Vuorotteluvapaa

Showing: 11 - 20 of 47 RESULTS
Historiaa Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Työpäivä – joka ei siltä tuntunut

Kansanopistossa lehtori nukkui oikein hyvin, ja oli aamulla intopinkeänä jo kuudelta hereillä – valmiina luennoimaan.  Pienellä kävelyllä kävin ensin, sitten vähän frisööriä, periaatteella ”tukka hyvin, kaikki hyvin” ja sitten aamiaiselle.  Sen jälkeen vielä tunti aikaa ennen seminaarin alkua ja lähdin läheiseen puistoon, aurinkoon, vielä selaamaan juttuni läpi. Vuorotteluvapaalainen joutuu verryttelemään, että muistaa, mitä sanoa ja miten.

Kansanopiston jugend-tyylin viehättävä päärakennus ja sen auditorio jo odottivat. (Harmittaa etten innostukseltani malttanut ottaa kuvia sisältä; luentosalikin  on poikkeuksellisen kaunis).  Hyvin meni, kukaan ei nukahtanut 😉 , ja kiinnostuneilta oikeastaan kaikki vaikuttivat. Jälkeenpäin joku kiittelijöistä sanoi, että  ”oli asiaa ja intohimoa sopivassa suhteessa”. Kiintiönainen ja kiintiöpohjoissuomalainen, teollistamisen sosiaalihistoriaa tutkinut ja siitä kirjoittanut oli paikkansa täyttänyt. Huh. Ja olihan minusta mukava luennoida, antoi uskoa siihen, että päätös paluusta duuniin reilun kuukauden päästä ei ollutkaan niin huono.

Päivä jatkui tieteenalan professoreiden (Jyväskylä ja Helsinki) luennoilla ja parilla muulla luennolla. Lounaalla, kahvitauolla ja väliajoilla ehti tavata uusia ja vanhoja tuttuja, oli mukava tavata. Erityisesti  yksi ”mentorini”, (joka oli mm. ”syypää” minun seminaariin kutsumiselleni) jaksaa aina yllättää jutuillaan. Kaikkinensa hyvä päivä. Aina oppii uutta. Kun illansuussa lähdin Kansanopistolta rautatieasemalle, tajusin, kuinka on kesä ja lämmin.

Junalla Helsinkiin. Nyt vuorossa pienen työrupeaman jälkeen pieni loma. Olen kokonaisen vuorokauden yksin,  yksin Helsingissä!!! Mahdollisuuksia on monia. Huomiseen …

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Viipyilen menneessä, mietin tulevia

Postipäivä tänään. Ajatukset jossain ihan muualla kuin tässä olemisessa koko päivän.

Kylmissäni kävelin aamulla kampukselle (alla oleva kuva on kahden viikon takaisesta aamulenkistä, ei tältä aamulta. Silloin ei ollut kylmä.) ; Lenkin suunnan syynä oli tiedotustilaisuus, johon minun oli oikeastaan mentävä. Koskee ensi vuotta. Koskee väitöskirjojen ohjaamista. Ja yhden naapurioppiaineen uuden jatko-opiskelijan seurantaryhmään (miksi tuo nimitys kuulostaa jotenkin kummalliselta) jo lupauduinkin. Minä en ole edes aloittanut töitä, minulla on vielä kaksi kuukautta vuorotteluvapaata  ja minä jo käyn tiedotustilaisuuksissa ja lupaan tehdä hommia! Eihän se näin pitänyt mennä!

Monilla on lukukauden lopetusfiilis, ja minä vietän jo syksyä mielessäni. Yöksi lupasi sitä paitsi hallaa; on nostettava yrttipurkit Festaan. Pitäisiköhän japaninkellot peitellä?

Olen tänään ollut paljon sorvin ääressä, ja seuraillut nettilehtien otsikoita. Minä en ymmärrä, miksi noista väkivaltajutuista on uutisoitava noin paljon, tuolla tavalla, joka minuutilta, rekonstruoinneista tiedotettava. Minulla on hyvin vahva tunne, että tuollainen uutisointi ja revittely ei ole hyväksi…

Mutta sitten olen myös käynyt tutustumassa  merkittävään Kotiseutuplus-julkaisuun; sen uutisoinnista pidin. Noheva varusmiehemme kun on päässyt oikein  lehtien palstoille.

 Kun Villa Francon ikkunaluukut aamulla meidän makkarista avasi, oli näkymä useimpina aamuina tällainen.

 

Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Reunamerkintöjä

Kävin töissä tänään. Tai siis työpaikalla. Kävin siellä syömässä kakkua. Ei siellä minun mielestäni kyllä mitään sellaista juhlanarvoista olisi ollut, että kakkua olisi kuulunut tarjota. Yliopiston organisaatiomuutokset kun vievät yhden parhaan työparini/kaverini toiseen paikkaan; pois melkein naapurihuoneesta. Läksiäiskakulla siis kävin. Ei mikään hyvä asia.

Samalla päivittelin kaikkea meneillään olevaa, huomasin että ”omiani” on valmistunut, valmistumassa. Hekin lähtevät pois sillä aikaa kun minä olen (ollut) pois. Ei järin riemullinen käynti siis. Toisaalta, kahden kuukauden päästä edessä oleva sorvin ääreen paluu ei tänään tuntunutkaan ihan mahdottomalta. Ehkä minä vielä paikkani ja työintoni siltä käytävältä löydän. Ehkä.

Ja tänään olen jo tehnyt luentoakin. Ei, en vielä syksyä varten, vaan kahden viikon päästä olevaa Lahdessa pidettävää Historian kesäseminaaria varten: ”Suomalaisen periferian teollistaminen”. Ajatella että sinne on tulossa kymmeniä ihmisiä kesäkeskiviikkoaamupäivällä kuuntelemaan luentoani tuollaisesta aiheesta. Ja maksavatkin vielä siitä. Sellainen asettaa paineita. Kahdeksan vuotta sitten (joko väitöksestä todellakin on noin kauan?) olisin voinut puhua aiheesta vaikka kahdeksan tuntia ilman paperiakaan, nyt on tehtävä ainakin pari, kolme päivää töitä että saan puolitoista tuntia asiaa eläväisesti esitettyä. Meneehän se vuorotteluvapaalaisella touko-kesäkuun vaihde näinkin.

Ei vaiskaan, olen minä tehnyt muutakin. Paljonkin. Luomenpoistossa ja kampaajalla, eilen lintsasin lenkin, mutta tänään tein sitäkin pitemmän. Kamerakurssin rästejä hoidellut ja nukkunut. Ihan hirveästi on vieläkin nukuttanut. Umbrian univaje alkaa nyt vasta hellittää.

Reissuun lähtiessä kansalaisopiston kuvauskurssin ope kehotti valitsemaan jonkin teeman, jota kuvaisin koko reissun. Minusta se oli hyvä idea. Ruoka! Kuvaan ruokaa. Mutta, en sittenkään. Vaihdoinkin kohteekseni veden. Kaikissa olomuodoissaan. Alkureissun kuvissa onkin paljon vesikuvia, sitten ne vaihtuvat — viiniin? Ei vaan, unohdin koko teemakuvauksen. Mutta muutamissa alkureissun vesikuvissa on minusta mukava tunnelma…

Ehtisinköhän huomenna kirjoitella niitä lupaamiani Villa Francon lounassalaattiohjeita? Yritänpä ehtiä.

kuvat kannattaa klikata isommaksi

Italia Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Matkamietteissä matkalla kotiin

Itämeri aurinkoinen heti aamusta. Mutta tuulinen, niin tuulinen että laivan ulkokansilla on tullut piipahdettua vain muutaman kerran. Kertakaikkisen tekemätön merellinen päivä.

Europalink on ihan samanlainen laiva kuin menessä Finnladykin; nyt vain on sekä matkustajia että rekkoja varmasti kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin mennessä. Ja meillä aika lailla eri fiilis. Nyt on matka takana, paluu kotiin. Ei huono fiilis tämäkään, mutta …

Kuukauden kestänyt pitkä matka, minulle jo kymmenes Italian matka, on ohi. Ihan erilainen matka kuin mikään koskaan, – olenkin pohtinut monta kertaa että onkohan tämän hienon, monin elämyksien, levollisen, aurinkoisen, maaseudun rauhan ja kauniin ympäristön (sekä maisemat että Villa), hyvän seuran ja oman rauhan jälkeen enää tyytyväinen mihinkään. Toisaalta mietin, että tuota kaikkeahan meillä on Hangasojallakin. 🙂

Eilen maanantai-iltana Lyypekissä auringon laskiessa (tosin paljon myöhemmin kuin Umbriassa jossa pimeä oli yhdeksältä) mietimme, että niin Kiinan kuin USAn matkat saatikka Etelä-Afrikan reissu ovat olleet tavattoman hienoja ja että Peruun me edelleen haluamme ja Japaniinkin, mutta lopultakin Euroopassa reissaaminen on kovin antoisaa ja sopii meille. Patikkaretki Skotlannin nummilla ja ryhmämatka Islantiin, laivamatka Hurtigrutenilla ja vuokratalo Napolinlahdelta – esimerkiksi – olisivat sellaisia jotka meille sopisivat.

Sitä paitsi kotimaanmatkailukin on mukavaa: viime kesän Naantali–Turku -turnee tai edellisten kesien kartanokierrokset ovat olleet mieluisia, hienoja paikkoja nähty, tuokioita eletty, uusiin ihmisiin tutustuttu. Ja Lyypekkiin, Berliiniin tai Hampuriin olisi kiva piipahtaa joulutorille, ja nyt kun Oulusta on suorat lennot Köpikseen niin siellä olisi mukava käydä, ehkä vuokrata auto ja pitkästä aikaa kierrellä Tanskankin maaseudulla. Sinne on kyllä yksi kahden viikon matka aikanaan jo tehtykin (ennen pehtoorin armeijaan menoa kesällä 1976).

Ja Italiaan voisin toki aina lähteä, sen yhdennentoistakin  kerran. Tämän Umbrian kuukauden jälkeen olemme entistä vakuuttuneempia että toukokuussa tai kesäkuun alkupuolella matkailu sinne ja siellä on varmaankin parasta aikaa. Luonto on niin kaunis, tosin nythän meillä oli ihan tavattoman hyvä tuuri: koko loman aikana oli keskimääräistä lämpimämpää, eivätkä muutamat sateet meiltä ”pilanneet” mitään. Vuosikymmeniin ei Keski-Italiassa ole ollut niin helteistä toukokuuta kuin nyt.

 

Vaikka ajatukset viivähtelevät enimmäkseen kuluneissa viikoissa, niin välillä minä muistan vallan erinomaisen hyvin ja vähän ahdistuneenakin, että vuorottelusta on kaksi kuukautta jäljellä… Siispä Hangasoja taitaa olla se ainoa reissukohde pitkään aikaan. Paitsi että kesäkuun puolivälissä on työreissu (kongressimatka) Lahteen – miksi minä olen luvannut mennä esitelmöimään? Kahden tunnin luentokin pitäisi sitä varten valmistella… Auts!

Mutta vielä on kesää jäljellä, sehän vasta alkaa Suomessa. Sitä kohti. Huomenna illalla jo Rantapellossa. Toivottavasti lumet on sulaneet 🙂 Mökiltähän ne eivät vielä ole.

Pian lähdemme laivan illalliselle: syön vadillisen katkoja ja vähän juustoja, nautin lasillisen Loiren laakson Pouilly Fume -vallkoviiniä ja lasillisen toscanalaista La Volte 2007 IGT-viiniä ja sitten loppuu tämä herkuttelukuukausi ja alkaa kurinpalautus ruoka- ja viinielämässä!  

Italia Vuorotteluvapaa

Ankkurit ylös!

Puoli neljältä aamulla totean ääneen: ”Ei nukuta, mutta väsyttää”. Mies ei kommentoi, mutta tiedän, että on jo hereillä. Reilusti ennen viittä luovutan ja lähden suihkuun. Viisi tuntia unta riittää ihan hyvin. Yöntunteina reissu ja lupaus töihin paluusta (joka tuntui blogivieraitakin hämmentävän paljon kiinnostaneen: eilen kävijöitä toiseksi eniten (yli 500!!) koko blogihistoriani aikana) olivat valvottaneet, mietityttivät. Mutta mitäpä niitä miettimään; elettävä ne molemmat on.

Hyvissä ajoissahan se oli tarkoituskin lähteä. Puoli viideltä piti olla Helsingissä Vuosaaren satamassa. Me oltiin kolmelta. Helsingissä oltiin ennen kahta. Ajatus lähteä kävelemään keskustan kaduille ei houkutellut: kylmä ja sataa! Mentäiskö käymään Tamminiemessä? No joku raja se historiaharrastuksella sentään on. Päädyttiin käymään Kaivopuiston rannassa Cafe Ursulassa kahvilla. Ihania Toast Skageneita oli vitriineissä, mutta kieltäydyin. Tiukkis 🙂 – vielä hetken. Mentiin Ursulaan vähän kuin hakemaan merellistä tunnelmaa. Ei ehkä ollut sitten sellaista sinistä kimmeltävää merta kuin toiveissa oli ja kuin joskus tuolla on nähty.

Vielä Oulu – Helsinki ajomatkasta. Melkein koko matka sumua, paikoin kovin sankkaakin. Heti Oulun eteläpuolella vähemmän lunta kuin kotona. Pienet joet ja isot ojat jo pienesti tulvivat. Melkein jokaisessa sulassa joutsenia. Hanhiakin nähtiin. Mutta silti ei niin kovin keväistä, vielä.

Hirvaskankaan ABC:llä lounassalaatilla, ei-kannata-syödä-paljoa-kun-päästään-illalla-laivalle. Odotamme aiempien kokemusten perusteella kelpo buffetia – kerron sitten saatiinko sellainen.

Nyt dieselit jo ovat käynnissä, laiva hyrskyttää ja ankkurit on nostettu ja suuntaamme Itämerelle.

Laiva on Finnlines-yhtiön FinnLady. Elikkäs rahtilaivalla, tai oikeastaan ro-ro-aluksella, ollaan.

Kun aiemmin on näitä Euroopan automatkoja-talonvuokrausreissuja tehty, niin silloin jo käytettiin tätä reittiä tai laivareissutapaa. Silloin mentiin Travemündeen tai Lyypekkiin, nyt Rostockiin. Nämä risteilyt ovat aivan omanlaisensa maailma; laivan ruuma ja kannet ovat täynnä rekkoja ja kontteja, vähän matkailuautoja ja vähän tavisautoja. Ei yökerhoja, ei kymmeniä baaritiskejä, ei ostoskatuja, ei monia ravintoloita tai spa-osastoja. Mutta yksi ravintolasali, jossa jokaiselle ”ruokakunnalle” osoitetaan oma pöytä, jossa sitten koko laivamatkan aamiaiset, lounas ja päivälliset saa nauttia.

Kaikki palvelut sulkeutuvat yhdeltätoista, ei karaokea, ei kisastudioita tai mitään muutakaan. Matkustaminen on pääasia. 🙂 Sopii meille.

Torstaiaamuna klo 7 olemme Saksassa. En tiedä toimiiko netti merellä, joten jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte meidän olevan matkalla, merellä. Reissu on alkanut!

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Valmiina

Nyt on pakattu, Elmerille sovittu catering-palvelu, talonvahdit järkätty, posti käännetty, äiti heipattu, laskut maksettu, Jäälissä käyty,  veroilmoitus postitettu, kampaajalla käyty, ripset ja kulmat kestovärjätty, jalkohoidosta nautittu, laivaliput tulostettu, haudalla käyty, passien kopiot otettu ja skannattu sähköposteihin, matkavakuutukset tarkistettu, auto huollettu, tankattu ja pesty, sisaren kanssa käytännön jutut selvitelty.

Paikoillanne, valmiina – aamulla startataan varhain.

Kaikki on valmiina lähteäksemme suurelle turneelle. Kauan olemme haaveilleet pääsevämme joskus ajelemaan keväiseen Keski-Eurooppaan ja Italiaan tietysti. Olemaan siellä vähän kauemmin kuin viikon pyrähdyksen …

Varasin talon jo viime keväänä, samalla viikolla kun vahvistus vuorotteluvapaan saamisesta tuli. Aikainen varaus merkitsi – paitsi tuntuvaa alennusta vuokrasta – myös sitä, että koko vuoden saattoi odottaa jotain hienoa (jota tosin on jo ollutkin monta kertaa, mutta tämä on GRANDE!) … Mutta monta kertaa, monesta syystä pitkin talvea, kevättä on tullut juttuja, joiden on pelännyt vievän tämän haaveen.

Noihin maisemiin ollaan lähdössä. …

Niin, onhan se ihana vielä nauttia tästä vapaudesta, mahdollisuudesta reissata toukokuussa… ensi keväänä sitä mahdollisuutta kun ei ole. Kävin sitten tänään kertomassa työpaikalla, että heinäkuun lopussa tavataan.  Olen valmiina palaamaan töihin. Esimies onnistuneesti ainakin esitti tyytyväistä. 🙂

Päätös ei ollut helppo, eikä itsestäänselvyys (toisin kuin esimerkiksi perhe ja muutamat työkaverit tuntuivat luulevan), mutta niin siinä nyt sitten kävi, että tämä yliopistonlehtori jatkaa duunissa. Ei ehkä viralliseen eläkeikään asti, mutta ainakin vielä vähän aikaa.

Miksikö?  Siitä varmasti kirjoittelen joskus toiste. Kunhan se kunnolla selkiintyy itsellenikään.

Vuorottelua on kolme kuukautta jäljellä, ja aloitan tämän lopun elämäni lähtemällä huomenna pehtoorini kanssa Italiaan!  Ci vediamo!

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Läksiäisiä vietetty

Mikä ihana ilta-aurinko!

Siitäkin huolimatta –  sanomattakin lienee selvää – että matkakuume on jo aika korkealla…

Vaikka Nuuskamuikkusta uudessa bannerissa* lainailenkin, en vielä soittele huuliharppua missään kovin kaukana …

Ihan kotosalla vielä ollaan. Mutta kyllä kodinhoitohuoneen tasoilla on jo paljon pakattavaa vaatetta ja tavaraa. Kun lähdetään autolla on niin mukavaa kun ei tarvi ihan grammalleen laskea, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Kun mennään vuokrataloon on väistämätöntä, että pakkaan mukaan muutamia keittiötarpeita: ilman muutamaa hyvää veistä, pippurimyllyä ja esiliinaa en lähde. Hyvä on: on siellä lähdössä ruutupöytäliina ja muutama kynttiläkin.

Ja sitten ihan oma lukunsa on osasto nimeltä ”konttori” tai studio tai whatever olkoonkaan. Läppäriä, laturia, kameraa, vara-akkuja, matkaoppaita, lukemista, karttoja, kiikarit, reppu, piuhoja , muistikirjoja, viinioppaita, lehtiä, kirjekuoria, jalustaa, kameralaukkua, iPod ja muutama DVD ja musiikkia ja …

Matkapapereita ja muuta tarpeellista laittelin valmiiksi myös nuorisolle, joka tulee lentäen Italiaan, siis perässämme, myöhemmin. Olivat tänään syömässä ja tytär oli käynyt hakemassa myös mummun mukaansa, ja vietimme sitten sellaista pre-äitienpäiväpäivällistä/läksiäisiä.

Pehtoori savusti ensimmäiset savusiiat tälle vuodelle. Omnom…  Eturuokana oli palsternakkapyrettä ja kotasavuporoa, eipä niissäkään valittamista.  Lantturieskat ja muut – kaappientyhjennys – lisukkeet kelpasivat. Luomulantut, luomujauhot, luomukananmunat,  – johan pelkästään sellaisista tarpeista leivotuilla rieskoilla olisi voinut vatsansa täyttää…. 😉

Kerroin perheelle, mihin päätökseen olen töihin menon kanssa tehnyt. Eivät pitäneet päätöstäni yllätyksenä.

Huomenna menen kustannuspaikalle kertomaan; saapa nähdä, ovatko siellä yllättyneitä. Ja voinenpa sitten asian täälläkin ”julkistaa” – ihan niin kuin suurenkin jutun. Heh. No toisaalta: on se minulle iso juttu. Ja kyllähän se siihenkin vaikuttaa, millaista tämä Temmattu-elämä vastaisuudessa on.

________

* Uudessa taustakuvassa (joka on otettu Montepulcianosta lähdettäessä kesällä 2010) viiniköynnösrivien päässä näkyy ruusut. Miksikö? Ruusut ovat houkuttimina; ne keräävät ötököitä ja viinille vaarallisia öttiäisiä – näin viiniköynnökset saavat olla rauhassa ja tuottaa hyvää ja tervettä satoa.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Puntaroidessa

Eilen kävin työpaikalla ”Tutkimuksen strategiapalaverissa”. Istuin reunassa, valmiina livahtamaan ulos juuri silloin, kun sille tuntuisi olevan tarvetta, viimeistään ennen kuutta kamerakurssille ehtiäkseni. Menin kokoushuoneeseen ajatuksella ”en sano mitään”. Niinhän minä menen aika moneen tilaisuuteen, harvoin onnistuen pitämään aikeeni. Melko hyvin eilen onnistuinkin. Ajattelin, että olen tilanteessa ”tarkkailija”; pistelen asioita ja puheenvuoroja vaakakuppeihin, joiden on tarkoitus määrittää suhteeni loppuelämääni tai ainakin muutamaan seuraavaan vuoteen ja nimenomaan siltä kannalta, olenko osa Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilökuntaa ja millainen osa, millaisessa roolissa olen?

Katselen ja kuuntelen, opettajiani, entisiä oppilaitani, nyt kollegoitani, monet ystäviänikin. Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut, päällimmäisenä pintaan kuitenkin koko ajan pulppuaa helpotus, joka eilen kohtasi… Ajatukset karkailevat …  huomaan, että jotain sentään on muuttunut, mutta aika vähän. Nyt töissä asiat alkavat yhä useammin Isolla Kirjaimella, rajaviivat ovat ehkä entistä selkeämpiä. Mietin, onko kanssakäyminen kovempaa kuin ennen vai olenko poissaollessani itse käynyt herkemmäksi, pehmeämmäksi, olenko haavoittuvampi sen jälkeen, mitä aikaa sitten tapahtui?

Yhtäkkiä muistan lukeneeni…

Monet haaveilevat oravanpyörän jättämisestä. Monet puhuvat siitä vuolain sanakääntein ja suuri kaiho mielessään, mutta hyvin harvat sen loppujen lopuksi toteuttavat. Miksi? Siksi, että astuessaan ulos vallitsevasta elämänmenosta, siitä mitä pidetään normaalina, ihminen astuu suureen yksinäisyyteen. Hän astuu maastoon, jossa ei ole tietä eikä polkua, ja tämä on pelottavaa. Siellä kulkiessaan hän kauhukseen näkee lohikäärmeen jälkiä, ja hän tietää joutuvansa tämän pedon kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Näin kirjoittaa Tommi Hellsten kirjassaan Elämän Paradoksit.

Mietin, etten minä näe ”lohikäärmeen jälkiä”, enkä pelkää sen kohtaamista. En pelkää joutuvani yksinäisyyteen… Mutta kieltämättä elämän paradokseja riittää. Kuuntelen keskustelua, katson asetelmia, mietin ryhmädynamiikkaa, sukupuolten, virkaikien, oppiarvojen, statementtien määrittelemää keskustelua. Yhtäkkiä hoksaan, että ”höpö, höpö, mikään ei ole muuttunut, ihan entisiä juttuja”, on vain opittu uusia ”liturgioita”. Yliopiston raju muutos vaatii kaikilta rajanvetoja, sanomisten tarkkuutta, oman selustan turvaamista.

Näitäkin mietin tänään. Enkä päätöstä ole varmaksi vielä sinetöinyt. Ennen kuin tiistaina astun (ajan tai istun auton kyydissä) laivaan (todellakin, me lähdemme laivalla Italian matkalle!!) olen luvannut päätöksen tehdä. Sen teko mietityttää, ahdistaa. Ei muu. On perjantai. Perjantai joka pitkästä aikaa tuntuu ansaitulta.

Civitavecchia – Rooman vanha satamakaupunki, heinäkuussa 2010.

 

Valokuvaus Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Töitä, unelmia, unelmatyö?

Kävinpä tänään Linnanmaalla, duunipaikalla, hoitelemassa vielä juhlakirjan postitusasioita ja palauttamassa Humanistin malja -pokaalin, joka on nyt siis vuoden ollut minun hallussani, ja ojennetaan kohta seuraavalle… .

Kävin myös etsimässä perusteita töihin paluulle tai irtisanoutumiselle. Viime viikolla kertomani ongelma (ks. alla postaus otsikolla ”Palata vai ei?”) kun ei pääsiäisviikolla Lapissa ratkennut suuntaan eikä toiseen. Kävin haastattelemassa sijaistani ja vanhoja kollegoita, tunnustelemassa maaperää, urkkimassa strategialinjauksia ja töidenjakoja. Katsomassa työhuonettani, etsimässä vastauksia kysymyksiini. – Enkä hullua hurskaammaksi tullut!

Yksi sanoo, että tule, tulisit, toinen, että minä ainakaan en tulisi, jollei olisi pakko, kolmas, jotta ethän kuitenkaan osaa olla tekemättä mitään, neljäs, että homma yliopistomaailmassa menee aina vain hullummaksi. Opiskelijat pysähtyvät juttelemaan, kyselevät kuulumisia, ylpeänä kertovat suorituksistaan. Aikani asioita hoidellen, neuvottomana harhaillen katselen ja mietin. Lähden pois, eikä mitään ratkaisevaa ”merkkiä” minulle ollut tullut.

 Ja sitten kun olen digikuvauksen verkkokurssilla valittanut, että punaisen kuvaaminen on niin vaikeaa, värit eivät toistu oikein, ja lupaan hakea esimerkeiksi kuva-arkistoistani epäonnisia ”punaisia kuvia”, joita olen ottanut kymmenittäin mutta huomaankin että olen ilmeisesti aika järjestelmällisesti tuhonnut ne saman tien. Löysin muutamia punaisesta otettuja otoksia, jotka ovat kauniin ja oikean punaisia.

Ja niin kesäisiä. Mikä taas minut ajattelemaan, että kahden viikon päästä eletään jo yhtä isoa unelmaa… johdattelen teitä aiheeseen huomenissa lisää…

 

 

Vuorotteluvapaa

Palatako vai ei?

Eihän me mihinkään kylille tänään jaksettu syömään lähteä. Tein jotensakin kelvollisia, etten sanoisi erinomaisia kalkkunaleikkeitä ja niille ISON lisäkkeen sienistä ja paprikasta. Ja niitäkin tehdessä mietin, miksi menisin takaisin duuniin?

Päivän, viikon, kuukauden teemana on ollut ”puolesta ja vastaan”. Olen miettinyt vaihtoehtoja… Jos heittäytyisikin virattomaksi kairankulkijaksi, satunnaiseksi esitelmöijäksi tai päätoimiseksi patikoijaksi ja pehtoorin puolisoksi. Lähipiirin huoltojoukoksi, tilaushistoriahankkeiden tekijäksi…?

Vuorotteluvapaani päättyy heinäkuun lopussa ja minun on mentävä ainakin kuukaudeksi virkaani, jotten menetä tämän vuoden aikana saamiani vuorottelukorvauksia. Mutta olen myös miettinyt, jotta jos en menisikään. Olenhan minä jo 30 vuotta historiasta ja vähän muustakin elantoni hankkinut… Tämän vuorotteluvuoteni yhtenä projektina oli myös harkinta herkkuputiikin perustamisesta Ouluun (kerron siitä joskus toiste) mutta se on ohi. Out. Passsing true, haave haudattu.

Luuseriksihan yhteiskunnassa ennen aikojaan eläkkeelle jäävät, tuottamattomat, tuomitaan, mutta entä sitten? Eikös humanistit ole jo lähtökohtaisesti ”tuottamattomia”? Jos jäisinkin vakituiseksi vuorottelijaksi,  enkä vain satunnaiseksi sapattivuoden sählääjäksi? Leppoistaja lopunelämää?

Nyt alkaa olla aika tehdä ratkaisuja, ja tänään keväthankien kimmellyksessä, monta tuntia auringonpaisteessa ulkoillessa,  levollisessa lukemisen lomassa mietin…

Puolesta ja vastaan, veto- ja työntötekijöitä on yllin kyllin. Äärimmäisen ristiriitaisia fiiliksiä, argumentointia puolesta ja vastaan riittää enemmän kuin pienet aivot riittävät työstämään…

Miksi menisin tekemään töitä enemmän kuin oikeastaan pystyn? Syys-, tammi- helmi- ja toukokuussa tekemään töitä 24/7 ja vielä valvomaan ylikierroksien ja ahdistuksen vuoksi? Turhautumaan siitä, ettei tehtyä työtä (likikään) aina arvosteta. Tappelemaan (vanhoja) tuulimyllyjä vastaan, …

Miksen menisi? Onhan siellä elämää ja tapaahan siellä jatkuvasti uusia ihmisiä, onhan siellä vanhat hyvät työkaverit, ystäviksikin jo tulleet. Onhan siellä opiskelijat, elämän suola, nuoruuden voima, josta aina lähtee jotain opellekin. Ja monesti heistä tulee liki ystäviä, oppii uutta, kaipaa monia.

Voisinhan vielä dosentuurin hankkimiseksi tehdä tutkimusta,… mutta mitä minä dosentin tittelillä teen? Professuureja en aio hakea, en missään tapauksessa. Siis eikö riitä, että olen yliopistonlehtori, periaatteessa eläkevirassa… eikö FT riitä?

Ehdinkö tehdä tutkimusta töissä? Vuorottelun aikana olen ehtinyt julkaista enemmän kuin viime vuosina töissä ollessa … Ja voinhan minä tutkia vaikken ole virassa. Toki voin.

Töissä ollessa elämässä on ryhtiä, perjantait tuntuvat viikonlopulta ja mökille pääsyssä on ihan oma onnentunteensa kun pääsee pois kampukselta ja Oulusta.

Olisi niin huippua taas syventyä tutkimukseen kokopäiväisesti. Antaa flow´n viedä, olisi ihanaa nauttia tekstin tekemisestä, tutkimuksen kristallisista hetkistä, jolloin hoksaa ”minä sain tämän esiin, tämä asia on tässä, minä tein sen!”

Töissä ollessa ei ole mahdollisuutta lähteä lenkille tiistaina iltapäivällä tai torstaina aamupäivällä. Duunarina joutuu käymään kaupassa, kampaajalla ja syyslomalla silloin kuin kaikki muutkin työtätekevät. Siis et voi nauttia väljästä fiiliksestä… Valinnan mahdollisuudet vähenevät monella muullakin tavalla. Uskomattoman monella.

Siinä vaiheessa kun päivän ”tärkein suorite” on lenkki ja valokuvauskurssin läksyjen loppuunsaattaminen, on syytä miettiä, eikö sittenkin voisi tehdä jotain ”oikeesti”?

Kotoilijana ei tarvitse tärvätä aikaa ja rahaa siihen, että olisit jotensakaan kuosissa luentosalissa tai kokouksissa.

Töissä ollessa on mukavaa kun saa/pitää hankkia työkamppeita ja on mukava kun on sinut itsensä kanssa. Tulee pidettyä ulkonäöstään huolta ihan eri lailla kuin mökillä ja kotikulmilla…

Kun ei ole töissä ehtii pitää läheisistään huolta ihan eri tavoin kuin töissä ollessa. Ehtii huolehtia nuorista, tehdä niille ja monille muille ruokaa. Jollei ole töissä,  ehtii sisaren kanssa pitää palavereita, nauttia kesäaamuista ja tehdä kirjan. Ehtii käydä mummuloissa, käydä asioilla ja ehtii soitella ystäville, tavata ystäviä, kutsua läheisiä mökille ja kotiin. Ehtii olla vieraanvarainen ja siten osoittaa välittämistä moneen suuntaan… Ehtii tehdä hyvää enemmän kuin töissä.

Palkkapäivissä on tietysti puolensa – – mutta ”freenäkin” voisin tienata … Olisi parikin työtarjousta …

Kun olet pois töistä, lässähdät. Tieto ja taito keskustella hiipuu, et ole ajan tasalla. Et tiedä, missä historiatieteissä yleensä ja erityisesti Oulussa mennään. Et välitä seurata ajankohtaista keskustelua, saatikka että osaisit enää sanoa mistään mitään… Luet kaikkea hömppää, suunnittelet matkoja, etkä tiedä mistään,  mitä tieteessä tapahtuu…

Kun et ole sidottu työpäiviin, lukukausiin, opetukseen, kokouksiin, voit lähteä helmikuussa Kanarialle patikoimaan tai voit olla koko toukokuun jossain ihan muualla kuin kampuksella.

On vaan niin ihana nukkua tarpeeksi. Jos tulee unettomia öitä, ei se haittaa niin paljon kuin töissä. Voit olla poissaoleva tai jopa nukkua päikkärit (jos osaisit) jos tarve vaatii  …

Miksi mennä takaisin yrittämään kertoa opiskelijoille, kuinka oman elämän, omien opintojen suunnittelu on ihan tärkeä juttu? Kertomaan yhtään mitään opiskelijoille, joiden mielestä olet paapova täti, jonka höpinöistä nyt ei paljon tarvi piitata… Miksi mennä tekemään uusia luentosarjoja, joihin sinulla menee monta viikkoa tai kuukautta aikaa ja joiden aikana opiskelijat valittavat suurta työmäärää kun joutuvat tekemään muutaman esseen ja moni kollegakin pääsee erinomaisen paljon vähemmällä?

Kuinka olisikaan taas ihan sydäntä raastavan huippua hoksata tai jopa saada kuulla, että on voinut jonkun nuoren elämän suurissa ja pienissä käänteissä olla avuksi – tavalla tai toisella. Että on ollut olkapää tai tiukkis opinto-ohjaaja tai innostusta herättävä ope tai historiantutkimuksen uusille poluille viitoittaja… Että on ollut ihminen jollekin.

Ei ole helppoa ratkaista. Ei todellakaan.

________________________

Mihin jäljet vievät?