Oulunsalon museokahvila suvisunnuntaina on ollut yksi minun viime kesien pyöräretkikohteeni: tänään, ah niin helteisenä kesäaamuna, oli sen aika. Lähdin kymmenen aikoihin kotoa, jotta olisin hyvissä ajoin, heti kahvilan avautuessa ja ennen kuin kirkonmenot naapurissa loppuvat ja ennen kuin kirkkokansa rientää kirkkokahveille museoalueelle.
Ja nappiajoitus: kokemuksesta on hyötyä tämmöisissäkin asioissa. Olin siis perillä kaksi yli yksitoista, toisena asiakkaana. Istuimme pihapiirissä omissa pöydissämme aamun toisesta kahvikupposesta nautiskellen (onnistuin välttelemään mansikkakakkuviipaleen kiusauksen…) ja meidät yhytti yhteen reippaan oloinen kasikymppinen? mies, joka ilmoitti että hänpä nyt kertoo meille kahdelle paikan historiasta. Ei käynyt kieltäminen; historiahan ainakin minua luulisi kiinnostavan!
Virkulla papparaisella oli uuttakin tietoa museoalueesta ja sen vaiheista. Oli kuulemma oikein yliopistoihmisten kanssa ollut puheissa… Mutta oikeasti hänellä oli hyvä kerronta, uutta tietoa, selkeästi ja ennen kaikkea innostuneesti kerrottuna. Kiittelin kovasti.
Palailin kaupunkiin. Ajelin leppeässä tuulessa hautuumaan kautta Hupisaarille, ruusut alkavat olla kukassa, pionien takana jo näkyy pinkkiä kukintaa …
Sitten Hietasaareen Aleniuksen puutarhalle, josta ei sittenkään löytynyt riippukukkaa, jota kotipihalle vielä kaipailin ja sitten Nallikariin, lopuksi piipahdus kauppaan.
Kotipihalla, takavarastossa, autotallissa minun ”tyhjennystornadoni” tai ”kuolinsiivous” tai konmaritus tai mikä lieneekään taas iski, samaan aikaan kun Pehtoori & poika olivat autojen pesussa pihalla. Helteellä voi puuhaillakin. Miniä ja koiransa piipahtivat jätskillä. Paljon viesteilyjä suuntaan jos toiseenkin. Kaikenlaista. Helle on hyväksi, – minulle sopii, verenpaineelleni ei. Laiskistuttaa mokomaa entisestäänkin. Noh, eipähän ole paineita!