Tunturin tuolle puolen – patikka Vellinsärpimänojalle

Sunnuntaiaamun auringossa mökkipihalla mietin, kuinka olenkaan iloinen siitä, ettemme lähteneet/päässeet lähtemään tänne vielä viime maanantaina, vaan vasta torstai-illaksi tänne ajeltiin. Jos oltaisiin viikko sitten tultu, nyt olisi ehkä aika palata maalikyliin, mutta meillä on vielä monta päivää edessä täällä. Katselimme äsken säätiedotusta, ja ”lukitsimme” tämän ennusteen.

Tänään oli Pehtoorin vuoro olla reitin valitsija, matkanjohtaja, wanderführer. Toiveenani olin esittänyt, että mieluisaa olisi joku uusi reitti, ainakin osittain uusi. Hieman epäilin, kun reittisuunnitelmaa aamulla katseltiin. Suunnilleen 15 km olisi tiedossa, mietin, että jaksanko siten, että patikointi pysyy nautinnon puolella … mutta, miksi ei. Pakkasimme reput, tänään aurinkolasit, ei sadeviittoja, makkaraa ja kahvia. Kamera tietysti.

Ja tässä reitti. Alku oli tuttuakin tutumpi Iisakkipään alempi (vihreä-orannsi pätkä kartassa) kuve, josta käännös karttakoilliseen kohti Pääsiäiskurua ja Vellinsärpimänojaa. Sieltä paluu kiertäen Pietarinvaara ja Palo-ojan kautta Luttojoen vartta kohti laskettelurinteitä ja Saariselän keskustaa.

Pääsiäiskuru oli meille uusi kokemus. Minulla oli lähtiessä vakaa tuntuma, että olen joskus nuorena, hoikkana, hyväkuntoisena jotakin kautta joskus hiihtänyt Vellinsärpimänojalle, mutta kun nyt sinne tepastelin, oli todettava, että ´nope´. En ole koskaan ennen siellä käynyt. Muistan, että äidin jokavuotinen pääsiäishiihtolenkki suuntautui sinne, samaan aikaan kun me pennut olimme rinteessä. Tänään minulle oli siis eka kerta tuolla. Iisakkipään ja Vahtamapään välissä olevassa Pääsiäiskurussa oli kaunista, aurinkoista, puron solinassa hienoa patikoida.

Mietin tuota adjektiivia ´hienoa´. Se ei kyllä kerro oikeastaan mitään! Mikä tätä päivää ja patikkaa sitten oikein kuvaisi? – Mukava, mieletön, suurenmoinen, ihana, mieleenpainuva, — en tiedä. Varmasti ymmärrätte, mitä haen.

Pääsiäiskurussa.

Rakkaakin oli.

Näiden tunturipurojen solina, aurinko, ruskan värit, liikkumisen riemu, meidän juttu.

Tammukkaojan varressa varovaista puiden halailua. (Huomaatteko: ”Lapin luonto luo …” Enpä kovin usein kuvia itsestäni täällä julkaise… 🙂 Kaikkea se tämä Lapin luonto teettää… )

Muutaman tunnin patikoinnin jälkeen saavuttiin Vellinsärpimänojan päivätuvalle. Tammukkaoja ja Vellinsärpimänoja yhdistyvät tässä kohtaa.

Hyvinkin oli jo lounaan aika. Reppu keveni makkaroiden ja kahvin huvettua vatsassa kannettaviksi.

Tovi taukotuvalla/notskilla viivähdettiin, ja sitten paluumatkalle, jonka pituus oli oikeastaan pieni arvoitus. Kuten koko lenkin pituus. Kartan, Polar Loopin, opasteiden ja viittojen antamien tietojen perusteella päivän koko reitin pituus vaihteli 14 – 18 km välillä. Ylläolevassa kuvassa erityishuomio kannattaa kiinnittää lämpömittariin: + 26 C. Auringossa tosin, mutta kyllä lähellä +20 astetta paikoin varmasti oltiin… Kuten sanottu, ihan mahdottoman hieno ilma.

Paluumatka, kiertäen Pietarinvaaraa, oli alamäkeä tai tasaista. Eikä maisemassa kovinkaan paljon muutoksia, ja Palo-ojalta lähtien meille taas kovin tuttua taivalta.

Mutta ei tuttuus haitannut.

Suolämpäreet, ojanpohjat, mättäät, – kaikki voivat olla kauniita, värit herkullisia,  —- liikkuminen, jo väsyneenäkin, kuitenkin voimia antavaa.

Luonnossa yhtä aikaa kesä ja ruskan värejä.

Viimeinen nousu kummituskämpän ohitse, ja sitten parkkipaikalle, ja kohti mökkiä.

Rantasaunan lämmitys, lohen savustus, vähän lisukkeita… ja sitten!

Vellinsärpimän reitti on kuljettu ja viikko on lopussa, eikä vellistä, ei ”Jokaviikkoisesta sopasta”, ole täällä blogissa näkynyt lusikallistakaan! Muistinpas jutun onneksi tänään, ja keitin meille tateista pienen alkuruokakeiton. Tulihan hyvää, vaikkei tuoreita herkkutatteja ollutkaan. ”Tattishotti” on tämänviikkoinen soppamme. Laitan reseptin ja kuvat ensi viikon keiton oheen. Ehkä ohjeelle on käyttöä kun tatteja kuuluu ainakin pitkin Oulun seutua löytyvän vaikka kuinka, – ei vaan täällä mökkihuudeilla ole.

Noh, kaikkea ei voi saada. Me on tänään saatu hieno patikka.