Showing: 271 - 280 of 859 RESULTS
Muistikuvia Valokuvaus

Kuvien, muistojen ja Muistikuvien* parissa

Kuvaprojektin ensimmäinen (iso) osa lähetetty asiakkaalle. Sehän tuntuu tietysti hyvälle; tehty työ paras työ, – sehän se on minun mottoni aina ollut. No se oli vasta osa jatkuu parin viikon päästä vaativammalla osuudella.

Iltapäivällä oli sitten hyvä kauppareissun yhteydessä käväistä pitkästä aikaa entisellä työpaikalla. Työkaverit ovat muistaneet minua pitkin säyksyä erinäisissä asioissa, mutta minäpä en ole moneen kuukauteen käynyt lipastolla kuulumisia vaihtamassa, enkä opiskelijoista kyselemässä. Kun sitten vihdoin sain aikaiseksi, olivat monet pois – koulutuksessa, opettamassa tai seminaarimatkalla. Sellaistahan se siellä tahtoo olla. Mutta oppiaineen kaikki matit tapasin. Mukavaahan se sellainen.

Illan olen odotellut sumun hälvenemistä, jotta viitsisin lähteä lenkille, mutta eipä siitä mitään tullut. Nyt saisi tosi hienoja sumukuvia kaupungissa, mutta laiskuus. Pehtoori on liikkunut tänään minunkin edestäni: kaadetut koivut on kolmen pitkän puutyöpäivän jälkeen pilkottu polttopuiksi ja motitettu. Olenpa siis ollut tuota Linnanmaan reissua lukuunottamatta ihan yksikseni koko päivän. Sekin on tuntunut harvinaiselta ja oikein mukavalta.

Eiliseltä Hailuodon päiväretkeltä jäi eilen moni kuva käsittelemättä ja julkaisematta, joten tein niistä kaikista nyt pienen kuvakansion. Ja kyllä ihan ehdottomasti suosittelen klikkaamaan kahdesta nuolesta isommaksi. Hailuodon kaunis maisema näkyy kunnolla…

Historiaa Liikkuminen Valokuvaus

Inkkarikesän päivä Hailuodossa

Tänään retkipäivä Hailuotoon. Sarjassamme kotimaan matkailu, kotiseuturetket ja välillä pois aina samojen lenkkireittien ääreltä, olen jo kauan suunnitellut lähteväni Hailuotoon kuvailemaan. Ja nähtyäni kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan kauniimpia auringonlaskukuvia Marjaniemestä (läntisin niemennokka Hailuodossa) olen haavaillut myös yöpyväni siellä. Siellä on Luoto-niminen ravintola, jonka yläkerrassa on muutama B&B-huone, joten se olisi hyvä majapaikka. Se on siinä pihapiirissä, missä oli ennen yliopiston Perämeren tutkimusasema, jonka huoneissa on tullut eräskin yö vietettyä. Hailuodon kaivausten aikana siellä asusteltiin.

Pehtoorille tässä yksi päivä esitin suunnitelmani, ja kyselin kaveriksi, semminkin kun oli luvannut tälle päivälle inkkarikesän keliä. Ei oikein yökuntiin jäämisestä mies innostunut, mutta retkelle suostui mielellään mukaan.

Aamu valkeni, tai siis ei oikein valjennut, sakeassa sumussa, joten lähdimme vasta kymmenen aikoihin, tavoitteena ehtiä yhdentoista lautalle. Ehdittiin.

Ensin huiputtamaan Hyypänmäki: se on Hailuodon korkein kohta noin 50 mpy. Jätimme auton matkan päähän tavoitteena patikalla kerätä kangassieniä ja tatteja. Tavoitteitahan voi olla. Ehkä yhden salaatin verran löydettiin kangassieniä, joiden aika oli jo selvästi ohi. Puolukoita olisi ollut ihan hirmuisesti. Aika äkkiä olisi ämpärillisen tai pari kerännyt. Ei kerätty. Ei ollut ämpäriä. Ja se vähä, mikä meillä niitä käytetään, ostan torilta ja pakastan. Mutta jäkälää pikkukorillisen nostin. Jäkäläähän Hailuodossa riittää vientiin asti; viedään mm. Saksaan lääketeollisuuden tarpeisiin. Minä tarvin vain koristeeksi ja kuvausrekvisiitaksi.

Hyypänmäen kupeessa on myös Pakopirtin rotko. Melkein päivälleen 302 vuotta siellä surmattiin kymmeniä luotolaisia ja mantereelta isonvihan ryöstöjä, raiskauksia, kidutuksia ja murhia pakoon tulleita Pohjanmaan asukkaita. Yhden vuorokauden aikana 200 venäläisen kasakan voimin Hailuodossa pantiin toimeen Suomen historian pahin, yhtäkkinen kansanmurha, ”murhaperjantai”: vuorokaudessa tapettiin yhteensä noin 800 henkeä, periaatteessa kaikki Hailuodossa olleet. Pakopirtin rotkokaan ei tarjonnut suojaa… (ks. esim. täältä lisää). Tänään rotkon reunalla oli sumua, mikä ei rienannut paikan karmeaa historiaa.

Hyypämäen tienoilla maisema on hyvin samankaltaista kuin Rokualla, kauniita, kumpuilevia mäntykankaita, jäkälää ja muuten vähän aluskasvillisuutta.

Sieltä ajelimme seuraavaksi Ojakylän lahteen, Ulkokarvoon, jossa on Petsamon laituri. Sinne ja sieltä Hailuoto-laiva vuoteen 1968 asti Oulusta ja Oulunsalon Varjakasta kulki. Nyt satamapenger oli jo osin nurmettunut, puiden reunustama. Sumuiselle lahdelle katsellessa kuului joutsenten honotusta, ja yhtäkkiä kaksi pölähti lentoon ihan vierestä. Juuri ja juuri ehdin niitä kuvata.

Sataman läheisyydessä on myös tilataideteos Organum.

Joku musikaalisempi ehkä riemastuisi siitä enemmän kuin me ymmärsimme tehdä. Mutta kannattaa siellä käydä huhuilemassa, Pehtoori lauloikin. 😉

Ja sitten matka taas jatkui autolla. Kirkonkylällä emme pysähtyneet, hautausmaalla kävin pari vuotta sitten puhujamatkan yhteydessä kuvailemassa, joten en halunnut sinnekään, siis kohti Marjaniemeä. Ja tässä vaiheessa sumu hälveni. Taivas oli yhtäkkiä sininen ja auton mittarissa +14 C. Siispä biitsipäivä!

Lähdimme Marjaniemen kalasatamasta, majakan juurelta kohti Hannuksen lampea. Olisiko ollut noin neljän kilometrin lenkki, mikä tehtiin. Alku oli ihan laudoitettua promenadia ja paluu rantaviivan tuntumassa, mutta välillä kangasta, suota, aika umpeenkasvaneita polkuja, mikä meitä vähän hämmästytti; eikä ole kulkijoita siellä?

Laavukin olisi ollut, ja alkoi olla jo iltapäivä aika pitkällä, joten hyvinkin oli nälkä, mutta olimme päätyneet siihen, ettei mitään makkaranpaistoa tällä retkellä, vaan mennään Luoto-ravintolaan lounaalle. Viisas päätös.

Lounaaseen kuului mitä mainion kala-salaattipöytä ja mielettömän iso lautasellinen jauheliha-lasagena, kahvi ja piirakkapala, ja koko satsi 15 €. Ravintolan a la carte -menu on mielenkiintoinen, mutta sepä jäi testaamatta kun kotiin lähdimme: Jo puolikuuden lautalla Santosen lauttarannasta kohti mannerta.

Paluumatkalla poikettiin vielä Pöllässä ja sen pienessä vanhassa kalasatamassa. Ihan hiljaista, ihan tyventä, tovi käveltiin, todettiin, että on vaikea uskoa että ollaan näin lähellä kotia…

Vielä lauttaa odotellessa meri oli ihan tyven, paljon joutsenia kaukana, lämmin.

Oulu Valokuvaus

Syyspäiväntasauksessa tasaisena – kerrankin?

Kaksi vanhaa puuta — tiedättehän Juha Tapion biisin. Miten ajattelet? – Kumpi on feminiini, kumpi maskuliini? Tai onko sillä sukupuolella niin väliä, mutta minut tämä pariskunta pysäytti! 🙂

Syysperjantai on tehty leppoisasta olosta, pakottomista tekemisistä, ulkoilusta, niska-hartiahieronnasta luottohierojan käsissä Edenissä, hyvästä punaviinistä, unosista, ´Vain elämästä´, pienistä onnenkyyneleistä, Victoiresta, uudenlaisesta (aika isotöisestä) kalaruoasta, jonka kuvat ovat niin vaatimattomia, etteivät kerro puoliakaan ruoan herkullisuudesta, ruskasta, monenlaisista mietteistä, herkkyyden pohtimisesta, kuvaprojektista, enimmäkseen siitä….

 

Sitäkin mietin, mikä sai tämän yhden, oikeanpuoleisen koivun, heittäytymään ensimmäisenä keltaiseksi? Luovuttiko se, vai oliko se ensimmäinen, paras?

Tämmöisen lenkkipolun, Hietasaaressa, ennen kävelemättömän, varrella ei voi olla kauhean huolissaan mistään, ei varsinkaan syksystä. Päinvastoin! Metsään meno, vaikka melkein keskellä kaupunkia, kannattaa.

Tasaus! Syyspäiväntasaus. Se on minusta tässä kuvassa. Jämäkästi.

Liikkuminen Valokuvaus

Päivä Iissä

Iissä on ideaa -silta, joka ylittää Helsinginkosken. Kuva Illinsaaren rannalta kohti Kruununsaarta ja sen hautausmaata. 

Päivä Iissä.

Ajelin aamulla Iihin, jossa oli systerin kanssa meetinki puoleltapäivin, mutta sitä ennen kävin yksikseni tutustumassa (sisaren vinkkauksen jälkeen) Pohjois-Iissä olevaan Hiastinhaaran luontopolkuun ja Patakariin ja sen lintutornialueeseen. Lyhyt (alle 3 km mutkin) reitti oli vähän yllättävä:

Kun Pohjois-Iin Kantolan tieltä lähtevän tienpätkän jälkeen olevalta parkkipaikalta lähtee reitille tepastelemaan on maasto aivan erilaista kuin näillä tienoilla yleensä. Polku kulkee Iijoen suistouomaa ja metsikkö on reheväkasvuista, lehtoa ja (kuten oululainen sanoo) ”vitikkua”. Lintuja siellä oli näin syksyisenäkin päivänä paljon, sirkutus ja lirkutus kuului. Lampaita ei enää ollut, kesällä siellä kuulemma on niitäkin.

Koko reitillä on pitkospuut, joten vaativuutta ei kyllä ole. Mutta mukava reitti, jonka päässä on uusi (kuten koko reitin viitoitus ja pitkospuuttaminen) lintutorni ja tulistelupaikka, jossa oli liiterissä puitakin ja sitten puucee. Siis mitä mainion pikkuisen retken paikka, vaikka lasten kanssa ulkoiluun ja luontoretkeilyyn. Ajattelin, että se voisi olla hyvä paikka kuvailla revontulia, mutta enpä ikinä uskaltaisi sinne iltasella/yöllä mennä.

Hiastinhaaran jälkeen ajelin hiljalleen Pohjois-Iin raitin läpi; viehättävää kulttuurimaisemaa, enimmäkseen vanhaa, hyvänä pidettyä rakennuskantaa, joukossa muutama maisemaan hyvin soveltuva uudempikin talo. Enpä ole koskaan ennen tainnut ko. tietä ajaa, vaikka muutamia vuosia olin Iissä varsin tiuhaan ja kiertelin kylillä haastatteluja tekemäss silloin kun kirjoittelin seurakuntahistoriaa. Kannattaa kyllä joskus poiketa nelostieltä ja ajaa sen Kantolan tien kautta…

Seuraavaksi ajoin hautuumaan parkkiin ja lähdin kävelemään Illinsaaren rantoja. Aurinko jo paistoi komeasti, ja yhtäkkiä hulvahti taas ajatus: en ole Linnanmaalla! Katselin monia, monia nahkiaispyydyksiä, mietin, jotta pitäisiköhän hakea Kuhalta tai huomenna hallista nahkinen (ks. lisää nahkiaisista ja niihin liittyvistä muistoistani), kuvailin, tepastelin ja söin puolukoita, joita oli jo paljon!

Sitten meetinkiin ja syömään sisaren kanssa. Olipa meillä hyvä tapaaminen. Tässä fiilikset siitä… 🙂

Paluumatka kulki vielä kaupungin kautta, kamera ja kampaaja-asioita. Nyt väsy. Huomenna on kuvien työstöä, eikä mitään muuta. Lämpenevää säätä luvassa. Syksy maistuu aika hyvälle…

Tässä kuvakaruselli päivän varrelta… Klikkaa oikean ylänurkan kahdesta nuolesta > kuvat aukeavat isommiksi ja sitten voit edetä oikean reunan nuolella eteenpäin.

Isovanhemmuus Valokuvaus

”Kahhia” ja kuvia

Apsu ilmoitti aamulla heti tullessaan, että tänään olisi hyvä lähteä kahville: ”mummipappa kahhi lähtää”. Niinpä me sitten aamupuurot syötyä ja -piirretyt katseltua lähdimme kolmisin kaupungille kahville. Puistoon ei oikein sateen ripsiessä huvittanut lähteäkään. Pistettiin ”kumppakenkät” jalkaan ja lähdettiin mummin autolla kaupunkiin. Kun kerran oli kaupassa kuitenkin käytävä, niin mentiin sitten Valkeaan ”kahhille”; cappuccinoa ja pillimehua ja croissanteja. Olipas meillä juhlaa heti maanantaiaamuna.

Kahvilasta kauppaan: Herra Hakkarais-xylitoli-purkkaa on olemassa (aina oppii jotain uutta), ja minusta on merkillistä, että Apsu osaa purkkaa syödä. Ei meidän muksut vaan 2-vuotiaana purkkaa nielemättä syöneet. Apsu syö. Aina ruoan ja välipalan päälle.

Iltapäivä sitten vietettiinkin sisällä sadetta pidellen.

Lähdin illan voutineuvostonkokoukseen hyvissä ajoin, jotta ehtisin vähän kävellä ja kuvailla… Ostin jo keväällä teleobjektiiviini harmaasuotimen, jotta voisin kesällä kuvailla puroja ja jokia, virtaavaa vettä pitkillä valotusajoilla. Kerran tai kahdesti olen mökillä kokeillut, mutta siinä kaikki. Nyt oli viikkohaasteena maiseman tai ainakin osan sumentaminen, joten ei muuta kuin Hupisaarille etsimään virtaavaa vettä.

Pienen koskenkin löysin melkein Oulun keskustasta. Lasaretinväylässä, vitikon keskellä on näin kaunis paikka.

Ja lohiportaat tai virallisesti Merikosken lohiportaat, joita pitkin on tänäkin vuonna on noussut parisataa lohta ja muuta kalaa Oulujokeen, saivat pitkällä valotusajalla kuin jääpinnan päälleen.

Valokuvista puheenollen, sain tänään Muistikuvia-yritykseni isoimman kuvatilauksen sovituksi. Olen niin innoissani.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Syksy(kin) on hyvä vuodenaika

Kuva Madetojan puistosta Pokkitörmältä, taustalla Kolmiotalo, joka tunnetaan myös opettajien talona. Pian itsenäisyyden jälkeen (1923) valmistuneeseen taloon muutti moni viereisen Lyskan opettajista.
Talon ovat suunnitelleet K. Borg, J. S. Siren ja Hj. Åberg, samat herrat, joiden piirustusten perusteella eduskuntatalo on rakennettu.  

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Minä pidän syksystä. Pidän vaikkei se tällä viikolla aurinkoinen, kuulas, saatikka lämmin, ole ollutkaan.

Syksy tarkoittaa värejä, pataruokia, kotona olemisen levollisuutta, takkatulta, kynttilöitä aamukahvipöydässä, lempparivillapuseron esiin hakemista, intoa opetella uutta, kasvisten ja vihannesten runsautta ja tuoreutta, tuhteja punaviinejä, juustokimpaleen ostamista pitkästä aikaa, kuvaamista ilman jyrkkiä varjoja, uuden neuleohjeen etsimistä.

Ja tänään on ollut hyvä mieli siitäkin, että koulu Torniossa on käyty. Tänään ei olisi huvittanutkaan ajella Lappiaan. Koulun penkille olisin jopa voinutkin mennä, mutta yökunnissa opiskelija-asuntolassa tai Haaparannan Vandrarhemissä en nyt kyllä haluaisi olla.

Nyt on kotiviikonloppu, ja minulla kuvattavaa ilman kouluakin. Ruokakuvia on tilattuna … 😉

Kesäkuvakisa

Kesäkuvakisan 2017 tulosten julkistus!

Kesäkuvakisa 2017 on nyt päätöksessä. On aika kertoa oikeat vastaukset, suorittaa arvonta osallistujien kesken ja julistaa ja palkita kaksi parhaiten vastannutta.

Ensin vastauskuvat. Kuvatekstit ovat ne täysin oikeat vastaukset, jotka voittaja lähetti.

Martinniemen sahan jäännös. Voimalaitos ja piippu. Martinniemi, Haukipudas, Oulu.

  

Retikkapelto Tyrnävällä.

Soson rautatieseisakkeella tapahtui vuonna 1953 pitkänperjantain iltana surmatyö. Väinö Kilpiäinen surmasi vasaralla neljä ihmistä ryöstön yhteydessä. Soso sijaitsee Muhoksella noin neljän kilometrin päässä Muhoksen keskustasta ja noin 30 kilometrin päässä Oulusta. Soson seisake on lakkautettu 1980-luvulla.

Koitelinkoski on Kiiminkijoella

Tyrnävän myllykirjasto (Se on samassa pihapiirissä viimeissä kuvassa olevan Pömilä-ravintolan kanssa. Ehdottomasti kannattaa käydä. Molemmissa.)

Terttu Jurvakaisen taidegalleria. Sijaitsee Muhoksella Nykäläntie 18.

Sijaitsee Kellossa, Haukiputaan Kellossa, Oulussa. Liikenneympyrän luona.

Ruuhi. Yhdestä puusta veistetty, puunrungosta koverrettu vene/ kanootti. Käytetty jo kivikaudella. Kaukalomainen, tasapohjainen vene.

Haukiputaan kirkon vaivaisukko. Pohjoisin vaivaisukoista. Haukiputaan kirkko sijaitsee Kiiminkijoen rantatöyräällä Haukiputaalla, (nyk. Oulussa). Haukiputaan kirkko on kuuluisa kirkkomaalauksista, jotka ovat Mikael Toppeliuksen maalaamia, niitä on n. 40. Kuuluisa on esim. viimeinen tuomio maalaus.

Vesaisen patsas, Ylikiimingissä, Vesalan kylässä, (kuuluu Ouluun). Patsas esittää Pekka Vesaista, talonpoikaa joka teki sissiretkiä Vienan Karjalaan. Oskari Jauhiainen on   veistänyt patsaan.

Kivikautinen rivitaloasumus Kierikissä Yli-Iissä.

Ravintola Pömilä sijaitsee Tyrnävän keskustassa. Jo 1900-luvun alkupuolella Pömilä toimi Tyrnävän meijerialueella paikallisten isäntien taukopaikkana ja osuusmeijerin kahvilana, jossa ”pömistiin”, vaihdettiin kuulumisia, rupateltiin. Nykyinen nimi on siis saanut juurensa sieltä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Maksimipistemäärä oli 19, eikä kahdeksantoista, kuten kilpailua laatiessani kirjoitin.

Sitä paitsi unohdin laittaa yhden kuvan. Tämän. Mikä ja missä?

No kuva ei ollut kilpailussa, joten pisteitä oli mahdollista saada 19 + mahdolliset kaksi lisäpistettä, jollet ole koskaan asunut tai edes käynyt Pohjois-Suomessa. Kaikkia osallistujia en tunne, enkä tiedä kotipaikkojaan ja Satu oli ainoa, joka mainitsi lisäpisteet ansaitsevansa.

Sitten kilpailun laatija, siis minä ihan itse, olen taas osoittanut oman tietämättömyyteni: kakkoskysymyksen peltoja Tyrnävällä kuvaillesani kyllä ajattelin, että ”aika myöhään potut kukkii ja mikähän lajike noin pitkän varren oikein tekee?” Ihan yksioikoisesti ajattelin, että Tyrnävän pelloissahan ei voi olla muuta kuin pottua. Siitähän se Tyrnävä on kuuluisa. Ja tällä ajatuksella kysymyksen laadin. Huoh! Ja anteeksi.

Kunnes sitten muutamissa vastauksissa lukikin, että ”retikkaa”. Ja niihän siinä on! Mutta ei Tyrnävä mistään retikan kasvatuksesta ole kuuluisa! Jouduinpa sitten miettimään, miten tämän kysymyksen vastaukset pisteytän, jätänkö kokonaan pois laskuista vai miten? Ja kun ehdottomasti haluan olla oikeudenmukainen.

Kun kuitenkin monella oli huonosta kysymyksestä huolimatta oikea vastaus eli retikkapelto Tyrnävällä, niin olen sitten ottanut sen mukaan. Ja kun voittajat piti sitten joka tapauksessa arpoa: täydet pisteet sai kolme osallistujaa ja sitten kaikki muut melkein täydet. Ihan selvästi kisa oli turhan helppo, kuten vähän aprikoinkin. Mutta odottakaahan ensi kesänä: järjestäjä on huolellisempi ja kohteet vaikeampia. 😀

Palkintojahan on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan suoritamme arvonnan.

1) Lahjakortti (20 €) Digitarvike-liikkeeseen tai Pentikille
2) Pullo kuohuviiiniä

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon Vuorotellen-kirjani. 

Tässä pistetaulukko, josta näkee, että maksimipisteet saivat kolme kilpailijaa!

Kaikki vastaukset olivat täysin oikein Koivulla, Maisalla ja Sinikalla! Palkintoja oli vain kaksi, joten oli suoritettava vielä arvonta näiden kolmen kesken. Apsu ei tänään valitettavasti ole ollut käymässä, joten arvonta oli suoritettava ilman juhlavia menoja.

Voittaja on Sinikka! joka saa valita lahjakorteista toisen tai kuohuviinin. Toinen arpa oli Koivun, joten hän saa sitten sen, mitä Sinikalta jää: joko lahjakortin tai kuohuvaa!

 (EDIT 12.9. puolelta päivin: Katsokaapas kommenteista keskustelu! Sinikka on edelleen voittaja, mutta toiseksi nousikin MAISA!!!) 

Ja sitten arvonta kaikkien 11 osallistujan kesken! Ja Vuorotellen-kirja lähtee Seija A:lle heti kun ilmoitat osoitteesi. Samoin Sinikka, ilmoitatko osoitteesi ja sen, minkä palkinnon valitset.

Onnittelut voittajille, ja lämmin kiitos kaikille osallistuneille! Ja vielä sori huolimattomuuksista.

Seuraava kilpailu täällä Tuulestatemmatussa on (viimeistään) vuoden vaihteen jälkeen, jolloin vietetään blogin 10-vuotissynttäreitä.

 

Jäämeren retki Lappi Niitä näitä Reissut Valokuvaus

Jäämeren retkellä (vol. II)

Sataa ja tuulee. Kovasti molempia. Oikein hyvä päivä olla sisällä ja muistella viime viikon aurinkoisia päiviä mökillä. Järjestellä kuvia, tehdä matkakertomusta ja kuvakertomusta Jäämeren retkestä.

Kuusi vuotta sitten olimme mökillä ja lähdimme ystävien kanssa mukaan Kukkolan bussien Jäämeren retkelle (vol I), ja sen jälkeen olen monta kertaa halunnut sinne uudelleen. Viime tiistaina se onnistui!

Tämä on jo 11. vuosi, jolloin näitä Saariselkä – Pykeija -reissuja tehdään, mikä osaltaan kertoo, että retket ovat suosittuja. En ollut noin 40-hengen porukasta ainoa, joka oli retkellä toistamiseen; parhaat olivat jo viidettä kertaa! Vuosien varrella ohjelma, pysähdyspaikat vähän vaihtelevat, mutta reitti on suunnilleen näin: Saariselkä – Inari – Sevettijärvi – Näätämö/Neiden – Pykeija – Varangerbotn –
Nuorgam – Utsjoki – Kaamanen – Inari – Saariselkä. Kilometrejä kertyy reilut 600 ja kellon ympäri reissulla menee, vaikkei se kyllä siltä tunnu.

 

 

Edellisellä kerralla, ja niin nytkin, minulla paikka etupenkissä, josta oli hyvä katsella ja kuvailla.

Vasta kuvia (liki 700 !!) kotikoneella purkaessani hoksasin, että aika uuden Setra-bussin etulasin yläreuna oli sävytetty, turkoosiksi tai siniseksi. Ainakin kuvissa on – itikoista lasiin jääneiden läiskien lisäksi – vähän kummallisia värejä. Mutta silti sain liki sata otosta kuvasivustolle valituksi, muokatuksi ja laitelluksi, joten tervetuloa virtuaalimatkalle!

Retkisää oli kirkas ja aurinkoinen, kuten kuulemma aina näillä retkillä. Mökkipihassa ja Saariselällä vielä jälkiä pakkasyöstä, mutta värejä luonnossa jo paljonkin. Koivuissa ei niinkään ruska, mutta ”ruostetauti” ainakin tänä vuonna aika kauniiin keltaista. Saariselän jälkeen kyytiläisiä tuli vielä Ivalosta ja Inarista asti ja melkein 40 reissulaista meitä oli.

Ensimmäinen kunnon pysähdys Toini Sanilan porotilalla, jossa saimme aamupäiväkahvin keralle makoisat isot poroleivät.

Ja siitä matka jatkui kohti Norjaa, kohti Nellimiä/Neideniä. Kauniit tunturimaisematkin olisivat ehkä riittäneet matkan ratoksi, mutta kyllä näiden – kuten yleensäkin reissuissa järjestettyjen retkien – iso anti oli mainion oppaan tarinat, jutut, historiat, paikalliset kokemukset. … Siksikin minä kannatan opastettuja reissuja, päiväretkiä, – onhan tästä ollut täällä useinkin puhetta. Ja näillä kahdella Jäämeren retkellä on ollut sama opas, onneksi. Paikallistuntemuksensa ja tarinoiva tapansa kertoa viehättävät minua kovastikin. Tiesittehän mm., että aurinko on ollut saamelaisten jumala, joka on pohjoisessa kuvattu pyöreäksi, etelässä neliöksi (ks. rumpukuviot). Ja Tuulimiehestä miekin vielä joskus teille kerron, onhan Tuulimies meidän mökin seinälläkin…

Kunhan oli Norjan raja ylitetty, olimme pian Kolttakönkäällä. Mie voisin tuollaisena aurinkoisena päivänä olla siellä koko päivän. Luonto, sen voima, kauneus ja monimuotoisuus kiehtovat. Kosken kuohu oli melkein yhtä jylhä kuin Jäniskoskella, ehkä isompikin.

Ja sitten matka jatkui yhä karummiksi käyvissä maisemissa kohti Varangbottenia, kohti Pykeijaa. Ja aurinkoa ja maisemia, ja tarinoita!, riitti. Jäämeri alkoi iltapäivän aluksi häämöttää: Pykeija.

Kylän historia on kiehtova! Onko mikään muu kylä koskaan laittanut ”itseään myyntiin” valtakunnan valtalehden sivuille? Pykeijalaiset ovat! Se ja kuningasrapu heidät sitten pelasti kuolemasta sukupuuttoon. Ja kuningasrapua minäkin lähdin sieltä hakemaaan; sain sentään syödäkseni, mutta siinä kylän ainokaiseksi jääneessä (viimeksi oli kaksi) kaupassa sitä ei ollut myynnissä edes pakkasessa. Nyyh! Mutta onneksi retkellä oli mahdollisuus ostaa kuningasrapuleipä! Onneksi. Tietysti sellaisen halusin.

Toinen minulle tärkeä asia oli – luonnollisesti – hautausmaa. Siperian lisäksi suunnilleen maailman ainoat karvaiset sinilatvat kasvavat nimenomaan Pykeijan hautausmaalla. Viimeksi tarvitsimme oppaan sen löytämiseksi, nyt löysin itseksenikin, mutta kuinka ollakkaan! Sama paikallinen mies, viereisen kirkon suntio?, tuli yhtäkkiä selän taakse: ”No löytyykö niitä? – Sukulaisten hautoja tai sinilatvoja!” Hän siis tiesi, mitä turistit kamera kaulalla hautuumaalla etsivät. Varmaan hän tietää odottaa Kukkolan bussien väkeä tulevan hautausmaalle, ja hän on paikalla!

Mukava mies  (on yhdessä kuvasivuston kuvassakin). Sanoin, että löysin mie karvajalan, mutta hänen oli ainakin  omasta mielestään 😉 käytävä näyttämässä, kuinka ”ilkeät ämmit” karvajalan vielä tappaa sukupuuttoon.

Yhdellä haudalla oli sinilatva jäänyt muiden kasvien varjoon, alle… ”Kun ilkeät ämmit lannottavat!” Niinhän se varmasti on: lannoitus saa muut kasvit rehottamaan ja luonnonvarainen sinilatva ”tukehtuu”. Kaunis se kyllä on ..Kuvasivulla lisää kuvia… Ja oli siellä hautausmaalla muutakin kuvattavaa. Miehen murre kertoo kveenitaustasta, tai ehkä paremminkin peräpohjolaisesta taustasta. Ruijan polkuako esi-isänsä ovat Jäämeren rannalle kulkeneet…? Ehkä ensi kerralla kysyn.

Ja sitten minun oli äkkiä riennettävä rantaan! Jäämeren rantaan. Lämmintä vähintään sen kuin kesällä Oulussa parhaimmillaan (+ 20 C). Biitsilläkin olisin viihtynyt kauemmin. Jäämerenranta! Jäämeren!

Mutta että joskus ehtisimme takaisin, oli lähdettävä. Paluumatkan aluksi mahdollisuus kuvata Pykeija lahden toiselta puolen… kannatti.

Paluumatkallakin näimme paljon rangoiksi syötyjä koivkkoja. Niitä oli toissakesänä Norjassakin, siis Tromssan tienoilla etc., ollessamme. Tuhon aiheuttavat koivumittarimadot, jotka pääsevät kasvamaan ja tekemään tuhojaan siitä syystä, että alueella ei enää ole yli – 32 C-asteen pakkasia. Niitä vaadittasiin muutamaksi päiväksi, jotta mittamadot häviäisivät, mutta kun pakkasia ei ole, madot elävät ja voivat hyvin. Koivut eivät. Rankojen juurilta häviää myös heiniä lukuunottamatta kaikki muu aluskasvillisuus. Vain heinien vaaleanpunaisuus näkyy tuntureiden rinteillä.

Edellisellä kerralla minulle yksi hienoimmista nähtävyyksistä oli Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa. Minulle, hautausmailla kulkijalle, niitä ympäri maailmaa (Meksiko ja Japani kai kaukaisimmat, oudoimmat) kuvanneelle, se oli ainutlaatuinen kokemus, ja olinkin tietysti pettynyt, kun siellä pysähtyminen ei enää kuulunutkaan ohjelmaan, mutta kyllä sen melkein korvasi Mantojärven kirkkotuvilla pysähtyminen.

Edellisellä kerralla siellä ei käyty, mutta nyt oli onneksi pieni hetki aikaa tupiin tutustua ja viivähtää. Pielpajärvellä me on patikoitukin, ja siellä kirkkotupia on aikanaan ollut paljon Utsjoen kirkon tienoota enemmän, mutta Pielpajärvellä niitä ei nyt enää ole, ei edes entistettynä kuten Mantojärvellä on. Olipa siellä Aapo Helanderin turvekammikin, — melkein kuin tutun kammiin olisin astunut: Aapon historiasta kun oli juttua toimittamassani ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjassa juttua useammassakin kohtaa… Ja yhdessä tuvassa, Utsjoen käräjätuvassa, oli oikein viehättävä, monenlaisia paikallisia käsitöitä tarjoava Siella-putiikki. Ostinpa tyttärelle kirjan: Muumilaakson talvi pohjoissaameksi.

Sen jälkeen jo tuttuja juttuja, komeita maisemia, pohjoisen valoa, tuntureita… Nuorgamissa oli jo saatu hyvää, kirkasta lohikeittoa ja jälkkärin aika oli Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Kuka voisi vastustaa lettuja, lakkahilloa, mansikkahilloa kermavaahtoa ja nokaretta jäätelöä. Tällä reissullahan ei kalorivajetta tule…

Inarissa vielä muutama kuva (”katukuvausta”) ja sitten lasketellen kohti Ivaloa ja Saariselkää…

En ihmettele, vaikka lähtisin reissulle vielä kolmannen kerran. Ehkä sitä ennen Kukkolan kyydissä Lofooteille!

Reissun kuvat ovat täällä: KLIKS!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Puolille öin aikaa osallistua kesäkuvakisaan… voittomahdollisuudet on nyt mahtavat: osallistujia tähän mennessä alle 10…!!

Lappi Valokuvaus

Paluu alas

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Oli aika palata Lapin aurinkoisesta ruskasta kohti Oulua, kohti kotia, kaikkea hyvää ja velvoittavaa, joka täällä on, – kohti syksyn sateita?

Hangasojan aamuun heräsin aikaisin. Aikaisin huolimatta siitä, että viime yönä seisoskelin mökkipihalla vielä puolen yön aikoihin odotellen ennustettua ”revontulimyrskyä”, joka ei sitten koskaan tullut. Tunteroisen kuljeskelin yksikseni purolla ja mökkitiellä kameran ja jalustan kanssa. Oli pikkupakkanen ja mahdottoman kirkas täysikuu. Ja luonnollisesti aika epätodellinen olo.

Otin heilautuskuvia kirkkaasta kuusta, heiluttelin kameraa pitkällä valotusajalla ja piirtelin kuvioita. Monenlaisia kuvia sain käyttäen kuuta siveltimenä. Nyt osaisin ehkä ottaa parempia, mutta tässä viimeöiset nähtäväksi.

https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2017/Kameran+heilautus/

Kuvasarjan lopussa (klikkaile oikean reunan nuolesta) on sitten toisenlaisia ”tahallisia” heilautuksia. Kaksi vuotta opiskelijana, ja vuosikausia muuten vaan, olen opetellut ottamaan tarkkoja, syväterävyydeltään huoliteltuja, tarkoituksenmukaisia kuvia, ja nyt sitten tämmöistä tahallista epätarkkuuskuvailua. Noh, kaikkea on kokeiltava.

Aamiainen eksnaapureiden kanssa Myötätuulen pirtin pöydän ääressä kohtuullisen vaatimaton; ei extempore synny mitään Sara La Fontaine -kattauksia (vrt. heinäkuu), mutta puuroa ja piirakkaa toki löytyi. Yhdeksän aikaan esknaapurit jättivät Hangasojan, ja me tuntia myöhemmin.

Vajaat kahdeksan tuntia myöhemmin jo istuin olohuoneessa Apsu sylissä lukien Herra Hakkaraista. Oli hyvä palata.

Bloggailu Lappi Valokuvaus

Hyvää elämää viikko jatkuu…

Ei mikään turha päivä tänään. Tekemistä, näkemistä, kokemista, kohtaamista koko päiväksi.

Tänään oli tässä meidän ”Vain elämää” ~ Hyvää elämää -viikossamme minun vuoroni suunnitella tekemiset. Aamulla kerroin Pehtoorille, että olen ajatellut, että vuokrattaisiin Fat-biket ja käytäisiin vähän Saariselän keskustan huudeilla ajelemassa, sitten ehkä poimittaisiin kaarnikoita, voisin tehdä hilloa jouluksi ja viini-iltoihin juuston oheen, ja ehkä siivoiltaisiin vähän… Ei innostunut mies pyöräajatuksesta, mutta sitten tunnin sulateltuaan totesi, että no mennään ja kokeillaan.

Luonto-Lomasta löytyi meille Fatbiket: päivävuokra 30 € ja sitten ei muuta kuin menoksi. Ajateltiin polkea Luttotuvalle lounasmakkaroille. Äkkiä opittiin käyttämään vaihteita ja jarruja, hoksattiin, että kevyesti iso pyörä kulkee, eivätkä pikkukivet, eivätkä edes isommat, haittaa. Iskarit ja isot renkaat tekivät kivenmurikoiden yliajamisen pehmeäksi.

Kun olimme yhdessä hujauksessa Luttotuvalla, Pehtoori, joka oli jo innostunut tästä liikkumismuodosta, sanoi, että eikös jatketa, …. — Joo, ajetaan vaan Moitakuruun asti.

Matkalla sinne mietin, että oliko sittenkään ihan hyvä idea. Muutamia pitkiä, uuvuttavia, nousuja ja muhkuraista polkua ajellessa minun fatbike-huumani vähän hiipui. No mutta lounasmakkara ja kahvi Moitakurun siistissä, uudehkossa päivätuvassa antoi taas voimia. Pikkuisen huolestuneena tauolla katselin karttaa: aikamoiset korkeuserot edessä.

Nousu Palopäälle (419 mpy) kuitenkin eteni. Mutta minä en pyöräillyt. Talutin pyörää kolmisen varttia, ja huipulle pääsin, Pehtoori siellä jo odottelikin. Ja olihan sitten mukava pudotella tunturin toista reunaa alas. Palo-ojalla lämmintä, kaunista ja hyvä olo tehdystä lenkistä. Enää reilut viisi kilometriä ja pyörien palautus.

Koko lenkki oli sellaiset 25 km ja aikaa kului nelisen tuntia. Harvoin minulla on hiki, mutta kyllä nyt oli ja autoon istahtaessani tunsin liikkuneeni! Yesh! Kyllä toistekin voin tuollaisen vuokrata, ja valita sitten vähemmän korkeuseroisen reitin. 🙂

Mökille palattua mitään kaarnikoita enää halunnut poimia.

Sattuipa sitten hyvin, että täällä Hangasojan naapurustossa on Tuulestatemmattua pitkään seurannut ”Lähes naapuri”,  jonka kanssa olemme tutustuneet vain netissä, … Ja nyt sitten tavattiin livenä. Minulle tehdyn palveluksen jälkeen olin luvannut, että jotenkin korvaan sen, ja tänään sitten olimme kerrankin yhtä aikaa täällä.

Kutsuin heidät meille hillakipolliselle ja kuohuviinille. Olipa mukava tavata. Tämä oli blogin 10-vuotisen historian aikana toinen (vai sittenkin kolmas) tapaaminen, jota ei ilman blogia olisi syntynyt. Lepolandian väki kohdattiin Kuopiossa ja Jarin + avec meidän Festassa, ja nyt ”Lähes naapuri” aveceineen täällä. Hienoa.

 

Ja ennen tätä kaikkea aamu! Heräsin kuudelta, täsysikuu?, hyvin nukkuneena. Enkä onneksi jäänyt mökin pirtin pöydän ääreen surffailemaan, vaan pakkasin kameran ja muutaman objektiivin reppuun ja hurautin autolla Kaunispään huipulle, ja sitten alas lähisuon reunalle.

Aamut on parhaita! Aamu-usva teki maisemasta hienon. Aika kylmä vielä oli, mutta heräsinpä kunnolla. Melkein pari tuntia kiertelin ja kuvailin. Tässä saalis. Toivottavasti nautitte!