Vanhemmuus

Viikko sitten Pekingissä, viikon päästä Saariselällä. Tänään levollinen perjantai Rantapellossa. Yhdistävä tekijä? Hyvä ruoka ainakin.

Tänään takkailta. Ja siitä takauma vuosien taa… (semminkin kun autosotamies kävi juuri antamassa selonteon viime viikkojen vaiheista): Istumme takkahuoneessa, molemmat luemme, on aika hiljaista, mitä nyt lapset keskenään leikeissään ääntä pitävät. Juniori, silloin about kuus vee, hakee ison löhötyynyn ja tulee lötköilemään takkatulen eteen, ihan jalkojemme juureen ja toteaa, että: ”Oon päättäny aloittaa uuen harrastuksen.” –

– Yhy. (Hiljaa mielessäni jo kertaan litaniaa,  joka näihin harrastusjuttuihin kuuluu ja josta on sovittu:  ”Sitten-kun-aloitat-uuden-harrastuksen-niin-sen-puoli-vuotta-kokeilet-ja-vasta-sitten-päätät-jatkatko-vai-lopetatko. Puoli-vuotta-on-kokeiltava; yhden-kerran-jälkeen-ei-lopeteta…”

Verraten varhaiseen ikäänsä mennessä poika kun oli ehtinyt kokeilla partiota, karatea, kerhoa, jalkapalloa, kitaransoittoa, uintia, käärmekasvatusta ja ties mitä. Olimme sopineet, että ainakin puoli vuotta olisi uuden harrastuksen parissa vietettävä ja sitten voisi päättää jatkaako vai ei. Niinpä sitten odotin, jotta mikä nyt olisi vuorossa?

– Oon päättäny alkaa harrastaa tyttöjä!

Hautaan kasvoni ja nauruni (vai tukahdetun hämmästykseni) kirjan taakse ja tyydyn ynähtämään jotain puolittain myönteistä.  Harrastamaan tyttöjä??!! Kuusvuotias!  Jotta sellaista.

Ja poika on lupauksensa pitänyt. Tosin tällä hetkellä harrastus on aikas vakavan sorttisen oloista…

Sitä minä vaan yritän selittää, että on vähän uupelo olo kun nuorilla on omat menonsa. Ei, en ole mustasukkainen kavereille, kämppiksille, nuorten ystäville – en ainakaan tunnusta. Nyt kun ei vaan pitkään aikaan olla kunnolla nähty…

Ja ovathan molemmat luvanneet tulla sunnuntaina syömään.  Sitä paitsi . . . ajattelin huomenna leipoa kampanisuja kun kerran viettävät ottopojan (naapurin poika)  synttäreitä tyttären luona. Kampanisuthan ovat hyviä.

Levollista kekriä vaan kaikille!

Perjantai! Ja aurinko!

Elämä on!  Elämä on ollut ihan mukavaa tänään. Tänäänkin.

Ensinnäkin. Löysin rannekorun, joka on ollut hukassa kalaaseja edeltävältä ajalta. Kalaaseihin olisin sen tarvinnut, en löytänyt. Muistin, että se oli ranteessa työlounaalla edeltävänä torstaina, mutta mihin siinä välissä sujautin sen? Essun taskuun! Festassa on essu, ja sen taskuun. Tänään se essu sitten käytössä. Siellähän se rannekoru.

Ostin rannerenkaan ja sormuksen (Calvin Klein) kun kävimme tytärtä Strasbourgissa katsomassa. Siksikin tärkeitä, että on muistoja niissä. Nyt ne ovat taas arjessani, juhlassani.

Söimme juuri  juhlallisesti arjessa kaksistaan. Ostin kaksi luomu-filepihviä, ja ne nautimme.  Mutta ne eivät ole raportoimisen aihe, vaan viini, jota nautimme. Argentiinalainen Malbec-rypäleestä valmistettu viini  (Domaine Jean Bousquet Reserva Malbec) on todella hyvää. Siinä on kirsikan tuoksua ja makua, ehkä vähän suklaata, ei kiristäviä tanniineja. Makoisaa, pitkän jälkimaun viiniä. Etiketissä vuoria, ja sehän patikoijan mieltä ilahduttaa. Hinta ei ole ihan edullisin (16 euroa), mutta on sen väärti. Pienestä ilo. (Viinikaapimme ovessa on tämä:))

Toinen uutuusviini, joka testattiin viime viikonloppuna mökillä, kuuluu meillä jo nimensä – ja nimenomaan sen – vuoksi talon viineihin, on Lindemans´n Pinot Noir. Lindemans´n pinot noiria ei ennen ole Suomessa ollut saatavana, ja tämä oli iloinen yllätys. Talon shiraz on ollut taattua laatua, jopa tömppöviininä, samoin cabernet sauvignon, mutta chardonnay ei ole enää vuosiin runsaan tammensa takia meille maistunut. Early harvest valkoinen ja punainen ovat sarjassaan mukavia, mutta viime kädessä olen sitä mieltä, että jos viiniä nautitaan, niin sitten ei kaloreita, eikä prosentteja lasketa. Cawarra-kuohuvasta olen muistaakseni  (täällä)  jo kirjoittanutkin. Pidän siitä, ja tästä uudesta pinot noirista. Joka ei maistu puolukkamehulle, ei ole litkua – kuten monet muut alle kympin lajitoverinsa. Aika ”helppo” punaviini. Melkein raikas, olematta turhan ohut.

Tämän päivän muita plussamerkkisiä juttuja on ollut Lamppujen saapuminen! Lamppujen isolla L:llä. Näitä on kaksi. Näitä on odotettu neljä kuukautta.

Mutta: kannatti. Pidän niistä. Kovasti. Ja ne ovat tarpeen, on jo syksy, on jo pimeä. Niihin sisältyy oikeastaan paljon enemmän kuin vain valo.

Kun Juniori maaliskuussa muutti täältä kotikotoa ja jätti jälkeensä tyhjyyttä ammottavan huoneensa, jossa seinät ja lattia näyttivät, että huoneessa oli vuosia asunut ei-niin-siisti-nuori-mies, mietimme hetken (semminkin kun se oli lyhyen ajan sisällä toinen tyhjä huone, joka tähän taloon, tähän kotiimme jäi), että entä jos myytäisiin koko talo. Mitä me kaksi näin isolla talolla, jossa on kaksi tyhjää kalustamatonta huonetta, teemme? Myydään pois, ostetaan keskustasta jostain korkealta asunto, ostetaan vaikka tyttären naapuriin valmistuvasta talosta asunto. Onhan meillä mökki, jossa saadaan olla maan päällä. Jossa on piha.

Tyttären huoneesta oli kyllä jo tehty vierashuone, mutta tytärtä lukuunottamatta siellä ei ollut ollut ketään yötä. Paitsi Elmeri. Harvalla kilpikonnalla on omaa huonetta! Mihin me tarvitsemme toisen tyhjän huoneen?

Emme sitten kuitenkaan panneet taloa myyntiin. Hyvänen aika, itse tehty talo ja pehtoorin puutarha! Festa, jossa on vietetty ja vietetään vielä monet hyvät juhlat, jossa on hyvä lukea, jossa on hulppeaa katsella elokuvia. Meillä on portaat, joilla kesällä juoda aamukahvi. Meillä on piha, jonka läpi kävellä postilaatikolle, kun on satanut ensilumen. Meillä on puut ja pensaat, jotka on pienestä asti nähty, joita on varjeltu ja hoidettu. Meillä on pehtoorin huolella hoitama puutarha. Hyvät, erinomaiset naapurit. Entäs minun rantalenkkini! Sitä paitsi minä olen asunut tässä tai tässä lähellä, kilometrin säteellä, aina, koko elämäni (miinus muutaman opiskeluvuoden Tuirassa).

Ei, ei me myydä.

Onneksi emme.

Olohuoneen kalusteet siirrettiin pojan huoneeseen (jonka pehtoori ensin tapiseerasi ja jonne laittoi uuden lattian). Saatiin telkkarihuone. Sitten olohuoneesta tuli tyhjä huone. Nyt siellä on tuolit (verhoiltiin vanhat) ja sohvat (ostettiin uusi). On tilaa lukea, on tilaa ystäville. Kirjat  siirretty pois. Nyt on tilaa – olla. Ja nyt on vielä Lamput.

Kaikella on paikkansa. Nyt on tilaa olla, nyt on pehtoorilla telkkarihuone, nyt meillä on olohuone, jossa voi olla. Useampikin kerrallaan.  Nyt on hyvä. On perjantai, aurinko, –  ja lamput.

– Huomenta, tulit sitten tänään töihin?

– Totta kai tulin. Miksen olisi?

– Juhlien järjestämisen ja viettämisen jälkeen oisit voinut vähän levätä, ja lukukausihan on jo lopussa.   Ihan hyvin oisit voinut jäädä kotiin … Eihän täällä enää mitään kummoisia ole.

Niinhän se esimies luulee. Ettei ole? Miksihän meillä on niin eri käsitys töistäni. Noh, siihen on kyllä syynsä 🙂 Ja minun mitään levätä tarvitse, mitään väsytä. – Niinhän minä aamulla vielä ajattelin, mutta iltapäivän tunteina iski ihan mieletön raukeus, ja yksinkertaisesti nukutti aivan tolkuttomasti. Mutta hyvinhän se päivä sitten kuitenkin kului. Ja töihin kannatti mennä senkin takia, että sinne saatoin vielä yhden ylimääräisen kakun ja lautasellisen aura-poro-muffinseja. Aika hyvin olen muutenkin saanut lakkiaisista jääneitä herkkuja jaeltua: poika vei kotiinsa ja tyttöystävän vanhemmille. Tytär vei kotiinsa ja kavereiden kesteihin eilen…

Juhlat sujuivat kaikkinensa oikein mukavasti. Festan ja pitkälle pihalle ulottuvien markiisien ansioista saatoimme olla pihalla koko päivän, vaikka pari lyhytkestoista myrskypyrähdystä iltapäivän kuluessa olikin. Ukkostikin, mutta toki enimmäkseen paistoi. Poikahan selitti viime vuoden päättäjäispäivänä, että vain ja ainoastaan sen takia hän suorittaa lukion neljässä vuodessa, että saadaan kunnon sää juhlaa varten.

Viimeiset ”viralliset” vieraat lähtivät yhdeksän jälkeen, mutta Juniorin kavereita tuli sitten boolille ja iltaa istumaan, olivat yli puolen yön. Oli mukava kun tulivat meille. Mutta merkitsihän se sitten sitä, ettei voitu simahtaa nukkumaan. Siivoilimme, tiskailimme ja järjestelimme… mikä sitten eilen jatkui aamuvarhaisesta iltapäivään.

Iltapäivällä sankarikin tuli keräilemään lahjat ja kortit (monia aivan hurjan hienoja kortteja olikin, itsetehtyjä ja ostettuja). Katselemaan ruusujaan ja syömään. 

Ja tytär keräsi eilen kimpsunsa ja kampsunsa; on Strasbourgista palattuaan iloksemme asunut täällä kotikotona, mikä on ollut ihan hurjan mukavaa. Nyt kuitenkin on aloittanut taas yksineläjän olonsa omassa asunnossaan. Näinhän se menee, ja onneksi on samassa kaupungissa ja piipahtalee.

Nyt lakkiaisten jälkeisessä elämässä sellainen tehdyn työn tuoma mukava tunne. Lakkiaisviikonloppu jonkinlainen murroskohta vanhemmuudessakin. Nyt molemmat on peruskoulutuksen saaneet, molemmat asuvat pois, molemmat ovat aikuisia… ainakin periaatteessa 🙂  Hetkittäin jo sellainen ”tässäkö tämä nyt oli” -fiilis ja siinä samassa poika tulee tyttöystävänsä kanssa piipahtamaan, hakemaan lasagnea (olihan kuulkaa hyvää: eikä millään voi tietää, mitä kaikkea lakkiaisten jälkeisesssä jääkaapin tyhjennyksessä pastalevyn väliin tuli tungettua. 🙂 ), jota on enemmän kuin vähäsen!

Kesäkelien tulon huomaa siitä, että kävin maanantai-iltana lenkillä. Sellaista ei talvella tapahdu. Ei koskaan.