Kun on kerta kaikkiaan uskottava, että pyöräilykausi on ohitse, on käveltävä.
Pieni, merkillisesti pinnan alla kulkeva tuulenvire teki kohtuullisesta pakkasesta (- 15 C tai jotain) liki kohtuuttoman kylmän. Tai ainakin minusta tänään tuntui siltä. Mutta kaunista on kaupungissakin!
Kuusisaaressa (josta myös yllä oleva kuva) oli kaksi pientä luistinkenttääkin. Ei yhtäkään luistelijaa. En ihmettele.
Yhden aikoihin aurinko näin matalalla.
Liekö tammikuun etymylogia tai siis tammikuu-sanan etymylogia oli jossain alitajunnassa vaikuttamassa siihen, että tänään tulin lenkillä kuvanneeksi vain puita.
Kuukauden nimen alkuosana oleva tammi- on selitetty olevan sama kuin hämäläismurteissa tavattava pyörän akselia, napaa tai myllyn keskipuuta merkitsevä tammi. Nimitys viittaa siihen, että ajanjuoksussa tammi- eli sydänkuun ajateltiin jakavan vuoden kahtia, se on ´keskellä´. On ajateltu että vuoden vaikein kuukausi, talven ´selkä´, taittoi vuoden kahdeksi. Agraariyhteisöissä minkään suuremman työn aloittamista sydänkuun aikana ei pidetty oikein soveliaana. Niinpä minäkin olen tänään vältellyt isompia hommia. … 🙂
Eihän Oulussa paljon tammia ole, mutta Merikosken rannalla, Tuiran uimarannan läheisyydestä on hienoja jalopuita. Näin siitä huolimatta, että Tervahaudan puiston ja Matinpuiston puita kaadettiin loppukesällä kymmenittäin, etupäässä vanhat hopeasalavat joutuivat ”harvennushakkuun” kohteiksi, mutta vielä on jäljellä komeita ja korkeita puita. Tosin pilvisenä pakkaspäivänä värejä ei puistomaisemassa ole.
Nämä hopeasalavat ovat minun kuvissani olleet kaikkina vuodenaikoina ja monta kertaa, monessa valossa. Ne on jotenkin juhlalliset. Nyt vielä ylpeämpiä kun ympäriltä on pienempiä kaadettu kesällä pois.
Kuvassa on Merikoski! Näin ylväänä se nykyisin kuohuu ja kohisee.
Ihan vaan tämän blogin KALENTERIKUVAA varten lähdin aamusella kaupungille kulkemaan: joulu-Oulua katselemaan. Enää pari viikkoa kulttuuripääkaupunkihumun alkuun, ja jouluun viikko; eipä kumpikaan vielä minkään moisena vilkkautena tiistaiaamun pikkupakkasessa näkynyt.
Mutta ovathan monet julkiset rakennukset ja liiketilat keskustassa valaistu hienosti: tähän postaukseen otsikkokuva Pokkisesta (Lyska, Tuomiokirkko, Kolmiotalo) ja sitten muutama kuva Rantakadulta, jossa 1800-luvun rakennuskanta on säilynyt ja ”säilytetty” upeana. Insta-tililleni laitoin enemmän ja taidan huomenna laittaa lisääkin.
Ns. Teräksen talo (alla) tunnetaan nykyisin paremmin Seurahuoneena ja Petrellin saluunana.
Päivän valjettua palasin kotiin, ja toimen päivä ollut. Viimeinenkin joululahjaneule valmistui. Kuva sitten joulun jälkeen.
Lucian päivänä valoa – edes vähän.
Minä yritin! Minä todella yritin, että olisin innostunut kiertelemään kaupungilla kuvailemassa valoja, joulua, jotain Luciaan viittaavaa… Nope!
Pakkasta ei aamupäivällä ollut kuin jotain – 14 C, ja minulla kyllä oli Michelin-ukkelin verran toppauksia, mutta taas läsnä se ´oululainen pieni vinkka´. Aika pian totesin: ”mun ei oo pakko”. Niinpä menin aika lailla suoraan hakemaan Kauppahallista porkkanat ja lantut, kalakauppiaskälyltä vähän herkkua lauantain kahden hengen päivälliselle ja piipahdin vielä Lidlissä: pistaasit (8 € ISO pussillinen), pieni Stollen, pinkkejä perunoita (jotka eivät sitten keitettynä olleetkaan pinkkejä).
Kauppa-asioiden lisäksi kuitenkin jotain ”valoa”. Minä näin tässä aika paljon … valoa ja viestiäkin…
Silloin kun aloitin tämän päivittäisen postauskirjoittelun, silloin kun tutustuin blogien maailmaan, silloin kun blogit olivat vielä ´in´, silloin kun ne olivat aika uusiakin juttuja, kun ei ollut Instaa, ei Tik-tokia, ei Threadsia, – noh, Face sentään jo oli, ja minä opettelin tätä blogimaailman touhua ja tekniikkaa, tulin monta kertaa törmänneeksi kommentteihin, joita jo pitkään (ehkä jopa vuoden, pari) postailleet omissa blogeissaan saivat: heille huomautettiin asiallisesti tai sitten ei niin fiksusti, että vanhojen postausten ”NOSTO” = linkittäminen omiin kirjoituksiin, tai jopa uudelleenjulkaisu, ei ole hyvä juttu, että sellainen on vain lukijoiden kalastelua, että se on laiskuutta, että se on turhaa toistoa. Ja minähän päätin, että minä en koskaan, en koskaan! tule sellaista tekemään.
Noh, en ole kovin paljon tehnytkään. Itse asiassa blogin 18-vuotisen historian aikana en ole koskaan julkaissut samaa tekstiä kahta kertaa, mutta toki olen linkittänyt joihinkin edellisten vuosien teksteihin, enimmäkseen kai resepteihin.
[Tässä aamupäivän kuva Oulun torinrannasta, aittatorin laidalta.
Rannan alue, uusine laitureinen on upea.
Luulisin ainakin. Ainakin silloin kun on valoa ja liikettä enemmän.
Tästä kuvasta tein kalenterikuvan 13:
otsikkokuvassa sentään enkelit ja tontut olivat liikkeessä, olemassa.]
Mutta nyt TAAS linkitän vanhaan, tai oikeastaan varsin tuoreeseen artikkeliin: sehän liittyy siihen, että miksi juuri tänään vietetään Lucian päivää? – Suunnilleen pohjoisen pallon puoliskon pimeimpänä päivänä vietetään juuri tänään Valon juhlaa? Tässäpä sille selitystä..
Kun päivä ei ole ollut tavallinen, niin onko se silloin tavaton?
Tänään olen ollut periaatteessa koko päivän kaupungilla: aamuvarhain kampaajalla, sitten (yksin!! – yleensä näin joulun aikaan systerin kanssa) Roberts Coffeessa cappuccinolla, sitten palaverissa, piipahdus parissa kaupassa, kääntyminen kotona ja sitten iltapäivällä vielä kokouksessa, vieläpä historiatoimikunnan kokouksessa ja kummitytär vielä piipahti illansuussa!
Tavatonta! Mukavaa mukavaakin vaihtelua.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
JOULUKALENTERIKUVA 3: Oulun kaupungintalo aamusella. Merkillepantavaa on toisen tornin ikkunassa näkyvä luku: 29! Enää 29 yötä jouluun? – Ei vaan siihen, että Oulun vuosi Kulttuuripääkaupunkina alkaa! Täällä tapahtuu paljon ensi vuonna – kannattaa kauempaakin tulla kulttuurielämysten äärelle!
Kovin syksyiseltä on tänään tuntunut. Eikä yhtään sitä helpottanut se, että olin aamulla jo yhdeksän aikaan pyörän – ja kameran – kanssa kulkemassa. Onneksi olin jo riddarit ja sormikkaat etsinyt esille ja käyttöön. Ei enää ilman niitä tarkene tuulisessa Oulussa ajella.
Tänäänkin vielä kuljin Toppilansalmen, Hartaanselän ja Pikisaaren kautta (Hiukkavaaraan, Auranmajalle ja Risuniittyyn) lenkilläni.
Oulujokisuistoon rakennettu uusi Hartaansilta ja sen lähellä Olosauna, pienvenesatama ja Hietasaaren rannassa parinkin viehättävää näköalapaikkaa ovat kaupunkikuvaa ja kevyenliikenteen verkostoa ”elähdyttäviä”, iloja näillä tienoin liikkujille. Tänä vuonna elokuun taivas on ollut upeiden, dramaattisten, kauniiden, raskaiden ja kevyiden pilvien peittämänä; eilen ja tänään ne toivat kuviin kontrasteja ja minua miellyttävät. Pilvet, kumuluspilvet ja harsopilvet, sinisellä taivaalla tuovat iloa.
Nämä samat kuvat isompana Kuvat.fi – sivustollani Hartaansilta
Iltapäivällä me lähdimme kaksistaan ulos syömään. Hääpäivä/kihlajaispäiväpäivällinen tällä kertaa Alfredissa. Eikä se pettänyt tälläkään (kolmannella) kerralla.
Minähän pidän heidän konseptistaan myös siksi, että ruoka-annoksilla on tarinansa. Minun alkuruokani:
OTE ALFREDIN REISSUPÄIVÄKIRJASTA, PÄIVÄYS 17.6.1987
”Sateinen aamu Nagasakin kalatorilla. Kalastajat huutavat päivän saaliitaan, ja jossain kiehuu kookosmaito. Maistan lusikallisen cevicheä – tuore kala kypsennettynä hapolla, yuzun kirpeyttä, kookoksen pehmeyttä. Korianteriöljy tuo vihreän sävyn, ja limemajoneesi sitoo kaiken yhteen. Päällä rapeaa kookosta ja pikkelöityä kurkkua, joka maistuu inkivääriltä. Se on kuin pieni, raikas tuulahdus keskellä kosteaa aamua. Kirjoitan muistiin: tällaisen haluan valmistaa kotona, mutta pohjoisen kalalla ja omaan tapaani.” (M/G)
Pääruoaksi valitsin kateenkorvaa koska missään en ole sitä saanut kokonaista annosta, muutaman harvan kerran osana pääruokaa, joskus pihvin vieressä pieni nokare, mutta tänään kunnon kimpale!
Lisukkeet tekivät annoksesta vähintäänkin hyvän, ellei erinomaisen.
Alfred rakastaa illallisia, joissa pöydän ääreen kokoontuu ystäviä, naurua ja vähän liikaa viiniä. Tänä iltana hän päättää yllättää vieraat jollain odottamattomalla. Vasikan kateenkorva – tuo keittiömestareiden salainen herkku – paistuu pannulla kullanruskeaksi ja saa rinnalleen vaalealla misolla syvennetyn, kermaisen liemen. Pehmeä selleripyree, pikkelöity sipuli ja grillattu lehtikaali rakentavat makujen kerroksia, jotka herättävät uteliaisuutta ja ihastusta. Alfred tietää, että tällaiset illat muistetaan – ja niin muistetaan myös tämä annos. (L)
Ja jälkkäri.
Eräänä kesäiltana Alfred muisteli metsäreissuja, joissa siniset sormet ja lakritsipiiput kuuluivat asiaan. Tässä jälkiruoassa nuo maut yhdistyvät uudella tavalla: lime-vaniljajäädykettä kerrostettuna mantelimarenki- keksien väliin, kuin nostalginen Puffet-jäätelö. Vierellä mustikkasorbettia ja lakritsikreemiä – tuttuja makuja uusissa vaatteissa. Annos, jossa metsä kohtaa makean mielikuvituksen.
Voitte olla varmoja, että annos jossa ”metsä kohtaa makean mielikuvituksen” oli mitä parhain, varsinkin kun annoksessa oli niin kovasti tykkäämääni limeä.
Hääpäivä on hyvä syy käydä kaksistaan ulkona syömässä. Tälläkin kertaa se oli hyvä juttu. Kuten jo vuosikymmeniä, ja kuten toivottavasti vielä monina seuraavinakin vuosikymmeninä.
Oulussa on asuntomessut, tuossa muutaman kilometrin päässä meiltä, joten vaikka ei mitään rakennus- eikä edes sisustusaietta olekaan, niin olihan se mukava käydä katselemassa uudenlaisia koteja ja sisustuksia. Joskus on ajeltu toiselle puolen Suomeakin asuntomessuille, joten kyllähän se nyt oli tässä kotikulmilla käytävä tutustumassa.
Tämän linkin takana on kohdeluettelo. Kun ostaa lipun saa koodin, jolla pääsee tutustumaan taloihin myös virtuaalisesti. https://www.asuntomessut.fi/oulu-2025/kohteet/
Me oltiin keskenään aika lailla samaa mieltä siitä, mitkä ja missä oli parhaita ratkaisuja, mitkä olivat sellaisia, joista pidimme eniten.
Talo 12 Villa Satakieli oli ulkoverhouksen väriä (”ryssän sininen” sanoisi äitini) lukuun ottamatta yksi parhaista. Siinä oli värejä, ei vain valkoista ja harmaata, lämpimiä pintoja, kylppärissä, vessoissa tyylikkäitä, italialaisia (?) laattoja, valoa, messinkiä eikä mikrosementtiä ja mustaksi maalattuja kaappeja kuten melkein kaikissa muissa. Tilat avaria ja puuta oli käytetty paljon.
Tuo ja ehkä nämä kolme muuta miellyttivät eniten: 13 Villa Musica oli harmoninen ja valoisa, raikas ja tyylikäs,
16 Kontio Vehmas kodikas ja luonnonläheinen, muutamissa huoneissa sisäkatot erityisen tyylikkäitä, 17 Ainoakoti Villa Peak´ssa erityisesti ulkotilat olivat houkuttelevia.
Ainakin nämä talot olivat meistä sopivia ja tarkoituksenmukaisia, eikä niissä ollut pieniä kopperohuoneita, eikä liikaa mustia seiniä tai kaapistoja ja niissä oli kunnon ikkunoita tuomaan valoa ja luontoakin kotiin.
Kaikkinensa oli siellä paljon hienoja kohteita, vaikka jäiväthän nämä messut vähän suunniteltua vaatimattomammiksi, mm. kelluvat talot jäivät rakentamatta. Mutta on siellä myös erityisjuttujakin: mm. Olosauna (vuokrattavissa käyttöön myös juhlapalveluineen etc.)
Tässä saunan peili-ikkuna ulkoapäin.
Me olimme messualueella ennen aamukymmentä odottamassa porttien avaamista, ja liput ostettuna netistä valmiiksi; näin vältyimme pitkältä jonolta ja pääsimme nopeasti kierroksen alkuun. Viikonloppuna oli kuulemma ollut iltapäivisin jo aika tuskaista… Kolmisen tuntia kiertelimme, eikä edes ihan kaikissa taloissa käyty sisällä.
Kaikkinensa on siellä paljon katseltavaa: ja tämä uusi silta!!
Tänään sitten heti aamusta letkeälle, verkkaiselle pyöräajelulle, jossa paljon pysähdyksiä: melkein parisataa kuvasaaliina. Tallentelin hetkiä, tuttuja reittejä, rantoja. Teenpä niistä huomiseksi kuvakansion…
Oulunsalon museokahvila suvisunnuntaina on ollut yksi minun viime kesien pyöräretkikohteeni: tänään, ah niin helteisenä kesäaamuna, oli sen aika. Lähdin kymmenen aikoihin kotoa, jotta olisin hyvissä ajoin, heti kahvilan avautuessa ja ennen kuin kirkonmenot naapurissa loppuvat ja ennen kuin kirkkokansa rientää kirkkokahveille museoalueelle.
Ja nappiajoitus: kokemuksesta on hyötyä tämmöisissäkin asioissa. Olin siis perillä kaksi yli yksitoista, toisena asiakkaana. Istuimme pihapiirissä omissa pöydissämme aamun toisesta kahvikupposesta nautiskellen (onnistuin välttelemään mansikkakakkuviipaleen kiusauksen…) ja meidät yhytti yhteen reippaan oloinen kasikymppinen? mies, joka ilmoitti että hänpä nyt kertoo meille kahdelle paikan historiasta. Ei käynyt kieltäminen; historiahan ainakin minua luulisi kiinnostavan!
Virkulla papparaisella oli uuttakin tietoa museoalueesta ja sen vaiheista. Oli kuulemma oikein yliopistoihmisten kanssa ollut puheissa… Mutta oikeasti hänellä oli hyvä kerronta, uutta tietoa, selkeästi ja ennen kaikkea innostuneesti kerrottuna. Kiittelin kovasti.
Palailin kaupunkiin. Ajelin leppeässä tuulessa hautuumaan kautta Hupisaarille, ruusut alkavat olla kukassa, pionien takana jo näkyy pinkkiä kukintaa …
Sitten Hietasaareen Aleniuksen puutarhalle, josta ei sittenkään löytynyt riippukukkaa, jota kotipihalle vielä kaipailin ja sitten Nallikariin, lopuksi piipahdus kauppaan.
Kotipihalla, takavarastossa, autotallissa minun ”tyhjennystornadoni” tai ”kuolinsiivous” tai konmaritus tai mikä lieneekään taas iski, samaan aikaan kun Pehtoori & poika olivat autojen pesussa pihalla. Helteellä voi puuhaillakin. Miniä ja koiransa piipahtivat jätskillä. Paljon viesteilyjä suuntaan jos toiseenkin. Kaikenlaista. Helle on hyväksi, – minulle sopii, verenpaineelleni ei. Laiskistuttaa mokomaa entisestäänkin. Noh, eipähän ole paineita!
Oi, mitä ihania kesäpäiviä onkaan kotipihalla ja pyöräteillä, vesien rannoilla ja ruokapöydässä ollutkaan.
Tänään taisi olla kotipuutarhassa pionien paras päivä.
[ klikkaa keskeltä, diaesitys käynnistyy]
Päivät ovat olleet hyviä, mutta aamuthan ne ovat parhaita. Eilen Valkiaisjärvellä aika varhain, – aamun toinen kahvihetki siellä.
Lipporannan kerrostalojen muutoinkin tyylikkään parkkihallin seinään on tullut uusi muraali!
Sopii erittäin hyvin Tervatoppilan, Oulujokisuiston, Lipporannan kontekstiin. En löytänyt taitelijan nimeä mistään, mutta hieno tuo on!
Kesiin kuuluu tiettyjä tradioita. Kesäjuttuja. Kesä ei ole kesä ilman niitä. Tai noh, suunnilleen näin.
Matonpesu on yksi kesäjutuista. Meillä on enää hyvin vähän räsymattoja tai muita painepesurin sietäviä mattoja käytössä (pl. Tuulentuvassa mökillä), joten mattopyykkiä on ollut kesä kesältä vähemmän. Tänään kuitenkin oli sen aika.
Iltapäivällä – aamupäivän pitkähkön, hyvinkin lämpimän pyörälenkin jälkeen – tuntui mahdottomalta vetäytyä sisälle, joten mansikka-jäätelöpallo -lounaan jälkeen Pehtoori laittoi minulle ”pesuareenan” (muovi autotallin eteen asfaltille ja painepesuri käyttövalmiiksi) kuntoon. Kun sain aloitettua, se oli taas kerran mukavaa, hellepäivälle sopivaa puuhaa.
Kesäjuttuja, kesäsapuskoita, sellaisia ”ainakin kerran kesässä” on aika moniakin. Lauantaina yksi niistä: Kokkolan kurkkukeitto! Tein niin ison kulhollisen, että sitä oli alkuruokana sunnuntainakin. Se on parasta pihalla, hyvän juurileivän kanssa. Ohje ja reseptin ”tarina” löytyvät täältä.
Nyt kun maahamme iskee ”HELLEMÖYKKY” (mistä näitä säätiedotusotsikoiden vääntäjiä oikein löytyy!!) tein huomiseksi makuuntumaan toisen jokakesäisen ”must”-keiton: kylmä tomaattikeitto. Tällä kertaa jätin paprikan kokonaan pois ja käytin ihania isoja, makeita pihvitomaatteja. Gazpachon ohje on täällä.
Kesäruoasta puheenollen: eilen kävimme Kauppatorilla syömässä. Viime kesänä Kipparin pizza oli testattavana, ja hyväksi havaittiin. Eilen iltapäivän lopulla pyöräiltiin torille ja valittiin yksi kolmesta kreikkalaisesta pergola-telttaravintolasta: The Big Fat Greek Gyros.
Minulle kreikkalainen salaatti ja muutama dolmades, ja Pehtoorille kana-souvlaki. Ei valittamista, olivat oikeastaan odotusten mukaisia. Annokset valtavia (minä jätin varmaan desin verran oliiveja syömättä), eivätkä mitenkään hintavia (yhteensä nuo + vesipullo = 34 €. Mutta. Ei meistä kanta-asiakkaita, ei edes ”kerran kesässä” -asiakkaita tainnut tulla. Ensi kerralla valitsemme jonkin toisen paikan.
Huominen kesäjuttu voisi olla uiminen meressä. Harkitsen vakavasti, että pyörälenkin lopuksi ajelen Nallikariin.
