinen, tilasin vastoin tapojani vielä jälkkärinkin. Cremé brûleeta. Ja SE oli hyvää. Oikealla vaniljalla maustettu. Ja rakenne kohillaan. Ehkei edes pakastekamaa? Hyvää se oli.

Niin se maku muuttuu: ennen meistä Katinkullassa OLI hyvä ruoka. Tai sitten perjantaina sattui kokilla olemaan huono päivä. Mutta nou hätä. Olihan meillä tiedossa seuraavana aamuna kylpylähotellin runsas aamiainen, jolla sitten hedelmät olivat jäässä ja leipä kuivaa! Mutta graavilohi oli hyvää, samoin vihannekset tuoreita ja raikkaita.

Ja sitten muuten Katinkullasta on todettava, että se oli muutoin hyvin vähän kulahtanut, vaikka se ei enää ihan uusi olekaan. Huoneet siistejä ja aulatilat edelleen avarat ja kondiksessa.

Paljon patikkapolkuja jäi kiertämättä, joten ehkä joskus toistekin piipahdamme ihailemaan Kainuun vaaramaisemia, kuuntelemaan korpiemme kuiskintaa. Siellä on paljon muutakin nähtävää kuin Raatteentie ja Katinkulta. Paljon.

 

 

Vanhemmuus

Sotilasvalatilaisuudessa

Kuopion pataljoonan ensimmäisen erillisen autokomppanian alokas TS on tänään nimitetty autosotamieheksi.

Valatilaisuus Kajaanissa alkoi ennen puolta päivää.

Tunnista Tomppa!

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

 

Voi poikani jos tietäisit, kuinka näytätkään papaltasi hänen nuoruuden kuvissaan baretti päässä? Voi kuinka tietäisitkään, kuinka muistan isäsi tulevan valalomalle harmaissaan…?

Mutta ei vain historian havinaa, vaan oli hieno tilaisuus, once-in-a-lifetime (sarjassa ´tarhaanmeno-ekaluokan kevään suvivirsi-rippijuhlat-vanhojen tanssit-penkkarit-lakkiaiset´ -näitä vanhemmille(kin) tärkeitä riittejä). Kajaanin kauniissa lauantaisäässä meitä oli varmaan 3000 – 4000 vanhempaa, tyttö- (ja poika)ystävää, sisarusta ja isovanhempaa ympäri Pohjois-Suomea, Savoa ja Pohjanmaata katsomassa kun nuoret miehet valansa vannoivat. Kun marssivat, kun asennossa seisoivat, kun ohimarssin suorittivat.

Ja silti minä en itke… Otan kuvia, vaihtelen objektiiveja, touhuan kovasti, enkä anna sotilassoittokunnan musiikin ollenkaan vaikuttaa vireystilaani, Jääkärin marssi ei juurikaan aiheuta mitään kylmiä väreitä, ja mikä ihme oli se ”välisoitto”, tosi  hyvälle kuulosti, minähän en mikään sotilasmenojen ihannoija ole,  — paitsi että nuoret miehet – oma siellä muiden joukossa – marssimassa, järjestys, marssimusiikki… Ei voi mitään, mutta kyllä minä tämän päivän kauan muistan.

Reilun tunnin tilaisuuden jälkeen sotilaat kävivät luovuttamssa aseensa, hakivat lomakassinsa ja sitten mentiin porukalla kenttälounaalle: hernesoppaa ja vanikkaa.

Lähdettiin kolmistaan (J. töissä joten ei päässyt mukaan 🙁 ) ajelemaan kohti Oulua. Flunssainen autosotamies puhua pulputti koko matkan …  Eniten tuntui haittaavan väsy, – ja se ettei saa syödä rauhassa. Ja aamuja enää 328.

 

Muutama kuva lisää tuolla: klik 

Historiaa Niitä näitä

Raatteentie v. 2011 koettu

…  Raatteentiellä oltu. Aamulla lähdimme Oulusta, suoraan itärajalle ajoimme – suunnilleen sitä reittiä, mistä neuvostojoukot Suomen aikoivat talvisodan aluksi poikki pistää. Raatteenporttiin asti ajelimme.

Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Ja talvisodan muistomerkki ”Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.

Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…

Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…

Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …

Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia ”vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?

Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on ”vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.

Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.

Tänään ei ollut.

Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.

Niitä näitä

Yhtäkkiä erilaista

Monen valvotun öisen tunnin jälkeen (onko täysikuu?, voisin lyödä vetoa että on! Vai johtuuko sittenkin San Lorenzosta?? ei, ei ehkä sittenkään. Tähdenlentoja ei näkynyt.) aamulla ilmoitin tylysti pehtoorille, että synttäriaamiaista ei ole tarjolla: lähden lenkille. Aika raakaa, myönnetään, mutta mies otti ilmoituksen urhoollisesti ja jäi keittelemään kahveja kun minä painoin kohti merenrantaa… aika varhain. Mutta nyt on lenkkivirettä!

Päivä kului  suorittaessa. Ihan mukavaa oli suorittaminen, niitä rukseja tehtäväksi aiottujen asioiden kohdalle tuli monta: mm. hankin synttärilahjan johon tulen osallistumaan, tulette vielä kuulemaan asiasta, ihan varmasti.

Iltapäivällä ihan töitäkin, mikä ei siltä tuntunut. Töiden töisevyys riippuu työkavereista ja vastuusta, siitäkin töiden ääressä keskustelimme. Tänään meni niin, ettei hoksinut töitä tekevänsäkään. Vuorotteluvapaalaiselle tämänmoinen piipahdus duuniasioiden parissa oli vain mukavaa.

Illansuussa tuli tytär juhlistamaan isänsä vanhenemista, söimme normitorstaita paremmin. Ja todellakin: torstaina joimme pullollisen kallista samppanjaa. Johtuuko se torstaista?, mutta olihan se äärettömän hyvää.

Nyt on aika lähteä pakkaamaan; vuorokauden piipahdus Kainuuseen tuonee tällekin foorumille uusia kuulumisia, niitä odotellessa, – –

 

 

Niitä näitä

Kirjoittamisentaidosta

Kyllä se nyt vain on niin,

että kun lukee tekstiä,

joka on hyvin, kiehtovasti, oikeakielisesti, analyyttisesti kirjoitettu,
joka on tarkoituksenmukaisesti ja selkeästi jäsennelty,
jossa on erilaisia lauserakenteita käytetty oikein ja vaihtelevasti
ja joka osoittaa kirjoittajan kaunokirjallista lukeneisuutta,

se kiehtoo ja vie mennessään,

vaikka aihe ja asia eivät lähtökohtaisesti edes kiinnostaisi.

Ja toisaalta,

kun lukee tekstiä,

joka on nippu yhteen kerättyjä faktoja, sähkösanomatekstiä, pelkkiä kovia päälauseita,
jossa on kasapäin viittaus- ja aikamuotovirheitä,
jossa kongruenssista ei ole tietoakaan,
jossa lyöntivirheiden suuri määrä riepoo ja katkoo lukemista
ja jossa on toistoa eikä teksti ole sidoksista,

se turhauttaa ja ärsyttää,

 vaikka oli aloittaessaan toivonut saavansa tietoa ja oppivansa lisää asiasta,

joka on aina tuntunut omalta ja läheiseltä.

Näin se vaan on. Olen puhunut. Kirjoittanut siis.

Joskus vaan ”on pakko”. Lukea siis. Tänäänkin on ollut.