Koskapa meillä oli aikaa puolikahteen asti ennen kuin jouduimme jättämään Tokion, päätimme Pehtoorin kanssa lähteä seikkailemaan metroon ja suunnata kohti Odaian saarta.
”Kotiasemallamme”, Shinjukun asemalla on vilskettä ja vilinää, vaihtoehtoja ja linjoja vaikka kuinka, enkä tiedä, kuinka paljon on mahdollisuuksia eksyä, mutta me hanskasimme tänään jo aika hyvin, ja Shimbashin asemalta löysimme aika helposti Monorailin lähtöasemalle. Lähdimme siis juna-ajelulle: juna kulki teiden yläpuolella, pilvenpiirtäjien välissä, Tokion sataman yli kohti Odaian futuristista maisemaa. Saarella on tiedekeskus, huvipuisto, outlet-ostareita, Disneyn studiot ja valtavia korkeita asuin- ja toimistopilvenpiirtäjiä. Aurinkoisessa säässä näkyi kauas erinomaisesti, ja palatessa (40 minuuttia suuntaansa) pääsin etupenkkiin, joten huolimatta siitä, että välissä oli ikkunalasi, otin suunnilleen sata kuvaa ja kuulkaa, videonpätkänkin. Se ei ole julkaisukelpoinen, ei ole vielä tuo videointi oikein säällisissä rajoissa.
Palasimme omalta pikku retkeltämme ajoissa hotelliin, josta oli lähtö kohti kylpyläkokemuksia.
Alla kuva Tokion rautatieaseman keskeltä. Juuri näinä hetkinä olen erinomaisen iloinen, että olemme valmismatkalla. Ei tarvitse itse etsiä, erehtyä, eksyä vaan ollaan ajoissa ja oikeassa junassa matkalla sinne mihin on tarkoituskin.
Alkuperäisessä matkaohjelmassa oli, että matkaamme Tokiosta luotijunalla Gamagoriin, mutta ohjelmaan oli tullutkin muutos ja olemme nyt Hamamatsussa. Joka tapauksessa Japanin etelärannikon läheisyydessä (ks. bannerin kartta). ja olemme majoittuneet perinteiseen japanilaiseen ryokan-hotelliin.
Alueella on kuumia lähteitä (onsen) sekä niiden yhteyteen rakennettuja majataloja (ryokan) ja terveyskylpylöitä, jotka saavat mineraalipitoisen kuuman vetensä suoraan maan uumenista. 1800 metristä tuli vesi siihen onseniin jossa illansuussa koko matkaseurueella kävimme. Kävimme jopa japanilaisessa saunassa (= furo) ja mikä merkillisintä siellä oli telkkari. Naisten saunassa katselimme sumo-painia telkkarista. Vähän oli absurdi tunne.
Kunhan seitsemän jälkeen pääsimme hotelliin ja majoituimme ryokan-hotelliin, jossa huoneissa on tatamit ja sänkyinä futonit oli aika yhteiselle japanilaiselle illalliselle.
Siinä oli PALJON erilaisia makuja. Enpä ennen ole kylpytakki päällä liki ventovieraiden ihmisten kanssa illallisella ollutkaan. Tänään oltiin. Yukatanit ylle ja syömään.
Aamulla nukuttiin niin myöhään, ettei ikinä. Ja ollaan kuitenkin Tokiossa! Ja vapaapäivä. Vähän meinasi herätessa harmittaa,…
Mutta kylläpäs aamu ja päivä näyttivät paremmilta kahdeksan tunnin yöunien ja kuvien ottamista odottavan pikkukameran kanssa! Yöunet olivat hillittömäksi yltyneen flunssan ja puolenyön jälkeen (blogia kirjoittaessani) koetun mini-maanjäristyksen jälkeen, kuitenkin useampia tunteja kuin moneen edelliseen yöhön oli tullut nautituksi. Ja sitäpaitsi nyt olin maanjäristyksen aikana enempi hereillä kuin edellisessä, isommassa, järistyksessä, joka koettiin Italiassa keväällä 2012.
Ex-työkaverin, joka asuu perheineen Hokkaidolla, vinkkien perusteella ymmärsimme aamupäivällä heti ensimmäiseksi mennä hotellia vastapäätä olevan kaupungintalon, pilvenpiirtäjä sekin, kuten täällä Shinjukussa monet muutkin talot, katolle. Sieltä näkymät yli aurinkoisen Tokion avautuivat aika selkeinä, eikä hissiin ollut jonoa, eikä pääsymaksua.
Klikkaa isommaksi, ja näe mm. ruska.
Kaupungintalon kattotasanteelta jatkoimmme lähipiiriin, ja löysimme Keio-tavaratalon: shoppa, shoppa, shoppa. Äidille ja Apsulle tuliaiset hankittu, lapsille ja Miniälle sitten myöhemmin iltapäivällä. Ja mikä merkillisintä: minä – en-niin-linnunluinen-enkä-hoikka-olematon kuten japanilaiset – löysin itselleni housut ihan tuhannen vahingossa. Ja mökille jälkiruokalusikat.
Ja kalaaseihin kutsukorttimatskut, ja muutakin paperitavaraa. Ja kyllä me jaksoimme ihmetellä sitä väkimäärää, joka muutaman kympin ostoksia laski, pakkasi ja tilitti. Kahdeksan tuotteen hinnat kirjoitettiin ensin paperille, sitten laskettiin taskulaskimella yhteen, näytettiin minulle summa, otettiin raha vastaan pienelle tarjottimelle, otettiin toinen laskin, jolla annetusta rahasta vähennettiin ostoston summa, ja sitten vietiin koko setti ”Pääkassanhoitajalle”, joka tekin laskelmat uudelleen, totesi oikeiksi, ja sillä aikaa myyjä yhdessä kollegansa kanssa pakkasivat ostokseni kauniisiin kääreisiin ja lopulta toivat laskun. Hymyilivät ja sitten puolin ja toisin kumarreltiin, – alan oppia oikealle kumarruksen syvyydelle. 😉
Keion ”Herkusta” on paljon kuvia, niihinkin palaan ajan kanssa. Olin pöyristynyt. Oikeasti!
Aikamme lähihuudeilla kierreltyämme lähdimme hotellille: flunssainen tarvitsi lääkettä ja lepoa tovin. Varikkokäynnin jälkeen kolmelta lähdimme taas metron ihmeelliseen maanalaiseen maailmaan.
Shinjukun asemalla on sata exitiä, tuntui, että miljoonia ihmisiä, paljon melua, vähän lippuautomaatteja, paljon kävelyä (varmasti olemme tänään kävelleet toistakymmentä kilometriä, kuten melkein joka päivä täällä…). Tänään emme ole olleet eksyksissä, emmekä väärillä reiteillä, mutta paljon metrossa ja sen käytävillä kuitenkin.
Löysimme ensin Uenoon: Hard Rock Cafet on aina reissuissa haettu. Niin tänäänkin. Moneskohan? Aika lähellä kahtakuymmentä aletaan olla. Ja kun oli minun antibioottien loppumispäivä, otimme sen kunniaksi Margaritat, vaikka ihmeeksemme tarjolla oli – kuten marraskuun kolmas torstai kuuluikin – myös Beaujolais Nouveauta.
Sen jätimme väliin, ja lähdimme metrolla kohti ”Ginzan valoja”. Ne ovat Tokion Times Square, ja hienot olivatkin. Sonyn valkoinen rakennus hallitsee näkymää.
Kuvia tuolta on PALJON lisää, pikkukamera pelittää, …. 😉
Kävimmme espressolla, kävelimme taas, kuvailin taas. Ja illan tullen oli pakko lähteä hiipumaan kohti hotellia. Ja sitten hankkiutua syömään.
Halusimme syödä viimesen päällle japanilaisittain. Kobe-härkää jo harkitsimme, mutta sitähän on ollut kotonakin, joten otimme ennakkoluuluttomasti illallismenun, jossa oli monia japanilaisen keittiön klassikkoja tuunattu gourmetiksi.
Ja näissäkin se esteettisyys, joka täällä näkyy kaikkialla, oli erinomaisen viehättävää.
Hienossa ruokapaikassa oli myös surullinen osansa: meitä oli yhteensä noin 20 asiakasta, ja siellä oli kolme ”pariskuntaa”, jotka saattoivat äkikseltään näyttää siltä että isät tai papat!! olivat lähteneet tyttäriensä kanssa ulos syömään… Tuli oikeasti vähän nihkeä olo noiden kanssa lähipöydässä istuessa.
Nyt – taas – pahoittelen uuvahdusta, flunssa tahtoo viedä näönkin 😉 , ja lupaan jatkaa Tokio-kokemuksista… jollen tällä viikolla, niin ensi viikolla kotikoneelta sitten.
Ja lohdutuksen sana teille lukijoille, kuvien odottajille, croppikennoinen pikkukamera ´tuottaa´ sentään aika kelvollista jälkeä.
Matkaohjelmassa tämä oli merkitty vapaapäiväksi, mutta onneksi oli myös mahdollisuus lähteä matkanjohtajan kanssa junalla retkelle Kioton lähellä sijaitsevaan vanhaan keisarilliseen pääkaupunkiin Naraan. Mehän käytimme tietysti mahdollisuuden hyväksi.
Puolikymmeneltä lähdimme kohti dösäpysäkkiä, ja meitähän tietysti kiinnosti, miten Japanissa onnikassa toimitaan, miten paikallisliikenne pelittää? Noh, bussiin mennään keskiovesta, ja poistutaan etuovesta, jolloin vasta maksetaan.
Taksa on 230 jeniä (reilut pari euroa). Kuljettajilla on koppalakki, valkoiset paidat ja valkoiset hansikkaat! (klikkaa kuva isoksi niin näet.) Niin on kyllä taksinkuljettajilla ja jopa katutöiden ”kympilläkin”.
Bussilla ajeltiin Kioton suuren suurelle rautatieasemalle, johon tutustuimme sitten illansuussa palatessa. Odottelimme paikallisjunaa, jolla matkasimme Naraan. Reilu tunti tiistain aamujunassa kului katsellen maisemia, loputtomia esikaupunkeja ja höpötellen.
Kun saavuimme Naraan, oli siellä miellyttävä pikkukaupungin tunnelma, hyvä hengittää, tilaa liikkua.
Hiljalleen mentiin kohti päivän pääkohdetta.
Päivän pääkohde oli Todai-ji eli Suuren Buddhan temppeli, jonka rakentaminen alkoi keisari Shomun hallintokaudella vuonna 745.
Mahdottoman suuren (15 m korkean, 500 tonnia painavan) umpipronssisen buddha-patsaan ympärille on rakennettu vielä valtavampi temppeli, jota pidetään Kerimäen kirkkoakin suurempana eli maailman suurimpana vanhana puurakennuksena.
Juttuhan nyt on niin, että minusta on upeaa käydä katsomassa näitä itäisten uskontojen temppeleitä ja pyhäkköjä, mutta lopultakin enemmän kiehtoo yleensä kaikki niiden ympärillä oleva. Esimerkiksi se, että marraskuisin Japanissa vietetään schichi-go-san -festivaalia (seitsemän-viisi-kolme), jolloin 5-vuotiaat pojat ja 3- ja 7-vuotiaat tytöt puetaan upeasti ja viedään temppelille kiittämään saadusta suojeluksesta.
Todai-jin ympärille levittäytyvä Naran puisto vapaana käyskentelevine kauriineen (eipä ihan vähän tulleet mieleen Saariselän tollot porot!) ja mahtavine tammineen on yksi Naran tunnusmerkeistä, ja niistäkin on runsaastikin kuvia. Ihan hurjan hienoja olivat Kasuga-pyhäkköön johtavan tien varrella olleet hienot, sammalpeitteiset kiviset lyhdyt. [alla kuvia]
Mutta nyt on niin, että matkakirjeenvaihtajanne käy yöpuulle, – huomenna on varhainen herätys. Huomenna on aika suunnata kohti Tokiota. Matkalla on aikaa kirjoitella tähän täydennystä ja liitellä kuvia, joten päätän matkaraporttini tältä päivältä tähän; käykäähän huomennna katsomassa jatkoa….
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Täydennys eiliseen….
Buddhan temppelin jälkeen oli aika lounaalle. Karerais, currya, siis. Pienessä, perheravintolan yläkerran `ravintolassa´ nautimme hyvän sapuskan. Ja toistamiseen tällä reissulla minäkin join lasillisen olutta. Asahi maistui ihan ihmeen hyvälle. Viinejä ei olla tällä reissulla vielä maisteltukaan. Ehkä sitten Tokiossa.
Naran kauriit olivat todella kesyjä.
Niitä oli satoja (kuviakin tulee myöhemmin lisää), 1300 on kuulemma raja ja jos määrä nousee suuremmaksi, ylimääräiset viedään vuorille. Kauriita enemmän minua kiinnostivat lyhdyt, joita koko metsätaipaleella oli paljon. Kauniisti sammaloituneisiin kivilyhtyihin sytytetään kynttilät kerran vuodessa (15.8), ja talven tulijuhlan aikaan puistoissa on kuulemma erityisen hienoa. Mutta pidinpä metsäisistä taipaleista muutenkin, ja hääkuvauksia siellä voisi kyllä tehdä. 😉
Mieluusti olisin tietysti poikennut metsään kävelemään ja kuvailemaan, mutta eihän se tällaisilla ryhmämatkoilla olikin sovi.
Palasimme paikallisjunalla takaisin Kiotoon, ja kiertelimme vielä porukalla mielettömän komean rautatieaseman, kompleksin. Kokonainen kaupunki se on! Ja hienot valot.
Me jäimme sinne Pehtoorin kanssa syömään. Tempura-ravintola valittiin kymmenien ja kymmenien joukosta. Ja hyvää oli, pikku kipollinen sakeakin maistui. Ja kun olimme lähdössä bussille näimme superkuusta (päivän myöhässä) häivähdyksiä, vielä radetzky-marssin tahtiin liikkuvien vesisuihkujen takaa.
Aika kylmästi jo tuuli, eikä enää jaksettu mihinkään lähteä.
Kioton aamuun herättiin vain herätyskellon avustuksella. Univaje oli ollut niin vahva, että jetlag ei häirinnyt yöunta, vaan olimme nukkuneet jotensakin erinomaisesti.
Hotellimme (Kyoto Royal Hotel) länsimaalais-aasialainen aamiainen kelpasi; kaipaamiani ´dumplings´ oli tarjolla, ja ihmeesti nuudelikin aamiaiseksi maistuu. Kahvin kanssa oli sitten ”vaihdettava manteretta”, onneksi oli kahvia ja croissant. Tuntui lomalle.
Yhdeksältä alkoi tutustuminen Kioton nähtävyyksiin, jotka ovat nyt päivän vankan kokemuksemme perusteella buddhalaisia temppeleitä, shintolaisia pyhäkköjä ja toinen toistaan kauniimpia puutarhoja. Ensin ajoimme bussilla kohti Nijon linnaa. Opas kertoi ja muistutti mieliin Shogunin, James Clavellin romaanin, joka tuli 70-luvulla luettua ja taitaa vieläkin olla meillä hyllyssä. Japanin historian menneisiin vuosisatoihin upposimme linnan käytävillä ja ”vastaanottohuoneissa”.
Vuonna 1603 shogun Tokugawa Ieyasun kotilinnaksi rakennetun linnan seetripuusta tehdyt lattiat ´natisivat´ tai minusta kuulosti paremminkin siltä kuten keväin, syksyin kun kuuluu kaukaa, vaimeana joutsenten lento muuttomatkallaan…. Lattian kitinä ei ole mikään ”vahinko” tai linnan vanhuudesta johtuva, vaan se on tarkoituksella tehty sellaiseksi: hallitsija kuuli jos salamurhaaja lähestyivät.
Puulinna (, jossa ei saanut sisällä kuvata) oli aika vaikuttava, mutta kyllähän se oli puutarha, joka sai kameran laulamaan ja meidät miettimään, että minkäslainen ruska se mökillä tänä vuonna olikaan…
Laittelen kotona paljon lisää kuvia, mutta jo nyt kaikki kuvat kannattaa kaksoisklikata isommiksi.
Seuraavaksi pääsimme seuraamaan kimonoesitystä Nishijinin tekstiilikeskuksessa.
Vielä ennen lounasta näimme vuonna 798 rakennetun Kiyomizu-buddhalaistemppeliin. Päästiin vähän (hyvin vähän 😉 ) patikointi-tunnelmiin, sillä tenppeli on rakennettu vuoren kupeeseen. Vahinko vain, että tässä vaiheessa taas satoi, – koko päivän on ripsinyt ja sadellut, välillä tauonnut ja taas jatkunut. Ei mitään maatakaatavaa, mutta onhan se vähän häirinnyt, ja vienyt maisemasta (ja kuvista) valoa. Miltähän ruska olisi näyttänyt sinistä taivasta vasten? – Eikös Japaniin tulla yleensä keväällä kirsikankukkien aikaan? Ei täällä ole hassumpaa näin marraskuussakaan, eikä ainakaan ole ihan niin hirveästi ruuhkaa turistikohteissa.
Iltapäivä oli jo pitkällä, joten oli lounaan aika. Bussilla ajeltiin valtavan Nishiki hallin läheisyyteen, jossa pääsimme valmiiksi tilatulle ramen-nuudeli-lounaalle. Hyväähän sellainen soijasoppa sateisen päivän lounaana oli.
Kävimme lounaan jälkeen Nishiki-hallissa, -arkadessa tai mikä lieneekään uudelleen: päätimme ostaa tällaiset ikäänkuin jälkkäriksi.
Luulimme saavamme jotain vaahtokarkkeja! 🙂 Neljä tuollaista pientä mausteineen maksoi 200 jeniä (= pari euroa) ja eihän ne mitään vaahtiksia olleet. Mochi on täällä tyypillinen uudenvuodenherkku, joka tehdään maissista ja ties mistä, se on venyvää, eikä meidän nyt tarvitse toista kertaa tuollaisia etsiä. 😉
Hallissa oli kaikenlaista, …
tuoretta wasabia
ostereita, ja muita mereneläviä, jos jonkinlaisia.
Ja näitä! Matsutake!
Muutama sieni 20 000 jeniä (200 €)!! Meidän syksyn saalis matsutakeja olisi ollut todella arvokas.
Iltapäivän lopulla sightseeing-kierros päättyi vielä yhden temppelin luo: Kinkaku-ji, Kultaisen paviljongin temppeli, joka rakennettiin alun perin yksityishuvilaksi, mutta muutettiin sittemmin zenbuddhalaiseksi temppeliksi on yksi kuvatuimpia kohteita Japanissa. Enkä ihmettele.
Olisin voinut viettää siellä tienoilla kokonaisen päivän kuvaillen. Ihan mielettömiä näkymiä, suurenmoisen seesteisiä maisemia, tasapainoisia puutarha-arkkitehtoonisia (sanotaankohan niin? 🙂 ) kokonaisuuksia. Ja sitten se paviljonki!
Kyllähän Pehtoorikin tietysti siellä olisi viihtynyt. Erityisesti minivaahterat punaisine liki pitsimäisine lehtineen olivat perheen puutarhurin mieleen.
Hetken aurinkokin vilahti näkyvissä.
Teekuppikujan läpi palasimme bussille, ja siinä matkalla tuli jo hankittua ensi kesän kalaaseihin tee! Kuten tapana on, kesän ”Suuret Kalaasit” meillä järjestetään aina edellisen vuoden ulkomaanmatkamme teeman mukaisisesti. Ei epäilystäkään, etteikö ensi kesänä Rantapellossa vietetä japanilaisia kalaaseja. 😀
Hotellissa huilailimme muutaman tunnin, latailin kuvat ja muokkailin nämä muutamat kunnes oli aika lähteä etsimään ruokapaikkaa. Kävelimme vanhaan kaupunkiin (Gion), risteilimme ristiin rastiin, ihmettelimme ja lopulta löysimme sushi-paikan, jossa oli (vain) paikallisia.
Eihän me oikein tiedetty miten ja mitä tilata,… Se oli sellainen ”baaritiskimäinen” sushi-paikka, jossa sushimestarit tiskin takana tekivät sitä mukaa kun asiakkaat tilasivat.
Meidän sushit teki näin mukavan näköinen mies.
Hämmästykseksemme ravintolassa sai tupakoida, mitä monet myös tekivät. Ilmastointi oli kuitenkin kunnossa, joten ei meidän ruokahetkemme juuri häiriintynyt. Hotellille palattiin Pontochon huvialueen kautta. Oli hämmästystä, kummastusta sielläkin.
Meillä olisi nyt (klo 23.20) periaatteessa mahdollista nähdä superkuu seitsemän tuntia ennen kuin se Suomessa näkyy. Paino sanalla periaatteessa. Täällä on edelleen pilvessä, ja taitaa sadellakin. Se siis siitä kuusta. On tässä nähty kaikkea muuta ihan yllin kyllin, ja huomenna matka jatkuu…
Kohteessa ollaan. Tullessamme Kioton sunnuntai-iltapäivässä paistoi aurinko, oli +18 C, trumpetin soitto kuului vaimeana hotellihuoneen ikkunasta, oli pienen lepohetken aika. Olimme hotellilla kahden maissa, joka oli meidän aikaa aamuviis … seitsemän tunnin aikaero siis. Mutta palatkaamme alkuun…
~~~~~~~~~~~~~~~~
Eilen illalla uutukainen Finnairin Airbus A330 lähti puolisen tuntia myöhässä, ja matkalla vielä vartti ylimääräistä vitkuttelua, joten laskeuduimme Nagoyaan vasta 10.30 (piti olla 9.40) paikallista aikaa. Lento nyt meni niinkuin valtameren yli lennot tuppaavat menemään; nukkumaan ei kunnolla pysty, hereilläkään ei jaksaisi olla. Laskeutuminen oli jännä (ja kamera tietysti lentolaukussa ylhäällä hyllyssä); Nagoyan kenttä on keinotekoisella saarella, mantereen edustalla, joten kun laskeuduimme lentokoneen ikkunasta näkyi vieressä isoja laivoja. Tuntui hassulle. Sekin. Ja se että tuli uusi maa listaan; taitaa olla nyt viideskymmenes maa, jossa olen ollut vähintään yhden yön.
Laukut tulivat ja varsin tarkat tullimuodollisuudet sujuivat aika joutuisasti kuitenkin. 20-hengen Olympia-matkaseurueella lähdettiin oppaiden johdolla kohti Nagoyaa ja sen ohi, kohti Kiotoa (ks. kartta bannerissa)
Ensivaikutelma Japanista: siisti, vuoristoinen, vauras (vrt. Kiina), ja merkillisen hiljainen. Autokanta on ainakin kaupungeissa aika sähköistetty, joten täällä tuntuu kuin pikkukaupungissa liikuttaisiin, vaikka miljoonakaupungin kaduilla on melkoisesti liikennettä.
Palaan vielä autoihin, mutta kävelemisestä on sanottava, että jos minä viikon täällä selviän pahemmin törmäämättä, niin hyvä on; pienten japanilaisten ajellessa pyörillä ja kävellessä jalkakäytävillä väärällä puolella olen koko ajan törmäyskurssilla. Vai onko se sittenkin niin, että minun kuuluisi tajuta, että täällä on vasemman puoleinen liikenne.
Ja täällä on kuin onkin kaunis ruska. Pimeä tuli jo viideltä, joten en paljon punaisia ja keltaisia puita vielä ehtinyt kuvailla. Kävimme pienten unosten jälkeen pari tuntia kävelemässä ja katsomassa, josko bussin ikkunasta näkemäni hautalehto löytyisi. Ja löytyihän se! On kyllä ehkä Meksikon pantheonin jälkeen ”erilaisin” vainajien leposija.
Kyllä meille molemmille tuli mieleen suksivarasto. – En tiedä japanilaisesta hautauskulttuurista oikeastaan mitään, mutta koetan ottaa selvää, ja palata asiaan. Samantyylisiä oli Kiinassa buddhalaistemppeleiden lähellä.
Jatkoimme matkaa, ja oli tietysti käytävä lähikaupassa. Kyllä oli komeat vihannestiskit ja ainakin kymmentä erilaista sientä pakattuna. Matsutakea tietysti etsimme; emme löytäneet. Olisi ollut kivat tietää, mitä meidän syksyinen saaliimme täällä maksaisi. Kaikkinensa kaupassa oli vaikea tunnistaa monia ruoka-aineita, mutta tämän päälle minä ymmärsin!
Jos Suomessakin saisi tuollaisen valmiin sushin tekoon oivallisen lajitelman, ja vielä kympillä, niin varmasti tekisin itsekin useammin kuin kerran, pari vuodessa sushia.
Kaiken kaikkiaan ruoan hinta näytti aika eurooppalaisella tasolla olevan, ei sentään Suomen hinnoissa. Ja vaikea on verrata kun raaka-aineet ja puolivalmisteet ovat kovin erilaisia. Luulenpa, että palaan tähänkin vielä viikon kuluessa.
Nyt lähdemme yhteiselle tervetuloillalliselle. Vaikka on väsy, on myös nälkä. Huomenna täysi päivä Kiotoa: temppeleitä, pyhäkköjä, ruokaa, puistoja, …
Oikeastaan nytkin vielä mietin, miten me emme ole ennen Japaniin lähteneet. Valtamerien yli on sentään muutaman (Etelä-Afrikka, Kiina (2 x), Meksiko, New York (2 x) kerran ennenkin lennetty, mutta Japaniin ei ole lähdetty. Ei, vaikka voisin väittää, että työyhteisö melkein ´painosti´ tai ainakin yhteisten vuosien aikana hyvin vahvasti suositteli sinne lähtöä. Meillä kun Oulun yliopiston historian oppiaineessa on vahva Japanin historian tutkimuksen painotus, ja moni työkavereista on asunut vuosia Japanissa, osaa japania, opettaa ja tutkii maan historiaa ja kulttuuria. Voitte arvata, että olen vuosikymmenien aikana lukenut ja kuullut yhtä sun toista Japanista.
No mutta nyt siis jo olemme lähellä. Olemme täpötäydellä Helsinki-Vantaalla, josta kone kohti Nagoyaa lähtee vartin yli viisi. Pahimmillaan olemme yösydännä perillä, joten aikaero tuntuu varmasti.
Matkamme on Olympian matkatoimiston ryhmämatka, ja meitä on vastassa opas (meille viiden vuoden takaisen Kiinan matkalta tuttu A.), jonka opastuksella jatkamme matkaa bussilla kohti Kiotoa (ks. kartta).
Kuvalinkkinä Oulun ja Kioton välillä olkoot toistamiseen tämä ”bonsaipuu”. ´Mata ashita´ kai kuuluu sanoa tässä vaiheessa.
”Kotiasemallamme”, Shinjukun asemalla on vilskettä ja vilinää, vaihtoehtoja ja linjoja vaikka kuinka, enkä tiedä, kuinka paljon on mahdollisuuksia eksyä, mutta me hanskasimme tänään jo aika hyvin, ja Shimbashin asemalta löysimme aika helposti Monorailin lähtöasemalle. Lähdimme siis juna-ajelulle: juna kulki teiden yläpuolella, pilvenpiirtäjien välissä, Tokion sataman yli kohti Odaian futuristista maisemaa. Saarella on tiedekeskus, huvipuisto, outlet-ostareita, Disneyn studiot ja valtavia korkeita asuin- ja toimistopilvenpiirtäjiä. Aurinkoisessa säässä näkyi kauas erinomaisesti, ja palatessa (40 minuuttia suuntaansa) pääsin etupenkkiin, joten huolimatta siitä, että välissä oli ikkunalasi, otin suunnilleen sata kuvaa ja kuulkaa, videonpätkänkin. Se ei ole julkaisukelpoinen, ei ole vielä tuo videointi oikein säällisissä rajoissa.
