Oulu – Sivu 40 – Tuulestatemmattua

Erilainen lauantai

Merkillinen päivä.

Ettekä usko, mutta taas olen ollut lintukuvaamassa!

Näiden tilhien kuvaaminen oli koitua kohtalokkaaksi: otin ja liukastuin oikein todella pahasti, ja ”vedin lipat”. Ilman Icebugeja olin liikkeellä. Kun ei muka pitänyt olla liukasta. Ja olin lähtenyt liikkeelle ajatuksena käydä ennen kuvaus/ulkoilu/lenkkeilysessiota kaupassa ja äidin luona, joten ajattelin, että sisätiloissa (vaikka sitten vain kaupassa ja kerrostalon käytävillä) ikävästi napsuvat nastakengät jätän kotiin. Ja sitten tietysti se yksi kohta Intiön kävelyreitin varrella oli liukas. Ihan hiton liukas. Vieläkin särkee päätä, vaikka olen jo ollut erinomaisella päivällisellä ja viiniäkin nauttinut.

Harvoin opettajaa kutsutaan kenenkään opiskelijan kotiin syömään. Minut oli väitösohjattava vaimonsa kanssa kutsunut. Jo ele on hieno, ja hirvivorschmack ei hevin unohdu. Opin paljon uutta.

Ja oli todella mukava istua valmiiseen pöytään, olla ihan vain vastaanottavana puolena. Ja onneksi oli nälkä. Pari tuntinen kameran kanssa ulkona oli taas hoidellut tämän asian kuntoon…

Lähettäisiköhän tuon kuvan YLEN sääkuviin?

Puistonpenkki.

Minun hautausmaa-kirjani talvikuvasetti täydentyi olennaisesti.

Satumetsältä näyttää.

Kahta kuormaa, marjoja ja lunta, pihlajat ei kanna —

niinhän sitä väitetään… Mutta kyllä kantaa. Ainakin tänä lumisena talvena.

Pakkasperjantaina töiden jälkeen

Olennaista on hyvä ruoka, joka on ansaittu ahkeralla työnteolla. Tai ei vaiskaan, ei se nyt niin mene. Mutta tänään on tullut oltua ahkera ja syötyä aika hyvin. Perjantaiksi. Perjantaiksi aika pajon töitä ja aika hyvää ruokaa. Kaikki on suhteellista.

Duunien jälkeen yritin ottaa päikkärit; hah! Oli niin kova nälkä ja vielä ylikierroksia, jottei siitä mitään tullut. Siispä aika pian luovutin ja siirryin Festaan köksäämään. Etanoita söimme (ja vähän muutakin). Kaksistaan. Koko perheen blinikestit siirtyivätkin huomiseen Juniorin työkiireiden vuoksi. Jo huomista ajatellen kuitenkin kolusin kaappeja .. eikö teillä muilla koskaan löydy suklaajemmoja? Meillä löytyy, sillä suklaat on jemmattava,- Pehtoorin vuoksi! Enkä ollut muistanutkaan tällaista Pariisin polkua, joka oli ennen joulua tullut hankituksi. Maistuihan sokeri ja suklaa hyvälle. Punaviinin kanssa jälkkkäriksi…

Jäi siitä huomiseksikin. Onneksi jäi.

Päivästä vielä: kävin puolelta päivin keskustassa. ”Historiaa tilauksesta” -projektien tiimoilta ja ihan vain pari pientä pysähdystä matkalla. Kamera oli tietysti mukana, ainahan se on.

Jollei ole kokenut tätä pakkasta, tietääkö, kuinka kylmä noissa kuvissa on?

Oli niissä.

Valitettava tosiasiahan on, että minä en juuri linnuista pidä. Tai en niistä innostu. Paitsi riekoista, kuukkeleista, västäräkeistä, räyskistä, joskus sorsista, useimmiten pääskysistä… Mutta siis periaatteessa, jotenkin vain eivät ole minun juttuni. Kuka niistä innostuu?

No joka tapauksessa. Tänään tiukkana pakkasperjantaina oli lintuja pihlajissa. Raatinsaaren pihlajissa olivat lounaalla kun oli olin menossa kaupunkiin. Eikä niitä häirinnyt, että pysähdyin niitä kuvailemaan.

(klikkaa isommiksi)

Lintukuvakontribuutioni on taas pitkäksi aikaa täytetty! 😉

Historiaa Niitä näitä Oulu Yliopistoelämää

Oman kunnan historia? – mahdollinen arvontakin…

Viime vuonna täällä Tuulestatemmatussa tein silloin meneillään olleeseen Arjen historia -luentosarjaani liittyvän 1960-lukua käsittelevän kyselyn. Siihen tuli paljon hyviä vastauksia ja kommentteja. Nyt tästä tämänvuotisestakin voisin kysellä: opiskelijoiden kanssa kun keskusteltiin siitä, kuinka paljon koulujen historian tunneilla opettajat hyödyntävät paikallishistoriallista tutkimusta, käytetäänkö kouluopetuksessa oman kotikunnan/kaupungin historiaa esimerkkinä tai elävöittäjänä? Kyselin myös noilta, enimmillään 1990-luvun alussa syntyneiltä, onko heidän kotikunnastaan tehty paikallis/seurakuntahistoriaa? Ovatko he koskaan siihen tutustuneet?

Ja liki odotusten mukaisesti enimmät olivat ihan hämmästyksissään: ei koulussa todellakaan mistään kotikunnan historiasta mitään opetettu, eivätkä opiskelijat myöskään tienneet, oliko heidän kotikunnastaan historiateosta kirjoitettu. Ja luennollani on siis nimenomaan historian opiskelijoita!

Miten on, onko täällä Temmatussa kävijöiden kotikunnasta/kaupungista historia kansien välissä? Onko se hyllyssä? Koskaan aukaisemattomana vai läpiluettuna? Vaikeusastetta tähän voi halutessaan lisätä ja käydä katsomassa luentoni sivulla olevan ykkösharjoituksen tehtävänannon. http://www.satokangas.fi/Historiaa%20tilauksesta/

Entäs muistuuko mieleen, puhuttiinko koulussa – millään luokka-asteella – oman kotipaikan historiasta? Kerrottiinko, miksi Oulun nimi on Oulu ja miksi siitä koskaan tehtiin kaupunki? Tiesikö opettaja kertoa, että Raatinsaaressa oli sisällissodan jälkeen punaisten vankileiri? Entä miksi Kakaravaaran kaupunginosan nimi on Kakaravaara?

Jos viikossa tulee tusinan verran vastauksia kommenttilaatikkoon, voisin arpoa tuolta varastosta sen viimeisen seinäkalenterin, joka on jakamatta ja jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Tähän alle vielä kuva eilisen surmapaikan tienoilta; kuva otettu jokunen vuosikymmen sitten, ehkä 1950-luvun alusta. Kortin/kuvan vohkaisin fb-ryhmästä nimeltä ”Puu-Tuira”. Toinen fb-ryhmä, jossa on paljon hyviä kuvia Oulun menneiltä ja nykyisiltäkin vuosikymmeniltä, on ”Oulu tutuksi”. Paikallishistoriaa sielläkin…

Oulu Valokuvaus

Jouluinen Oulu

Jouluarvontapäivä tänään. Oman jouluruokamuistonsa ovat kommenttilaatikkoon kirjoittaneet ja siten arvonnassa mukana Katri, Koivu, Erja, Kirsi, Tuula, Maarit, Irmeli, Tiina, Sirpa, Annu, Antti, Anna, Marja-Liisa ja Maisa. Näiden, yhteensä neljäntoista (kiitos kaikille mukavista jutuista, muistoista) kesken suoritettiin ”virallinen arvonta” – tällä kertaa onnettarena tytär, ja Pehtoori itseoikeutettuna päävalvojana, Juniori ja Miniä todistajina.

Arvontavideoklippi KLIKS

Onneksi olkoon voittajalle. Postitatko minulle (reija at satokangas.fi) maapostiosoitteesi, niin laitan kalenterin tulemaan. … 😉

Mitäkö muuta tänään? Ulkoilua ja ruoanlaittoa, nyt sitä leipomistakin. Kysymys kuuluukin: kuvia lenkiltä vai safkoista? Taidan nyt tyytyä lenkkikuviin, huomenna sitten ruokakuvia ja -reseptejä.

On tässä illan päälle vielä laadittava paistinkääntäjille joulukirje, ja hoideltava muita – liki (työ-) – asioita. Siispä nyt vain kuvia jouluisesta Oulusta.

Piispantalon (tuomiokapitulin) portti ja pihalla seimi.

Kaupungintalon edessä oleva joulukuusi on koristeltu vähemmän viehättävästi,
mutta tähti on kaunis.

Sunnuntaiaamuinen Rotuaari ei edes joulun alla ole ruuhkainen.

Näistä valoista pidän hyvin paljon.

Luulin, että halli olisi auki jo aamusta, ei ollut. Yhdeltätoista vasta.

Aittojen välissä menneen ajan tunnelmaa… Melkein näin merimiehiä ja kauppaporvareita, kauppiaita ja talonpoikia noilla tienoin.

Ja joulukalenterikuvaksi yksi Valoa Oulu -tapahtuman kuvista, jonka ehkä sittenkin olisin voinut kelpuuttaa joulukorttikuvaksi. En kelpuuttanut, vaan otin sellaisen, josta Pehtoori sanoi, että ”jäätynyt Unski”. Unski (alias Nahka) on nuorenparin kiinanharjakoira (ks. kuva).

Taidan kuitenkin laittaa kelpuuttamani joulukorttikuvan (tuosta Pehtoorin nihkeästä luonnehdinnasta huolimatta) tänne blogiin sitten aattona. 😉

Mutta nyt siis kuva ”Promenadi Huwisaarilla” -tapahtumasta.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI

Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus

Suuri Leivontapäivä kuihtui tryffeleiden teoksi

Herään aura-auton ääneen. Kello on 4.40. Kaksikymmentä vaille VIISI! Päätän nukahtaa uudelleen. Saahan sitä päättää. Puolen tunnin piehtaroinnin ja miettimisen jälkeen (nopeasti menee asiat tajuntaan!) ymmärrän, että se oli aura-auto! Tarkoittaa, että on satanut lunta niin paljon, että sitä riittää aurattavaksi asti. Tämän ilahduttavan tosiseikan ymmärrettyäni pomppaan ylös ja lähden kahvin keittoon. Ensimmäisen lomapäivän aamuna olen puolikuudelta jo valmis ryhtymään toimiin!

Piti olla Suuri Leivontapäivä tänään. No ei ole ollut, ei.

Hyvin varhain olin lenkillä – nauttimassa lumisesta maisemasta, hiljalleen avautuvasta sinisestä hetkestä. ”Valoa Oulu” -festivaalin viimeiset julkistukset ovat olleet tällä viikolla (Oulun Energian 125-vuotislahja kaupunkilaisille) ja nyt pääsin niitä kuvaamaan.

Klikkaa isommaksi. Lämpimästi suosittelen. Nuo padon lamellien valot kannattaa nähdä … livenäkin. Valot vaihtuvat – kirkkaasta siniseen ja violettiin ja takaisin.

Oulun Energian talo Kasarmintiellä on myös saanut valoja: lasitiilien valaistus on myös vaihtuva. Hieno.

No mutta ei pelkkä aamulenkki voi torpedoida leipomisaietta, eihän? – No ei. Mutta lenkillä meni paljon aiottua kauemmin (liki kaksi tuntia), kuten myös kaupassa ja Caritaksessa. Varhaisesta lenkille lähdöstä huolimatta olin takaisin ja keittiössä vasta alkuiltapäivästä. Sitä paitsi se tosiseikka, etteivät appivanhemmat sittenkään pääse huomenna tulemaan kahville ja herkuille, vei innokkaimman terän leipomiselta.

Jotain sentään sain aikaiseksi: Limoncello-valkosuklaatryffelit. Tiedättekös, että jo reseptin lukeminen lihottaa! Ihan varmasti!

Toissaviikon Hesarissa oli resepti, joka oli ihan ohittamaton.

Limoncello-valkosuklaatryffelit:
250 g valkosuklaata
½ dl kuohukermaa
2 rkl limoncello-likööriä
3 rkl hienonnettua tuoretta basilikaa

Pinnalle:
noin 1 dl kookoshiutaleita
½ limetin raastettu kuori
Paloittele valkosuklaa.
Mittaa kattilaan kuohukerma ja limoncello. Kiehauta. Nosta kattila liedeltä ja sekoita joukkoon valkosuklaapalat. Sekoittele välillä, kunnes suklaa on täysin sulanut. Sekoita joukkoon hienonnettu basilika. Nosta tryffelimassa jääkaappiin jähmettymään pariksi tunniksi.
Pyörittele tryffelimassasta pieniä suupalan kokoisia palloja. Sekoita kookoshiutaleet ja limetin raastettu kuori keskenään lautasella. Pyörittele tryffelit kookoshiutaleseoksessa. Säilytä suklaatryffelit jääkaapissa. Ohjeesta tulee noin 20 kappaletta.

Voin leuhkia sillä, että minulla oli käytettävissä ”home made -limoncelloa”! Yhtä kaikki: ihania ovat.

Joululahjaprojektikin eteni vähän, ja nukuin päikkärit. Surffailin, roikun FB:ssa, luin, söimme tavattoman hyvää taimenta, kuvailin lisää… Olen lomalla! 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI

White Christmas

Tässä oli joulukorttikuva-ainesta (tämäkin kannattaa klikata isommaksi)…

Historiaa Niitä näitä Oulu

Tiernapoikia

Töiden ja kaupungilla olleen illansuun kokouksen välissä ehdin käydä Rotuaarilla, jonne en perjantaina Tiernapoika-patsaan paljastustilaisuuteen ehtinyt, vaikka kovin olisin halunnut.

Olisi ollut hienoa nähdä Sanna Koivisto ja ehkä sanoakin hänelle, kuinka tästä hänen uudestakin työstään pidän. Martti-faninahan minut näiden juttujeni ja kuvieni seuraajat jo tietävätkin, ja siitä olen Koiviston kanssa sähköposteillutkin, mutta kyllä nämä oululaiset tiernapojatkin veivät sydämeni heti kerralla.

Ja me toivotamm’, ja me toivotamm’, onnellista ja hyvää joulua.
Ja sitä taivaallista ystävyyttä, joka meidän kaikkemme ylitse käy.

Husaari olen minä sodassa ja urhoollinen sotamies
ja vaikka olen varustettu joka tiess’
keisari saa vastata edestämme mitä olemme kukistaneet
siihen on meitä opetettu, että totella keisaria
ja kuunnella pyhää lakia.

Ylen Elävässä arkistossa on oululaisten poikien Tiernapoika-esitys: komeasti pojat laulavat. Erityisesti kannattaa kuunnella ja katsella Mänkin roolisuoritus. 13-vuotias Jamppa Tuominen uransa alussa… KLIKS

Ja juuri tänään Oulun yliopiston kirjaston ”Nutturasta”-blogissa Matti Karhu kirjoittaa ”Tiernapoikaperinteestä ja muusta”:

On kysymys jo silloin [keskiajalla] ainaisessa rahapulassa olleiden teinien adventtiaikaan esittämästä tähtipoikanäytelmästä, jossa kuvataan Jeesuksen syntymän aikaisia tapahtumia. Köyhän ja syrjäisen maan opiskeleva nuoriso omaksui ja säilytti keskiajan Euroopasta kulkeutuneen laulunsekaisen näytelmän ja kehitti siitä oman version, joka on säilynyt elinvoimaisena erityisesti täällä Oulussa.

Karhun juttu kannattaa ehdottomasti lukea kokonaan. Lukea viisaaseen loppuun asti: http://kirjastoblogi.oulu.fi/tiernapoikaperinteesta-ja-muusta/

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI

Hän on sen ylhäisen koitto, mi maailmaa valaisevi,
vaan ehkä hänen soittons’ maan ympär’ kajahtavi.

Niitä näitä Oulu

Joulukuuhun laskeutuessa

Aamusta asti kaikenmoista touhuamista, ruoan kanssa tekemisessä olemista, paljoa kuvaamista, ulkoilua, cityilyä,

Valoa Oulu -tapahtuman jatkona joulun avaus, adventin kourolaulutapahtuma keskustassa ja tuomiokirkon portailla. Ja me saimme aikaiseksi lähteä sitä katsomaan. Ja mikä ilo olikaan kun havaitsimme, että Oulussa on kaupunkielämää!!!

Kuten kuvista näette, sitä on!

Näiden kuvien välissä ja ennen erinäisiä tapahtumia, kaikenmoista… Palannen niihin huomenna: ravintolakokemuksia nepalilaisilttain, yllättäen naapurit ja toscakakku! huomiseen, ystävät!

Videoklippi tuomiokirkon portailta.

https://www.satokangas.fi/blogi/Adventinavaus.mp4

Oulu Ruoka ja viini

Pieni juhlapäivä!

Kuinka kauan olemmekaan sisaren kanssa yrittäneet löytää sopivaa hetkeä ja aikaa lähteä syömään ja höpöttämään kimpassa.

Tämän päivän iltapäivän lopulle saimme sovituksi tapaamisen kaupungissa, hoitaisimme yhden yhteisen asian ja sitten syömään jonnekin.

Mutta ei siinä vielä kaikki, kävimme ensin joulukuusiostoksilla. Kuusamontien varressa ennen Jääliä on Lovin tehtaanmyymälä – ennenkäymätön paikka meille molemmille. Sinne huurruttelimme. Vihdoin sain mökin pirtin sivupöydälle ”installaation”, jollaista olen jo vuosia etsiskellyt. Vihreä joulukuusi, joka muokkaantunee hyvin myös juhannuskoivuksi.

Seuraavaksi ajelimme vielä melkein Kiiminkiin asti.

White House, jossa systeri ei ole koskaan käynyt, oli seuraava kohde. Siellä oli jo jouluakin. Ja kaikkea kaunista, nostalgista, valkoista kotiin. Paljolti sellaista kuin sisareni kodissa jo on. Mutta toki minäkin sieltä joka kerta olen jotain ihanaa tullut ostaneeksi. Pikkuliinoja ja pieniä tarjoiluastioita ennenkin, niin nytkin. Ja lautasliinoja tietysti. Kuvaan ostokseni joku päivä. Ja hauskan pienen kaulakellonkin ostin. Sisar löysi isolle pöydälleen vahakankaan, joka ei näytä vahakankaalta. 😉

Siellä on ilo käydä. Palvelu on ystävällistä, tyrkyttämätöntä. Ja sitten sellainen tärkeä pointti, että liikkeen kanssa samassa rakennuksessa on erä- ja kalastustarvikkeita myyvä iso liike: jos sattuu olemaan maskuliini mukana, hänetkin voi saada viihtymään shoppailureissulla. 😉 Ja White Housella on nettikauppakin, tyylikäs sellainen.

Oli jo aika ajella takaisin kaupunkiin, ja syömään. Lasaretin Virtaan menimme. Sinne kahdestakin syystä: siellä on erinomainen ruoka ja tänään vieressä, Kasarmintien toisella puolen, oli yksi OuluValoa-festivaalin ”teos” Valolinna. Tuplaodotukset siis. Eikä tarvinnut pettyä. Sekä päivällinen (keittiön terveisenä persiljajuurikeittokupponen, eturuoka savuhaukea smetanan ja mädin ja erinomaisen hillotun punasipulin kera, pääruoaksi paahdettua ankkaa ja jälkiruoaksi lakkaparfait suolatoffeen (!!! ihan ylihyvää) kanssa) että Valolinna tekivät päivästä juhlan. Ja olihan meillä toki paljon puhuttavaa. 😉

Ja sitten otoksia Valolinnasta….

Sekä alla- että ylläolevat kuvat suurenevat klikkaamalla.

ValoaOulu on niin hieno juttu. Toivottavasti tämä on ensi vuonnakin.

Videoklipinkin kuvasin. Taso ei ole kovin raponen, mutta olkaapas hyvät.

(minun koneellani tämä on avattava kahdteen kertaan. Ensin pyörii vain kaksi sekuntia, kun avaa toisen kerran niin koko 20 sekunnin viedeo pöyrii… )

Pieni juhlapäivä arjen keskellä.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Promenadi Huwisaarilla

Ehkä olisi kannattanut katsoa säätiedotus ja kenties sadetutkaa tähyillä ennen kuin töiden jälkeen pakkasin kameralaukun ja suuntasin kohti Ainolan puistoa ja ”Valoa Oulu” -tapahtumaa.

Kun aloitin ”Promenadin Huwisaarilla”, kosteita lumihiutaleita tuli vain vähän, mutta tunnin jälkeen kuvaaminen alkoi käydä jo aika toivottomaksi, kun räntä kasteli silmälasit, kameran ja kamppeetkin. Eikä hanget todellakaan pakkasessa kimmeltäneet kuten viime vuonna vastaavassa häppeningissä teki.

Hupisaarten puistoalue on 1700-luvulta asti ollut oululaisille viljelyn, seurustelun, terveyden ja leikin paikka.
Tarja Ervastin ympäristötaideteos vie kulkijat maisemaan, jota hallitsevat valaistut kuusivanhukset, koivukujat ja veteen heijastuvat kaarisillat.

Kuvat suurenevat klikkaamalla!

Lyhtyjä ja eläinhahmoja kuvailin… ja sade yltyi.

Lyhtyjä on tehty kouluissa ja niiden tekoon on koulutustakin tämän valofestivaalin aikana.

Mukava oli kierrellä. Tällaisista festareista pidän. Ehkä parhaat otokset säästän joulukuun postauksiin ja joulukalenteriin, ainakaan vielä tuolta ei joulukorttikuvaa lähtenyt. En pidä ollenkaan mahdottomana että loppuviikosta menisin uudestaan, esimerkiksi kasvihuoneissa oleva ”varjoesitys” olisi mukava nähdä. Ja torstaina valolinna.

Ainolan leikkipuistokin oli saanut osansa valoista ja lapsilla tuntui olevan tavallistakin riemullisempaa telmuta puistossa.

Viimeiseksi kiersin vielä Kasarmintien toiselle puolen. Åströmin nahkatehtaan, entisen historian laitoksen ja siis 1980-luvun työpaikkani (ennen Linnanmaalle muuttoa) ja nykyisen Tietomaan yhteydessä on vanha vesitorni, joka sekin on saanut valoa! Tässä kuvassa räntähiutaleet oikeastaan ovat hyväksi.

Hautausmailla Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Pyhäinpäivänä isän haudalla

Pyhäinpäivän aamulla aurinkoa, – ja pakkasta. Huikea valo. Ja aikaa.

Pyhäinpäivän aamulla ajelin Tuiranrantaan, sieltä kävellen hautuumaalle.

Ensimmäiseksi isän haudalle. Pienen havu-jäkäläseppeleen vein, ja kynttilän lyhtyyn. Pakkanen oli pitsittänyt kaiken. Kaunista oli.

Syyslomalla tuli kymmenen vuotta isän kuolemasta. Jo kymmenen.

Olimme silloin New Yorkissa, – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla. Isä oli sairastanut pitkään, kaikenmoista, mutta ei ollut sairaalassa silloin kun reissuun lähdimme. Eikä hän ollut eläkkeelläkään, vaikka ikävuosia oli jo 73. Teki töitä – enemmän ja vähemmän tehokkaasti – yksityisyrittäjä viimeisiin päiviinsä asti. Soittelin reissuun lähtiessä ja iskä toivotteli hyvää lomaa ja kehotti syömään hyvin. Ruoka kun oli meitä kummasti yhdistävä juttu. 🙂

Lomaviikkomme viimeisenä iltana olimme perheen kanssa tulleet syömästä ja olimme Starbuck´s Cafeessa jälkkärikahvilla, kun veljeni soitti. Tiesin jo ennen kuin vastasin: yhtäkkiä ”Isossa ilossa suuri suru”.

”Suru on se, miten me muistamme ilon.”

Sellaisen tekstin halusin seppeleeseen. Ja vieläkin muistan ilon.

Eihän me mitenkään erityisen läheisiä oltu. Mutta aika samanlaisia monessa asiassa. Ja tulimme toimeen, olimme aina tekemisissä, – vaikeinakin aikoina.

Olinkin oikeastaan ihmeissäni, kuinka kauan suru kesti, kuinka paljon itkin ja kuinka tärkeäksi tuli käydä haudalla. Ensimmäiset vuodet kävin joka viikko. Kävin haudalla höpöttelemässä kaikkea. Kaikkea isoa kun tapahtui isän kuoleman jälkeen. Olin merkillisen huolestunut, pahoillani, jos kynttilä lyhdyssä oli ehtinyt sammua ennen kuin toin uuden.

Noina vuosina Oulun hautausmaasta, Stooleporista (Ståhleborg, hautausmaan 1700-luvulla vihkineen kirkkoherran mukaan, vanha puoli), tuli minulle tärkeä paikka. Enkä vieläkään oikein tiedä miksi. Ja vasta nyt viimeisen vuoden aikana olen käynyt haudalla tosi harvoin. Kerran kuukaudessa, tai kahdessa. Syksyisin aina tiuhaan: pimeä, yleinen melankolia ja sitten se, että isän kuolinpäivä, pyhäinpäivä, isänpäivä ovat viikon välein….

Ja tänäänkin hautuumaalla liki parituntisen kiertelin, kuvailin, mietin. Ja päätin, että joskus minä vielä tuhansista hautausmailla ottamista kuvistani ”jotain teen”.

Sielun lintuja paleltaa, vai paleltaako sittenkään?