Tuulestatemmattua

Työpäivä yliopistossa

Työpäivä yliopistossa.

Mitäkö ihmeellistä siinä on?

Oulun yliopistossa moni miettii nyt, että kuinka kauan on työpäiviä. Iltapäivällä yliopiston johdon järjestämässä ”Missä mennään” -tilaisuudessa kerrottiin se, mistä on huhuiltu jo viime vuoden lopulta lähtien: YT-neuvottelut alkavat ensi viikolla. Koskevat 1700 henkeä ja 130 henkilötyövuotta pitäisi säästää henkilöstömenoissa tänä ja ensi vuonna. Neuvottelut ovat osa ”talouden tasapainotusohjelmaa, jonka tavoitteena on löytää vuositasolla 5,5 miljoonan euron säästöt vuoden 2015 loppuun mennessä”.

Yyteet eivät koske humanisteja. Tasapainotusajasta huolimatta meidän oppiaineessa pistettiin nyt se toinenkin professuuri auki, eikä professuuria suinkaan eläköitymisen myötä jätetä täyttämättä kuten isoissa tiedekunnissa vastaavissa kohdin tehdään ja tullaan tekemään. Säästöjä toki meillekin tulee, mm. sijaisia ei palkata, mikä merkinnee ensi vuodeksi ainakin sitä, että me viisi yo-lehtoria tehdään kuuden hommat – noh, sehän on kätevää kun tekemistä on muuten niin hintsusti. 😉 Mutta eiköhän tuo vuosi mene (”sopeutetaan” vai miten se termi menee), mutta henkilökohtaisesti tämä talouden tervehdyttämisohjelma koskee minua ehkä eniten toimenpideohjelman tämän kohdan vuoksi: ”tuloksellisuuden parantaminen opetus-, koulutus- ja tutkimustoimintaa tehostamalla”.

Ensinnäkin pahoin pelkään tämän väistämättä johtavan koko yliopistossa annettavan opetuksen ja koulutuksen laadun heikkenemiseen: ”pienemmillä resursseilla on tehtävä parempaa tulosta” -yhtälö kun näyttää näin humanistin matikalla aika suoraviivaisesti johtavan siihen, että määrällä korvataan laatu. Ei hyvä.

Ja toisellakin tavalla asia koskettaa. Muistanette kun joulun alla kerroin tulleekseni nimitetyksi tällaiseen KLIKS Sen myötä seurasi sitten jäsenyys myös tiedekunnan koulutustoimikunnassa sekä aineenopettajakoulutuksen johtoryhmässä. Siis kaikilla mahdollisilla tasoilla joudun osaltani suunnittelemaan ja tekemään ”opetuksen ja koulutuksen tuoton tehostamista”. Paljon palavereita, yritystä, monenmoisista periaatteista ja ideoista luopumista? Aika näyttää.

Nyt on kuitenkin vielä huominen luento koetettava saada viimeisteltyä ja valmisteltava osaksi yliopiston laadukasta tutkimukseen perustuvaa opetustarjontaa. 😉

Niitä näitä

Puhelinmarkkinointi

Tänään sen sitten tein: puhelinmarkkinoinnin kiellon työkännyyn. Aika vähän siihen on lehtimyyjien ja muiden helppoheikkien puheluita tullut, mutta kun tänään tuli kaksi sain vihdoin aikaiseksi ja soitin puhelinmarkkinoinnin estoon.

”Asiakkuusmarkkinointiliitto pitää yllä ns. Robinson-rekisteriä, jota jäsenyritykset (yli 600 yritystä eri toimialoilta) ovat sitoutuneet käyttämään toiminnassaan. Tämä puhelintarjonnan rajoituspalvelu rajoittaa kaupallista puhelintarjontaa. Soita palvelunumeroon 0600 13404 ma-pe klo 8-18 (puhelun hinta 0,39 €/min +pvm), johon ilmoitetaan nimi, numero ja osoite. Kielto tulee voimaan viimeistään yhden kuukauden kuluessa ilmoituksesta ja on voimassa kolme vuotta kerrallaan. Lisätietoja Robinson-palvelusta Asiakkuusmarkkinointiliiton kotisivuilta.”

Minulla kännyssä ja meillä lankapuhelimessa tämä on ollut voimassa jo useita vuosia: pitää vaan muistaa aina välillä uusia. Sen kyllä aika äkkiä hoksaa milloin on sen aika: puhelinrumba alkaa aika pian kuin tuo kolme vuotta tulee täyteen.

Ei muuten ole mistään museopuhelimesta tuossa kuva. On meidän eteisestä, meidän lankapuhelimesta. Meillä kun on sellainenkin vielä. Ja keitetäänhän meillä kahvikin vielä pannulla, eikä Moccamasterilla.

Me kun ollaan vähän vanhanaikaisia. Minä varsinkin, joissakin asioissa varsinkin. Niin kuin nyt siinä, että mielestäni fiksu ja asiallinen keskustelu on töksäyttelyä parempi tapa kommunikoida ja saada asiat sujumaan. Sen verran vanhanaikainen olen.

Vähän tyhjäkäyntiä

Huhtikuuko? Siltä ulkona tuntuu. Enpä muista ennen helmikuun vesisateisella lenkillä kastuneeni niin perusteellisesti kuin tänään aamupäivällä tein.

Mutta tekemisissä ei tunnu huhtikuun draivi, sillä on ihan liian paljon juttuja jotka ”pitäisi”, mutta joita ei ole tullut tehneeksi. Pojan kanssa sentään suunniteltu tämän tulevaisuutta, ja olivat sitten kihlauttunsa kanssa tuossa syömässäkin. Tulin tehneeksi niin paljon ruokaa, ettei tarvinne enää kuin lämmitellä tämän päivän safkoja ennen hiihtolomalle lähtöä.

Pitkästä aikaa pöydässä tuo Susannan katkarapu-salaatti. Sen ohje on Riemusta ruoanlaittoon -keittokirjassa (s. 25). Tämä on muuten ehdottoman hyvä ruoka jos sinulla on meno nyyttäreille tai piknikille. Hyvin tykätty ruoka. Buffet-pöydässä erinomainen, patonkia tai paahtoleipää oheen. Hyvää on tuo ruusu-kaali-pekoni-herkkukin, jonka päälle nuoripari ei oikein ymmärtänyt (kaaliruoat eivät ole oikein in) joten minulle jäi eväsruokaa yllin kyllin.

Mökille lähdöstä puheenollen: sinne onkin jo kova ikävä. Ehkä jopa hiihtämistä vähän kaipaan, rinteeseen sitäkin enemmän. Ja vain oloa. Ja pitkiä yöunia.

Osoituksena ja todisteena siitä, ettei ole ollut kovin säkenöivä päivä tänään on, että etsin vanhoista kuvakansioista kuvia Olympoksesta. Olen siellä ollut minäkin, en olympialaisissa, mutta Olympoksessa. Ja oikein matkanjohtajana: historian laitoksen Kreikan ekskursio 1. – 14.8.1982. Urheilullista on… 😉 [eikä mitään itsekritiikkiä kun tämmöisiä julkaisen!]

Näitä talvikisoja tuli kyllä seurattua yllävänkin paljon: sijaistoiminnan kaipuuta? Heh, tiedä häntä.

Ja näiden olympialaisten päätöspäivänä vielä kerran Hubertus. Youtubessa on hänen suorituksensa http://youtu.be/ZQdNPYwK4-U Sotshissa.

Reseptit

Blini- ja lättykestilauantai

Oli sitten joku halavatun kuningasidea lähteä aamulla lenkille ennen kuin aurauskalusto oli ehtinyt olla liikkeellä! Tarpominen pienessä umpihangessa oli tietysti kunnonkohottamisen kannalta erinomaisen hyvä juttu, mutta enpä voi väittää erityisen nautinnolliseksi liikuntakokemukseksi tunnin tepastelua hillittömässä lumipyryssä ja 5 – 15 sentin paksuisen lumikerroksen peittämillä jalkakäytävillä. Noh, sikäli hyvä tuo aikaisuus, ettei ainakaan ollut ruuhkaa kävelyreiteillä: ei todellakaan kukaan muu ollut yhtä kahjo kuin meitsi, että lauantaiaamun pyryyn itsensä aamukahdeksalta hiissaisi.

Varhain liikkeelle lähdöllä oli kuitenkin perusteensa: vakaa aikeeni kun oli ollut käydä Poroferiassa kuvailemassa ja tapaamassa tuttuja pohjoisesta ja piipahtaa äidinkin luona, mutta enhän minä mitään ehtinyt. Kävipä nimittäin niin, että riemastuin laittelemaan ruokaa: ryhdyin oikein tosissani vierailulle tulevalle lapsiperheelle hankkimaan ja laittamaan tarjottavaa. Kuten tapana on ja kuten sanonta kuuluu: lähti vähän lapasesta.

Blinejä ja lettuja olin luvannut tarjota. Tarjosinkin. Muutaman viikon takaisessa työkaverin synttäri-illassa olin blinien paistovastuussa ja hillittömästi minua häiritsi, kun blineistä ei tullut sellaisia kuin olisin halunnut. Tänään päätin kokeilla uudelleen, lähes samalla ohjeella (ohrajauhot vaihdoin tattareihin ja vehnäjauhoihin: puolet ja puolet), duunasin vähemmällä kiireellä ja paistoin kirkastetulla voilla. Sillä ON merkitystä.

Kirkastettu voi eli ghee

Sulata voi kattilassa ja anna sen seistä muutama minuutti.
Kuori pinnalle syntynyt vaahto pois. Kaada kirkas voirasva varovasti toiseen astiaan.
Pohjalle jää sakka, jolla ei kannata mitään paistaa.

Tein alla olevan ohjeen mukaan, ja rapeita ja sopivan rasvaisia tuli.

Blinit

2 dl haaleaa vettä
2 dl kermaa
25 g hiivaa
2 dl vehnäjauhoja
2 dl tattarijauhoja
4 dl kuumaa maitoa
1 tl suolaa
2 rkl sulatettua voita
2 keltuaista
2 valkuaista

Liota hiiva veteen, lisää kerma ja sekoita joukkoon jauhot. Laita taikinanjuuri yöksi jääkaappiin peitettynä. Ennen paistamista sekoita taikinaan kiehuvan kuuma maito, sulatettu voi, keltuaiset, suola. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja kääntele taikinaan. Paista hiljalleen kirkastetussa voissa. Näistä tuli rapeita!

Tarjoa mädin ja Roscoff-sipulin sekä vatkatun smetanan kanssa.

Noh tänään oli sitten yhtä sun toista muutakin lisuketta. Hangasojan varresta poimituista viimeisistä suolasienistä tein salaatin ja sitten vasemmalla on savuporo-raejuusto-creme fraiche (ja sekaan vielä pari teelusikallista piparjuuriraastetta! Se on se juttu!) -mössö tai oisko hienommin mousse. Hyvää sekin on.

Löysin ensimmäistä kertaa Myrttisen suolakurkut! Smetanan ja hunajan kanssa olivat erinomaisia. Ja blinien kanssa. Ja sellaisenaan! Niissä ei ole etikkaa. Ne on hyviä, vaikken minä periaatteessa suolakurkuista ole piitannutkaan. Mutta nyt piittaan.

Lapsille ja aikuisillekin oli lättyjä monin erilaisin tykötarpein ja päälle tietysti kahvit ja laskiaispullia, valittavana oli joko mantelimassalla tai vadelmahillolla. Korvasivat hyvin synttärikakun.

Sisar uusperheineen lähti Iihin juuri ennen matsin alkua. Olihan jääkiekkoa ilo katsella. Tyttärelle ”whatsappeilin” reaaliaikaisesti ottelun kulkua, hän kun ei sitä onnistunut Meksikossa saamaan näkyville. Minä en onnistunut näkemään Hubertuksen pujottelua, mutta sen taas lapsi oli Meksikon telkkarista (luonnollisesti) nähnyt. Oli ollut ”säälittävä”. DNF (Did Not Finish) lukee tulosluettelossa. Joten eipä sillä sitten väliä.

Ja päivästä tuli sitten minulle todellinen telkkaripäivä (varmasti vuoteen olen nyt katsonut telkkaria eniten!!) kun katsoin Putouksenkin, – ja olen ehkä tylsä, mutta eipä minua juuri naurattanut.

Mutta ylpeänä voin kertoa, että paria sähköpostivastausta lukuunottamatta ei yhtään töitä tänään! Ei huono.

Niitä näitä

Urheilua ja kulttuuria

Jos herää klo 4:40 ehtii tehdä kaikenmoista: työpäivän, katsoa kaksi erää lätkää, käydä pitsalla ystävän ja pehtoorin kanssa, mennä teatteriin ja sitten istahtaa koneen ääreen vieläkin kylläisenä ja poski- ja vatsalihakset nauramisesta rentoina.

Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä menee Housut pois -musikaali, johon onnistuttiin viime viikolla saamaan hajapaikat, viimeiset koko näytökseen. Neljälle saatiin liput, mutta ystäväpariskunnan maskuliini tuli kipeäksi, joten olimme kolmisin, mukava niinkin.

Ja musikaali? Ei ollut ryppyotsaista, angstista, syväluotaavaa draamaa, vaikka vakavista asioista olikin kyse ja vaikka välillä meinasi pyyhityttää silmäkulmia, vaan enimmäkseen oli helposti nautittavaa musiikkiviihdettä. Jo joskus aikaa sitten leffana nähtiin tämä selviytymistarina, eikä oululainen teatteriversio ollut ollenkaan kökkö. Päinvastoin, vallan symppis esitys.

Helmikuun kolmaskin viikko on selätetty. Huomenna pääsee ulos, Hubertus laskee ja tulee blini”vieraita”. Viikonloppu vaikuttaa mukavalle.

Niitä näitä Yliopistoelämää

TES ei toimi

Kokous alkoi kahdeksalta, kokous loppui kahdeksalta. Sellainen päivä, ja siinä välissä kaikenmoista.

Joskus näitä kellonympäryspäiviä vielä sattuu kohdalle, vaikka eiväthän ne oikein noudata sitä TESsiä, jonka yhden naisen neuvotteluissa ihan itseni kanssa sovin palatessani vuoden vuorotteluvapaalta takaisin töihin reilu puolitoista vuotta sitten.

Aika hyvän työehtosopimuksen silloin tein: nyt kun katson tuota listaa, niin viidestätoista kohdasta kolme olen onnistunut pitämään hyvin ja kolme joten kuten, ja loput työehtosopimukseni mukaiset lupaukset ihan yhtä tyhjän kanssa. Mihinhän tästä voisi reklamoida?

Mutta huomenna jo helpottaa: loppukevät on pelkkää laskiaista. Tai noh, …

Niitä näitä

Talviolympialaisten meksikolainen juttu

Pakkohan se on jotain olympialaisista tänne tänään kirjoitella. Mutta enpä lähde hehkuttelemaan suomalaisten mahtavalla kisamenestyksellä, vaikka toki kaikki nuo jutut kovasti ilahduttivatkin. Paljon mitään ole pystynyt kyllä tänään seuraamaan, – noh, lätkämatsin kolmannen erän sentään . . .

Moni varmaan tietää tämän, mutta minulle oli uusi juttu, johon en olisi varmaan tutustunut, jollei olisi tyttären kanssa ollut kisoista puhetta. Kyselin häneltä näkyykö/kuuluuko Meksikon/Monterreyn arjessa talviolympilaiset ja esikoinen kertoi, että ei muuta kuin, että oli nähnyt jossain lehden kannessa, että Meksikon olympiaedustuskampe on mukaelma mariachi-soittajien vermeistä (ks. kuva soittajista Mexixo Cityssä kesäkuussa). Tästähän sitten kiinnostuin ja löysin Hubertuksen.

Meksikon ainoa talviolympiaedustaja, prinssi Hubertus von Hohenlohe-Langenburg, on monin tavoin merkillinen mies. Vastikään 55 vuotta (mikä oivallinen ikä!) täyttänyt Hubertus on saksalaisen prinssi Alfonso von Hohenlohe-Langenburg ja prinsessa Ira von Furstenbergin (joka on Fiatin perustajan Giovanni Agnellin veljentytär) poika, joka syntyi Meksiko Cityssä. Hubertuksen perhe asui tuolloin siellä, sillä perheen isä, prinssi Alfonso, työskenteli (= johti) Volkswagenin tehtaalla. Perhe halusi, että sukuun saataisiin joku meksikolaisen sukuhaaran (isoäitinsä oli myös meksikolainen) ja liiketoimien jatkaja. Niinpä Hubertus syntyi Meksikossa ja meksikolaiseksi, ja on oikeutettu edustamaan sitä olympialaisissakin.

Pian Hubertuksen syntymän jälkeen perhe muutti Espanjan Aurinkorannikolle hotellibisneksen pyörittämiseen ja 10-vuotiaana Hubertus muutti isänsä mukana Itävaltaan, jossa jo Espanjassa alkanut laskettelu-ura jatkui.

YLEN urheilusivujen jutusta lainaus:

von Hohenlohe pärjäsi alppirinteiden kilpailuissa mainiosti ja päätti kokeilla siipiään isommissa kisoissa. Ajatus Meksikon edustamisesta syntyi harkinnan seurauksena.
– Harkitsin edustavani Liechtensteinia, sillä minulla on myös sen maan kansalaisuus. Lopulta vaikutti ideaalilta edustaa sellaista maata, jossa voin kontrolloida omia tekemisiäni.
von Hohenlohe perusti Meksikon hiihtoliiton 1981 ja edusti maata jo seuraavan vuoden MM-kilpailuissa. Seuraavaksi olivat vuorossa Sarajevon olympialaiset 1984, joissa prinssi saavutti pujottelussa uransa parhaan olympiasijoituksensa ollen 38.

Sen jälkeen von Hohenlohe-Langenburg on osallistunut Calgaryn 1988, Albertvillen 1992, Lillehammerin 1994 ja Vancouverin 2010 olympialaisiin ja nyt sitten siis Sotshin kisoissa, joissa hän kilpailee lauantaina. Pakko katsoa. 🙂

Ja kaiken muun lisäksi hän on levyttänyt ja laulanut – ja todellakin laulaa paremmin (ks. Video) kuin eräs toinen talviolympilaisissa kulkenut. von Hohenlohe-Langenbeg on käyttänyt poptähtiurallaan nimiä Andy Himalaya ja Royal Disaster (aika hupaisaa aateliselta alppilajien Meksikon olympiaedustajalta).

Hubertus on jossain vaiheessa (vieläkin?) seurustellut pitkään italialaisen alppilajilegendan Alberto Tomban sisaren kanssa. Hubertus asustelee kyllä nykyään pääosin Liechtensteinissa ja Espanjan Marbellassa. Hotellibisneksen, laulamisen ja laskettelun lisäksi tämä alppikonkari osaa valokuvata; on pitänyt näyttelyitä pitkin Eurooppaa ja tienannut kuvillaan rahaakin. Mm. suklaayhtiö Milkalle ja Redbullille ollut kuvaajana. Ihmekös tuo, sillä on ollut mm. Andy Warholin opissa. Ihme mies.

(YLEN urheilusivuilla pitkä juttu KLIKS ja video aiemmista kisoista ja oma laulu taustalla)

Historiaa Niitä näitä

Luennon kokoamisen parissa

Heinäkuun 1890 Oulun Ilmoituslehden yleisönosastolla oli artikkeli, jonka otsikko oli ”Ikäwä epäkohta.” Kirjoittaja oli närkästynyt siitä, että maantiellä ”tulee jo usein vastaan polkupyörällä kulkevia nuoria miehiä” ja mikä pahinta he eivät nouse satulasta alas kun vastaan tulee nuori hevonen ”aiheuttaen näin pillastumisen ja toisinaan jopa tieltä suistumisen”. Oulun ja Muhoksen välillä tällainen välinpitämättömyys ainakin oli tavattu.

Jotta vielä tuolloin polkupyöräily oli kovin uutta: puolenkymmentä vuotta myöhemmin (1896) Oulussa ja lähitienoolla oli polkupyöräilijöitä jo noin 200.

Entäs ensimmäinen auto Oulun kaduilla? Milloinkas arvelet näin kirjoitetun?

Nyt Oulummekin pian alkaa pyrkiä muun sivistysmaailman rinnalle siinäkin suhteessa, että kaupungin kaduille ilmestyy puhkuvia, hevosettomia vaunuja. Hra William Nyberg jätti eilen maistraattiin ilmoituksen, että hänellä on aije ruveta harjoittamaan vuokra-ajuriliikennettä kaupungissa automobiililla. Ensi aluksi aikoo hän käyttää autopelijään ainoastaan öiseen aikaan, hevosliikkeen loputtua. Hra N. on pitemmän aikaa oleskellut Ameriikassa ja loukkauduttua siellä töissä on hän tullut kotikaupunkiinsa suuren maailman ihmeitä käytäntöön ottamaan.

Nyyperin-Ville ajeli autopelijään Oulun öisillä kaduilla ensimmäisen kerran kesällä 1906., mutta vielä 1920 Liitossa kirjoitettiin, että

vaikka autoilla voidaankin jossain määrin parantaa liikenneoloja, niin niitä ei kuitenkaan pitkän talven aikana voida käyttää, jota paitsi ne vaativat parempia teitä mennen alituisesti epäkuntoon, kuten tunnettua on.

(Suunnilleen) Säännöllinen linja-autoliikenne Oulussa alkoi kesällä 1920. Kurkelanrannasta keskustaan ja pitkä linja Oulusta Kuusamoon (jonne matkattiin pari päivää). Ensimmäiset auto-omnibusmobiilit olivat usein kuorma-autojen lavoille rakennettuja (ks. täältä) mutta kuorma-autoista rakennettujen autojen rinnalla oli myös ”oikeita” auto-omnibusseja.

Kuva Nevakiven liikenteen historiasta.
Tuolla kuvassa olevalla autolla Reino Nynäs (myöh. Nevakivi)
liikennöi jo 1920-luvulla Oulun ja Pudasjärven välillä.

Eroa kuorma-autosta kyhätyn kulkuvälineen ja ”oikean auto-omnibusmobiilin” välillä ei ole kovin helppo tehdä. Aikalaisille eron tekeminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, mistä kertoo Suomen Kuvalehden artikkeli vuodelta 1925. Siinä todetaan, että linja-auto on

vaunu, joka on rakenteeltaan sellainen, että se kykenee matkustajalle antamaan ensiksi täyden kulkuvarmuuden, on nopea ja sellaisilla mukavuuksilla varustettu, että matkustus sillä ei käy työksi, vaan huviksi, ja että pitemmänkin matkan tällaisella tehtyään ihminen vielä on työkykyinen ja reipas …

Samassa jutussa todettiin, että kuorma-auton alustoille tehdyissä

– – vaunuissa ihminen ellei juuri kolhiinnu niin pahoin, että sairaalaan tarvitsisi viedä, kuitenkin väsyy ja tulee työhaluttomaksi joiksikin tunneiksi.

”Linjuriauto on maantie ässä…” Linjuripolkka ja hieno 50-luvun onnikka elokuvassa ”Rovaniemen markkinoilla” (täällä video)

Jotta tämmöisiä juttuja huomisella Arjen historia -luennolla. Tämmöisiäkin. 🙂

Valokuvaus Yliopistoelämää

Taas kerran sijaistoimintoja

Tiedättekös, tällaisina päivinä kun töissä moneen kertaa mielessään tuskailee opiskelijoiden saamattomuuden, selkeän laiskuuden, [turhan] työmäärästä natisemisen, hutiloinnin, kuuntelemattomuuden, kiinnostumattomuuden, intohimottumuuden, viimehetkeilemyyden, määräajoista piittaamattomuuksien kanssa ja samanaikaisesti miettii, onko itse tullut tiukemmaksi, rutisevammaksi, niuhottavammaksi, vaikkei ääneen marmatakkaan, kannattaisi olla vähän reippaampi omien hommiensa kanssa.

Olen nyt kaksi tuntia ollut aikeissa (ja melkein olisi pakko) valmistella ylihuomista pientä opetussessiota, ja mitä olen tehnyt: muokkaillut kuvia. Kellokuvia, kukkakuvia, lentäviä mattoja, kaikenmoista kivaa. Toissa syksyn Lontoon reissun kuvia Tower Bridgen läheltä…

Ensin muokattu, ja alla se kuva josta lähdin ”tehoste”kuvia tekemään. (Klikkaamalla suurenevat, ja pääset suoraan kuvasta toiseen.)

Näitä värkättyäni alankin muistaa, että olihan niitä sentään ahkeria, aikaansaapia, ajatteliviakin opiskelijoita vaikka kuinka paljon liikkeellä ja seminaarissa. Innokkaita ja valmiita tekemään kovastikin töitä, jotta hyviä tutkielmia ja muita harkkoja aikaansaataisiin.

Pitäisiköhän minunkin siis ryhdistäytyä, ja se pikku esitelmä nyt sitten koota. 🙂

Ruoka ja viini Valokuvaus

Brunssi teki päivästä juhlan

Sunnuntai on ruokapäivä. Usein enemmän kuin muut päivät. Sunnuntai on ulkoilupäivä. Usein enemmän kuin muut päivät. Niin tänäänkin. Tähän mennessä ei ole paljon muuta ehtinyt kuin ruoan ja ulkoilun parissa päivää viettää. No hyvä on aamupäivä kotitöitä ja vähän lukemista.

Kannatti ulkoilla kunnolla reippaasta lumipyrystä, -sateesta, -tuiskusta, -nuoskasta huolimatta, sillä iltapäivällä oli aika brunssille. Chez Jouni Törmänen on ollut pari viikkoa Oulussa jokavuotisella Puistola-vierailullaan, ja tällä kertaa emme menneetkään illalliselle, vaan vasta brunssille tänään. On brunsseja ja on brunsseja. Tämä oli sieltä paremmasta päästä, sieltä huipulta.

Olimme ystävien kanssa, mikä edesauttoi viihtymistä, iloa. Olin taas päättänyt jättää järkkärin kotiin, ja taas tupisin moista päätöstäni, mutta toisaalta voin todeta, että vaikka kuvat ovat vain kännyllä otettuja, makunautintoja heikkolaatuinen kuvaaminen ei vähentänyt.

Sitä paitsi siellä oli erinomaisen hyvä tunnelma. Tuli mieleen seitsemän (!!!) vuoden takainen Milanon reissun yksi Breran alueen pieni ristorante, jossa kävimme lounaalla. Se ei ollut ollenkaan niin hieno miljöö kuin tänään Puistolassa, mutta hyvä tunnelma, ja siihen tänään Puistolan brunssilla päästiin. Eikä vähäisin syy ollut triolla joka soitti hyväntuulista lounasmusiikkia. Pieni juhlahetki helmikuun sunnuntaissa on eletty.

Punajuuririsotto oli erityisesti mieleeni, ja kyllä, kyllä siellä on piparimuruja! Ja oli hyvää! Perfetto!

Chez Jouni oli käynyt Viskaalissa tekemässä lammasmakkaraa… yrttejä, valkosipulia, makua…
Ja metsäkauriin sisäfile oli mustatryffeli-perunamuusin kanssa jotensakin täydellistä.
Brunssi? Niinpä niin. Eikö teillä tällaista brunssia nautita?
Kuten sanottu meidän brunssi on yleensä enempikin
”puurua ja tuoremehua, sitte pulla kahavin kans – jos on. Pullaa siis.” 🙂

Milanon reissusta tuli kaksi asiaa mieleen: siellä minulla oli mukana joululahjaksi saamani Canon 350 D EOS, uusi, ensimmäinen digijärkkärini – olin niin kuvaajaa, niin kuvaajaa. (ehkä kannattaa käydä katsomassa muutama otokseni ( http://www.satokangas.fi/Matka/Milano/Milano_2.htm ) Sikäli lohdullista, että olen edes vähän jotain noiden kuvien ottamisen jälkeen oppinut, olenhan? 🙂

Ja sitten toiseksi: ihan hirmuinen Italia-ikävä ollut viikon.

(Näetkö kuvassa tuon valon, tunnetko lämmön? Ristoranten tuoksu… ?
Klikkaamalla suurenee)