Mitä pääsiäisenä kokkaisi, lammasta vai kanaa, ehkä sittenkin uutena ruokana parsaa Kellogsien kanssa? Jälkiruoaksi kevyt pasha tai kaikkea muuta kuin kevyt New Yorkin juustokakku!
Tein kuvistani ja ruokaohjeista ”Pienen pääsiäisruokakirjasen”. Tavallisia ja vähän erilaisia meidän pääsiäispöydässä olevia herkkuja sinne kirjailin ja kuvailin. Esimerkiksi Lammaspate on ihan ehdoton, nyt kun on vielä Viskaalin kauppa, josta saa erinomaisen hyvää lammasjauhelihaa, ja ”pikahollandaise” parsalle toimii kyllä muulloinkin kuin pääsiäisenä.
Linkin takaa aukeaa pdf-tiedosto, joka pitäisi olla helposti tulostettavissa:
jos/kun tulostat, laita asetukseksi ”vaaka” (landscape), jotta sivut tulostuvat kokonaisina.
Tänään vapaapäivä, joka on kulunut lenkillä, pientä pääsiäisruokakirjasta tehdessä [erinomaisen mukavaa], ruokaa laittaessa, minulla vain lisukevastuu, sillä pehtoori aloitti grillikauden,
Ruoan jälkeen juniori tarjosi kyydin kaupungille; kukkaisiltaan kiiruhduin.
Opinhan kaikenlaista: spiraali on tärkein juttu! Ja opin käsitteen ”tumppukimppu”, sellaisen minä tein. 🙁
Kukkakurssilta suoraan bakkanaaleihin: eka vuosikurssin fuksit järjestävät kestit, joissa on kotiviiniä (vuosien kokemuksella väittäisin ettei ollenkaan pahimmasta päästä tänään) ohjelmaa antiikista. Bakkanaalihenkeen. Jo vain oli.
Ja fukseja oli mukana paljon: 29/42. Henkilökunnan osallistumisaktiivisuus huonompi; noin 2/20. Olin siis toinen noista. Bakkanaaleihin kuuluu että fuksit esiintyvät, laulavat, parodioivat opettajia jne. Tänä vuonna poikkeuksellisen paljon fukseja mukana, hyvät bilheet olivat. …
Minusta ei nyt ollut tehty pariodiaa, mutta paljon taas opin, itsestäni opettajana, opiskelijoista oppijoina.
Kotoa lähtiessä ajtattelin, ettei kiinnnosta kukkakurssi ja ettei kiinnosta bakkanaalit. Molemmat kiinnostivat, molemmissa opin, molemmissa kiinnostuin, molemmissa sain palutetta.
Ei YHTÄÄN merkintää kalenterissa tälle päivälle. Ei yhtään. Lieneekö ensimmäinen tällainen arkipäivä tälle vuodelle? Ihan sama, joka tapauksessa laitoin eilen illalla kellon soimaan puoli kahdeksaksi – ja heräsin klo 5.20! Eihän tällaista kannata ajatella tappiona. Ei kannata, mutta kyllä minä lievästi ilmaisten tupisin. Hieman reilummin ilmaisten manailin. Ja tosiassa kiroilin suihkussa, jolloin kello oli 5.28!
Asioiden näin ollen, olin pari tuntia ennen töihin menoa ehtinyt aloittaa kuvaprojektin, jota jatkoin iltapäivällä ja tulen jatkamaan varmaan yli viikonlopun. Kyse on menneeseen paluusta, vanhojen kuvien läpikäymisestä. Omaan(kin) (työ)historiaan liittyvien kuvien etsimisestä ja valitsemisesta. Mikä tarkoittaa hulahtamista 1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja vielä 2010-luvulle. Kuten elokuvissa, elämä soljuu kuvina ohi. Näytin monia menneitä kuvia kollegoille, eikä se ollut vain yksi, joka sanoi, että ”olet tuossa ihan S:n [tyär] näköinen”. Eikös se kuitenkin ole niin päin, että lapsi on vanhemp(i)ensa näköinen? No myönnettävä on — ehkä todellakin meissä on samaa näköä.
Ja nyt varoituksen sana: kasari-lookia on tulossa.
Kuvissa olemme tyttären kanssa molemmat ”oman värisiämme”. Aika saman värisiä luonnostaan? Molemmilla kiharat luonnostaan. Ihan samanikäisinä ollaan kuvissa.
Minä olin Oulussa historian laitoksella, melkein valmis maisteri, lapsi on ollut maisteri jo melkein vuoden, ja kuvassa on Meksikon Monterreyn keskuspuistossa viime sunnuntaina. Niin se maailma muuttuu…
Kaikista vanhoista kuvista näen ilmeet, kuulen äänet, tunnen tupakan tuoksun, muistan arkuuden, tiedän tapahtumien taustat, tulevaa en niissä edes ajattele.
Kuvat kertovat ja näyttävät paljon enemmän kuin ensin luulisi: kuvien takana on muistot, kysymykset ja joskus vastauksetkin… Huomaan että jo vuosikymmeniä sitten kuvat ovat olleet minulle tärkeitä.
Tämän menneessä elämisen keskeyttää työpuhelu, toinen ja kolmaskin. Eilinen sähköpostikeskustelu vaihtuu elävämmäksi, puhelimessa on helpompi keskustella, tulee ilmi nyanssit, sävyt, tulee helpommin ilmi ironia, sarkasmi ja sanomisen tarkkuus. Äänenpainoilla, naurahduksilla, pienillä hiljaisilla hetkillä on merkityksensä. Epäröinti ja vastaansanominen, myötäsukaisuus ja yhteinen ymmärrys ovat helpompia puhuttuna kuin kirjoitettuna.
Luulen että saan sanomiseni paremmin perille puhuttuna kuin kirjoitettuna, vaikka kirjoittamiseen olisi pitänyt jo oppia. Paremmin, rohkeammin uskallan sanoa kuin kirjoittaa.
Illansuussa kotiruokaa, – gourmettia kuitenkin. Jälleen uusi kuharuoka, lupaan palata ohjeen kera asiaan, ja kuohuva. Itävaltalainen kuohuva, ei-niin-edullinen. Pehtoori moitti pliisuksi, minä pidin. Grüner Veltlineristä tehty tyylikäs skumppa ei ole edullisimpia, mutta olisin valmis maksamaan tästä toistekin sen reilut 16 euroa.
Itävaltalaisluostarin tarhoilta kerätyistä rypäleistä on tehty kelpo kuohuva. Tuota nimeä jäin miettimään: Mathäi. ÄÄ. Mistä saksan kieleen tulee ää. Tarkoittaako tuo jotain? Tietääkö joku?
Nousevan auringon vaakasuora paiste töihin ajellessa. Parkkipaikalla linnunlaulu. Asfaltti liukkaan jään sijaan.
Ne odotetut professuurilausunnot on tulleet. Tai siis tuli vain yksi: yhteislausunto, mikä on harvinaista. Ja harvinaista on, että lausunto tuli ajallaan. Harvinaista ei liene se, että ulkopuolisten arvioitsijoiden kanta hakijoihin ja näiden ansioihin eivät vastaa oppiaineen omaa mielipidettä. Vastaa osin kyllä, mutta muutamilta osin ei todellakaan. Minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli, että lausunnot tulivat ajallaan, mikä mahdollistaa sen, että minun määräaikainen professuurini todellakin loppuu kesällä ja palaan omaan pestiini: ”lepäävä yliopistonlehtori” muuttuu aktiiviseksi. 🙂 Toivottavasti.
Eväiden unohtamisella kotiin on puolensa; ymmärtää esittää naapurikäytävän kollegalle, ystävälle, lounaskutsun.
Sähköpostikirjeenvaihto voi olla hyvinkin innostavaa, melkein kuin paras keskustelu, mutta se voi myös viedä mehut. Argumentointi nopeasti – puolin ja toisin. Taustatiedon hakeminen nopeasti, sanavalinnat tarkasti, kysymysten formulointi selkeästi… Mielenkiintoista. Ehkä eilisen iltapäivän ja tämän aamupäivän aikana käyty pitkä, monipolvinen sähköpostikeskustelu johtaa jopa muutoksiin ja jopa ihan tuntuvaan taloudelliseen hyötyyn. Vakaasti uskon, että olen kuukausi/vuosipalkkani edestä työni tehnyt. 🙂 Katsotaan nyt. Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.
Illalla (mielenkiintoisen, poikkitieteellisen) seminaarin loputtua teki hirmuisesti mieli leipää. Eilen töiden jälkeen vein äidille Subwayn patonkileipiä ja tänään olisin halunnut kotiin tullessa sellaisia. Linnanmaan ja kodin välillä/lähistöllä ei ole Subwaytä, joten ajelin Prismaan ja hain vesirinkeleitä! Ihanaa höttöruokaa. Ja kävinpäs sitten myös Alkossa kun kerran kulkureitille sattui. Siellä oli monta australialaista uutuutta, ehkäpä jo huomenna palaan asiaan. Pikkunarsisseja oli tarjouksessa. Tietysti niitä. Minä pidän niistä kovasti – vaikken keltaisista kukista pidäkään. Ristiriita. Ei, ei ole. Narsissit ei ole keltaisia kukkia, ne on ulkokoristeita.
Juna/bussilippu Saariselälle ostettu ja kesän toinen lomamatka (Alppi-vaellusviikon lisäksi) varattu: elokuun lopun viikonloppu vietetään Savon sydämessä. Kuopiossa on Paistinkääntäjien suurkapituli. Sinnehän sitä.
Minulla on uusi vaatehuone! Tai siis nyt vihdoin oli tulleet Elfan korit, jotka pehtoori tilasi jo kolme viikkoa sitten, ja asensi tänään. Nyt on roti vaatehuoneessa. Hieno homma.
Nyt haen jäätelöä! Ja ryhdyn kutomaan. Istun takkahuoneessa, syön jäätelöä ja kudon. Samalla mietin, millaisen pääsiäisruokavihkosen yrittäisin viikonloppuna koota. Viikonloppuna on aikaa, vaikka onkin kukkasidontakurssi ja bakkanaalit.
On niitä iltoja, jolloin istun koneen ääreen miettien, minkä ihmeen vuoksi tällaiseen bloggaamiseen olen koskaan ryhtynyt: nyt ei ole mitään sanottavaa.
Ja kuvinakin noita iänikuisia tulppaaneja, – viikosta ja vuodesta toiseen tulppaaneja ja muita samankaltaisia kuvia. …
Eilisen aprillipostauksen huikea suosio (liki 500 klikkausta = liki kaksinkertainen normaaliin tiistaihin verrattuna) pisti miettimään, että voisi postailla enemmän ajankohtaisia juttuja tänne. Ja kun hieman yksioikoinen näissä ajatuksissani olen, ensimmäisenä tuli tietysti mieleen ruoka.
Jotta olisikohan kiinnostusta jos koostaisin keittokirjojeni ja blogin aika massiivisesta reseptiikasta postauksen nimellä ”Pienet ja vähän suuremmatkin ruokavinkit pääsiäisen ruokapöytään”?
Ehkä ensi viikonloppuna, seuraavana viimeistään saattaisin saada aikaiseksi. Juustokakku, mämmiä uudella tavalla, pääsiäistipu alias keltaista broileria tai lammaspaistin ykköslisuke? Jos oltaisiin facebookissa, kirjoittaisin, että kymmenen tai viisikymmentä tykkäystä niin sitten kokoan, mutta kun tämä on tämä minun monologini, jota kaiket illat harjoitan, niin eihän sellaista voi kirjoittaa… mutta joskinlaisen markkinointitutkimuksen haluaisin tehdä. Teidän lukijoiden vastattavaksi pieni kysely
Sitten mietin sitäkin, että mikä merkillinen tarve minulla on saada lukijoita tänne? Tämähän on minun oma henkilökohtainen vuodatukseni, muistiinpanojeni paikka, päiväkirjani, … mutta … mietin taas että ei kukaan täyspäinen ihminen postaile liki 3000 juttua nettiin ihan vaan omaksi ilokseen. Vai postaileeko? Ja kuitenkin vuorovaikutus, vaikkei niin hirmu vilkas olekaan, on mukavaa…
Ruokajuttuja on kyllä tulossa. Pehtoori osti minulle pari viikkoa sitten ”Safkaa maanantaista perjantaihin” -kirjan ja viime perjantaina tullessani töistä oli kotona odottamassa Tomi Björckin kirja.
Yrittääkö mies vihjailla, että arkiruokaa voisi vähän varioida? Yritti tai ei, molemmista kirjoista on yhdet helpot, hyvät ohjeet testattu. Tulette kuulemaan niistä vielä.
”Aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle!”
– Miksi juuri silliä, miksi kuravettä? ”Kuravettä” lienee ”käännösvirhe”: aprillausperinne kun on tullut Suomeen Ruotsin kautta (kuten suunnilleen kaikki muukin) ja siellä jo 1700-luvulla aprillipäivän kepposten päälle rallateltiin pilkkalorua ”April, april, din dumma sill, jag kan lura som jag vill”. ”Kan lura” (~ petkuttaa, huiputtaa) on vääntynyt kuravedeksi. Aprilli-sana on luonnollisesti kuukauden nimestä (ransk., ~avril).
Tuo ”silli” onkin vähän monimutkaisempi juttu. Monissa kulttuureissa aprillattua pilkataan kalaksi ja ”aprillikala” tunnettiin jo antiikin roomalaisissa kevätjuhlissa; niihin liittyi perinne, että rahvas heitteli mätiä kaloja ylhäisön päälle. Mutta tämä hieman arveluttavalta tuntuva hauskanpito ei liittynyt mitenkään tarkasti huhtikuun ensimmäiseen.
Kala-sana liittyy myös ranskalaiseen aprilliperinteeseen. Ranskassa aprillipilan kohde on ”poisson d ´Avril” eli huhtikuun kala, ja Ranskassa ja Italiassa kai vieläkin kiinnitetään toisten vaatteisin paperista leikattuja kalojen kuvia.
Antiikin jälkeen seuraava ajoitettu vaihe perinteen synnyssä on löydettävissä 1500-luvun jälkipuolen Ranskasta, jossa tuolloin oli käytössä vielä erilaisia kalentereita ja osassa Ranskan maakunnista käytettiin edelleen vanhaa, osin juliaaniseen kalenteriin perustuvaa tapaa, jonka mukaan vuosi vaihtui maalis- ja huhtikuun vaihteessa. (Muistanette jutun kalenterikuukausien nimistä ja numerojärjestyksestä, – se on täällä.)
Kun sitten Ranskan kuningas Kaarle IX (joka ei ole se sama Ruotsi-Suomen kuningas, joka seikkaili Nuijasodassa ja joka Albert Edelfeltin taulussa herjaa Klaus Flemingin ruumista) teki kalenteriuudistuksen koko valtakuntaan, tarkoituksena oli, että kaikki aloittavat uudenvuoden ensimmäisenä tammikuuta, ei ensimmäisenä huhtikuuta. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet, eivät tienneet tai osanneet siirtyä uuteen järjestelmään, vaan pitivät kiinni vanhasta käytännöstä ja juhlistivat vuodenvaihtumista huhtikuun ensimmäisenä, minkä vuoksi heitä sitten pilkattiin tyhmiksi: ”poison d´Avril”.
Suomeen aprillaus rantautui ensimmäiseksi Lounais-Suomeen. Kustaa Vilkunan ”Vuotuinen ajantieto” -kirjassa kerrotaan, että Suomessa vanhin kirjallinen tieto aprillipilasta on vuodelta 1800, jolloin Hämeen läänin Kurjalan kartanon 13-vuotias neiti oli kirjoittanut päiväkirjaansa:
Tänään olen narrannut mamselli Fortelinia siten, että kirjoitin kirjeen aivan kuin se olisi ollut rva Lindholmilta, siihen oli merkitty ensimmäiseksi ´aprill´.
Kurjalan kartanon neiti ei varmaankaan ollut Suomessa ensimmäinen aprillaaja, ja tiedetään, että (mätä)kala -huumori on kuulunut suomalaisenkin säätyläistön harrastuneisuuteen: kartanoiden ja puustellien välillä ei 1700-luvulla ollut mitenkään tavatonta lähettää aprillipilan nimissä mätä kala paketoituna naapuriin, — – ”aprillia, syö silliä…
Digitaalisen sanomalehtiarkiston kautta löysin aprillipäivään liittyviä pikku-uutisia jo 1800-luvun alkupuolella, mutta varhaisin Ouluun liittyvä oli sanomalehti Maamiehen Ystävässä 15.4.1854 ollut uutinen, jonka mukaan Oulusta käsin oli kyselty, mitä ne ”kirpun rihmaset” ovat. Edelleen todetaan, että huhtikuun ensimmäisenä on ”tapana narrata toisiaan juoksentelemaan, niin kutsuttua aprillia”.
”Aprillin juokseminen” olikin (ja on kai vieläkin) aika yleinen tapa, jolla erityisesti lapsia on petkutettu. Lapsia ja nuoria on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla juuri huhtikuun ensimmäisenä kehotettu (juksattu) hakemaan naapuritalosta esimerkiksi reikäleivän tulppaa, repunlestiä, lapikkaannousua, puukengän siemeniä, keltaista kiusaa, ja ties mitä. Kun hakumatkalle lähetetty sitten palasi tyhjin toimin, oli aprillilorun aika.
”Aprillia, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle”
Oma lukunsa ovat sitten lehtien ja muun median aprillipilat, mutta niistä sitten kirjoitan joskus toiste.
Tällä hetkellä Meksikossa asuvalta tyttäreltä kyselin, onko siellä aprillipäivää? – On, mutta se on joskus marraskuussa.
Sen historialliset juuret siis tuskin juontuvat antiikin Roomasta ja 1500-luvun Ranskasta.
(Lähteet: Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto Juhlat alkakoot! – Vuotuisia tapoja perinteitä. Toim. Anu Seljavaara, Päivi Kärjä Otavan Suuri maailmanhistoria Digitaalinen sanomalehtiarkisto Almanakka 1800, Almanakkatoimisto)
Hiljalleen laittauduin töihin, aamukahvipöydässä lueskellen, kauppalappua pitkään kirjoitellen, … vaikutti hyvin levolliselta, totta puhuen vähän turta olo. Meikkasin huolellisesti, mietin samalla, miten päivän luentopätkän aloittaisin. Sitten tuskainen vaatteiden etsiminen: kolmannet kelpasivat – ja sitten koko päivän töissä oli sellainen ”remontoimaan menossa” -olo. Farkut ja virttynyt villatakki oli ehkä sittenkin se huonoin harkituista vaihtoehdoista. No, ihan sama.
Töissä vähän kuin puoliunessa, … kirjoittelin vastauksia sähköposteihin, jäin kuuntelemaan opiskelijoiden jutustelua käytävässä, ja yhtäkkiä tuli ihan hurjan vanha olo. Tein tenttikysymykset, etsiskelin avaimiani, totesin, että eväänä olleesta omenasta ei tullut kuin paha mieli – huono oli, pahaa, appelsiineja olisi voinut syödä toisenkin. Kuuntelen kun pari kandilaista käy purkamassa ahdistustaan.
Luento – tai paremminkin parituntinen opinto-ohjausinfo sujui, heräsin tähän maailmaan, minustahan on mukava luennoida, mutta tavoistani poiketen hyvin rauhallisesti sain tietoa jaettua, kysymyksiin vastattua. Ei mitään suuria intohimon, vaahtoamisen pätkiä, levollisesti asia eteni, mikä tuntui mukavalle. Ja se vanhan olokin meni ohi. 🙂
Kävin tiedekunnassa, olisin kysellyt, joko professuurilausunnot ovat tulleet, tänään kun oli määräpäivä niille, mutta en löytänyt ketään, kuka olisi tiennyt.
Niin tahtoo nykyään yliopistolla käydä aika usein, – sikäli kuin opiskelijoita on uskominen. Sanoivat, ettei juuri kukaan tiedä muusta kuin juuri ja juuri omasta jutustaan. Arjesta ja käytänteistä ei tiedä juuri kukaan. Taitaa se niin olla.
Sähköposteista voisin kertoa…
… ja ennen kuin ryhdyn tätä liki flegmaattista päivääni tähän enempää sepustamaan, lopetan. Tylsäksi käy tämmöinen!
Huomenna aprillipäivä! Kerron aprillista! Sen historiasta. Se ei ole tylsää se. Siispä huomiseen, hyvät ihmiset!
Kesäaikaan siirtyminen ei ole urputuksen paikka, päinvastoin. Nyt sisäinen kelloni on samassa ajassa virallisen kanssa. Jo pari viikkoa olen itsekseen heräillyt viideltä, kuudelta viimeistään, vähän niin kuin tuntia liian aikaisin. Nyt olen maailman tahdissa. Jostain lehdestä, nettisaitilta luin kolumnin, jossa kirjoittaja totesi, ettei tunne aiotakaan, jonka mielestä kellojen siirtely on hyvä tai edes siedettävä juttu. No minusta se on. Ainoa mikä tässä kesäaikaan siirtymisessä riepoo, on, että tässä häviää tunnin vuorokaudesta. Niitä kun ei ole ollenkaan liikaa ja nyt ”ite-eestään” tunti häipyy. Okei, saahan sen syksyllä takaisin, mutta ilman korkoja. 😉
Kesäajan aloitin aamusella lähtemällä rutskuille Hietasaareen ja Nallikariin. Olosuhteet moiselle erinomaiset. Rutskuilla oltiin aina pentuna. Rutskuilla voi olla keväisin ja syksyisin. Onko sellaisia, jotka eivät ole olleet? Varmaan kaikki ovat olleet, eri nimellä vain. Rutskuilla lienee vain Oulun murretta, mitä se on muualla Suomessa?
Klikkaamalla kuvat isommiksi, näet miten kaunista voi olla. Siellä kontallani kuvailin ja tunsin itseni ihan tavattoman älykkääksi. Rannoilla oli monta lintujen tarkkailuporukkaa (tuttukin pulputtamassa… 😉 ), ja luulen kuulleeni että joku poppoo oli jo peipon nähnyt. Voikohan se olla mahdollista? ”Puoli kuuta peipposesta …” Ehkä kuulin väärin.
Minä en lintuja tunne, enkä kuvaa… jäitä ihailin.
Meren jäältä Hietasaaren metsätaipaleille. Reilun kuukauden päästä tälle reitille ei allergisen nenäni kanssa ole asiaa..
Pitkästä aikaa kääpä-kuvausta (ks. asiasta enemmän) . Aika laaja yksilö löytyi.
Nämä ihan perinteisiä, enemmän kuvassa kiinnittyy ns. bokehiin, jonka onnistuin tallentamaan. Niin halusinkin.
Kevään valo sinänsä on ilon aihe.
Puutarhan kautta vielä ajelin kotiin. Iltapäivällä yrtti- ja ruokapuuhia, huoltoa kaikenmoista. Pari ruokakokeilua, palannen asiaan.
Meni se. Seminaaripäivä vei. Kovin ovat erilaisia tohtorikoulutettavien aiheet, aikeet ja aivoitukset. Siinäpä se on, siinäkin, työni rikkaus: ihmiset, historia ja ajatteleminen. Oppiminen ja ohjaaminen, niistä molemmista saatava ilo ja onnistumisenkin tunne.
Sitä ei ehkä kokematon ymmärrä, eivätkä ehkä vielä kaikki tutkimustyönsä alkutaipaleella olevat hoksaa, kuinka tärkeitä ovat ne hetket ja tilanteet, joissa omat, kuukausikaupalla yksin puurtamisen aikana kehittyneet ajatukset, argumentoinnit ja niiden auki kirjoittaminen on tuotu muille luettavaksi ja kommentoitavaksi.
Se vertaistuki: ”- Ai, en olekaan ainoa, jota tämä puuha ahdistaa? – Hienoa, olen saanut sanotuksi mitä halusin. – Aivan, tuo mitä sanoit, voisi todellakin olla hyvä näkökulman laajennus… jne.”
Tutkijankammiosta ulos uskaltautuminen luo vuorovaikutusta, jolla on ajatteluun ja uuden löytämiseen kehittävä vaikutuksensa. Hyvä sellainen.
Olen vakuuttunut että jokakeväisen kaksipäiväisen seminaarin anti on tärkeä … Jos minusta on kiinni, perinne jatkukoon. Kaikkine riitteineen.
Iltapäivän lopulla Lasaretista suoraan kaupungille, ja Sokeri-Jussiin. Tänään oli aikaa juhlia nuorenparin synttäreitä. Olivat valinneet ruokapaikaksi Sokeri-Jussin, jossa parhaillaan vierailevana tähtenä lähiruokalähettiläs Markus Maulavirta.
Menu oli aika rustiikkinen, mutta mikäs sen paremmin Sokeri-Jussiin ja lähiruokaan sopisikaan. Chef Maulavirta oli itse paikalla, ja kävi sekä pää- että jälkiruoan myötä juttelemassa pöydässä. Yhdessä totesimme, että onneksi ”Nouvelle cuisine” pienine piperryksineen on aika lailla ”förbi”. Me testasimme sekä kuhan että poron ja me kaikki olimme erinomaisen tyytyväisiä. http://www.sokerijussi.fi/pdf/sokerijussi-mmmenu.pdf
Poislähtiessä tyventä. Merkillisen varhaista kevättä. Sinisen sävyjä. Väsy. Kylläinen. Lauantai-ilta. Vapaailta. Levollinen olo. Siitä huolimatta että tiedän, että sunnuntai ei tule kestämään iltaan asti.
Tultiin porukalla meille, tyttärelle Meksikoon viesteilimme, yritimme saada kadehtimaan mukavaa ”live”kanssakäymistä, vihjata että tulisi pois. Tulisi kotiin. No, ei vielä rientänyt matkatoimistoon hankkimaan lentolippuja Suomeen.
Maaliskuunkin on kohta mennyt. Haittakse? – Ei haittaa, ei.
ja Pohjanmaan asutuksen synty, Kainuun vähäväkisten elämä 1800-luvulla, Suomen ja Japanin kauppasuhteet II ms:n jälkeen, lestadiolaisuuden julkisuuskuva 1960 – 1985 ja paljon muuta (ainakin minun mielestäni mielenkiintoista)? Miten kuvat ja nuo teemat liittyvät yhteen?
Liittyvät yhteen siten, että noista kaikista aiheista keskusteltiin kuvien maisemissa, Oulujoen rannalla Lasaretissa. Oli historian tohtoriseminaaripäivä. Stålhberg-salissa päivä kului joutuisasti. Meitä oli melkein parikymmentä. Vietin työpäivän ajatellen, keskustellen noista aiheista, – ja miettien.
Miettien kaikkia tohtorikoulutettavia, ja sitä, miksi ovat hommaan ryhtyneet? Mikä ajaa nuoria ja vähän vanhempia ihmisiä ryhtymään vuosiksi (humanistisen, käytännöllisesti katsoen palkattoman) tutkimustyön pariin?
Koetin reflektoida omaan tutkijanuraani? Miksi minäkin joskus tuohon ryhdyin? Vieläpä aikana, jolloin ei mitään erityisiä ohjaus- ja seminaarisessioita ollut, ei tukea, ei tutkimusyhteisöllisyyttä? Vaikea muistaa, ymmärtää tai ehkä ei sittenkään niin vaikea muistaa: oli vaan niin hienoa ekana, itse, löytää, kirjoittaa, hoksata, tehdä tiettäväksi, havaita ongelma ja ratkaista se. Saada aikaiseksi, pystyä siihen, tehdä ja suorittaa, löytää vastauksia. Ehkä senhetkisessä positiossani odotukset olivat sellaiset, etten edes kyseenalaistanut, onko minun tehtävä tai onko minunkin mahdollista tehdä väitöskirja.
Olisiko tässä ajopuuteorian paikka? – Siis että ajauduin tekemään väitöskirjan? Ehkäpä juuri niin. Ajopuu, mutta ei haaksirikko. 🙂
Työhön liittyvä, yleistä hilpeyttä aiheuttanut, juttu on yliopiston tietojärjestelmissä oleva työtehtävieni määrittely. Minun kohdallani ”virkamäärittelyssä” lukee näin:
Koskapa työsuhteeni tila on tällä hetkellä tuo ”aktiivinen” on otettava huomioon, että huomenna seminaari jatkuu ja että minulla on heti aamusta kommenttivuoro, joten on ryhdyttävä kommentoinnin viimeistelyyn. Ei auta olla ”Lepäävä”. 😀
