Kotoilun kestämisestä

Keskiviikko kulunut kotoillen. Pääasiassa, joskin kohtuullisen pitkällä lenkillä kävin. Eihän näitä ”ohjelmattomia” päiviä vielä kovin montaa tälle vuorottelurupeamalleni ole sattunut, ja nyt kun sitten oli, olen pohtinut – taas kerran – helmikuun syvintä olemusta. Minun muistoissani, elämässäni helmikuu on työntäyteinen, sisällä(töissä)olon kuukausi, johon viimeisen puolen vuosikymmenen aikana on liittynyt tietyt ”ikäkausiriitit”. Lasten kautta eletyt vaiheet elämässä. Vanhojen tanssien pukujen ja muun niihin liittyvän järkkääminen, penkkarit, potkiaiset. Ja yo-kirjoitukset – niitäkin riitti useammalle vuodelle: tytär kun aloitti jo lukion toisella ja poika jatkoi lukion neljännelle. Siis monta kevättä on ollut ylioppilaskirjoituseväitä ja tulosten odottelua.

Helmikuussa minulla on töissä yleensä luentosarja ja seminaarivelvollisuudet kiivaimmillaan, opetusta yllin kyllin. Helmikuussa usein paasto (nyt ei mihinkään väliin mahdu ;)) ja helmikuussa hyvin vähän sosiaalista kanssakäymistä – tänä vuonna tältäkin osin erilaista.

Vuorottelulle jäädessä sanoin, että jos kestän marras- ja helmikuun ilman töitä ja jos perheeni sietää minua ”kokopäivätoimisesti”  – siis niin etten vietä puolta hereilläoloajasta Linnanmaalla – niin ihme on. No marraskuuhan meni aika lailla erilaisten projektien parissa ja tästä helmikuustakin puolet kului Kanarialla, mutta ei tämä elämä ”virattomana”, ”työttömänä” ole niin vaikeaa ollut.  Ei ollenkaan. Eikä perhe ole levottomana ruvennut kyselemään, että milloinkahan se olikaan kun palaan duuniin.. .

Kesäloman alusta lähtien olemme olleet pehtoorin kanssa kaksistaan yötä päivää – koko ajan. Elokuussa olin kolme päivää yksikseni mökillä, mutta muutoin koko ajan kahdestaan. Reissuissa, kotona, no lenkillä käydään erikseen, pehtoori käy vanhempiensa luona kerran viikossa ja kavereidensa kanssa lounaalla, minä sitten Linnanmaalla ja kirjoittelen työhuoneessani. Mutta enin osa harrastuksistammekin on yhteisiä ja ystäviä tavataan enimmäkseen kimpassa. Mutta ei tämä vuorottelu ole – ainakaan vielä – tehnyt tästäkään olotilasta sietämätöntä. On tässä ollut onneksi tekemistä, vaikkei oikeita töitä ole tullut kovasti tehtyäkään. Joskin on myönnettävä, että olemme suunnitelleet erillisiä mökkireissuja ja varmaan sellaiset tässä piakkoin edessä ovatkin. Kieltämättä tarvisin ihan yksinoloa muutaman päivän…  Mutta ei mitään hälyyttävää.. jos en palaisikaan töihin heinäkuun lopulla? Jos jäisinkin kokopäiväiseksi kotoilijaksi, mökkeilijäksi ja reissaajaksi?

Mielenkiintoista nähtävää olisi …

Voisin opetella ottamaan lisää tällaisia kuvia. Tästä pidän.
(klikkaa isommaksi, näet sen kauniin aamuvalon)

Sen nimi voisi olla ”siedettävä helmikuu”.

3 kommenttia artikkeliin ”Kotoilun kestämisestä”

  1. Ei muutaku yliopisto narikkaan.
    Osa-aika charter-kuskiksi muiden mietteiden lisäksi niin ei tyhmät opiskelijat ressaa.

    Keväällä testaukseen?

    toivoopi velipoika

    Vastaa
  2. Kyllä Etelän pojan kelpaa! [Helmikuiseen] olemiseen näyttää liittyvän sangen siedettävä keveys: penkki on kiveä, mutta eipä paukuttele pakkasherra eikä puhalla pyry. Nahkeat lehdet kiiltävät, ilmava porstua komeiden ovien takana vartoaa vierastaan.

    Minusta tuntuu, että Sinä OSAAT jo ottaa tällaisia kuvia.

    Vastaa
  3. Velipoika vailla charter-kuskeja? Ei taida minusta enää olla ammattikuljettajaksi, kokemusta on viimeisiltä vuosikymmeniltä kovin vähän. Eikä kuljettajan hommassa ehkä ole – enää – sitä haastetta mitä työltä toivon. Eivätkä ainakaan opiskelijat ole se syy miksi vuorottelen, semminkinkään kun eivät ole tyhmiä… 🙂 Kiitokset kuitenkin työtarjouksesta 🙂

    Koivu, sinä osaat katsoa kuvia 🙂 Osaan minä ottaa tällaisia kuvia – joskus. Mutta haluaisin oppia paremmaksi. Ottamaan useammin tällaisia… Olen jo tälle aamulle ollut ulkona harjoittelemassakin.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.