Ruoka ja viini – Sivu 49 – Tuulestatemmattua

Lokakuussa

Tänään on ollut hyvä päivä olla sisällä, olla kotona, leipoa omenapiirakkaa, katsella muutama reissun aikana tallennettu telkkariohjelma (Sunnuntailounas), istua takkatulen ääressä. Syödä hyvin ja juoda punaviiniä. Pitää totaalinen lepopäivä kaikesta liikkumisesta (milloinhan viimeksi?). Vesisade on ollut liki lohduton, mutta en ole antanut sen häiritä.

Aamupäivän pikaiselta (autolla tehdyltä!) kaupunkireissulta palatessa totesin, että niin jäi talvitakki ostamatta, niin jäi sumu/sadekuvat ottamatta ja niin jäi kirjastossa käymättä. Ei haittaa, sillä ruokakaupassa kävin tuloksekkaasti. Sitä paitsi jälkkärin pääaines, antonovka-omenat! (ah, onnea – tyttären ikiaikaisen bestiksen vanhemmilla on ko. omppulajikkeen puu pihallaan, ja me saamme aina joskus, niinkuin tänäkin vuonna ympärillisen tai pari niitä) olivatkin jo kotona. Ihan parhaita uuniomenoita, ja sopivat piirakkaankin.

Piirakan kun olin päättänyt leipoa, se olisi huomennakin kelpo jälkkäri jätskin kanssa …

Ja sitten Pehtoorikin tulee kaupunkireissulta – kukkakimpun kanssa. – Aivan. Niinhän se onkin: on 43 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä (KLIKS – tuolla vähän juttua niistä). Ihan vaan 43 vuotta! (Pehtoori muisti, minä en.) Se on kuulkaa pitkä aika. Mutta hyvinhän se on yhdessä kulunut. Katseltu samaan suuntaan, katseltu eteenpäin ja yhtä aikaa samaan suuntaan, siten paljon enemmän kuin toisiamme. Niin se minun mielestäni kuuluu mennäkin. Samaan suuntaan, – eikä toisiamme ”päin”.

Piirakan ohje oli tämä vanha tuttu… edelleen toimiva..

Pähkinäinen ompputorttu

150 g voita
1½ dl sokeria
2 munaa
2½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl kermaa
3 hapanta omenaa
½ dl rusinoita
½ dl pähkinärouhetta

Sulata ja jäähdytä voi. Sekoita voihin sokeri. Lisää munat yksitellen.
Lisää mukaan jauhot (myös leivinjauhe) vuorotellen kerman kanssa.
Lisää taikinaan 2/3 paloitelluista omenoista sekä rusinat ja pähkinät.
Leivitä taikina voideltuun korppujauhotettuun vuokaan.
Sitten loput omenat taikinan päälle.
Paisto 200-asteteisessa uunissa noin 35 minuuttia.

Jätskin kanssa tarjoiltuna piirakka nousee vielä astetta ylemmälle levelille.

PS. Eiliseen kyselyyni on tullut kiitettävästi vastauksia. Mielenkiintoista, ehkä hieman yllättävääkin… Palaan vielä asiaan.

Mietittäviä asioita

Milloin minun elämästäni tuli tällaista, että päivässä on vain yksi iso, isompi, isohko, pääasia, jonka saan tehdyksi, ja sitten jotain pientä puuhastelua siihen ympärille. Mihin on multitaskaaja tai ainakin monessa eri lokaatiossa tehtyjä hommia valmiiksi aikaansaapa tyyppi kadonnut? Totta puhuen: kadonnut jo vuosia sitten… Mihin? Vuosiin? Ikävuosiin? Laiskuuteen? Elämänhallinnan oppimiseen – vihdoinkin? Välinpitämättömyyteen? Hetkelliseen syksyyn? Katoavaisuuden käsittämiseen? Intohimon puutteeseen?

– Tuohan se juuri pelottaa. Siis pelottaa, että ei olisi intohimoa, jota voisi nimittää ehkä tunteeksikin, – siis että se katoaisi. Olenhan täällä blogissa, luentosalissa, lapsille, itselle, kokouksissa, harrastuksissa, kaikkialla, koettanut selittää, että pitää olla intohimoa tekemiseensä. Ei tule hyvää ruokaa, jollei sitä tee intohimolla ja/tai rakkaudella, ei opi (mitään?), jollei oppimiseen tai opittavaan asiaan ole syvää kiinnostusta ja intohimoa, ei jaksa tehdä töitä, ei ainakaan ilolla ja tuloksekkaasti, jollei työhön ole intohimoa. Mikä saa ilon ja intohimon pysymään pinnalla vuodesta ja tekemisestä toiseen? Tarviiko sen pysyä? Eikö voisi vain kahlata päivästä toiseen? – No ehkäpä ei, ei minun mielestäni niin. Minusta ilo ja elo on hyvä olla yhdessä. Eikös elämänilo ole ”se juttu”? Olisiko se jopa elämän tarkoitus? Mennä päivästä toiseen hakien elämän iloa ja eloa itselle ja toisille?

Mutta tänäänkin hyvin vähän, pienin askelin tuon ilon saavuttamiseksi.

Elämän iloa ja eloa pienin askelin. Ulkoillen, syöden, kuvaillen, postikorttien parissa duunaten ja sen sellaista. (Tuo ”sen sellaista” ja ”kyllä vain” ovat kyllä eilen mainitsemani kirjasarjan minuun tartuttamia.)

Joka tapauksessa… Tänään meillä taas kalaa. Madeiralla söimme 6/7 päivänä kalaa. Kotona syömme yleensä 2-3/7 päivänä kalaa, 2/7 päivänä lihaa, ja loput päivät menevät kasvis-sieni-juusto-kananmuna -menuilla (kiitetty ja kirottu olkoon juusto! 😉 ) . Tänään pienten tonnikalapihvien ohessa mustekalapastaa, ja ylivertaisen hyvää pecorino-raastetta. Hurjan täyteläisiä makuja olivat. (Mustekala-pennet sopivat hyvin tonnikalan kaveriksi…)

Nyt kun tämän kaiken ”ilmastokouhkaamisen” – kuten jotkut sitä nimittävät, ”naudanlihavastaisuuden” (Helsingin yliopiston ruokaloissa lopetettu naudanlihan käyttö, etc.,) ja vrt. meidän 50-luvulla syntyneiden lapsuuden ruokavalio KLIKS

Ei minunkaan lapsuudessani 60-luvulla paljon naudanlihaa ruokapöydässä näkynyt. Tosin oli possun kyljyksiä, lihapullia, liha- ja hernekeittoa… oliko muita liharuokia? Tietysti joulukinkku, saunamakkara, nakkikeitto ja meetwurstisleivät ja suolalihaa joskus (en kyllä edes tykännyt siitä), oliko muuta? Karjalanpaistia joskus. Hyvin harvoin. Maksaa ja munuaisia (molemmat herkkujani jo lapsuudessa) aika usein. Kalaa ainakin kerran viikossa. Mutta ei juuri naudanlihaa.

Nyt kun me Pehtoorin kanssa täällä lähes oloneuvoksina elelemme ja nimenomaan pääasiassa omien kokkailujen varassa olemme, niin yhä vähemmän taas syömme lihaa. Olihan meillä (minulla) joskus varhaisaikuisuudessani, kuten kunnon humanistille kuuluukin 😉 – parivuotinen vegetaristikauteni, mutta nyt monestakin syystä, ja paljolti huomaamatta, ilman voimallista ”tiedostamista” olemme siirtyneet käyttämään yhä vähemmän lihaa ruokapöydässä. Juhlaruokana ja ravintoloissa liharuoka on usein valintana, mutta kotona lihaa yhä harvemmin. Mitenkäs muilla? Tähänkin asiaan alla pieni kysely. Siinä on kysymyksiä muihinkin minua viime viikkoina mietittyttäneisiin asioihin. Vastannet klikkailemalla, ja kommentointikin on erinomaisen tervetullutta…

Kyselyssä myös oheiseen kuvaan liittyvä kysymys. Kuvassa on Oulun kruununmakasiini 1870-luvulta.

Niitä näitä Reseptit

Kaupungissa

Kaupunkielämää monessa muodossa… postikorttimetsästys jatkui tänään, paremmin tuloksin kuin eilen. Aika isot niput niitä olin tilaillut, joten tietysti jännitti, millaista laatua, onko myyntiin laitettavaa? – Helpotus oli kun ihan kelpo painatus niissä on, sellainen samettimatta.

Cayocanissa oltiin sisaren kanssa lounaalle, tai minun (ruoka-)aikataulussani varhaisella lounaalla. Nyt kun hänkin asuu Oulussa, eikä Iissä, on tapaaminen entistä helpompaa.

Iltapäivällä sitten äidin luo. Kovasti hän on käynyt väsyneemmäksi viime kuukausina: talven tulo ja 90 ikävuoden lähentyminen ovat eittämättä siihen syynä. Vein hänelle taas soppasatsin, jonka eilen keittelin. Ja taas kerran totesin, että paahtamalla kasviskeittoihin saa ihan erityisen hyvän maun. Pilkoin pellillisen kasviksia ja juureksia (porkkanoita, lanttua, bataattia, palsternakkaa, makeaa sipulia) aika isoiksi lohkoiksi ja laittelin uuniin 250 asteeseen. Kuinkahan kauan olisivat olleet uunissa? – No niin kauan, että osassa oli jo vähän mustuneita ohuita reunoja. Polttaa ei saa. Palanut ja paahdettu on eri asia. 🙂 Sitten soppa ihan tavalliseen tapaan: palaset kiehuvaan veteen 2-3 litraa, mukaan kasvisfondia (2 cups) ja lopuksi paketti Koskenlaskijaa (voimakas) ja sitten sauvasekoittimella samettiseksi sopaksi. Hyvää tuli, parempaa paahdettuna kuin ilman.

Talven lähestyminen ei tänäänkään kyllä kaupunkimaisemassa juuri haitannut. Ihan mahdottoman kaunista oli illansuussa, semminkin kun oli vielä ihan tyvenkin.

Madeira Ravintolat Ruoka ja viini

Funchalissa – toivottavasti ei viimeistä kertaa…

Sateiseen sunnuntaiaamuun heräsimme pitkien unien jälkeen, ja aamiaisella (sisällä eka kertaa) vasta kun suurin osa tämän hotellin muistakin vieraista oli paikalla. Monina aamuina olemme (kahdeksalta) olleet hyvin harvalukuisessa seurassa.

Sade taukosi ennen kymmentä kuten säätiedotus oli luvannutkin, ja me lähdimme sunnuntaiaamukävelylle kaupungille – yhdessä. Mitä ei koskaan Oulussa kyllä tehdä. Aamukävely sunnuntaisin on kyllä tapa, mutta ei yhdessä, eikä kaupungille. Noh, tänään siis Funchalin puistoihin, rantakadulle ja vanhaan kaupunkiin.

Kaupungin puistossa (Jardim Municipal do Funchal) on Avenida Arriagan (pääkatu) varrella ja se on vanhan luostarin paikalla, ja siellä tuoksui sateen jälkeen huikealta. Ja näytti vähän syksyiseltä, mutta vain vähän. 😉

Kadun toisella puolella on The Ritz, jossa eilen istuimme …

Santa Catarinan puisto vähän ylempänä lännessä on laaja, siellä on isoja nurmikenttiä, lampi, kivettyjä nupukivikäytäviä, joiden ylle puut ja pensaat kaartuvat kauniisti. Kauniita yhden kukan kukkapenkkejä, ei rönsyilyä vaan kaunista harmoniaa…

Tuo kukka on niin Madeiran symboli minulle kuin olla ja voi. Ensimmäisen Madeiran reissun jälkeen vein töihin sen tavallisen suklaarasian lisäksi yhden tällaisen, ja muistan kuinka kollegat olivat ihastuksissaan. Veinpä myös edellisen Madeiran reissun jälkeen kuusi vuotta sitten, eikä kukaan oikeastaan isommasti reagoinut – niin moni oli itsekin jo käynyt Madeiralla – ei enää uutuuden viehätystä. Mutta ehkäpä huomenna lentokentällä muutaman ostan kotiin viemiseksi – ne kun säilyvät monta viikkoa maljakossakin.

Puolelta päivin sade palasi, ja me vetäydyimme hotellille, – postailemaan, perusteelliseen kylpyyn, kuvien purkuun, Pehtoori unosillekin, postikortit (ettei jää viime tinkaan) ja sitten kun kova sade (ei ukkosta) loppui, lähdimme taas kaduille ja kujille.

Lomaviikon viimeiseksi ruokapaikaksi valikoitui oppaan toissapäivänä mainostama Casa Portuguesa. Eipä ollut mikään kansanravintola, eikä paikallisten suosikki, mutta oikein hyvä vähän teatraalisen oloinen lopetus tälle hyvälle lomalle.

Olimme – tietysti – ensimmäiset asiakkaat pienessä ravintolassa, mutta sehän tarkoitti ystävällistä, rauhallista aloitusta dinnerillemme. Anna Bel (jo ikääntynyt – eli ikäisemme? ) lady toivotti meidät tervetulleeksi, jutusteli, suositteli ruokia ja viinejä, mutta antoi myös olla rauhassa. Kertoi toimineensa yrittäjänä samalla paikkaa pian 20 vuotta ja pian puoli vuosisataa alalla… palvelualttius oli selkäytimessä.

Liki jouluiselta näyttävän kattauksen keskellä saimme alkuun parsaa ja pikku kotiloita tai simpukoita tai mikähän noiden nimi suomeksi onkaan. Any way – me molemmat olimme tyytyväisiä. Ja viikon paras valkoviini oli Quinta do Carmo. Maksoikin se sen liki kaksi kertaa kuin mikään kuluneella viikolla (28 €).

Pääruokana meillä molemmilla douradaa. Taas kerran todettiin, että pitäisi opetella, tehdä lista, oma sanakirja näille eteläisten maiden kalaruokalistoille. Ehkä minä sen vielä teenkin. Mutta siis dourada (kultaotsa-ahven) oli niin hyvää. Siinä oli grillatun maku, siinä oli tarpeeksi suolaa, se oli sopivan kuivaa mutta mehevää. Sellaista olemme tällä viikolla saaneet ennen, aika lähelle ainakin, mutta tänään myös lisukkeet suuremmoisia. Ilman kalaakin annos olisi ollut herkullinen: ette ehkä usko, mutta täälläkin pottumuusi voi olla hyvää, ja parsakaali, ja pimpinella ja pavut ja pinaatti. Niin hyvä annos. Vähempikin olisi riittänyt.

Mutta jaksoimmehan me vielä jälkkäritkin kun oikein reippaita oltiin: tässä Pehtoorin jälkiruoka, joka oli appelsiinia ja jätskiä Grand Marnier kastikkeessa.

Aion testailla kotona – ja minun jäkiruokani! Voila – passionhedelmä-pudding. Kyselin reseptiä, ”but it´s secret” totesi rouva ravintoloitsija, ja kuitenkin kertoi yhtä sun toista siitä, mitä ruokaan tulee. Minähän kokeilen kotona, ja palaan asiaan.

Ja kun maksoimme laskua ja kun kerroin että huomenna tulen blogissani lämpimästi suosittelemaan tätä ravintolaa, me saimme tarjouksen kyydistä: for free. Ja land-lady soittaa kilautti (miehelleen?) ja saimme kuin saimmekin autokyydin hotellille. Muutaman kilometrin kävely olisi toki tehnyt meille hyvää, mutta mikseipä kyytikin… olihan ne päivän kiintiöaskeleet jo aiemmin saatu täyteen. 😉

Niinpä jaksoimme vielä hotellin kattoterassille katselemaan kuutamoa: Pehtoori kokosi minulle ”kuvausjalustan” baarin tuoleista ja pöydistä. ; ) Tässä yksi kuvaustulos.

Funchal sulkeutuu, näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Toivon mukaan vielä joskus toiste näistä maisemista…..

Madeira Ravintolat Ruoka ja viini

Miksi Madeiralle?

Miksi pidämme Madeirasta? Miksi ollaan täällä kolmatta kertaa, vaikka maailmalla ja Euroopassakin on vielä paljon näkemättömiä ja kokemattomia paikkoja, joissa olisi hienoa joskus käydä.

Yläkuvassa on yksi syy. Madeiralla turistit ovat osa paikallista arkea. Täällä on turistien kanssa samassa kaupungissa, bussissa, ravintolassa, rannalla madeiralaisia, eikä vain turisteja. Toki Funchal ja koko Madeira elää turismilla, ja täällä on paljon turisteja ja kaikenmoista heitä varten tehtyä, mutta silti.

Me tupsahdimme paikallisbussiin puolenpäivän jälkeen kun olimme ensin tepastelleet Camera des Lobosiin. Se on Funchalin kaunis naapurikylä, kalastajakylä, jossa kävimme myös edellisellä reissulla. Ja tiesimme, että rantaa pitkin vie kaunis reitti perille. Luolia, kivikkorantaa, promenadia ja Funchalin Lido kymmenine hotelleineen. No nyt kun hotellimme on keskustassa matkaa tuli sen kymmenisen kilometriä, plus pienet tarpomiset eestaas ja taastaas, sillä pitkä tunneli keskellä reittiä olikin suljettu, mikä aiheutti hieman ylösalas kävelyä. Mutta todettiin, että kävelemäänhän tänne on tultu. Eilen 10 km, tänään hieman yli 20 km ja huomenna? , jolloin on jo ”oikea” patikointipäivä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu. 😉

Tuosta bussikyydistä on vielä mainittava: meillähän on reissussa aina muutamia tavoitteita: 1) ainakin yksi kirkko, 2) paikallinen pieni ruokakauppa 3) ainakin yksi bussimatka 4) yksi museo. Ja näiden rastien täyttämiseksi tänään sitten päätimme palata Lobosista bussilla. Satuimme pysäkille juuri kun paikallinen – hieman kulahtanut 80-luvun – Funchaliin menevä dösä pysähtyi. Hyppäsimme kyytiin ja maksoimme 2,20 euroa/kaupunkiin palaava patikoija ja humps! Tavallisen kokoinen ”katuri” olikin muokattu siten, että penkkejä oli rinnakkain 3 + 2. Pehtoori laski että istumapaikkoja oli ainakin 70. Ja bussi oli täynnä madeiralaisia koulusta palaavia teinejä. Käytävä keskellä autoa oli tosi kapea, eikä meille ollut istumapaikkoja. Parikymmentä minuuttia mentiin ja lujaa. Hengissä selvittiin.

Tästä hieman extreme-paluukyydistä huolimatta Lobosiin kannatti mennä ja bussilla palata.

Se on tosi viehättävä pieni kalastajakylä, ja reitti – olkoonkin, että tunneli oli kiinni ja oli kierrettävä mantereen puolelta. Tälläkin kertaa nautimme lounaaksi Nikitat (hedelmä-, alkoholi-, maito-, jääpirtelöt. Olipa raikas ja hyvä, ja vähintään yhtä paljon kaloreita kuin jäätelössä. 😉 Eikä missä tahansa paikassa niitä nautittukaan, vaan Churchillin nimikkohotellin/ravintolan terassilla. Olihan minun käytävä WInstonia tervehtimässä, sillä meillä on ”henkilökohtainen” suhde: tein ennsimmäisen proseminaarini Churchillin muistelmien pohjalta: Dardanelli-operaatio I maailmansodan ajalta oli kevättalvella 1980 osa minun elämääni. 😉

Matkan varrella havaitsimme ruskan olevan tosiasia myös Madeiralla: bougainvillekin käy kelta-oranssiksi talven tullen.

Palattuamme hotellille oli aika uinnille. Ah, onnea.

Hotellin kattoterassin altaalta on aika hulppeat näkymät… Pari tuntia auringossa, ja sitten kuvien purkuun, suihkuun, viesteilemään, huomista varten surffailua ja illansuussa takaisin keskustaan. Olin bongannut, että keskustassa on brittien hautausmaa, joka ei ehkä vedä vertoja Roomassa olevalle protestanttien hautalehdolle, mutta joka tapauksessa – tiedättehän – halusin ainakin tämän hautausmaan nähdä. Löysimme englantilaisen kirkon, mutta hautausmaa jäi vielä käymättä. Here-aplikaatio kyllä meidät johdatti – jonnekin? – mutta ei kohteeseen. No mutta on meillä vielä aikaa…

Ja sitten syömään. Tänään paikaksi valikoitui O Portao. Ja kyllä voidaan suositella. Ehdottomasti. Söimme alkuun Limpits! Pieniä simpukoita. Edellisellä matkalla nautin näistä parikin kertaa, tänään Pehtoorikin tilasi itselleen. Alkuruokana oikein hyviä. Ja pääruokana meille molemmille Espadaa

Mustahuotrakala (Aphanopus carbo) on Atlantin valtameressä elävä kalalaji. Sitä esiintyy 69:nnen ja 27:nnen pohjoisen leveyspiirin välisellä alueella. Se elää noin 200–1700 metrin syvyydessä. Pituutta kalalla voi olla jopa 110 cm. Kala on väriltään musta ja sillä on erityisesti merkille pantavat suuret silmät ja terävät hampaat. Liha on väriltään vaaleata ja miedon makuista. Kalaa kutsutaan esimerkiksi Portugalissa Espadaksi sen miekkaa muistuttavan ulkonäön vuoksi. (Wikipedia)

Se tarjotaan usein banaanin kanssa. Olen maistanut siten, mutta tänään minä otin rapu-, pippuri-, oliivi-, sipulikastikkeella (Madeira style) ja olihan se hyvää. Ehkä vähän kuhan makuista. Ja O Portaossa oli leppoisa, rauhallinen, ystävällinen tunnelma.

Alkuruoat, leipäkori, vesi, pääruoat, pullollinen talon kalleinta (16 €) hyvää valkoviiniä, espressot, joiden oheen tuotiin tilkat Malmsey madeiraa maksoi yhteensä 68 euroa. Ravintola on vanhan kaupungin kävelykadun varrella, joten siinä voi seurata ohi kulkevia turisteja, nauttia samettisesta illasta, miettiä, että mitäs huomenna…

Siis miksikö Madeira? Paljon hienoja kohteita, kävelyyn oivallisia reittejä, paikallista arkea ympärillä, kaunista, siistiä, kasvillisuus monimuotoista ja kukkivaa, sää leppeä ja lämmin, hyvää ruokaa ja Madeiraa, suhteellisen edullista asumista ja ruokaa, puistoja ja merta. vuoria ja kaupunkielämää… Ystävällisiä ihmisiä, ei meuhkaamista, … ja edelleen niin leppeä ilmanala.

Ruoka ja viini

Pottuja ja silakoita ennen reissua

Pakkasyön jälkeen kirpakka aamu, ja aika vilpoinen, mutta ah, niin kaunis sää. Värit ja valot hehkuivat. Ja kun ulkoilma taas veti puoleensa, niin niinhän tässä nyt käy, että yksi tavoite, joka reissua ennen piti saavuttaa, jää tekemättä: tietokoneen tyhjennys ja huoltoon ja kaikkinaiseen päivitykseen vieminen ei tule onnistumaan. Ei millään. Mutta postikorttitilauksia lähti tänään, asiakkaalle kansio kommentoitavaksi ja jotain varmennustallennuksia kuitenkin…

Ja mikä minun ja ehkä teidän aktiiviseuraajienkin kannalta mukavaa tai hyvin ajoittunutta, on se, että juuri tänään tallennustila serveripalvelussa tuli täyteen. Yli kymmenvuotinen bloggaaminen tuhansien (lähes 30 000 kuvaa!!!) kuvien kera tuli – taas – juuri tänään täyteen. Jos näin olisi tapahtunut ensi viikolla ”reissun päällä”, niin olisi kyllä jäänyt ajantasainen raportointi patikka- ja ruokakokemuksista teiltä kaikilta näkemättä. Nyt ehdin ja voin huomenissa täällä kotikoneella ostella lisää tallennustilaa webhotellista. 😉

Tänäänkin on ollut kalaruokapäivä, kuten eilenkin, tänään ”tavallista” taimenta, mutta eilinen ruoka ansaitsee tulla esitellyksi ja resepti jaetuksi. Silakoita ja pottuja. Suomalaista perinneruokaa vailla vertaa, mutta molemmat vähän uusittuina ”painoksina”. Torstaina Rekosta ostamilleni silakoille halusin jonkun tavallisuudesta poikkeavan valmistustavan ja löysinkin helpon soijasilakka-ohjeen. Olennaista on ohessa tarjottava piparjuurikastike. Ohje täällä KLIKS

Nuo olivat hyviä vielä tänäänkin, kylminä suoraan jääkaapista. 😉

Niiden oheen keitin perunoita. Meidän oivallisessa lähikaupassa oli uusi perunalajike Yatsi myynnissä, ja pitihän sitä kokeilla. Saatesanoissa todettiin, että on nopea keitettävä (10 – 12 minuutttia, minä kyllä keitin sen 15 minuuttia) ja kuorineen syötävä. Ja niinhän se oli: nopea ja kuorineen maukas. Voinokareessa pyöräytin ennen tarjolle laittoa ja kyllä sopi silakoiden oheen oikein hyvin. Graavilohelle sopisi varmaan vielä paremmin. 😉 Mutta vahva suositus kokeiluun: Yatsi-pottu!

Liekö ensi viikolla paljonkaan perunoita ja silakoita – suomalaista kansallisruokaa – syödään? – Mutta ehkä tuttuja makuelämyksiä kuitenkin. Onko arvauksia, minne maanantaina lennämme?

Reseptit Ruoka ja viini Viini

Pataruokapäivä

Varmaan ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kävin pyörälenkillä ilman kameralaukkua. Ainoa pysähdys parin tunnin lenkillä oli kun loppuvaiheessa kävin kaupassa: pataruoka-aikeeni vaihtuikin stifadosta ranskalaiseen pataan, ja tarvitsin erinäisiä spesiaalijuttuja, mm. hillosipuleita ja viiniä. Kyllä K-kaupan viiniä. Toki meillä kotona on jemmassa viinejä jos vaikka minkälaisia, mutta eihän niistä raski mihinkään isoon kattilalliseen huljauttaa. Siispä ostin Torresin Sangre de Toro (kulttiviini!) 5,5 %-versiona. Enpä ole tainnut näitä kevytpunaviinejä aiemmin maistaakaan. Nyt maistoin, eikä tarvitse toista kertaa maistaa. Joko juon viiniä, oikeaa, hyvää, ”normaalialkoholista” tai en ollenkaan. Ihan turha minun maailmaani tuollainen varjo oikeasta vinhosta. Tai no, ei ihan turha: pataa meni pullollinen, eikä padasta tullut ollenkaan huonoa.

Ohje oli simppeli, enkä juuri sovellellut. Leivinuunia ei lämmitetty, joten tein liedellä (haudutin kolme tuntia) ja yrttipenkkien viimeisiä tupsuja (timjamia, rosmaniinia, persiljaa, ruohosipulia ja vielä vähän timjamia) silppusin aika rutkasti sekaan. Kolminkertainen annos hupeni noin puoliväliin ja pakkaseen riitti muutama annos arkiruokailuihin…

Ranskalainen lihapata
400 g naudan (pala)paistia
2 rkl vehnäjauhoa
1 rkl margariinia
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
2 tl öljyä
2 porkkanaa
1 prk kokonaisia säilykeherkkusieniä
1 dl hillosipuleita
400 g yrttitomaattimurskaa
3 dl punaviiniä
3 dl vettä
1 lihaliemikuutio (fondia)
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl timjamia
Kääntele lihat jauhoissa ja ruskista kahdessa erässä pannulla. Siirrä ruskistuneet lihapalat pataan
Paloittele kasvikset, kääntele ne valutettujen herkkusienien ja hillosipuleiden kanssa pannulla kauniin ruskeiksi ja kaada pataan
Lisää pataan tomaattimurska, punaviini, vesi, liemikuutio sekä mausteet. Kypsennä 180-asteisessa uunissa noin 90 min tai liedellä matalalla lämmöllä 2 – 3 tuntia.

Jälkkärinä olleet köyhät ritarit luonnollisesti maistuivat, varsinkin Apsulle, joka peitti ritarin hillo ja kermavaahtokerroksen neonvärisillä strösseleillä ihan tunnistamattomaksi.

Tämän neonvärinen kaaren kuvasin kotipihalla lauantain vastaisena yönä joskus puoliyhden aikoihin. Oli hienoja kaari, mutta eihän meidän pihapiirissä kovin laveaa näkymää saa aikaiseksi.

Ruoka ja viini

Maailman paras ruoka?

Syksy, kylmä, syksy, kylmä, syksy…

Enemmän kylmä kuin syksy – ainakin niin tuntui aamulenkillä. Huolimatta siitä, että olin jo pukeutunut goretexiin, toppaan, hanskoihin. En ole vielä valmis kylmään, syksyyn olisin. Mutta en kylmään, mutta ei auta.

D-vitamiinit on jo dosetissa, kynttilät keittiössä ja takkahuoneessa, kuvaukset siirtyneet rannoilta ja tienvarsilta ”studioon”, nyt on epätoivoinen pähkäily, mitä minä sitten teen kun tulee liukasta ja liian kylmää, ettei enää voi pyöräillä. Tai siis monihan voi, mutta minä en. Ei ole tässä iässä ja tällä kunnolla pakkaskelin pyöräilijäksi. Mutta jos vielä tämän syyskuun, pääsisin tavoitteeseen. Mutta mistä uusi tavoite? Niitä on vielä(kin) oltava.

Iltapäivä kuluikin sitten kotipiisin lämmössä. Olinpa taas keksinyt kokkailla jotain aasialaista: Aasia Marketin hyllyistä olin hankkinut monen moista kokeiltavaa. Vähän tuntuu, että lopultakin parasta oli, mitä Apsu sai jälkkäriksi: sellaisia indonesialaisia? Koala-keksejä, joissa on suklaatahnaa sisällä. 😀

Pääruokana oli kanaa, ohjeen löysin Kokit ja potit -blogista. Tämä indonesialainen ruoka (naudanliha versio) on CNN:n kyselyssä valittu maailman parhaaksi ruoaksi. Arvelen, että äänestäjät ovat syöneet parempitaitoisen kokin keitoksia kuin minun tämän päiväinen broileriversio, jota pikkuperhe ja ruoka”vieraana” ollut systeri kyllä kuitenkin hyväksi kehuivat. Oli se hyvää, mutta kaukana mistään ”maailman parhaasta”. Ohessa oli sitten kaikenmoista muuta kokeilemisen arvoista, ja kehittämisen väärtiä.

Tuosta maailman 50 parhaan listasta juteltiin, ja mietittiin otantaa: miksi aasialaiset ruoat jyräävät? – Aasialaisia on paljon, myös Aasian ulkopuolella. Ja aasialaista ruokaa syödään ”kaikkialla”.

Laskeskelin listasta, että 22 noista olen nauttinut paikan päällä ja 40 muutoin, useimmat jopa itse tehnyt. Eikä näistä taida mikään olla mun mielestä ”maailman paras”… Mikähän se olisi? Ehkä pohjoisen hienovaraisesti savustettu rautu, puikulaperunat ja korvasienikastike tai ehkä italialainen jäätelö tai toast skagen … ja onhan se toki niin, että seura, tunnelma, nälkä osaltaan määrittävät, mikä on parasta.

Jo alakoulussa kavereiden ”ystäväkirjaa” täyttäessä piti täyttää kohta ”Lempiruokani”. Mikä se nyt on? Maailman paras ruoka sinun mielestäsi? Auttaisiko päättämistä, jos sanottaisiin, että saat ”viimeisen aterian” – mikä olisi se paras ruoka, jonka haluaisit, jos saisit valita vain yhden?

Perhechatistä ja ruokapöytäkeskustelusta vielä kommentteja keskustelun avaamiseksi…

Jos joku kysyis huomenna aamulla, niin varmaan se olis rauhassa syöty leipä ja kahvi.
Kyllä Ramen nousee itellä top 3, mutta ei mulla varmaan mitään semmosta maailman parasta. Totta kai useammasta ruuasta on tullu maistettua eri versioita … niin joku on ollu niistä se paras, mutta eeei.
Paha kyllä sanoa. Kyllä se siitä tilanteesta myös riippuu tosi paljon, että mikä on maailman paras 🤔 Esimerkiksi mökillä korvasienimuhennos ja poro ois ihan ekoja mikä edelleen tulee mieleen, mut ei ne ois parhaat Meksikossa. Vaikka ois valmistettu tismalleen samoista raaka-aineista samoilla menetelmillä. Siellä jotkut carnitas-tacot ois se paras.
Niinpä. Kesällä ei tee mieli tuhtia lihapataa mutta tammikuussa se vois olla just parasta.
Kaikkea pientä hyvää (graavilohileipiä) ja jälkkäriksi jätskiä.
Maailman parasta voi olla vaikka aamupuuro. Aisteihin vaikuttaa ympäristö, seura, olotila.. jne.
Seura ja ympäristö, tunnelma vaikuttaa hyvin paljon.. Jos nyt joku käskis päättää viimeisen aterian, niin kunnon poronkäristys ja muusi puolukkasurvoksella.

Mikäs on lukijoiden mielipide, tuntuma ”maailman parhaasta ruoasta”? Jos saisit valita vain yhden?

Ruoka ja viini

Keittiössä ja internetissä

Otinpa tänään selfien! Per favore!

Taas kerran uudenlainen jääkaapintyhjennyslasagne. Pohjalla tämä ohje. Varioin aika lailla, tein savulohesta, lisäsin kokonaisen pieneksi hakkelukseksi pilkotun kesäkurpitsan, sipulin, valkosipulinkynnen, vähensin pinaattia, lisäsin purkin ruokakermaa. Ja mitä nyt sattui jääkaapissa olemaan. Aika hyvää tuli. Ja pastalevyt Lidlin tuorepastalevyjä. Suosittelen.

Sitten tein (oikeastaan huomiseksi) jälkkäriksi omppupiirakan. Minulla on monia hyväksi koettuja ohjeita, taitaa kaikissa kolmessa keittokirjassani olla joku omppupiirakan ohje, mutta halusin jotain uutta. Surffailin, ja päädyin tekemään tämän ohjeen mukaan, semminkin kun kaapissa on mantelijauhepussi, joka jo keikkui parasta ennen lukemissa. Kovasti ohjetta jutussa hehkutettiin (”siis niin järkyttävän hyvää”, – noh, aika hyvää tuli, ja voi olla paranee, kun saa vielä tekeytyä, mutta taitaa jäädä tähän kokeiluun tämä… Kardemumma vaniljakastikkeen päällä oma keksintöni (”kuvausrekvisiittaa”), eikä kovin huono ollutkaan…

Aamupäivällä oli täydentelemässä Tuira-kuvakansiotani. Ja otinpa sitten kuvan myös ”syntymäpaikastani”. Tuossa alla olevan kuvan erkkerillisessä huoneessa olen syntynyt, – niin kuin nyt suunnilleen kaikki muutkin Oulussa vuosina 1926 – 1975 syntyneet.

Kun sitten hakusanoitin ”Nukkelaksi” kutsutun Tuiran synnytyslaitoksen kuvia laittaakseni otoksiani kuvapankkiin, satuin törmäämään Kalevassa liki 10 vuotta sitten olleeseen yleisöosastokirjoitukseen:

Ärsyttää aivan suunnattomasti kuulla, kun jotkut Oulussa asuvat leuhkivat jo kauan sitten lakkautetulla Tuiran synnytyslaitoksella syntymisillään. Tekisi suorastaan mieli tintata turpaan moisia omahyväisiä itsensä jalustalle nostajia.

Olkoonkin ehkä provo, mutta että sitten tähän juttuun on tullut vielä 80 vastaustakin! Ja se mikä minun kannaltani on nolointa, jäin lukemaan tuon jutun ja vielä vastauksetkin. Sortuuko muut tällaiseen? Tuollaisten ”juttutupien” lukemiseen? Minulle käy nykyään tosi harvoin, mutta ehkä kertoo ettei nyt ole oikein tarmokas olo. Eikä tullut edes lähdettyä leffaan: Downton Abbey on ollut monta (= kolme) päivää ohjelmistossa, mutta en vieläkään ole saanut lippuja hankittua! Ensi viikolla!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tähän kuvan alla käyty kommentointi.

(Tässä on hyvä mahdollisuus kertoa, että jos täällä blogissa klikkaa kuvan auki, on siellä alla kommentointimahdollisuus, joka jää lukijolilta ja usein minultakin piiloon. Toivottavasti kovin monta kertaa ne eivät ole minulla jääneet huomioimatta. Mutta kannattaa kommentoida (mikä on minusta tosi mukavaa) suoraan postauksen alle.

Oulun etniset ravintolat Ravintolat Ruoka ja viini

Jäähyväiset kesälle

Jäähyväiset kesälle. Ne taisivat olla tänään. Kotipihalla lämpömittari oli iltapäivällä jo lähellä hellerajaa.

Aamurutiinien jälkeen lähdin syysmarkkinoille ja kauppaan – vaikka en minä tosin juuri mitään yhden hengen huushollissani tarvitse. Varsinkaan kun tälle päivälle oli ruokatreffit ystävän kanssa. Meidän molempien miehet ovat mökillä; toinen Pudasjärvellä, toinen Hangasojalla*, joten nyt oli oikein oivallinen hetki toteuttaa pitkään aiottu tapaaminen ja kuulumisten vaihto hyvän ruoan äärellä. Menimme Fuckhaan. Keskikesällä kävimme siellä Pehtoorin kanssa lounasaikaan (kommentointi täällä), ja tänään olimme neljän aikoihin eli a la carte -menu käytössä. Tänään siis sain jälkkäriksi sen mangolassin, jota jäin viimeksi kaipaamaan.

Kaikki oli hyvää. Seura ja jutut luonnollisesti, mutta myös ruoka. Ehkä vielä parempaa kuin edellisellä kerralla. Tänään söimme alkuun jumalaisen hyvää chili-valkosipuliparathaa. Se on lättänää leipää, jota dipataan jukurttiraitaan. Chili maistuu, mutta hienostuneesti. Ja ihan erilailla kuin esimerkiksi meksikolaisessa tai intialaisessa ruoassa. Ehdottomasti kannattaa ottaa alkuun.

Pääruoaksi otin jälleen combo-aterian, samoin kuin vegetaristi-ystäväni. Minulla fuckhissa lihaa ja kasviksia, hänellä kalaa ja kasviksia. Myös tästä olimme yhtä mieltä, että ruoka maistuu ihan omanlaiseltaan, hyvältä.

Mangolassiin päästyä olimme jo omat ja lähipiirin kuulumiset päivittäneet, ja oli pian aika lähteä kulkemaan kohti bussipysäkkiä josta minä sitten vielä ”kuvamutkan” kautta ajelin kotiin. Lämpö vielä helli.

* Pehtoori kyseli jo viime viikolla, jotta lähdetäänkö ruskaa katsomaan möksälle, ja kun en oikein vastaillut, ainoastaan mutisin ja tupisin jotain, ymmärsi mies, että mieluusti voisin olla muutaman päivän yksiksenikin, ja ilmoitti sitten viikonloppuna, että josko hän lähtee maanantaina ajelemaan ylös. Kannatin oivallista ajatusta, ja olin iloinen siitä, että ukkeli edelleen ymmärtää, että aika ajoin on hyväksi, kun saan olla ihan itekseni muutaman päivän: niinpä hän lähti maanantaiaamuna ajelemaan kohti pohjoista autolla ja minä junalla kohti etelää. Näin se parisuhde toimii. 😀