Vuorotteluvapaa

Showing: 21 - 30 of 47 RESULTS
Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Kun ei ole töissä

Miksei sitä duunarinakin ollessaan voisi aamulla kahdeksalta lähteä kävelemään kaupunkiin (50 minuuttia) ja mennä leikkauttamaan hiuksensa ja sitten mennä bussilla kampukselle ja olisi töissä hyvinkin jo vartin yli kymmenen. Kerran kuussa kun sen tekisi, niin tulisi edes joskus käytettyä niitä ”ylityötunteja”, joita ei koskaan lasketa. Miksi tämänpäivän kaltainen kampaajareissu ei onnistu normioloissa? Miksi kampaajalle menoon on varauduttava jotenkin hirveän monta viikkoa etukäteen, jotta ehtii saada ajan niistä iltapäivän tai lauantain tunneista, jolloin ylipäätään voi mennä ja joista kilpailevat kaikki muutkin virka-aikoihin sidotut työtätekevät kanssasisaret?

Sitten kun olet huolehtinut ja varannut ajan viikkojen päähän ja olet aikonut joku tietty torstai lähteä jo kolmeksi, tai ehkä tavallisemmin kuitenkin viideksi  (autolla luonnollisesti) kaupunkiin, niin juuri pari päivää ennen sinulle ilmoitetaankin, että on joku ”Juttu” (kokous, koulutus, seminaari-istunto tai joku muu maailman tähdellisin asia), jonka takia joudut perumaan aikasi ja taas etsimään jonkun toisen perumaa ilta-aikaa tai pahimmassa tapauksessa odottamaan ylipitkine hiuksinesi kaksi viikkoa, että pääset siistittäväksi.

Tosiasiahan on se, että minä voisin ihan hyvin mennä aamulla kampaajalle ja vasta kymmeneksi tai vaikka yhdeksitoista töihin, semminkin jos olisin sen hyvissä ajoin suunnitellut ja järjestänyt. Mutta niin ei vain tehdä. Ei.  Siis? – Siis oma vika.

Se, mitä yritän sanoa, on: Olipa mukava käydä tänään rauhassa kampaajalla.

Iltapäivälläkin kaikkea mukavaa: postia kahdeltakin entiseltä opiskelijalta, sellainenhan lämmittää, postissa myös kirjatilauksia, ja yhdet kadonneet henkilötiedot, toukokuuta varten muutaman tärkeän asian järjestyminen, mikä helpottaa, ensimmäistä kertaa elämässä olin nettineuvottelussakin: oli sellainen pieni harjoitus huomenna alkavaa valokuvauksen verkkokurssia varten. Olenhan ihan innoissani. Siis sosiaalista elämää tänään. Ja eiku jatkuu. Lähden tästä Museoyhdistyksen vuosikokoukseen vierailevaksi tähdeksi.  A domani!  Huomiseen! (huomannette että italian opintoni ovat edenneet sivulle 11. Heh!)

 

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Ajatukset vapaalla

Me tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, aikaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan, aikaa kokeilla vikateitä, ja aikaa olla nielaisematta ensimmäistä vastausta ja jatkaa etsimistä. Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkään luovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelastamaan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa. Ilman tällaista luovaa aikaa me vain mittaamme, tilastoimme, tulostamme ja nyhjäämme lähtökuopissa.

Näin Hesarin tiedetoimittaja Jani Kaaro lopetti  kolumninsa Seiniin tuijottelun jalo taito viime lauantain lehdessä. Erinomaisen viisas juttu.

Kaaro kirjoittaa myös

Me olemme tottuneet kovin toisenlaiseen ajatustyöhön. Olimme sitten luokkahuoneessa tai työpaikalla, uskomme, että paras tapa oppia tai ratkaista ongelmia, on lähestyä niitä analyyttisesti. Pilkkoa isot ongelmat pieniksi ongelmiksi, etsiä niitä yhdistäviä tekijöitä ja järjestellä ne uudella tavalla –järjestelmällisesti, analyyttisesti ja uutterasti kohti ratkaisua ponnistellen.

No juuri näinhän minä olen oppinut tekemään, juuri näinhän minä ole vuosikausia opettanut historianopiskelijoita tutkielmiaan ja muita opinnäytteitään tekemään.

Mutta enkö minä nyt ole viettämässä luovaa aikaa, jolloin en mittaa tai analysoi? Kyllä, –  ja näinä viikkoina kun tämä vuorottelu on ollut oikeasti tosiasia, olen kuitenkin koettanut ratkoa ongelmia ”pakottamalla”, pohtimalla kiivaasti, mitä teen ensi syksynä, miten rakentaisin uuden tutkimushankkeen tai rakentaisinko ollenkaan.

Mutta  tänään sainkin tuta,  että hetkeksi pääsin  ”seiniin tuijottelun jalon taidon” alkumetreille, en yrittänyt ratkaista mitään. Seiniin tuijottelu -tasolle pääsin kun olin siivoamassa autotallia, tai vasta aloittelemassa siellä olevan runsaahkon pahvilaatikko-, muuttolaatikko-, säilytyslaatikkoseinustan, kaappirivin ja avohyllyjen läpikäyntiä; olen siis pääsemässä tämänvuotisessa ”syväsiivoa koti” -projektissa jo huushollista autotalliin ja varastoihin.

En siis kirjaimellisesti tuijotellut seiniä, enkä yrittänyt mitään ratkoa, tiedostamatta annoin ajatusten olla vapaalla, pakottomasti harhailla, ja niinpä olinkin jo pääsemässä lähelle tunnetta, ettei minulla ole huonoa omaatuntoa jostain tekemättömästä, että tunsin ettei minun tarvitse olla läsnä, että minun ei ole välttämätöntä tehdä mitään, eikä minun tarvitse miettiä  mitään, ei minkään tekstin rakennetta tai pohtia, millä äärellisellä työmäärällä saisin tehdyksi jonkun luvatun homman.

”Vapaa-ajattelu” palkitsi, toi tulosta vaikka sitä ei odotettu: lopputulema oli, että asia, jota olin luullut ongelmaksi, joka vaatisi ratkaisun löytymisen, ei olekaan mikään ongelma:  se on järjestelykysymys vain.

Lamppu syttyi…

 

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Sunnuntai, kirkkopäivä

Aamuauringon säteet jo varhain puiden latvoissa. Yön pakkasen jälkeen kuulas, kirkas aamu.

 Sunnuntaiaamussa kahvin tuoksu jo aikaisin, lehden luvun ohessa en paljon välittänyt syödä; tiesin pääseväni kirkkokahveille runsaan pöydän äärelle.

Ainahan me sunnuntaisin kirkkoon menemme. Ette usko?  Noh, tänään oli kummipojan konfirmaatiopäivä, joten ajelimme Kiimingin kirkkoon. Pehtoorin veljenpoika on [tällä hetkellä :)] suvun nuorin, ja nyt meidän molempien sisarusten lapset ovat  kaikki jo ripille päässeet… Mitä seuraavaksi? Vielä muutamia yo/valmistujaiskekkereitä, pian jo  seuraavan sukupolven kastajaisia?

Näitä täpötäyden kirkon penkissä tämän kauniin sunnuntain aamupäivänä mietin, ja merkillisen vanha olo oli. Olisikohan minun syytä päästä opiskelijoiden keskelle, jotta olo vähän nuorentuisi 🙂 Sitäkin mietin.  Pitkään aikaan en ole näitä ikäjuttuja ja töihin paluuta niin miettinytkään, mutta miten ne nyt taas ajankohtaistuivatkin. Ehkä seurakuntahistorioitsijalle miljöö herkisti, ja ehkä sekin, että  muistin viime kevään palautepäiväretken Kiiminkiin ja siellä muutamat ”omieni” sanomiset, ehkä Kiimingin historian kirjoitusprojektit heräsivät henkiin, ehkä jotain muuta töihin liittyvää ajatuksissa… ?

Itse asiassa juuri tänään huomasin, että nimenomaan näin sunnuntai-iltapäivisin tämä vuorottelijan elämä tuntuu erityisen hyvälle. Joskus ennenkin on ollut puhetta …  olen kirjoittanut aiemminkin, että Tammisen lanseeraama ajatus  siitä, että ”sunnuntain tulee kestää koko sunnuntain”, on niin hyvä. Vuorottelijan sunnuntai jatkuu iltaan, duunarilla sunnuntai-iltapäivällä on jo kandityöt ja kokousten esityslistat pöydällä – vaatimassa osaansa, lopettamassa sunnuntaita kesken kaiken.

Mutta siis… Rippijuhlat. Kirkossa kuvasin ja katselin 15-vuotiaita ja olin taas kerran kiitollinen, ettei tuota vaihetta elämässä tarvitse enää elää. Juuri 15-vuotiaana en haluaisi enää olla.

Jääliin rippikahveille ja ah, niin monille hyville tarjoomuksille. Ja pehtoorin sukua paikalla ja meidän nuoretkin kömpivät mukaan joukkoon… Olipas ihan hauska, miten me niin nauroimmekaan, iltapäivä. Appivanhemmatkin jaksoivat olla mukana… Kuka on keneltäkin perinyt mitä ominaisuuksia, vai onko kukaan keneltäkään mitään?

Ja sunnuntai jatkui kotonakin. Kaikenmoista.

Lappi Liikkuminen Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Rinteessä ja AR1429

Toisin kuin kaulassani olevassa  korussa, rinteessä länsituuli ei ollut vain väre, oli enemmänkin länsituulen tuisku tai puuska. Tuulisin päivä koko viikolla ja ihan loogista ja sen kunniaksi meninkin mäkeen tänään. Tuuli oli siis navakka, mutta sen suunta oli länneltä tai lounaasta, eikä pakkasta kuin pari astetta ja aurinko siniseltä taivaalta, joten eipä ollut ollenkaan huono keli mäessä. Oli mukava. Tosi mukava.

Ja kyllähän se laskettelu on enempi minun lajini kuin hiihto. On oikeastaan aina ollut (”Laskettelu-urani lyhyt historia”  on täällä: klik!). Oisko se vauhti vai mikä siinä kiehtoo? Lähtiessä kamoja autoon viedessäni, mietin jotta otanko bladet, temppusukset, curverit vai laudan? Tosiasiassa vaihtoehtoja olivat vain temppusukset (pikkuisen reilun metrin mittaiset molemmista päistä pyöristetyt) ja tavalliset curverit. Bladeilla en enää laske, on turjan heppaista minulle ja lautailusta olen luopunut jo kolme, neljä vuotta sitten. Opin lautailemaan, välttävästi, mutta en koskaan niin että olisin isommasti siitä nauttinut. Onkin pehtoorin kanssa tässä molemmat päätetty myydä snoukkamonot ja laudat. Hyviä Burtoneita, mutta käyttämättöminä vievät mökin vähiä varastotiloja turhaan.

Sitä paitsi pehtoorista ei ainakaan nyt ole ollut lautailemaan eikä ladulle. Selkä on juilinut aika lailla, mutta kyllä katoille on voinut kiipeillä lumia pudottelemaan. Eikä siinä ole ollut minun viisailla varoittevilla sanoillani mitään merkitystä.Oli sitten lämmitellyt rantasaunankin joten kun tulin rinteestä pääsin suoraan löylyyn.

Tämän päivän uutiset kertoivat tällaista:

Auringossa tapahtui maanantaiyönä voimakas purkaus, joka sinkosi avaruuteen suuren määrän hiukkasia. Purkauksen odotetaan synnyttävän lähipäivinä Suomen taivaalle revontulia. Parhaat mahdollisuudet havaita revontulia ovat tiistaina alkuillasta kello 19 – 21.

Syy tämänkertaiseen purkaukseen on suuri auringonpilkku AR1429, joka on tullut esiin auringon takaa ja kääntyy parhaillaan maata kohti. – Kyseessä oli X1-luokan purkaus, joka on voimakkain mahdollinen

(YLE 6.3.2012)

Ja osin näiden juttujen vuoksi päätimme lähteä kylille syömään. Ideana oli, että mennään viiden-kuuden välillä Petronellaan gourmetille ja sitten ajellaan Kaunispään päälle katsomaan revontulia ja minä saan kuvata. No saahan sitä päättää ja suunnitella.

Ensinnäkin Petronellassa yksityistilaisuus. Täällä on Porschen testausporukkaa niin paljon,  että myös Siberia-ravintola oli kiinni näiden automiesten vuoksi. Joten oli siis taas! mentävä Kaltioon. Taas oli hyvää, paitsi jälkkkäri: lakka créme brûlée oli pliisua. Maistui lightille, eikä se ole kilpiravintolan jälkkkäreissä hyvä meriitti.

Syötyämme hurautimme Huipulle. Ja? Missä on megaluokan pilkun purkauksen jäljet? Ei missään! Eikä niitä ole tässä mökin pihassakaan näkynyt. Tuolla minä olen vartin välein käynyt kurkkimassa (J. ei ole päivystämässä, joten on itse käytävä  :)).

Mutta oli se auringonlasku Kaunispäältä katseltuna kaunis. Eikä nyt näkyvässä kuutamossakaan mitään vikaa ole. Edellisen kerran olenkin kuvannut kuutamoa Teneriffallla – Teiden kalderan vuoristohotellin vessan ikkunasta.

Tämmöistä se on vuorotteluvapaalaisen elämä. 😀

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Juhlakirja on valmis ja julkistettu: Historian selkosilla

Julkkarit. Tänään oli juhlakirjan julkistamistilaisuus. ”Historian selkosilla” on valmis.

Kun akateemisen oppituolin haltija täyttää tasavuosia, on tapana, että hänelle kirjoitetaan juhlakirja. Ainakin meillä humanisteilla on tämmöinen tapa.  Minun esimieheni on täyttänyt tasavuosia jo jokunen vuosi sitten, mutta silloin hän tiukasti kielsi juhlakirjan tekemisen. Emme antaneet periksi, vaan päätimme oppiaineen piirissä, että juhlakirja tehdään myöhemmin, tehdään salassa, tehdään vaikkei tasavuosia olekaan. Ja minä mokoma sitten käynnistin projektin, joka on ulottunut pitkälle tähän vuorotteluvuoteeni asti.

Hyvät blogini lukijat, te olette seuranneet tämän(kin) juhlakirjan valmistumista kohta kaksi vuotta. Kesäkuussa 2010 tämä alkoi; palkkasin erinomaisen tutkimusapulaisen ja kahden kollegan kanssa pistimme hankkeen pystyyn.

Moni tuttu ja blogia seurannut on kummastellut, mitä ihmettä vuorotteluvapaallakin kuljen jatkuvasti yliopistolla palavereissa, miksi luettavaa ja kirjoitettavaa artikkelia riittää, mitä ihmeen postitustalkoita on koko ajan meneillään? Tätä yli 500-sivuista kirjaa tässä on tehty, on toimiteltu. Mikrohistoriallinen biografia esimiehestä kirjoitettu.  Kannen ja monet muutkin kirjan kuvat olen käynyt ottamassa. Rahaa kerännyt, kirjeitä laatinut ja lähetellyt. Toimituskunnassa päällimmäisenä touhunnut.

Muutama viikko sitten kerroin, kuinka yhtenä aamuna sattui kamala järkytys. Sekin liittyi tähän projektiin: kirja oli menossa painoon. Olin juuri lähettämässä sähköpostilla viestiä, että ok, kirja on valmis painettavaksi, kunnes jostain tuli joku heureka! tarkasta vielä kerran. Tarkastin, ja yksi kokonainen artikkeli puuttui: keskeltä kirjaa parikymmentä sivua oli hukassa!

Ja sitten tämänpäiväisen kahvikestin rahoitus, järjestäminen ja puhe. Niissähän sitä on ennen ja jälkeen Kanarian matkaa mennyt aikaa. Mutta tänään liituraita yllä ja projektin myötä kaveriksi tullut tutkimusapulainen apuna,  julkistamistilaisuus, jossa oli about 130 kutsuvierasta (ihan kuuluisuuksia ja yliopiston johtoakin, pehtoori takapenkissä tsemppaamassa) ja opiskelijaa, meni hyvin.

Esimies oli täysin yllättynyt, täysin hämmentynyt, liikuttunutkin. Ja minä en pitkäksi (yllättikö ketään?), mutta kiitellyksi (että sitä voi olla iloinen kun ei ole töpeksinyt), venähtäneen puheeni aikana vuodattanut kyyneltäkään. Nuha tosin vähän haittasi, mutta pikku juttu.

Tämän kirjan aika oli nyt, nyt se on tehty.

Nyt hiljalleen relaan, on hyvä mieli, kun on tehnyt töitä ja ennen kaikkea kun on tehnyt hyvän mielen.

Huomenna lähden pohjoiseen. Vuorottelemaan. 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini Vuorotteluvapaa

Että tämmöinen sunnuntai

Milloin minusta on tullut tällainen,  että teen hommat vasta viime metreillä, vasta sitten kun dead-line tunkee yöuniin ja vasta sitten kun on jo ”pakko”?  Missä vaiheessa on käynyt niin, että teen vaikka mitä muuta mukavaa ennen kuin asetun velvollisuuksien ja luvattujen ja vastuulla olevien asioiden äärelle? Onko vuorotteluvapaa saanut minut lerppuilemaan vai onko niin, että tämmöinen välinpitämättömyys oli olemassa jo aiemmin, että olin alkanut liukua tällaiseen viime-hetken-hektiseen-hysteriaan jo aiemmin?

Niin kuin nyt tämä tiistaina edessä oleva puhekin. Minulla on ollut puoli vuotta aikaa tehdä tämä! Hyvänen aika, puoli vuotta! No hyvä on, myönnettäköön, paineet yleisön suhteen ovat kasvaneet päivä päivältä, mutta minä olen tiennyt, että minulla on oltava pieni puhe valmiina ensi tiistaina ja entinen, tunnollinen minä olisi tehnyt puheen jo ennen Kanarian matkaa, jotta olisin voinut hioa ja säätää sitä, kenties opetella sitä pätkittäin ulkoa, kenties että ehtisin hakea kommentteja ystäviltä ja kollegoilta, ja vielä hioa sanomisiani. Ja nyt? No periaatteessa olen tehnyt sen aika valmiiksi viime viikolla, mutta tänä aamuna heräsin – paitsi taudin aiheuttamaan kipuun – myös tuskaan puheen osalta: sen rakenne onkin käännettävä toisin päin! Ja siinä se sitten kaunis sunnuntain aamupäivä vierähti. Ja vieläkin tuntuu että se pitäisi rakentaa ihan toisella tavalla. ..

Kun oikein luuseriksi olen itseni tässä tuntenut, törmäsin Maija Aallon kolumniin (omani seuraavaan Kalevan ruokatorstaihin minulla on vielä tekemättä!!! mitä minä sanoin!!)  Hesarissa. ”Lorvailu vie turmioon”, kirjoittaa Aalto. Näitä samoja asioitahan tässä on tullut mietittyä, vuorotteluvapaa on vienyt peruskysymysten äärelle. Jotenkin juuri tämä kohta Aallon jutusta on lainattava:

Leppoisaan elämään pyrkivältä jää aikaa vapaaehtoistyölle, taiteelle, uusille ideoille ja intohimoille. Onko hän siis enää lintsari? Henkilökohtaisen onnen haikailu ei ehkä yksin riitä, mutta ehkä sen voi saada kaupan päälle, siinä määrin kuin kukaan voi?

Ehkä yhteiskunnan hyvinvointi kokonaisuutena kasvaa, ehkä suurempi hyvinvointi lisää myös sitä tuottavuutta. Siis jos jatkuva talouskasvu yleensä katsotaan jotenkin ekologisesti ja inhimillisesti oivalliseksi tavoitteeksi, verrattuna vaikka jonkinlaisen tasapainon etsimiseen.

Haa! Nämähän alkavat olla jälleen kaltaiselleni puita halailevalle humanistihörhölle sopivia ajatuksia! Uskottavuuteni on pelastettu.

ks. koko kolumni täältä   http://www.hs.fi/kotimaa/Näin+lorvailu+vie+meidät+turmioon/a1305556402275

Syyllistääkö Aalto? Ehkä ei tarkoituksellisesti, ehkä minä vain olen jotenkin vereslihalla tämän asian kanssa… Mutta …

Tämä humanistihörhö sai puheen jotensakaan kuosiin puolelta päivin ja lähti ulos. Otti kameran mukaansa, käveli tässä lähitienoolla pari tuntia ja pohti, että onko sitä aina lähdettävä patikoimaan jonnekin huitsin-nevadaan asti, jos kerran täälläkin on näin paljon kaunista kävelylenkillä kuvattavaksi. Mihin tarvitaan mitään La Gomeran laurisilvaa jos Rantapellosta ja Meri-Toppilasta löytyy jotain näin kaunista luontoa!

 

 

 

 

 

Lenkiltä palattua ryhdyin aikas äkkiä kokkailemaan. Nuoret olivat ilmoittaneet tulevansa syömään, minä olin onneksi hankkinut vasikanpaistia (milloin sellaista olen aiemmin edes nähnyt kaupassa) ja päätin tehdä Wienin leikettä. Pyrin siihen, että tulos olisi mahdollisimman kaukana mistään huoltsikka-ravinteleiden tai työpaikkaruokaloiden rasvassa tirskuvista possuleikkeistä,. …

Stockan lihamestari neuvoi, että paista leivitetyt (suola ja pippuri pintaan, vehnäjauhoja koko ohueksi nuijitun pihvin pintaan, kasta vatkatussa munassa ja painele sitten pintaan kauttaaltaan hyvää korppujauhetta) pihvit upporasvasssa: paistinpannuun pari senttiä rypsiöljyä ja yhteensä noin neljä-viisi minuuttia (pari minuuttia puoleltaan) paistoa. Valutin pihvit talouspaperin päällä ennen tarjolle vientiä. Sitruunaa tarjosin, anjovikset ja kaprikset jätin pois, koskapa tiesin, ettei meillä niistä minua lukuunottamatta kukaan pitäisi. Eivätkä ne taida ihan alkuperäiseen versioon kuuluakaan. Pihveille seuraksi sinisiä perunoita (blue kongo) ja salaattia. Tyttärelle speciaalina kipollinen egeri-sieniä paistettuna ja pippuroituna. On kovin perso moiselle herkulle… 🙂

Saisipa vasikanpaistia joskus toistekin: hyvää oli.  Tämä 1800-luvulta Italiasta (cotolette Milanese? eikös vain ole sama ruoka?)  ja Espanjasta Ranskaan ja Itävälta-Unkariin kulkeutunut klassikkopihvi on melkoista retroruokaa. Miksihän se on juuri Wienin leike? Pitäisi ottaa selvää… Ehkä tästä ei kuitenkaan tule meidän perheen ykkösherkkua.

Ja jälkkäriksi uusimmasta Stockmann Exclusive-lehdestä hoksattu resepti: paista omenaviipaleita rosmariinivoissa fariinisokerin kera ja tarjoile zabaionen kanssa. Suosittelemme äänin 5 – 0.

Vuorotteluvapaa

Kotoilun kestämisestä

Keskiviikko kulunut kotoillen. Pääasiassa, joskin kohtuullisen pitkällä lenkillä kävin. Eihän näitä ”ohjelmattomia” päiviä vielä kovin montaa tälle vuorottelurupeamalleni ole sattunut, ja nyt kun sitten oli, olen pohtinut – taas kerran – helmikuun syvintä olemusta. Minun muistoissani, elämässäni helmikuu on työntäyteinen, sisällä(töissä)olon kuukausi, johon viimeisen puolen vuosikymmenen aikana on liittynyt tietyt ”ikäkausiriitit”. Lasten kautta eletyt vaiheet elämässä. Vanhojen tanssien pukujen ja muun niihin liittyvän järkkääminen, penkkarit, potkiaiset. Ja yo-kirjoitukset – niitäkin riitti useammalle vuodelle: tytär kun aloitti jo lukion toisella ja poika jatkoi lukion neljännelle. Siis monta kevättä on ollut ylioppilaskirjoituseväitä ja tulosten odottelua.

Helmikuussa minulla on töissä yleensä luentosarja ja seminaarivelvollisuudet kiivaimmillaan, opetusta yllin kyllin. Helmikuussa usein paasto (nyt ei mihinkään väliin mahdu ;)) ja helmikuussa hyvin vähän sosiaalista kanssakäymistä – tänä vuonna tältäkin osin erilaista.

Vuorottelulle jäädessä sanoin, että jos kestän marras- ja helmikuun ilman töitä ja jos perheeni sietää minua ”kokopäivätoimisesti”  – siis niin etten vietä puolta hereilläoloajasta Linnanmaalla – niin ihme on. No marraskuuhan meni aika lailla erilaisten projektien parissa ja tästä helmikuustakin puolet kului Kanarialla, mutta ei tämä elämä ”virattomana”, ”työttömänä” ole niin vaikeaa ollut.  Ei ollenkaan. Eikä perhe ole levottomana ruvennut kyselemään, että milloinkahan se olikaan kun palaan duuniin.. .

Kesäloman alusta lähtien olemme olleet pehtoorin kanssa kaksistaan yötä päivää – koko ajan. Elokuussa olin kolme päivää yksikseni mökillä, mutta muutoin koko ajan kahdestaan. Reissuissa, kotona, no lenkillä käydään erikseen, pehtoori käy vanhempiensa luona kerran viikossa ja kavereidensa kanssa lounaalla, minä sitten Linnanmaalla ja kirjoittelen työhuoneessani. Mutta enin osa harrastuksistammekin on yhteisiä ja ystäviä tavataan enimmäkseen kimpassa. Mutta ei tämä vuorottelu ole – ainakaan vielä – tehnyt tästäkään olotilasta sietämätöntä. On tässä ollut onneksi tekemistä, vaikkei oikeita töitä ole tullut kovasti tehtyäkään. Joskin on myönnettävä, että olemme suunnitelleet erillisiä mökkireissuja ja varmaan sellaiset tässä piakkoin edessä ovatkin. Kieltämättä tarvisin ihan yksinoloa muutaman päivän…  Mutta ei mitään hälyyttävää.. jos en palaisikaan töihin heinäkuun lopulla? Jos jäisinkin kokopäiväiseksi kotoilijaksi, mökkeilijäksi ja reissaajaksi?

Mielenkiintoista nähtävää olisi …

Voisin opetella ottamaan lisää tällaisia kuvia. Tästä pidän.
(klikkaa isommaksi, näet sen kauniin aamuvalon)

Sen nimi voisi olla ”siedettävä helmikuu”.

Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Pakkasmietteitä

Löydän itseni kerta toisensa jälkeen nojailemasta leivinuuniin. Aamuseitsemältä kun odotan kahviveden kiehumista (minähän keitän kahvin edelleen pannulla, nuoriso ja pehtoori käyttävät keitintä, mistä minä edelleen kieltäydyn), toimeliaan aamupäivän imuroinnin ja pyykinpesun välissä käyn mieluusti hetken lämpimän uunin kyljessä. Ei meillä täällä kylmä ole. Mutta pakkasen aistii. Ja leivinuunin lämpö ei ole vain aistittavissa, vaan se on tunnettavissa. Se on tunneasia. Se lohduttaa ja rohkaisee.

Rohkaistuin tänäänkin ulos. Tällaisen jäähain kohtasin. Klikkaa isommaksi  ja näet sen terävät ylähampaat paremmin.

Sitten jotain kaunistakin. Tällä talven törröttäjällä on niin kylmä, että sen nenä vuotaa. Näetkös?

Näitä Pikisaaressa kuvatessani yksi vanha mies, hyvin vähissä vaatteissa, muttei ollenkaan kylmissään olevan näköisenä, tuli juttelemaan. Kertomaan, kuinka hänestäkin olisi ollut hienoa oppia valokuvaamaan, mutta koskaan ei ollut aikaa.. puhui itsekseen pitkän tovin, käveli vierelläni ja raataili. Ihan mukava ukkeli. Sanoi sitten lähtevänsä kirjaston lehtisaliin lukemaan, meinasin seurata, mutta en sittenkään mennyt.

Eilen kun tulin kaupungilta käyttämästä äitiä lääkärissä, oli lyhyessä pikaisessa kuvaushetkessäni ihan erilainen kohtaaminen. Juuri kun olin selin aurinkoon ja tarkentelin kameraa kohti Toivoniemeä, kuulin matalan miesäänen takaani huutavan nimeäni. Säpsähdin ihan kunnolla: ”Narahdin!” Keskellä tiistai-iltapäivää kaupungilla, vapaalla. Kuka näki, etten ole töissä?

Näin syvällä se on luterilainen työmoraali tai tottumus siihen, että arjessa ollaan työpaikalla. Minulle on käynyt aika montakin kertaa näin viimeisen puolen vuoden aikana… Ja sitten olikin tosi mukava nähdä vanha tuttu. Ihminen joka on sairastanut vuosikausia vaikeaa kivuliasta sairautta, joka vei ennenaikaiselle eläkkeelle, mutta tuttu on nyt löytänyt avun ja kuntoutuu kovaa kyytiä. Hänen kanssaan sitten keskustelimmekin – molempia koskettavasta – työelämästä, siinä olemisesta, sen velvoitteista ja voimasta, välttämättömyydestä tai ylenpalttisesta hypettämisestä.  Asenteista. Omista ja muiden. Jollei olisi ollut – 22 C olisimme varmaan keskustelleet vielä pitkään…

Näin pakkasella mietin sitäkin, kuinkahan juniori pärjää Kainuussa, jossa on liki – 30 C. Toivottavasti niiden ei ole tarvinnut tetsata siellä kovin paljoa, ois enempi ajohommia… .  Vaikka en oikeastaan ole  hirveän riemastunut kuultuani, että joutui poika jotain pommilastia viemään Kajaanista Rovaniemelle.  Vastaisipa tekstariin aika pian.

 

Vuorotteluvapaa

Kotoiluako?

Vakaa aie oli mennä tänään hiihtämään, mutta seitsemän jälkeen oli vielä  – 14 C, joten tyydyin reippaaseen sauvakävelyyn. Paljon uutta musiikkia iPodilla, joten reilusti toistatuntia riemastuin kiertelemään Rajahaudassa ja Kuivasojalla.

Lenkiltä palattua menin – pöhkö – pehtoorille kertomaan, että on sellainen harvinaislaatuinen tilanne, että minulla ei ole kolmeen päivään mitään, ei yhtään mitään merkintää kalenterissa, ei edes toimitettavia asioita. Ei mitään.

Ja nyt sitten miehellä on ollut koko päivän hervottaman hauskaa kysellä ajankulusta ja tekemisistä. Ja toi kirjakerhon lehden näytille ja esitteli jotain ”Kotoilijan kirjaa”  ja totesi samaan hengenvetoon ”Sellainen näyttää olevan nyt trendikästä ja sulla näyttää olevan tuollainen vaihe menossa”. Kuulemma myös kirja nimeltä  ”Kiireetöntä elämää kotona” olisi minulle hyväksi.

Kerrassaan hupaisaa.

Hyvä on, on myönnettävä, että onhan tässä jo viikonlopusta lähtien ollut sellaista kotoilua, etten muista milloin aiemmin. Blogiasun uudistusta, kuvien kehystelyä ja laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, hylly hyllyltä huusholli alkaa olla matkalla kohti järjestystä.

Ja jääkaapin ja ruokakaappien ”parasta ennen” -päivänsä nähneet ainekset on joko deletoitu tai niitä on jalostettu syötäviksi. Eilen kun nuoret olivat syömässä oli meillä kohtuullisen laaja setti sapuskaa: valkosipuliperunoita, peperonataa, parsakaali-sipuli-juustopaistosta, viher-juusto-pähkinä-salaattia, uunilohta, joka oli kuorrutettu jos vaikka ja millä, mitä sattui kaappien syövereistä löytymään (katkoja, parmesania, suolakurkkuja, tilliä, purjoa, smetanaa) ja jälkiruokana vuoden vanhoista kookoshiutaleista tehtyjä kelpo kakkusia, mukaeltu tiramisu jossa mangorahkaa ja mantelilastuja, ja ensimmäinen yritys tehdä Kaunispään Huipun kaarnikkakakun tapaista… Ei vielä ihan aidon makuista, eikä näköistäkään (alkuperäinen täällä), mutta ei huonoa …  Kerron sitten jos/kun saan joskus onnistumaan. Ei keittiömestari minulle reseptiä ole antanut vaikka olen erikseen kysellytkin.

Ja jo perjantaina tein kookos [onkohan minulla sitä kilokaupalla!?] -lime-muffinseja, joiden resepti oli uusimmassa Glorian Ruoka & viini -lehdessä.

Siitäpä tulikin mieleeni, että parin viikon aikana on soiteltu lehtitilauksia niin tiuhaan, että hoksasin että puhelinmyynnin eston kolmivuotiskausi on täys. Uusinpas tänään.  Jos seuraavat kolme vuotta saisi olla taas rauhassa.

Mitähän huomenna tekis?

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Leppoistunut

Jos minä 17 tai 10 vuotta sitten olisin saanut nukkua siten kuin nyt, edes yhdenkään viikon ajan, olisin ollut kovin onnellinen. Kahdeksan, kymmenen! tunnin yöunia viikko toisensa perään! Jos silloin olisi voinut nukkua muutamankaan täyspitkän yön, olisin ollut paljon vahvempi. Nyt nukkuminen on jo niin ylenpalttista, että olen vihainen itselleni jokaisena sellaisena aamuna, jolloin huomaan nukkuneeni ”turhaan”, jolloin herään kun aamun paras, varhainen hetki on jo ohitse. – – ja toisaalta, kuinka se onkaan nautinnollista kun herääminen on vapaaehtoista, kun voi nousta ylös, kun on nukkunut tarpeeksi, ja vähän enemmänkin. Enhän yleensäkään tarvitse herätyskelloa, en työaikanakaan, jolloin menen kuudeksi kuntikselle, mutta ei se tarkoita, että olisin silloin nukkunut riittävästi. Nyt heräilen miten sattuu.

Viime aikoina illat ovat venyneet yöksi ennen kuin maltan mennä yöpuulle. Luen, laittelen kuvia, surffaan, taas luen, napostelen – liikaa, taas luen. Miika Nousiaisen Metsäjätti on nyt ykköskirja. Se on tavattoman hyvin kirjoitettu.  Palaan vielä joku ilta siihen…

Tänä aamuna olin nukkunut vähintäänkin riittävästi  seitsemään mennessä. Siispä ajoissa ulkona, ajoissa kuvaamassa, harjoittelemassa ”vähän valon kuvausta”. Romeo ja Julia, tai vasemmalta Julia ja Romeo. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet olivat aamulla hyvännäköisiä. Pitäisi joku päivä käydä siellä sisällä kuvailemassa kaikkea vihreää…

Kun noissa maisemissa olin, piipahdin sitten tietysti duunissakin, oli pari asiaakin, ja professori siellä jo kyseli töihin. Mukava kun kyseli, mutta ilmoitin, että no way!

Tänään juhlaruokana kaikenmoista, josta voisi ohjeita tai – juttua ainakin – kirjoitella, mutta ehkä nyt mukavuusalueeni on television ääressä. Emma-gaala ja kudin odottavat. Lasillinen punaviiniäkin jäi ruoalta, joten …

Ai niin, yksi juttu minun olisi muistettava parin, kolmen vuoden päästä. Olisi muistettava sanoa … Muistaisinpa.