Tuulestatemmattua

Puuhastellen

Tekemisen päivä.

Nettiyhteyksiä, tietoturvapäivityksiä, verkkotunnuksia, HDMI-liittimiä, mutta verkkosovittimen kohdalla loppui kokemus, tieto ja yrittämisen halu ja lopetin. Aika paljon olin kuitenkin onnistunut fiksaamaan ja aikaansaamaan myönteisiä tuloksia.

Toinen päivän projekti on liittynyt keittiöön. Itse asiassa keittiöihin: myös Festassa uudelleen järjestelyjä, perkaamista, putsaamista. Remppahommien lisäksi myös ruoanlaittoa. Yritin tehdä yhtä hyvää thaimaalaistabroiler-ruokaa kuin oli pari viikkoa sitten Norjassa, Jakobselvissä, ja aika lähelle jo pääsinkin. Olen vihdoinkin oppinut käyttämään misoa, kunhan teen toisinnon ja hion vielä maustamista niin jaan reseptin, ja kuvan.

Illalla sitten viininmaistelu-matskujen tekemistä. Torstaina on viinikerhon ”kesäjuhlat” meillä: teemana on rapukestit, vaikkei mitään joki- eikä edes täplärapuja olekaan. Kävin Aasia Marketin pakastealtaista hakemassa scampeja ja muutakin äyriäisruokaa on tulossa. .. Viinit ovat (osaksi) Lombardian (ja Franciacortan) reissun tuliaisia. Vähän siis kokoilen myös tietoa alueen viinintuotannosta ja hiukka historiaakin. 🙂

SIis aika mukavia hommia ainaisen pyöräilyn lisäksi. 😀

Kotipihalla pieniä puuhia

Aamupäivän parin tunnin pyörälenkkiä lukuunottamatta koko päivä kotipihassa. Joka on varsin vihreä tällä hetkellä.

Pihalla voi lukea, putsata yrttipenkkejä, laittaa ruokaa ja syödä, torkahtaa, viesteillä, neuloa, bujoilla, suunnitella ”rapukestejä”, kuvailla – sellainen harrastuspäivä tänään.

Oliivipuuni on ollut kesän pihalla ja se voi hyvin, pidän siitä paljon – mistähän löytäisin sille viileän, valoisan talvehtimispaikan? – Autotallin pienen ikkunan viereen? – Ehkä. Olisi mahtavaa saada se selviämään talven yli, ja jatkamaan elämää meillä ensi vuonnakin.

Liljapenkki on nyt aika vaikuttavan näköinen.

Työkavereilta melkein 20 vuotta sitten saatu väitöslahja, ”kitukataja”, alkaa nyt vasta näyttää vähän kituaalta, tähän asti se on sitkeästi pienestä taimesta vuosi vuodelta levinnyt tasaisesti peittäen allaan olevan kiven.

Ystäviltä saatu pienen pieni Tamminen on muutamassa vuodessa kasvanut melkein yli ”leikkikehän” (rusakoilta on suojattava). Pian se jo seisoo niinkuin Tuomas, eiku tammi. 🙂

Eiliseen vielä palatakseni…

Eilen ihmettelimme ja ihastelimme, sekä vähän kyllä keskenään naureskelimmekin (sori Eevis) Eeviksen ”pottukoivu”-hämmästelyä, ja tänään piti vielä oikein kuvata ne koivussa kasvavat perunat! Kun katselee Eeviksen korkeudelta ja paljon kauempaa kuin tämä telellä otettu kuva, niin ei ihme, että Eevi totesi ihmeissään: ”Tuolla kasvaa perunoita”!

Itse asiassa poikkeuksellisen tarkasti havaittu. Kun vielä ottaa huomioon, että puolituntia aiemmin oli katseltu omenapuuta ja etsitty sieltä omenoita, niin konteksti havainnolle siitä, että puissa kasvaa syötävää, ei ole ollenkaan huono. Joten ei ollut aikuisilla mitään syytä naureskella pienen havainnolle. Pitää ens kerralla kehua ja kiitellä Eeviä hyvästä hoksauksesta.

Taas kerran näkökulman vaihto sekä katselu- ja kuvakulman tarkistaminen auttaa näkemään asiat paremmin ja ymmärtämään toisen mielipidettä.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Kesän lopun lauantai

Työhuoneen ovi on auki, on lämmin, ”Kuuska soi” -festari kantautuu tänne asti. On kesän tuntu. Loppukesän kylläinen tuntu.

Lapsenlapset, Juniori ja Miniä oli kutsuttu meille syömään. Vai meniköhän se sittenkin niin päin, että ihan itse kutsuivat itsensä. 😀 Ihan sama, – joka tapauksessa olisi varmaan yhdessä tänään syöty, kun se kerran taas pitkästä aikaa oli mahdollista.

Pehtoori haki jo eilen Torin lihamestarilta flank steakia ja minullahan oli ”ruokavieraiden” itse poimimia tatteja pakkasessa, joten menu oli sitä myöten selvä: tattirisottoa, grillattua flank steakia, tomaattisalaattia, hunajamelonisalaattia, ja pieniä tykötarpeita oheen, lapsille Haaparannan tuliaisina hot-dog-leipäsiä ja nakkeja, lasten salaattia ja kaikille mansikoita ja hilloja sekä kermistä jälkkäriksi. Helppoa ja hyvää. Sellainen ”kesää on vielä jäljellä” -päivällinen.

Muutenkin päivä on mennyt kesäisissä tunnelmissa. Koetin aamupäivällä saada tämän kesän 2000 pyöräkilometriä täyteen, – ei ihan onnistunut. Mutta mie jo kestän moisen tappion. 🙂 Aina ei voi voittaa, itseäänkään. Johan olen oppinut luopumaan yhdestä sun toisesta jutusta.

Jo toista kesää jutun nimi on ollut: TUUPOHEIKKI! Turbo-Leikki on juoksukilpailu, joka kulkee meidän pihan poikki, avojaloin, mummin melkein kuuluu hävitä, tosin joskus sentään ”vain melkein”. Mutta pääasia on, että yhdessä juostaan.

Ja sitten! Kun Juniori poppoonsa kanssa oli jo lähdössä täältä, Eevis istui jo auton takapenkillä ja tuijotti meidän portinpielen koivuja: ”Hei, tuolla kasvaa perunoita!!”

Aikamme koko porukalla katseltiin, ihmeteltiin ja todettiin, että koivun kyljessä, aika korkealla, on monta kääpää [jollaisia mökkireissulla kyllä etsimällä etsittiin], ja ihan selvästihän: perunoita!! [herneiden kasvuahan minä olen jo lapsille ”livenä” opettanut, mutta ehkä ensi kesänä laitamme muutaman perunankin yrttipenkkiin. 😀 ] Koetimme Eevikselle selittää, etteivät ole perunoita. Tyttö ei ollut moksiskaan. Elämä jatkuu. Ja Eevis on mummillekin hyvä ope.

Opettajista puheenollen, olipa ilo, kuinka paljon Apsu kertoi koulutaipaleensa aloittamsesta. Ekaluokkalainen. 🙂

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Kesän highlighteja – Uleåborgissa päivällinen

Oli tämän aika. Yksi kesän highlighteja. Jo pari vuosikymmentä ravintola Uleåborg on ollut osa juhlaamme, juhliamme. Ikkunanpesupäivällinen/hääpäiväillallinen oli tänään vuorossa. Juuri tänään sille oli hyvä hetki. Satoi vettä, ukosti, oli lämmin, oli kesä, hirmuinen nälkä, ja odotus – tänäänkö meillä tämä? – vihdoinkin.

Onneksi päivän runsaahkot sadekuurot tokenivat puolenpäivän jälkeen, – silloin oli hyvä sauma lähteä aika vimmatusti polkemaan (Kaakkuriin, Verkkokauppaan, hakemaan ”yksi osa”) ja palata iltapäivän lopulla kotiin.

Kummallisen kivaa pukeutua – treffeille. 39-vuotishääpäivää (ja ikkunanpesun juhlaa! 😉 ) juhlistettiin perinteisin menoin: pöytävaraus Uleåborgiin oli tälle illalle.

Luonnollisesti toivoimme sinne pyöräilevämme, mutta kun tälle viikolle sateet, rankkasateet, ovat olleet tosiasia, hyppäsimme paikallisliikenteen kyytiin ja pääsimme ravintolan terassille sadetta pakoon. Ja taas kerran nauttimaan liki familiaarista ja niin hyvästä ja täyttävästä menusta. Onhan se sellainen glisee, että gourmet-ravintoloissa jää nälkäiseksi, ”koska pienet annokset, ruohosipuli ristiin rastiin” jne… Noh, tämä glisee ei ole koskaan pätenyt Uleåborgiin, – ei tänäänkään. Olemme pitkään kylläisiä, ja tyytyväisiä.

Puntaroimme jo ruokien äärellä sitä, mikä oli menussa parasta… ja päädyimme siihen, että alkusalaatti, ”soleil”, jossa oli tekstuureja, pehmeyttä, rapeutta, pehmeyttä, raikkautta, täyteläisyyttä ja rapeutta, oli erinomainen aloitus…

Menu Uleåborg 1881 vol.60

– makuja meiltä ja muualta

*** Salaatti ”Soleil” -kirjolohimoussea, uuden sadon vihanneksia, avokado-limevinaigrette

*** Vihreää parsaa, friteerattua vasikan kateenkorvaa, hollandaisekastiketta

*** Paistettua maissikanaa, muhennettua pinaattia ja korvasieniä, varhaisperunaa, tryffelikermaa

*** Kahta valikoitua suomalaista juustoa, ruusunmarjasiirappia

*** Raparperisorbettia, marenkifinancier

… ja jälkkäri (erityisesti marenkifinancier!!) jäivät mieleen. Kaikki oli hyvää, suunmyötäistä.

Ja oheen valittu viinipaketti oli selvästikin mietitty, harkittu. Fabianon Ripasso (2019) jäi erityisesti mieleen. Ja se, kuinka pääruoan maissikanan kanssa tarjoiltu korvasieni oli ”au naturel”, siis, ettei sitä ollut mössätty tai kätketty kermaan tms, (kuten minä usein teen 🙁 ). Ehkä opin tästä jotain…

Kesän yksi kohokohdista on siis eletty. Kiitollisena siitä.

Niitä näitä

Markkinahumun ja Modernan aikaan

Suomessa on tällä hetkellä virallisesti tilastoitu 1 250 000 koronatartuntaa – todellinen luku taitaa olla pitkälle yli kaksinkertainen. Viimeisen kuukauden aikana joka päivä ainakin yksi suomalainen on kuollut koronaan. Maailmassa on tilastoitu tällä hetkellä enemmän koronaan kuolleita kuin II maailmansodan holokaustissa juutalaisia (yli 6 milj.).

Korona siis on. Se on edelleen. Joten ei ollut mitään syytä, miksei olisi maanantaina varattu rokotusajat. Yli 60-vuotiaille oululaisille ajanvaraus avautui maanantaina kahdeksalta, muistin asian vasta iltapäivällä, ja ensimmäiset vapaat ajat olivat vasta tälle iltapäivälle Haukiputaalla, Oulussa rokotukselle olisi päässyt vasta joskus ensi viikolla. Niinpä varattiin Haukiputaalle. Ja kun keli oli sopiva, päätimme pyöräillä sinne. Hyvinvointikeskuksessa oli lussakka meininki, oltiin etuajassa ja päästiin etuajassa rokotettavaksi. Nyt taas turvallisemmin mielin kohti syksyä. Hiljalleen poljettiin kotiin.

Päätimme lähteä vielä kaupungille: torilla kun on kansainväliset markkinat, olisi taiteiden yökin ja Korttelihaipakkakin vielä. Meille riitti markkinat, – ei jaksettu jäädä kiertelemään taidekohteita saatikka shoppailemaan melkein yöhön asti auki oleviin liikkeisiin. Markkinoilla tutut rastit: parmesan-kimpale, kolmen kappaleen pussi isoja pretzeleitä ja Body Scrub -rasia (Ocean). Ja koska kukka/viherkasvikauppa on edullinen ja siellä on runsaita kimppuja, erikoisiakin viherkasveja, orkideoja (jollain aina edellisinä vuosina ostin äidille), oli sekin kohteena. Pihalle ostin yläkuvan Heben. Pensastädyke, tiedättehän? Minä en ole koskaan ennen nähnyt tai en ainakaan ”rekisteröinyt” tai ”skannannut” – kuten nykytermi kaiken havaitsemisesta, tarkastamisesta, katselemisesta kuuluu. Kyllä tämä tädyke nyt pallokrysanteemin voittaa. Niitäkin oli muuten kolme kympillä. Hebe maksoi yksikseen ~~vähän enemmän~~ (Edit. 20.8. aamupäivällä: maksavat 9,50 kpl, kävin ostamassa kaksi lisää).

Syömään ei markkinakojuille jääty, vaan käveltiin Rotuaarille. Olisi menty Taberna Italicaan, mutta poikkeuksellisesti se oli suljettu, joten mentiin Levantoon. Kylmäsavulohipizza oli hyvää. Siellä pitäisi vain vaihtaa veitset: pizzan leikkaaminen on melkein tuskaista. Tietäisin kyllä yhden pariskunnan jolla on jo kokemusta pizzerian veitsitestaajina … 🙂

Niitä näitä

Myrskyn jälkeen .. ja ennen sitä

Kaupungissa metsän korvaa merenranta, se tasaa hengityksen, saa ajatukset paikoilleen. Merenrannalle, itse asiassa -rannoille, lähdin aika varhain aamusella, – myös puistoissa on samaa tasaannuttavaa taikaa. Kyllä sitä olisin voinut ammentaa vielä lisääkin.

Tänä aamuna joka paikassa kosteaa, märkää, tukkeutuneita aliskoja, isoja lätäköitä siellä täällä. Eilen illalla ukkonen pyöri neljä tuntia tässä meidän kohdalla, – salamointi oli niin yhtäjaksoista, että yhdeksältä illalla tuntui välillä, että on ”loistevalot päällä”. Ryske ja roiske oli ennenkokematon. Ja vain yhden tuollaisen pienen, rupusen salaman onnistuin kuvaamaan.

Nimenomaan, että se kesti niin kauan.

Eilisen jälkeen ei ollut ihme, että Pehtoori ilmoitti aamulla, että ainakaan tänään ei tarvi nurmea kastella. Ei ole kyllä tänä kesänä tarvinnut aiemminkaan kuin vissiin kerran.

Mutta ei siinä vielä kaikki: äsken oli ainakin yhtä raju myrskypuuska ja jatkuvaa räiskintää, tuntui oikeasti, että maa järisi. Mutta nyt on ihan hiljaista ja tyventä. Ja edelleen hellelukemat mittarissa. Merkillinen maailma.

Jotain hyvääkin tänään: oltiin systerin kanssa lounaskahveilla Letkunpuiston Makiassa. Lounas (katkarapuleipä) ei ollut kyllä häävi, mutta sisarella hyvää kerrottavaa. 🙂

Niitä näitä

Uskomaton ukkonen!

Nyt on kaksi tuntia ukostanut, ja salamoinut. Koko ajan. On pimeää ja vettä tulee kaatamalla.

Nythän sitä pitäisi valokuvaajan olla jossain kaduilla ja korkeilla paikoilla kuvailemassa. Tulisi dramaattisia kuvia – jos osaisi ottaa. En ole oikein koskaan ollut hyvä sateen kuvaaja, saatikka että olisin onnistunut salamoita tallentamaan. Enkä nyt jaksa lähteä opettelemaan.

Helteisen päivän olen jo liikkunut, pyörällä suhannut asioilla, kampaajalla, kaupassa niin että kilometrejä on puolensataa. Siinä kaikki.

Niin ja kuunnellut hyvän kirjan: Camilla Nissinen, Meidän edestämme annettu. Kirjan esittelyteksteissä sen todetaan olevan ensisijaisesti kirja syömishäiriöstä, mutta minusta se oli myös kuvaus Jehovan todistajista. Tuli vahvasti mieleen Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu”. Minulla oli yliopistoaikana yksi tuttu, melkein ystävä, jopa niin, että olin kutsuttuna häissään. Hänen kauttaan opin jehovalaisuudesta aika paljonkin, mutta tämä Nissisen erinomaisesti kirjoitettu esikoisteos toi paljon lisää tietoa, ja lisäsi ymmärrystä.

Lappi Mökkielämää

Tunturista kaupunkiin

Pohjoisesta palatessa – varsinkin jos siellä on tullut viivyttyä viikko tai enemmänkin – on aina vähän sellainen pieni kulttuurisokki. Tulee kiinnittäneeksi huomiota asioihin, joita ei kotona ollessa ajattele. Niin kuin nyt, että tämä meidän koti on aika iso. Alle 50 neliöisessä mökissä kun elelee vähän aikaa, niin reilusti yli sataneliöinen koti (ja vielä La festa pihapiirissä) tuntuu isolta. Vähän turhankin isolta.

Ja tähän aikaan vuodesta täällä on niin kovin hämärää, öisin pimeääkin, – pohjoisessa aurinko on vielä melkein 18 tuntia horisontin yläpuolella. Eron kyllä huomaa, näin iltaisin varsinkin.

Kaupungille asioille ja palaveriin lähtiessä vaatetusta on hieman mietittävä – on otettava huomioon muutakin kuin sääolosuhteet päälle puettavaa valitetessa. Ripsivärikin löytyi meikkipussista.

Pyöräteillä ja liikenteessä on liikennettä, eikä vain poroja väisteltäviksi. Kaikkia vastaantulijoita ei cityssä tervehditä, – tunturissa tervehditään.

Läppärin vaihtuminen pöytäkoneeseen, isoon näyttöön ja nopeaan nettiin on yksi selkeästi parempi asia täällä kotosalla kuin läppäri liitännäisineen mökin pirtin pöydän ääressä.

Puolensa ja puolensa. Molemmissa hyvä. Enimmäkseen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

On taas mietittävä, miten edetä?

Helpoimman kautta eteen saattaa tulla yllättäviä esteitä.

Mutta kannattaako poiketa aiotulta reitiltä – kun ei näe, mitä edessä on?

Vaikka määränpää näkyy, ei voi olla tietää, mitä kautta sinne pääsisi mahdollisimman mukavalla tavalla.

Jo vain, mie mietin, – tämmöistäkin.

Mökkielämää

Kotiinpaluun aika

Meidän mökissä on kaksi ISOA vikaa:
1) se on niin kaukana kotoa (480 km pihasta pihaan) ja 2) sieltä on aina lähdettävä pois.
Eikä kotimatkalle lähtö näköjään ole yhtään mieluisampaa,
vaikka on saanut viettää mökkilomaa kaksi kokonaista viikkoa!

Mutta. Jos se olisi lähempänä, ei se silloin olisi kunnolla Lapissa, eikä tuntureiden juurella, eikä mökkipihassa virtaisi tunturipuro. Ja niinhän se on, että on lähdettävä, että voi palata.

Tällä kertaa mökkielossa paljon erilaista tekemistä, kahteen viikkoon mahtui lapsenlapset (ja Juniori), joten leikkipuistot, kylpylät, tikanheitto, lettukestit, pelaaminen, porojen puhuttelu olivat omanlaisensa ohjelma. Tällä kertaa myös luonnontiedettä tavallista enemmän, kun saimme ystävät muutamaksi päiväksi mökille ja matkaseuraksi piipahdukselle Norjaan ja sienimetsään! Linnuista ja sienistä opittiin uutta.

Ja sitten keskenäänkin sienestystä, toki myös patikointia – kuten tavallista, ja siivousta kuten tavallista. 😀 Aika vähän lopulta kuvailin, en lukenut mitään, kudoin vain vähän, mutta nukuin lähes joka yö kahdeksan-yhdeksäntuntisia unia! Jee, se on juhlaa se!

Tänään oli kuitenkin hyvästit Hangasojalle – ja Hönölle – jätettävä. Vaikka meillä Hönön kanssa oli pieniä erimielisyyksiä siitä, miten krysenteemeja (yksi purkki alaportaalla) tulee käsitellä, oli jäähyväiset melkein suloiset. Hönö ihan poseerasi ja antoi tulla ihan liki, kun ennen yhdeksää pihapiirissä vielä tapasimme.

Liikennettä vähän, kesärajoitukset, poroja ei juuri ollenkaan, jopa Rovaniemen ja Iin huudeilla liikenne kulki, joten olimme kotosalla jo kahdelta. Hyvä niin, sillä piha vaati huoltoa, oli päästävä jo pyörälenkille, huomista historiatoimikunnan kokousta varten iso nippu tekstiä luettavana ja kommentoitavana.

Olihan se kuitenkin mukava palata alkusyksystä kesään. Kyllä se taas tästä.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Tuntuu lomalle

Olkoon tekemättömyyden päivä tämä, totesin eilen aamukahvin ääressä, kun Pehtoori kyseli, mitäs on päivän ohjelmassa.
– Ei ollut. Ei tekemätön.

Aamupäivä puuhailtiin yhtä sun toista, ei kai me taas vaan jotain ylläpitoa/siivoustakin harrastettu? – Ehkä… Puolelta päivin Pehtoori ilmoitti lähtevänsä tepastelemaan Ruijanpolulle, eikä ottanut edes sienikoria mukaan.

Mie koetin sinnitellä tovin, pyörin mökkipihassa, kunnes vaihdoin lenkkarit kumppareihin, kameran koriin ja sieniveitseen.

Ahopäänpuron tuolle puolen, mäntykankaita kuljin, huomaamatta äidin opastamalle karvalaukkuapajalle, – siellähän niitä. Kuinka läikähtikään ensimmäisen nähtyäni. Liekö karjalainen geeniperimä, muistot vuosikymmenien takaa samaisesta kohtaa vai ne karvalaukkuröykkiöt, joita äiti meille mökki- ja Sanginjoen sieniretkiensä jälkeen kantoi. Muistot kuitenkin…

Lisäksi siellä aika mukavasti haaparouskuja, ja ohessa kolme litraa kaarnikoita. Kun sienikori oli jotensakin täynnä, muutaman tunnin metsässä kulkemisen jälkeen, palauduin mökille. Ja sitten jatkui säilöntäruljanssi…

Eikä ruokapöydässäkään mitään vaihtelua. Ties kuinka mones päivä sieniruokaa. Tagliatelle ja minitomaattisalaatti sai oheen sieniruukun – tatteja, herkkutatteja kun niitä nyt on. Samalla ilmoitin, että niitä ei sitten enää poimita, – mökin Smegin pakastimeen ei mahdu eikä loputtomasti ole niillä käyttöäkään.

Ja kuinkas sitten kävikään? – Tänään päätimme lähteä pikkupatikalle (about 8 km helpohkoa taivaltamista) Urupäälle kohti Palopäätä. Toisen kerran tälle kesälle sama reitti, – muttaku. Muttaku se on mahdottoman kaunis, juuri tällaisena aurinkoisena päivänä. Siellä ei sienen sientä, ei linnun lintua, pieni poroparttio vain.

Pikkuisen arastellen nuo ohitimme, keskenämme pohdimme, miksi 20 poron joukko kävelee suoraan meitä kohti, todistelimme toisillemme, että eihän vielä ole rykimäaika, eiväthän porot elokuussa ihmisten päälle käy, eiväthän? – Eivät nuo ainakaan. Puolin ja toisin toisiamme katselimme, hissuksiin ohitimme…

Urupäältä jatkoimme vielä kohti Palopäätä. Ihastelimme luonnon luomaa uima-allasta, joka näytti siltä kuin olisi tarkkaan mitattu ja kaivettu.

Urupäältä näkyy Kaunispään pehmeä loiva profiili, ja huipun kahvila ja masto.

Tuolla kulkiessa kuin vaivihkaa katselin, että josko sittenkin jokunen herkkutatti,… Voisin kokeilla, osaisinko sitä herkkutatti-cremebruleeta sittenkin tehdä. Ajatukseni ääneen menin Pehtoorille sanomaan, joka totesi, että voidaanhan me vielä ajella Kutturantien varteen, – jo vain sieltä jokunen tatti löytyy.

Ja niinhän sitä sitten patikan jälkeen vielä metsään mentiin. Ja olihan siellä herkkutatteja, övereitä enimmäkseen, mutta niin paljon hyviäkin, että yksi kuivurin satsi täyttyi. Nyt ovat jo kotiin lähtöä varten pakattuina. Niinkuin on neljä litran tölkkiä suolasieniä, kaksi tölkkiä kaarnikkahyytelöä, pullollinen kaarnikkamehua, tusina pussillista herkkutatteja pakasteena, melkein saman verran kuivattuna, lisäksi kehnäsieniä ja isohaperoita. 😀 Sieniruokaa riittää tuleviin kuukausiin.

Eilen illalla vakaa aikeeni oli valvoa puolille öin, että kuvaisin täysikuuta, ehkä jopa häivähdyksen revontulista, joita oli ennustettu näkyviksi. Yhteentoista jaksoin, kävin puronrannassa. Kuuta saatikka reposia ei näkynyt, mutta kauniita purppurapilviä pohjoisella taivaalla…