Tuulestatemmattua

Eikä rapujuhlia – mutta juhlaa ja katkakeittoa kuitenkin

Miten tässä näin kävi? Mikä se aamulla naksahti, että torilla käydessäni aiottu simppeli, laidunkauden-lopettajais-kasvislasagne-sapuska vaihtui aasialaiseksi viiden ruokalajin dinneriksi?

Aamulla, pitkään (huonosti) nukuttuani, katselin sääkarttoja ja totesin, että ei ole mitään syytä jättää lenkkiä väliin; siis autolla kaupungille ja auto parkkiin, tepastellen tunnin kierros silloilla, saarilla, kaduilla ja sitten torille ja halliin hakemaan tarpeita kasvislasagneen, ja kotiin palattuani hoksaan, että korissa on sitruunaruohoa, korianteria, katkarapuja, graavilohta, riisiviinietikkaa, … Aasiaanhan se on menossa tämän päivän menu!

Ja kunpa olisinkin tyytynyt tekemään thaikeittoa ”jokaviikkoiseksi sopaksemme” ja sen lisäksi vähän sushia, mutta ehei. Joku naksahti, ja niinhän siinä kävi, että kun pikkuperhe neljäksi tuli syömään oli kaikenmoista aasialaista pöydässä: thaimaalaista katkarapukeittoa, japanilaista sushia, kiinalaisia (?) kevätrullia ja korealaista salaattia ja jälkkäriksi eilisen viinimaistelun jälkkärin innoittamana vadelmia ja lakritsikermavaahtoa.

Eihän se ihan näin pitänyt mennä, ja kyllähän sitten päivällisellä oli muutakin yllättävää, mm. samppanja, jolla on tarinansa. Juniori se osaa yllättää… 🙂

Istuksimme kauan ruoan ääressä ja sen jälkeenkin.

Apsu höpötteli omiaan, auttoi mummia täyttämään tiskikonetta, puhua pulputti. Oli oma ihana kaksivuotias.

Taittinger 2006 kului, ja maistui loppua kohti aina vain paremmalta.

Thaimaalainen katkarapukeitto

3 rkl seesamiöljyä
2 rkl raastettua inkivääriä
½ punainen chili
3 valkosipulinkynttä
2 sitruunanruohonvartta
1 rasia herkkusieniä
1 paprika
1 tl punaista thai-curry tahnaa (tämä vaatimaton määrä oli meille hyvä, … talvella voi kyllä tuplata tai triplata…)
4 dl kookosmaitoa
4 dl kanalientä
1 limen mehu
1 tl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl kalakastiketta
reilusti korianteria
200 g katkarapuja

Pilko valkosipulit, chili ja inkivääri. Poista sitruunaruohon uloimmat, puumaiset osat ja pilko pehmeämpi sisäosa. Paista öljyssä muutama minuutti.

Lisää sekaan sienet ja sitten paprika ja paista vielä muutaman minuutin ajan. Lisää joukkoon currytahna ja sekoita hetki. Lisää kanaliemi ja kookosmaito. Kuumenna ja lisää lopuksi (sulaneet) katkaravut.

Mausta kalakastikkeella, sokerilla, suolalla, limellä ja tuoreella korianterilla.

Ja tässä muut ruoat (poislukien kevätkääryleet jotka eivät kovin kuvauksellisia olleet…

Tämän ohje on täällä…

Ja sitten tämä jälkkäri, johon idea eiliseltä. Vadelmia ja oheen tymäkkää kermavaahtoa, jonka sekaan on sekoitettu (suola)lakritsikastiketta. Koristeeksi vähän marenkihippusia, kurkkuyrttiä ja vaniljarouhetta. Annoskuvassa on kermavaahtoa ihan naurettavan vähän, mutta onneksi ”livenä” sitä oli lusikoitavissa paljon lisää…. Ja onhan hyvää!

Ruoka ja viini

Kotiperjantain illalla viininmaistiaisissa

Hyvin pitkälti on niin, etten ole saanut tänään aikaiseksi mitään.

Ja se kyllä harmittaa, että olen antanut kylmähkön, pilvisen ja sateen tuhruisen sään olla mukamas päteävä tekosyy lenkille lähtemättömyyteen. Mutta turha enää rutista, kun laiskottelu on tosiasia. Tavalliset viikon poissaolon jälkeiset hommat sentään olen hoidellut, mutta väliajat surffaillut ja laitellut kuvia. Jäämeren reissun kuvat sentään jo perattu, huomenna muokkaus.

Mökkiviikon kuvista on julkaisematta vielä sarja tupasvilloista. Niitä oli nyt ehkä enemmän kuin olen koskaan ennen nähnyt. Tunturien juurella, soiden reunoilla tosi paljon, kaukaa katsottuna näytti kuin olisi ollut lunta, niin valkoisena maa niistä paikka paikoin oli.

Se on jotenkin viehättävä. Valkoiset tupsut eivät ole kukkia, vaan ovat muodostuneet vasta kukinnan jälkeen. Näitä kehäsukkaita on kymmenkunta per kasvi. [ja ihan suoraan Wikipediasta tämmöistä opiskelin. :D)

Se on oikeastaan tyvenelläkin tuulisen näköinen. Siksi mitä paras tämän blogin bannerikuvaksi.

Ilta ei mennyt turhanpäiten tietokoneella notkuessa, vaan meillä oli pitkästä aikaa viininmaistiaiset. Karjasillalle kokoonnuimme.

Nykyisinkin tavatessamme puhutaan viinistä, ruoasta ja matkoista, yhä vähemmän töistä, mm. sen takia, että meistä viidestä yliopistolaisesta neljä on jo pois Linnanmaan arjesta, ja viimeinenkin pian. Ja melkein kaikki ovat työuransa jo tehneet ja melkein kaikilla on jo lastenlapsia, joten elämänpiiri on muuttunut ja jutut sen myötä.

Mutta toki viini on se meitä ensisijaisesti yhdistävä tekijä. Tai kyllähän ystävyys on tässä pian 30 vuoden aikana vähintään yhtä tärkeä syy tapaamisille.

Tulipahan taas todettua, että eivät ole Ranskan viinit (pl. Alsace ja Champagne) minun ykkössuosikkejani, ja yksi iso syy siihen on se, että ne vaan on niin vaikeita oppia. Luokitukset, rypäleet, alueet, appellationit ja ennen kaikkea maku! Ne vaativat aina ruokaa seurakseen, – maistelussa hienotkin viinit jäävät ymmärtämättä. Tällaisella noviisilla ainakin.

Toki me saimme ruokaakin. Palsternakkasalaattiin tulette vielä törmäämään täällä …

~~~~~~~~~~~~~~

Niin ja hei, kaikki! Kesäkuvakilpailuun osallistumisaikaa on vielä koko viikonloppu! Voittaja ei suinkaan vielä ole selvillä! Ja jo osallistumalla voi voittaa. KLIKS!

Lappi Valokuvaus

Paluu alas

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Oli aika palata Lapin aurinkoisesta ruskasta kohti Oulua, kohti kotia, kaikkea hyvää ja velvoittavaa, joka täällä on, – kohti syksyn sateita?

Hangasojan aamuun heräsin aikaisin. Aikaisin huolimatta siitä, että viime yönä seisoskelin mökkipihalla vielä puolen yön aikoihin odotellen ennustettua ”revontulimyrskyä”, joka ei sitten koskaan tullut. Tunteroisen kuljeskelin yksikseni purolla ja mökkitiellä kameran ja jalustan kanssa. Oli pikkupakkanen ja mahdottoman kirkas täysikuu. Ja luonnollisesti aika epätodellinen olo.

Otin heilautuskuvia kirkkaasta kuusta, heiluttelin kameraa pitkällä valotusajalla ja piirtelin kuvioita. Monenlaisia kuvia sain käyttäen kuuta siveltimenä. Nyt osaisin ehkä ottaa parempia, mutta tässä viimeöiset nähtäväksi.

https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2017/Kameran+heilautus/

Kuvasarjan lopussa (klikkaile oikean reunan nuolesta) on sitten toisenlaisia ”tahallisia” heilautuksia. Kaksi vuotta opiskelijana, ja vuosikausia muuten vaan, olen opetellut ottamaan tarkkoja, syväterävyydeltään huoliteltuja, tarkoituksenmukaisia kuvia, ja nyt sitten tämmöistä tahallista epätarkkuuskuvailua. Noh, kaikkea on kokeiltava.

Aamiainen eksnaapureiden kanssa Myötätuulen pirtin pöydän ääressä kohtuullisen vaatimaton; ei extempore synny mitään Sara La Fontaine -kattauksia (vrt. heinäkuu), mutta puuroa ja piirakkaa toki löytyi. Yhdeksän aikaan esknaapurit jättivät Hangasojan, ja me tuntia myöhemmin.

Vajaat kahdeksan tuntia myöhemmin jo istuin olohuoneessa Apsu sylissä lukien Herra Hakkaraista. Oli hyvä palata.

Lappi Ruoka ja viini

Yllätys mökkipäivään

Meidän kahden hengen ”time-managerissa” (muistatteko niitä oli joskus vuosituhannenvaihteessa kaikilla kiireisillä, varsinkin bisnestä tekevillä) oli tälle päivälle ”plan” viettää mökkipäivä. Puuhastella pieniä, poimia marjoja, etsiä sieniä, täytellä mökillä kaikki puukorit ja -kolot, vähän asetella mökkejä ja tienoota siihen malliin, että seuraavan kerran kun tullaan on jo ehkä lumi maassa. Ehkä tehdä pikkulenkki Rönkönlammella, enimmäkseen kuljeksia, oleilla.

Aloitimme nukkumalla melkein kahdeksaan! Jee! ja starttasimme hiljalleen, käynnistyimme kuin dieselit… Ja päätimme aloittaa käymällä kylillä tankkaamassa, viemässä roskia, piipahtaen Partioaitassa (melkein ostin itselleni lenkkihousut Ouluun, mutta ajattelin, että sittenkin edelleen kuljettelen ”shoft-shellejä” eestaas ja säästän hyvinkin toistasataa euroa, kun en osta). Ja yhden lampareen reunalle ajelimme: meitsi luontokuvaaja kävi kuvailemassa tupasvilloja kun henk. koht. safööri alias Pehtoori odotteli autossa. 😀

Kaunispään huipulla käväisimme (autolla) kahvilla ja sitten mökille. Ja mikä ilon päivä olikaan, kun näimme, että vihdoinkin – monen vuoden aikeiden ja tienhoitokunnan kokousten jälkeen – mökkitietä oltiin korjaamassa. Loppuu pottupellossa ajelu!

Sitten saimme päivällisvieraita!

Muitakin kuin nämä kotiporoparttion kaksi rohkeinta hirvasta…. 😉

~~~~~~~~~~~~

Puolelta päivin pihalla onkin yhtäkkiä tuttu auto! Eksnaapurit: ”Ohi ajellessa ajateltiin piipahtaa”.

Nämä ikinuoret (pian 80 v.) ovat olleet ruskaretkellä käsivarressa ja Norjassa ja matkallaan Sallaan (tietämättä, että ollaan täällä) ajoivat pihaan. Eipä tarvinnut kauan houkutella, että jäivät yökuntiin.

Ensi alkuun lähdimme L:n kanssa lähimetsään poimimaan kaarnikoita (~ variksenmarjoja). Tunnissa puolitoista litraa saimme poimituksi, ja muutaman kilometrin kauniita mäntykankaita kävellyksi, kuulumisia vaihdelluksi. Palattua olivat miehet saaneet notskiin tulet ja oli lounaan aika: pororyynärit toki maistuivat.

Iltapäivä leppoisaa oloilua, pientä puuhastelua, vaivihkaa mökin talviteloille asettelua, sähköjen palautumisen odottelua (olivat mökkitien remppaajat – hups – jonkun kaapelin katkaisseet) ja kaarnikkahyytelön teko. Nyt on omatekoista herkkua vaikka tämän kakun tekoon.

Sain soveltaa kaapintyhjennyspäivällisen (olen syönyt koko viikon kalaa, joten käristyspaketti pakkasesta, etc. olivat ainakin minulle tervetullutta vaihtelua). Mieluiten olisin tietysti tarjonnut kuningasrapua Pykeijasta, mutta kun sitä ei eilen ollut siellä myynnissä. Kaikki, KAIKKI Pykeijan kalastajien pyytämä rapu viedään lentäen suoraan Aasiaan 🙁 , – mutta haa! Meilläpä oli vielä leipäjuustoa (kiitos toissailtaisten vieraiden), paketti hilloja, fariinisokeria ja vähän vispikermaakin. Lapin leipäjuustoa lämpimänä hillojen kera taas kerran jälkkärinä pöydässä.

Ilta on parannettu maailmaa…

Jäämeren retki Lappi Reissut

Kohti Jäämerta!

Retkipäivä tänään.

Kuusi vuotta sitten olimme ystävien ja Pehtoorin kanssa kokopäiväretkellä Pykeijassa. Istahdimme Kukkolan bussin kyytiin ja koska noustiin kyytiin ensimmäisinä, saatiin etupenkkien paikat. Saimme kuunnella erinomaisen paikallisoppaan kertomuksia maahisista ja historiasta, saamelaiskulttuurista ja Lapinmaan ihmisten elannonhankinnasta vuosisatojen aikana. Välillä pysähdeltiin, paitsi katsomaan nähtävyyksiä, myös sopivin väliajoin pääsimme valmiiseen pöytään syömään.

Päivä oli hieno, muistot jäivät mieleen. Se oli niitä reissuja, joita halusi tehdä uudelleen. Monena vuonna on aiottu, mutta milloin mikäkin patikka, tattiapajat, myrskytuhojen raivaamista tontilta, vieraat tai pahimmoillaan työt ovat olleet esteenä retken toistamiseen.

Mutta tälle päivälle ei ollut mitään syytä jättää Jäämeren retkeä väliin.

Pehtoori ei sittenkään halunnut lähteä aurinkoisena syyspäivänä istumaan onnikan kyytiin yli 600 km:n matkalle, vaan aikoi painua tunturiin. Mutta minua ei pidätellyt enää mikään. Varsinkin kun sain tehdä oikein kuvauskeikan.

Eikä harmita, että lähdin. Hyvä päivä on ollut.

Kahdeksasta kahdeksaan ja muistikortilla on satoja kuvia. Ja matkakertomukseen on ainesta pienen tietokirjan verran. Mökkiläppärillä kuvasaaliin perkaaminen on työlästä, joten joudutte odottelemaan pari päivää. Viimeistään sunnuntaina on kuitenkin valmista.

Laitan sitten linkin kuviin ja matkakertomukseen paitsi tietysti tähän blogiin mutta sitten sille samalle sivulle, josta pääsee jo nyt edelliseen, kuuden vuoden retken takaisiin kuviin ja juttuun. Tänään retki oli hieman erilainen, ja toivottavasti kuvani ovat ainakin vähän parempia… 😉

Jäämeren rannalla oli biitsipäivä. +18 C.

Nyt mökillä. Olipa hyvä päivä.

Bloggailu Lappi Valokuvaus

Hyvää elämää viikko jatkuu…

Ei mikään turha päivä tänään. Tekemistä, näkemistä, kokemista, kohtaamista koko päiväksi.

Tänään oli tässä meidän ”Vain elämää” ~ Hyvää elämää -viikossamme minun vuoroni suunnitella tekemiset. Aamulla kerroin Pehtoorille, että olen ajatellut, että vuokrattaisiin Fat-biket ja käytäisiin vähän Saariselän keskustan huudeilla ajelemassa, sitten ehkä poimittaisiin kaarnikoita, voisin tehdä hilloa jouluksi ja viini-iltoihin juuston oheen, ja ehkä siivoiltaisiin vähän… Ei innostunut mies pyöräajatuksesta, mutta sitten tunnin sulateltuaan totesi, että no mennään ja kokeillaan.

Luonto-Lomasta löytyi meille Fatbiket: päivävuokra 30 € ja sitten ei muuta kuin menoksi. Ajateltiin polkea Luttotuvalle lounasmakkaroille. Äkkiä opittiin käyttämään vaihteita ja jarruja, hoksattiin, että kevyesti iso pyörä kulkee, eivätkä pikkukivet, eivätkä edes isommat, haittaa. Iskarit ja isot renkaat tekivät kivenmurikoiden yliajamisen pehmeäksi.

Kun olimme yhdessä hujauksessa Luttotuvalla, Pehtoori, joka oli jo innostunut tästä liikkumismuodosta, sanoi, että eikös jatketa, …. — Joo, ajetaan vaan Moitakuruun asti.

Matkalla sinne mietin, että oliko sittenkään ihan hyvä idea. Muutamia pitkiä, uuvuttavia, nousuja ja muhkuraista polkua ajellessa minun fatbike-huumani vähän hiipui. No mutta lounasmakkara ja kahvi Moitakurun siistissä, uudehkossa päivätuvassa antoi taas voimia. Pikkuisen huolestuneena tauolla katselin karttaa: aikamoiset korkeuserot edessä.

Nousu Palopäälle (419 mpy) kuitenkin eteni. Mutta minä en pyöräillyt. Talutin pyörää kolmisen varttia, ja huipulle pääsin, Pehtoori siellä jo odottelikin. Ja olihan sitten mukava pudotella tunturin toista reunaa alas. Palo-ojalla lämmintä, kaunista ja hyvä olo tehdystä lenkistä. Enää reilut viisi kilometriä ja pyörien palautus.

Koko lenkki oli sellaiset 25 km ja aikaa kului nelisen tuntia. Harvoin minulla on hiki, mutta kyllä nyt oli ja autoon istahtaessani tunsin liikkuneeni! Yesh! Kyllä toistekin voin tuollaisen vuokrata, ja valita sitten vähemmän korkeuseroisen reitin. 🙂

Mökille palattua mitään kaarnikoita enää halunnut poimia.

Sattuipa sitten hyvin, että täällä Hangasojan naapurustossa on Tuulestatemmattua pitkään seurannut ”Lähes naapuri”, jonka kanssa olemme tutustuneet vain netissä, … Ja nyt sitten tavattiin livenä. Minulle tehdyn palveluksen jälkeen olin luvannut, että jotenkin korvaan sen, ja tänään sitten olimme kerrankin yhtä aikaa täällä.

Kutsuin heidät meille hillakipolliselle ja kuohuviinille. Olipa mukava tavata. Tämä oli blogin 10-vuotisen historian aikana toinen (vai sittenkin kolmas) tapaaminen, jota ei ilman blogia olisi syntynyt. Lepolandian väki kohdattiin Kuopiossa ja Jarin + avec meidän Festassa, ja nyt ”Lähes naapuri” aveceineen täällä. Hienoa.

Ja ennen tätä kaikkea aamu! Heräsin kuudelta, täsysikuu?, hyvin nukkuneena. Enkä onneksi jäänyt mökin pirtin pöydän ääreen surffailemaan, vaan pakkasin kameran ja muutaman objektiivin reppuun ja hurautin autolla Kaunispään huipulle, ja sitten alas lähisuon reunalle.

Aamut on parhaita! Aamu-usva teki maisemasta hienon. Aika kylmä vielä oli, mutta heräsinpä kunnolla. Melkein pari tuntia kiertelin ja kuvailin. Tässä saalis. Toivottavasti nautitte!

Lappi Liikkuminen Valokuvaus

Tunturin tuolle puolen – patikka Vellinsärpimänojalle

Sunnuntaiaamun auringossa mökkipihalla mietin, kuinka olenkaan iloinen siitä, ettemme lähteneet/päässeet lähtemään tänne vielä viime maanantaina, vaan vasta torstai-illaksi tänne ajeltiin. Jos oltaisiin viikko sitten tultu, nyt olisi ehkä aika palata maalikyliin, mutta meillä on vielä monta päivää edessä täällä. Katselimme äsken säätiedotusta, ja ”lukitsimme” tämän ennusteen.

Tänään oli Pehtoorin vuoro olla reitin valitsija, matkanjohtaja, wanderführer. Toiveenani olin esittänyt, että mieluisaa olisi joku uusi reitti, ainakin osittain uusi. Hieman epäilin, kun reittisuunnitelmaa aamulla katseltiin. Suunnilleen 15 km olisi tiedossa, mietin, että jaksanko siten, että patikointi pysyy nautinnon puolella … mutta, miksi ei. Pakkasimme reput, tänään aurinkolasit, ei sadeviittoja, makkaraa ja kahvia. Kamera tietysti.

Ja tässä reitti. Alku oli tuttuakin tutumpi Iisakkipään alempi (vihreä-orannsi pätkä kartassa) kuve, josta käännös karttakoilliseen kohti Pääsiäiskurua ja Vellinsärpimänojaa. Sieltä paluu kiertäen Pietarinvaara ja Palo-ojan kautta Luttojoen vartta kohti laskettelurinteitä ja Saariselän keskustaa.

Pääsiäiskuru oli meille uusi kokemus. Minulla oli lähtiessä vakaa tuntuma, että olen joskus nuorena, hoikkana, hyväkuntoisena jotakin kautta joskus hiihtänyt Vellinsärpimänojalle, mutta kun nyt sinne tepastelin, oli todettava, että ´nope´. En ole koskaan ennen siellä käynyt. Muistan, että äidin jokavuotinen pääsiäishiihtolenkki suuntautui sinne, samaan aikaan kun me pennut olimme rinteessä. Tänään minulle oli siis eka kerta tuolla. Iisakkipään ja Vahtamapään välissä olevassa Pääsiäiskurussa oli kaunista, aurinkoista, puron solinassa hienoa patikoida.

Mietin tuota adjektiivia ´hienoa´. Se ei kyllä kerro oikeastaan mitään! Mikä tätä päivää ja patikkaa sitten oikein kuvaisi? – Mukava, mieletön, suurenmoinen, ihana, mieleenpainuva, — en tiedä. Varmasti ymmärrätte, mitä haen.

Pääsiäiskurussa.

Rakkaakin oli.

Näiden tunturipurojen solina, aurinko, ruskan värit, liikkumisen riemu, meidän juttu.

Tammukkaojan varressa varovaista puiden halailua. (Huomaatteko: ”Lapin luonto luo …” Enpä kovin usein kuvia itsestäni täällä julkaise… 🙂 Kaikkea se tämä Lapin luonto teettää… )

Muutaman tunnin patikoinnin jälkeen saavuttiin Vellinsärpimänojan päivätuvalle. Tammukkaoja ja Vellinsärpimänoja yhdistyvät tässä kohtaa.

Hyvinkin oli jo lounaan aika. Reppu keveni makkaroiden ja kahvin huvettua vatsassa kannettaviksi.

Tovi taukotuvalla/notskilla viivähdettiin, ja sitten paluumatkalle, jonka pituus oli oikeastaan pieni arvoitus. Kuten koko lenkin pituus. Kartan, Polar Loopin, opasteiden ja viittojen antamien tietojen perusteella päivän koko reitin pituus vaihteli 14 – 18 km välillä. Ylläolevassa kuvassa erityishuomio kannattaa kiinnittää lämpömittariin: + 26 C. Auringossa tosin, mutta kyllä lähellä +20 astetta paikoin varmasti oltiin… Kuten sanottu, ihan mahdottoman hieno ilma.

Paluumatka, kiertäen Pietarinvaaraa, oli alamäkeä tai tasaista. Eikä maisemassa kovinkaan paljon muutoksia, ja Palo-ojalta lähtien meille taas kovin tuttua taivalta.

Mutta ei tuttuus haitannut.

Suolämpäreet, ojanpohjat, mättäät, – kaikki voivat olla kauniita, värit herkullisia, —- liikkuminen, jo väsyneenäkin, kuitenkin voimia antavaa.

Luonnossa yhtä aikaa kesä ja ruskan värejä.

Viimeinen nousu kummituskämpän ohitse, ja sitten parkkipaikalle, ja kohti mökkiä.

Rantasaunan lämmitys, lohen savustus, vähän lisukkeita… ja sitten!

Vellinsärpimän reitti on kuljettu ja viikko on lopussa, eikä vellistä, ei ”Jokaviikkoisesta sopasta”, ole täällä blogissa näkynyt lusikallistakaan! Muistinpas jutun onneksi tänään, ja keitin meille tateista pienen alkuruokakeiton. Tulihan hyvää, vaikkei tuoreita herkkutatteja ollutkaan. ”Tattishotti” on tämänviikkoinen soppamme. Laitan reseptin ja kuvat ensi viikon keiton oheen. Ehkä ohjeelle on käyttöä kun tatteja kuuluu ainakin pitkin Oulun seutua löytyvän vaikka kuinka, – ei vaan täällä mökkihuudeilla ole.

Noh, kaikkea ei voi saada. Me on tänään saatu hieno patikka.

Lappi Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

”Oi, Juutua” – Inari-päivä tänään

Lauantai Lapin syyskuussa. Mitäs tehtäisiin, mihin mentäisiin? – Jo se, että voi esittää tuollaisia kysymyksiä, on etuoikeus ja tekee mökkeilystä erinomaisen mukavaa.

Tänään olisi Inari-päivä, – niin päätimme.

Aamulla vähän ”mökkihoidollisia” toimenpiteitä ja saimme sinniteltyä, että starttasimme vasta kymmenen jälkeen. Ivalon isossa kaupassa käytiin (onneksi oli kylmälaukku mukana) hakemassa kalaa ja muuta sellaista, mitä lähikaupasta ei saa. Pimentos-paprikoitakin siellä oli! Ei ole Oulussakaan näkynyt.

Ja sitten kukkakaupasta Tuulentuvan ulkoseinälle uusi kranssi ja muuta mukavaa mökille (laitan kuvia joku päivä). Kaijan kukkakauppa on ihan omanlaisensa, sellaista ei oikeastaan uskoisi näiltä leveysasteilta, Ivalosta, löytävänsä. Mutta onpa sieltä usein tullut jotain mökille haetuksi. Onneksi on sen rakkaus kukkiin ja yrittämiseenkin muuallakin tajuttu: valittiin tämän vuoden kukkakauppiayrittäjäksi. Oltiin me juuri silloin Helsingissä kukkakauppiaiden pitäessä vuotuista tapahtumaansa. Mutta siis: Kaijan kukka, suosittelemme.

Matka jatkui kohti Inaria, kuutisen kilometriä sitä ennen kääntyy tie vasemmalle: Tuulispäällä on käyty muutaman kerran, mutta ei koskaan lähdetty patikoimaan sieltä. Nyt lähdettiin. Eihän se lenkki ole mutkin kuin kolme kilometriä, mutta oikein mukava lounaspatikka se oli. Kävelimme Tuulijärvelle, matkalla ruskaa ja tyyniä lampia. Hiljaisuutta. Liikkumista. Järvenrannalla mustikkapiirakka-kahvit lounaaksi, ja tovi nuorten kanssa chattailyä (olisivatpa täällä!!). Ja sitten paluu samaa reittiä.

Seuraavaksi ajelimme Inarin keskustaan ja auto parkkiin Siidan pihalle. Ei, tänään ei ollut museopäivä. Tänään oli patikkapäivä. Siis Juutuan reitti. Pätkiä siitä on kuljettu aiemminkin, tänään mentiin koko 6,5 km. Ja kyllä kannatti. Tietysti Jäniskoski on reitin kohokohta, mutta olipa siellä monenlaista muutakin. Aarniometsää, huikeita siirtolohkaretaipaleita, leveitä kävelyreittejä, polkuja koskenrannalla. Reitti on hyvin merkitty, ja kun se on paljolti uudeksi tehty, se ei ole kulunut kiville ja juurakoille kuten monet Saariselän ja Tankavaaran polut. Kauniita, korkeita mäntyjä, pieniä polkuja metsän siimeksessä, rakkaa, hiljaisuutta ja koskenkuohuja. Että minä tykkäsin!

Ja sitten pari pysäyttävää hetkeä: kaksi komeaa, todella isoa, komeaa hirvasporoa tuli vastaan. Onneksi ei ihan vielä ole porojen rykimäaika, löydettiin myös sieni, joka näytti ihan pesusieneltä (sienientuntijaystävän kanssa konsultoimme ja se oli ehkä keltahaarakas, – harvinainen, hyvä ruokasieni, jota ei sitten poimittu) ja sitten! En kehtaa kuvaa laittaa, mutta olemme aika lailla varmoja, että karhun jätöksiinhän me törmäsimme. Oikeasti se läjä oli iso! Ei, ei pelottanut. Ihan vaan vähän nopeammin menimme loppumatkan. 😉

Kaikkinensa hieno patikka oli. Välillä ripsautteli vähän vettä, mutta enimmäkseen koko päivän on ollut hieno keli.

Siidan pihaan palatessamme kello alkoi olla puolineljä, ja jo vain hyvinkin nälkä. Siispä Aanaar (~ Inari) !

Ravintolaa Aanaar hotelli Kultahovin yhteydessä on ollut meille yhden sortin pyhiinvaelluspaikka; ensimmäisen kerran kävimme systerin ollessa mukana, sitten kaksistaan, viimeksi VMP:n kanssa ja nyt sitten Juutuan patikan jälkeen kohtuullisen nälkäisinä.

Olimme ajatelleet syövämme vain pääruoat, mutta kun listalla oli matsutakea, oli se testattava, jotta oppisimme jotenkin uudella tavalla sitä valmistamaan: viimevuotista satoa on vielä sekä täällä mökillä että kotona Oulussa vaikka kuinka paljon. Pehtoori valitsi ravintolan listalta alkuruoaksi ”Matsutakesieniä, luomumunia ja matsutake-marjanversolientä”. Minäkin sitten siitä maistelin. Voi olla kyllä ihan hurjan vaikeaa kehitellä mitään yhtä hyvää, mutta matsutake-pyreetä testailen tässä lähipäivinä! Minun valintani oli ”Punajuuri-vuohenjuustokaalikääryle, väinönputkikastiketta ja porkkanapyrettä”. Hyvä valinta. 😀

Koska halusin taata, jotta ilta-auringon valossa Inari – Ivalo -välillä (joka usein mainitaan yhdeksi Suomen kauneimmista reiteistä) saisin ottaa kuvia ja jotta meillä olisi aikaa pysähdellä, kehotin Pehtooria nauttimaan ruoan kanssa viiniä. Halusin olla kuskina kotimatkalla, että varmasti voisin kuvata, missä haluaisin. Pehtoori kun ei turhan päiten kesken matkan tuppaa pysähtelemään. Siispä kolme kuvaustaukoa syyskuun ihanassa lauantai-illassa. Inarinjärvi ihan tyven, ei niin hirveän lämmin, mutta aurinkoa ja ruskaa reitillä.

Paluu Hangasojalle ilta-auringossa… ja tässä kuvat edelliseen… Aikajärjestyksessä nekin etenevät. Tällä kertaa näin erillään (läppäri hiiiiipuuuu….).

Kaijan kukka

Menomatkalla aamupäivällä.

Matkalla Tuulijärvelle.

Tuulijärvi

Paluumatkan lampi

Juutuan reitti lähtee Sajoksen takaa.

Oi, Juutua!

Reitti oli hyvin vaihteleva. Hyvä niin.

Korkeallakin käytiin.

Jäniskosken kuohut ovat aina vaikuttavat, kohina huikea!

Riippusilta keinuu, ei pelottavasti kuitenkaan.

Pesusieni.

Siirtolohkareita, aarniometsää, sieniä, mustikoita, karjun jätöksiä (?!!), hiljaisuutta, tihkusadekuuroja, aurinkoa, …

Aanarin ajatonta tyylikkyyttä.

Alikoski näkyy ravintolan ikkunoista.

Matsutakeruokaa.

Kasvisannosten aatelia.

Ja lopuksi Inarin tyyneyttä.

Jo vain.

Bloggailu Lappi

Ruska-aika

Päivän agendaa pohdittiin aamukahvipöydässä: tunturiin vai ”tarpeellisiin toimiin” = mökin pihapiirin kunnostusta. Päädyimme siihen, että lähdetään ensin etsimään sieniä ja mustikoita ja sitten kaupan kautta iltapäiväksi pihahommiin.

Kutturantien varteen auto parkkiin ja siitä sitten aurinkoiseen metsään. Löysin viime vuotisen matsutake-apajan, eikä sientäkään! Ei matsutakea, ei tatteja, ei kangassieniä, ei mitään. Eikä juuri mustikoitakaan, kovin olivat pieniä ne vähäisetkin, eikä riittävästi edes piirakkamarjoja saatu.

Mutta metsä oli kaunis ja hyvä kulkea. Maaruska hemmotteli väreillään. Kun kerran ravinnonhankinta ei luonnosta onnistunut, annoimme tunnin tepastelun jälkeen periksi ja ajelimme Kuukkeliin. Ruskaturisteja oli kylillä jo aika lailla. Emme jääneet joukkoon, vaan palasimme mökille. Lounaslohileipien jälkeen pihalle.

Minulla heinätyöt! Monena syksynä olen ”niittänyt” käsin ja/tai trimmerillä mökkitontin heinät, kaikki. Mutta tänään päätin, että tyydyn perkaamaan vain polut ja niiden reunamat liiterille, saunaan ja purolle. Ja sinnittelin, etten haravoinut havuneulasia pihalta, toiveena ja tavoitteena, että ”parkkipaikalle” kasvaisi sammalta, heinää tai jotain. Jos aina haravoin kaiken pois (minusta on ihanan näköistä kun pihalla on sellainen haravoinnin siisti jälki…), se kuulemma kuluttaa kaiken vihreän kasvuyrityksen. Noh, on siinä nyt jo jotain pientä, mutta kokeilenpa nyt tätä. Siinä ohessa terassien siivousta ja saunan lämmitystä.

Pehtoori, joka remontoi Ratko-pumppuun uutta kansilevyä hävisi jossain vaiheessa lähimetsään: toive tuoreesta mustikkapiirakasta oli vahva! Ja niinpä vain litra tuli kuin tulikin täyteen, ja minun oli lunastettava lupaukseni ja leivottava mustikkapiirakka. Pullataikinapohjalla tietysti. No joo, pikkuisen haastellista tällä mökkikeittiön varustuksella. Tuli mieleen se kun ensimmäisen kerran poikaystävälleni (nyk. Pehtoori) pullaa leivoin.

Joka tapauksessa täällä mökillä ei edes ole kunnon isoa taikinakulhoa. Toki ilman yleiskonetta osaan pullataikinan tehdä, mutta sitten ei ollut kaulinta, ei leikkuria, ei pullasutia. Mutta piirakan leivoin. Hyväähän se mustikkapiirakka on. Eturuoaksi peled-siikaa. Ei valittamista.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään 1.9.2017 on oikeastaan minun ”blogiurani” 10-vuotisjubilee. Silloin perustin ensimmäisen blogini (Lyhyesti-nimeltään), jonka tekstit on tässä yhteydessä mukana. Kirjoittelin koko syksyn 2007 blogia, mutta rohkaistunut julkistamaan sitä ennen kuin loppiaisena 2008. Niinpä ajattelinkin, että vietetään sitten blogin 10-vuotissynttäreitä. Nyt kun on menossa vielä kesäkuvakisakin ja muutenkin. Josko tammikuuussa olisi samalla 900 000 käynnin rajapyykki rikki. Juhlitaan sitten sitä. Nautitaan nyt kauniista syksystä!

Lappi

On tämä aika vuodesta

Lapin hulluus. Siitähän paljon puhutaan, liekö sille oikein perusteellista ja perusteltua määritelmää? Taitaa ilmetä eri ihmisillä, eri aikakausina, eri paikoissa eri tavoin.

Jollakin lailla se minussakin ilmenee.

Ja jutaaminen. Oikeasti jutaamisella tarkoitetaan suurporonhoitoon liittyvää nimenomaan saamelaisen väestön vuotuiskiertoa, mutta kyllä minun mielestäni myös modernia jutaamista on olemassa.

Ja tähän Wikipediasta yksi selitys jutaamisesta: Jutaaminen tarkoittaa …vaellusta porojensa kanssa toiseen paikkaan osana perinteistä vuotuiskiertoa. Suurporonhoitajat jutasivat satojakin kilometrejä yleensä kesä- ja talvilaiduntensa (ja samalla kesä- ja talvikyliensä) välillä.

Jutaamnen on saamelaisperäinen termi, joka liittyy juuri suurporonhoitoon. Saamelaisten alkuperäiseen pyyntikulttuuriin kuului myös perinteistä vuotuiskiertoa, mutta sitä ei sanota jutaamiseksi.

Mekin jutaamme. Meillä on vuotuiskiertoa ”satojakin kilometrejä kesä- ja talvilaidunten ja -kylien välillä”. Nyt vuotuiskierrossa on aika siirtyä etelän kylästä pohjoisen kylään; on ruskan aika. Nyt oli aika, oli sopiva välämä, lähteä. Ja kuinka hyvälle se taas tuntuikaan tulla tänne. Hangasojan varteen, mökkieloon toviksi. Tatit ja tunturit mielessä.

Tuossa matkalla, tavattoman kauniina elokuun viimeisenä päivänä, tänne ajellessa mietin, että mitenhän sellainen kiintymys paikkaan voi tulla. Että on tunneside paikkaan ja rakennukseenkin. Onko se se eletty elämä, hyvä elämä, jossakin lokaatiossa, joka tekee siitä rakkaan? Se tuttuusko? Se, että se on oma? Onko sittenkin vain kyse ”materiasta” ja olemassa olevasta ympäristöstä: rantasauna ja voimapuu. Nehän ne liittyvät tähän paikkaan… Entäs sittenkin se ”atmösfääri”, miljöö ja jopa mentaliteetti? Tunturit, lempeät, haastavat ja joskus pelottavatkin metsätaipaleet, vuodenaikojen erilaisuus, hengittämisen helppous, kaamos ja yötön yö, tekemisen jäljet ja tekemättömyyden lupa…

Sitäkin mietin, että entä sitten, kun enää pääse tänne? Syystä tai toisesta täällä kulkeminen loppuu joskus … reissugeeni on dominoiva, se on vienyt kauas ja lähelle, vaatinut kulkemaan. Mutta entä sitten kun osa minun vuotuiskierrostani hiipuu. Jutaaminen ei ole loputonta, on pysähdyttävä. Jonnekin, johonkin. Ja tämäkin yksi tärkeä paikka elämässä jää pois. Minä olen kulkenut näillä seuduin enemmän, vähemmän aktiivisesti puolivuosisataa. Viime aikoina enemmän.

Eihän tästä näin tärkeä juttu olisi tullut, jollei tuo juuri rantasaunan lämmitykseen lähtevä mies olisi ihan samanlainen. Täällä me nyt olemme, tyytyväisenä siitä että on tämä mahdollisuus, tämä paikka, tämä vuotuiskierto, on ´meidän oma´ Lappi.