Tuulestatemmattua

Hiljainen on kylätie…

Ja hiljaiseloa muutonkin. En edes lenkillä käynyt, kunhan touhuilin kotona. Ja shoppailin: koulutusta, ruokaa, viiniä, tekemistä. Ehkä huomenna on virettä tehdä niistä postaus, josko niistä olisi vinkkiä koteihin ja karanteeneihin. Luulen, että on parempi tuottaa tekstiä kuin ylenmäärin sitä lukea. Tänään olen sortunut ihan liikaa uutisiin. Ne eivät tee hyvää. Huomenna siis ulos, tekemään tekstiä ja kuvia!

Me teimme jo maanantaina päätöksen, että ensi viikolla ei mökille lähdetä. Minä kipuilin päätöksen kanssa jo viikonloppuna, ja sitten lopulta, että ei. Alunperin ajatus oli, että minä lähden jo maanantaina yksiksekseni, ja Pehtoori ja ystäväpariskunta tulevat sitten loppuviikosta ja ollaan porukalla pääsiäiseen asti. Että kerrankin minäkin olisin ainakin 10 päivää. Sitten ajatus muuttui, että lähdetäänkin koko porukka vasta loppuviikosta. Sitten, että lähdetäänkin Pehtoorin kanssa vain kahdestaan, vältellään ystäviäkin, kuten suositus on.

Vielä sunnuntaina selitin – lähinnä itselleni – että jos ostetaan kaikki tarvittava ruoka täältä Oulusta, meidän ei tarvitse käydä matkalla eikä Hangasojan varresta ollenkaan ihmisten ilmoilla. Ja todellakaan ei ole ollut pienintäkään aikomusta lähteä Saariselän yöelämään riekkumaan. Perinteinen ulkona ravintolassa syöminen yhden kerran viikon aikana, Kaunispään kaakaot ja/tai munkit, minun pari rinnepäivääni ja Kuukkeli-kauppa voidaan jättää väliin. Ja jos vähänkään tuntuu olo kipeälle, ajellaan (humps, kuudessa tunnissa) kotiin, välillä vain pysähdytään kylmäasemalla tankilla.

Pikkuisen kyllä sellainenkin olo hiipi, että olisi paha jättää tänne läheisiä, – ei niin, että mitään voisin tehdä, jos he sairastuvat, olen sitten mökillä tai kotona ja varmasti kauppa- ja asiointiapu järjestyisi ilman minuakin, mutta …

Ja edelleen uskon, että mökkireissu toimisi turvallisesti: emme siis veisi tautia Lappiin, kun vain ajaisimme kotoa mökkille, jossa pysyisimme. Ladulle ja tunturiin tietysti oli aie, mutta ei kontakteja mihinkään, ei kehenkään. Ja jos taudin saisimme, jo pienien oireiden ilmaantuessa tulisimme kotiin sairastamaan ja toivottavasti saamaan mahdollisesti tarvittavan sairaanhoidon.

MUTTA. Ei, ei siltikään. Ei tässä tilanteessa eikä tässä vaiheessa. Päädyin/päädyimme tulokseen: ”Korona lähtee, Lappi jää! Pääsemme sinne myöhemminkin.” Ehkä on kyse lojaaliudesta ja vastuullisuudesta, – olisi ainakin hienoa väittää niin, että vain ja ainoastaan ne vaikuttivat päätökseen, mutta kun nyt myös vahvasti tuntui, että olisi väärin lähteä. Omantunnon kysymys siis.

Kotona ollaan. Kotona on nyt parasta.

Ilokiville pääsee nyt helpommin kuin kesällä. Kesällä kiville on kuljettava aallonmurtajan liikkuvien ja keikkuvien kivimurikoiden yli aika pitkä matka, mutta nyt ilokiville pääsee jäätä pitkin. Minun ”pyhä paikkani”, – temenokseksikin sitä joskus ajattelen.

Iloa  ja mielen tyyneyttä ulkona olosta tänäänkin.

Mutta muutoin kovin vähän mitään järkevää, en oikein osaa tarttua mihinkään.

Sentään saimme Pehtoorin kanssa Neflixin taas näkymään, – on ollut pari päivää hävöksissä, mutta nyt pelittää, ja Anna, lopussa A -sarjan viimeinen tuotantokausi on jo lopuillaan, ja yksi sukkapari taas valmistumassa. Olisi ehkä hyvä hankkia lisää lankoja, … Osaako joku suositella hyvää verkkokauppaa?

Sellainenkin – välillisesti koronaan liittyvä – ongelma tässä on ilmennyt, että käsien pesujen myötä muutoinkin kovin repaleiset ja haavaiset käteni, erityisesti sormenpääni, ovat nyt siinä kunnossa että kännykän sormenjälkitunnistin ei enää toimi, eikä viestin kirjoituskaan tahdo sujua, kosketusnäyttö kun ei pelitä. Herra varjele, kuinka SUURIA ongelmia minulla voi ollakaan! (Nyt hävettää!).

No tähän liittyen tuli yhden vanhan tutun kanssa puhetta, kuinka nyt whatapp ja netti ovat tärkeitä, ja ilmeni, että tuttavani ei tiennyt, että whatapp-viestejä voi kirjoittaa myös koneella. Siis, että sitä voi whatappeilla pöytäkoneella ja näppiksellä. Neuvoin häntä asentamaan koneelle WA-sovelluksen Ja voila! kävimme pitkän keskustelun viesteillen. Niinkuin äsken tein tyttärenkin kanssa. Kandityötään loppumetreillä vääntävä tytär saa (kuten kaikki muutkin samassa vaiheessa olevat HY:ssa) poikkeusolojen vuoksi jättää seminaariesityksen väliin, mutta työn silti hyväksytyksi (siis jos se on laadullisesti tarpeeksi hyvä, mitä en hetkeäkään epäile 😉 ).

Näinä päivinä, elämänmenon ollessa poikkeuksellinen, voi olla erinomaisen kiitollinen siitä, että aurinko paistaa. Tänään oli huikea, tyven, aurinkoinen, kevättalven hieno ulkoilusää. Lähdinpä merenrantaan, enkä vain rantaan, vaan merelle. Jäällä oli paljon perheitä, yksinäisiä, pareja, pilkkijöitä ja kaveruksia. Ja rannalla yksinäinen pieni poika.

Ulkonaliikkumisenkiellon ollessa vielä vain uhattuna, muttei voimassa, tunsi riemua saadessa kulkea … ja väistämättä mietin … kaikkea. Ehkä minun hurahtamiseni menneeseen ei tässä tilanteessa ole kaikkein paras ajatuskulkujen suunta. Yritän – taas kerran – oppia suuntaamaan ajatukset ja elon tulevaan, enemmän tulevaan kuin menneseen. Tai ehkä parasta olisi ajatella tätä hetkeä.

Pari tuntinen vierähti ulkona nopeasti, turhankin nopeasti.

Olinhan luvannut, että meillä olisikin tänään perhepäivällinen. Että pikkuperhe tulisikin jo tänään syömään, vähän tavallista paremmin. Vietimme Miniän (20.3.)  ja Juniorin (25.3.) synttäreitä. Ensi vuonna jo tasavuosikymmeniä, tänään pienimuotoinen juhla, jossa synttärisankareiden lapset, Apsu ja Eevis, käyttivät häikäilemättömästi hyväkseen mummin lepsuutta: oikeaa ruokaa ei tarvinnut paljoakaan syödä, mutta jälkkärille ja suklaalle annettiin iso osa. 😀

Tämmöinen ”kakku” tänään: hillatiramisu tai lakkatiramisu. Any way. Juniori täyttää keskiviikkona ja Miniä eilen 29 vuotta, joten oli aika juhlia. Emme halailleet, en ollut kierrellyt kaupoissa hakemassa jotain tarpeellista vaatetta tai kodin tarvetta lahjaksi, vaan tänä vuonna oli verkkokauppaan lahjakortti hyvä ratkaisu, I suppose.

Nautimme viiniä ja muutama uusi reseptikin tuli testattua: palannen niihin tulevalla viikolla.

Kevätpäivän tasaus!

Ihan yllättäen kuului honk, honk. Edes tällaisen räpsyn ehdin saada …

Ja sitten yksinäinen, tai paremminkin yksin, kävely kohti merenrantaa jatkui. Pohjoistuuli kylmä, mutta huikea valo, ja suojaisissta paikoissa lämminkin.

Perjantai oli kauppareissupäivä – ihan kuten normaalistikin, tosin kävimme tänään kaksin, kantoapuakin kun tarvin, ja muutenkin. Poikkeuksellista tänään oli kolme kauppalappua. Posti ja apteekkikin vielä, ja sitten käytiin hakemassa Torin lihamestarilta huomiseksi Flank Steak! Lihamestarin kanssa oltiin yltä mieltä siitä, että hyvä, että on kuitenkin, joka tapauksessa tarve ja ilo syödä, ja nythän on erityisen hyvä syy hemmotella itseään ja lähimpiään hyvällä ruoalla. Nyt voi taas viikoksi vetäytyä kotioloihin ja lähimetsiin.

Huomenna on synttärijuhlat, joten Pehtoori laittoi lihan marinadiin, minä tein juhlajälkkäriksi hillatiramisun.

Ja siinä se päivä meni. Ihmettelen kovasti että niin nopeasti.

Kevättä ilmassa, ja Ainolassa. Ohijuoksutusta jo toista viikkoa: puiston purot pulputtavat, patoallas peilaa sinistä, kirkasta taivasta, ilma on lämmin ja hyvä hengittää.

Puistosta oli tehtävä poikkeama myös keskustaan; kylkikipu kun ei tokene, eikä salli oikein nukkuakaan, joten jo huolestuin ja kävin lääkärissä kuulemassa, että rintarangan vauriot ovat usein kivuliaita ja pitkäkestoisia ja  että minulla ei mitään vaarallista havaittavissa. Kunnon dropit kuulemma kuitenkin tarpeen, että uni olisi keskeytymätöntä, pitkää ja levollista. Jo tämän kuuleminen helpotti. 😀

Ja miltäs Oulun keskustassa näyttää näinä päivinä: Rotuaarilla ja Valkean aukiolla ukkoköörit pitävät parlamenttia, mummaraiset töpöttelevät kauppakassien kanssa baskerit vinossa ja välissä puikkelehtii Voltin ruokakuskit kantaen lounasruokia etä- ja toimistoduunareille. Että sellaisia karanteeneja.

Hienoja ulkoilukelejä on luvannut pitkälle ensi viikkoon. Nautitaan siitä ja ulkoilukiellettomuudesta!

Ja tasa-arvosta. Nautitaan siitä täällä Suomessa jossa se on paljon pidemmällä kuin maailmassa yleensä. Näinä päivinä, tässä ajassa, Minna Canthin aforismi ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää” ei tunnukaan niin hyvälle kuin yleensä. Nyt tämä elämänmenon, sosiaalisen kanssakäymisen, kohtaamisten ”puolikuolleisuus” tuntuu paremmalta kuin se ”kaikki muu” joka tuntuu olevan epidemian roihahtaminen ylitsemme.

Lumisadepäivä. Mietintäpäivä. Photoshop-päivä. Netflix-päivä. Leipomispäivä. Netissä roikkumispäivä. Suunnittelupäivä. Silityspäivä. Bookbeatpäivä. Kaikkea pientä pitkin päivää. Minun on vaikea kuvitella, että minulle tulisi tekemisen puutetta ihan heti alkuunsa. Nyt kun on aikaa, muka enemmän kuin aiemmin, niin minähän olen jo iloinnut siitä, mitä kaikkea ehdinkään tässä tehdä. Että nyt kun on muka enemmän aikaa! Eihän minulla ennenkään – tai siis viime vuosina – ole ollut ajan puutetta. Eikä tekemisen puutetta. No joka tapauksessa yritän.

Sellaista mietin, ja äidiltäkin kyselin, että sairastinkohan minä hongkongilaisen? Muistatteko 60-luvun lopussa liikkunut influessa? Äidin mielestä en sairastanut, mutta että joku luokkakavereistani tai naapuruston lapsista sen sairasti. Joka tapauksessa muistan, että se kosketti omaa elämää jotenkin läheltä. Siitä puhuttiin koulussa, luultiin, että siinä iho muuttuu keltaiseksi. Olihan ymp.opin tunnilla vastikään käsitelty rotuja ja kiinalaisten sanottiin olevan keltaisia. Siinä tilanteessa 10-vuotiaaseen upposi täysin ilmoitus, että hongkongilaisen myötä muuttuu keltaiseksi. Juuri noihin aikoihinhan sitä sairastettiin kaikkia muita rokkoja ja näpppylätauteja, jotka aiheuttivat ihomuutoksia. Vesirokko ja tuhkarokko juuri takana. Aasialaisestakin puhuttiin silloin, vaikka se oli ollut jo 10 vuotta aiemmin. Sekä hongkongilaiseen että aasialaiseen kuoli miljoona ihmistä.

Poikkeustilassa.

Tänään tuntuu melkein turvallisemmalta olla poikkeustilassa kuin ettei olisi. Kotimaa on ensimmäistä kertaa elämässäni poikkeustilassa. Sen myötä sitten itsekin, vaikka toki monenlaisia poikkeustiloja on kyllä jo näihin melkein vanhusvuosiksi laskettuihin vuosiin aiemminkin mahtunut.

Jollei ihan juuri tätä päivää muista loppuelämää, niin kyllä tämän kevään – koko tähän astisen tämän vuoden – muistaa – poikkeukselliseksi. Ei hätää, huolta kylläkin, ei ahdistusta, mutta alakuloa. Mutta päivä kerrallaan, uskon vakaasti, että kyllä tämä tästä, kuukauden päästä jo näyttää paljon paremmalta.

Ja tulee kevät, itse asiassa on jo kevät: ulkoilma, – ja parempi mieli. Tänäänkin niin. Niin kuin melkein aina. Onneksi ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Metsään menin tänäänkin. Olipa metka lenkki – kulkeuduin taas merenrantaan. Aurinkoa avarassa luonnossa, jäällä kulkien. Niin hyvä.

Ja koti on hyvä paikka. Levolliselle ja toivekkaalle tuntuu, kun juuri tänään pilvikirsikan oksiin (ostin K-Marketista reilu viikko sitten nipun (3.95 €)) avautui kukkia. Tuoksuvatkin vienosti. Kyllä tämä tästä.