Luettua

Kuten jouluntienoolla ”aina”, niin nytkin kirjat ovat olleet minulle viime päivinä tärkeä osa juhla-aikaa. Siinä missä Anni Polvan Tiina-kirjat, Anni Swanin Tottisalmen perilliset etc. ja Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjasarjat olivat tärkeä osa lapsuuteni jouluja tai ihan yhtälailla kuin Mika Waltarin Johannes Angelos tai Sinuhe, kaikki Irwingit, Hemingwayt ja Vonnegutit, olivat historian opiskelijan joululomien antia, niin nytkin kirjat ovat osa joulua. Nyt tosin eri maailmoissa.

Tämän vuoden lopulla olen lukenut kirja kirjana (siis paperisena ”Kuntta”-kirjaa ja Merja Kuuren ”Toinen elämä” (palaan asiaan näiden osalta) sekä Lightroom Classic -opusta 😉 ) ja samalla olen jatkanut jo kohta vuoden kestänyttä BookBeat-äänikirjojen kuuntelua.

Nyt on kesken kaksi äänikirjaa: amerikkalaisen toimittajan dokumentaarinen kirja Pohjois-Korean johtajasta ”Loistava toveri – Kim Jong Un”. Joskin se oli kyllä joulun pyhiksi pistettävä tauolle: totalitarismi ja diktatuuri eivät ole joulun aikana käsiteltäviä asioita, mutta toinen kesken oleva kirja, Tara Westoverin kirja ”Opintiellä”, vaikka aika rankka on sekin, on vienyt pitkiksi toviksi lukemisen/kuuntelun maailmaan…

Mutta ennen kuin unohdan kommenttini ja fiilikset syksyn aikana luetuista kirjoista, niin tässäpä niitä nyt vihdoin tulee…  Ja tiedoksi: olen kiristänyt asteikkoa (Vrt. edellisiä arvioita…)

Mistähän aloittaisin?

Aloitan ehkä siitä, että olen lukenut muutamien minulle ”uusien” kirjailijoiden sarjoja: esim. Elly Griffiths. Täällä blogissa (ja livenä) niitä suositteli Taije. Elly Griffiths´n Ruth Galloway -sarja, jossa arkeologia ja dekkarimaailma yhdistetään brittiläiseen yliopistomaailmaan, on mukavaa kuunneltavaa. Siinä on myös tiedonrippusia sekä mielenkiintoinen henkilögalleria. Tykkään Ruthin hahmosta, – itselllinen, hieman kömpelö, älykäs nainen miesten ja vähän hörhöjenkin maailmassa, – ja sitten on vielä Nelson. Uudenlaista dekkarilukemista minulle: onneksi sarjassa on vielä monta kirjaa odottamassa avaamistaan.

Neljän kirjan sarja, jota kuuntelin syksyllä pyörälenkeillä, oli Anne B. Ragden alunperin trilogia-sarja, jossa norjalaisen veljessarjan vähän merkillistä elämää seurataan (”Kolme veljestä, hautausurakoitsija Margido, näyteikkunoita Kööpenhaminassa somistava Erlend ja sikatilallinen Tor kohtaavat Trondheimin lähellä sijaitsevalla Neshovin maatilalla äitinsä hautajaisissa). Neshovin suvun vaiheet saivat sympatiseeraamaan yhtä lailla sikatilallisia kuin Kööpenhaminan juppi-homo-esteetikko-pariskuntaakin. Ja ennen kaikkea ennakkoluulottomuus kiehtoi. Kirjan kuiva, nuiva, veikeä huumori kolahti minuun. Stereotypiat saivat arvoisensa kuvauksen. Paikoin traaginen, mutta kummasti hauska kirjasarja.

Julian ja Jessica Fellowesin kirjoista olenkin jo kirjoittanut… ja suositellut.

Lucinda Rileyn kirjasarja seitsemästä sisaruksesta on vain osin julkaistu Bookbeatissa. Olen kuunnellut niistä kaksi. Niissä molemmissa oli kirja kirjassa, ne olivat laajoja, toinen sijoittui paljolti Rio de Janeiroon ja toinen Norjaan. Ehkä hieman ”venyttämistä” näissä eepoksissa oli, mutta myös paljon sekä kiinnostavaa, selvästikin perusteellisesti luettua historiaa ja sen soveltamista mielenkiintoisesti romaaneihin, mutta myös monipolvista henkilökemian analysointia. Rileyn Enkelipuu ei kuulu ko. sarjaan, ja ehkä näistä kolmesta pidin eniten juuri siitä. Olkoonkin, että siinä(kin) tapahtui yhdelle ihmiselle vähän liikaa…

Satu Rämön kaksi kirjaa luin ”vahingossa”. Ensimmäisen aloitin ”kun en juuri muutakaan sillä hetkellä löytänyt”. Ja kyllä: molemmat kannattaa lukea/kuunnella: suomalainen kauppatieteen opiskelijanainen lähtee vaihtoon Islantiin, ja mitä sitten tapahtuukaan? No, muutto Reykjavikiin, mies ja lapset, mutta Rämö ei jää vain ”bloggaustasolle” vaan kertoo islantilaisesta maisemasta, mielestä, maailmasta, rahasta ja perheestä todella elämänmakuisesti. Liki viihdyttävää tietoa skandinaavisesta yhteiskunnasta ja asenteista. Suosittelen lämpimästi.

Minulle suositeltiin, muistutettiin, Merete Mazzarellan kirjoista: kaksi uudemmasta tuotannosta kuuntelinkin. Erityisesti Alma kosketti.

Vuonna 1870 Viipurissa syntynyt Alma Söderhjelm aloitti tutkijanuransa aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen yliopisto-opiskelijaksi ja valtion virkoihin. Söderhjelm oli Suomen ensimmäisiä naispuolisia ylioppilaita ja väitteli tohtoriksi vuonna 1900 aiheenaan Ranskan vallankumouksen aikaisen lehdistön historia. Hänestä tuli vuonna 1906 Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti ja vuonna 1927 Suomen ensimmäinen naisprofessori.

Olenhan minä näistä asioista opettanutkin, mutta (fiktiivinen) kerronta näistä asioista ja Söderhjelmin elämästä oli mieluisaa kuunneltavaa. Miettikääpä naiset: ”Oli anottava vapautusta sukupuolestaan” … Kannattaa lukea, millaista (akateeminen) maailma oli 100 vuotta sitten!

Mazzarellan matkakirja oli hyvä pari Päivi Laitisen matkakirjalle ”Matkanaisia”. Sen kuuntelin – liian pian? – Mia Kankimäen kirjojen jälkeen. Kohtuuttoman paljon vertasin Matkanaisia-kirjaa Kankimäen huippukirjaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Laitisen kirja ei ole niin henkilökohtainen, se on frakmentaarisempi, ei-juonellinen, mutta kun oikein koetin, niin Muhokselta Ouluun polkiessa uppouduin tähänkin matkanaisen kirjaan oikein mielelläni. Tämä ei ole ainoa kuuntelemani kirja, josta muistikuvat sijoittuvat siihen paikkaan ja aikaan, jossa sitä kuuntelin.

Sitten ihan erilainen, mutta varsinkin opettajille ja ulkomaalaisten/ulkomaisuuden/vaihto-opiskelijoiden/koulutuksen etc. kanssa tekemisissä oleville voin suositella Tim Walkerin kirjaa ”Lost in Suomi” Avaa silmiä, ajatuksia, on hauska. Toinen elämäkerta, jonka pariin hakeuduin vahingossa tai ehkä lopultakin siksi, että olemme kaukaisia sukulaisia 🙂 oli tämä: Claes Anderson, Oton elämä. Siinä sydämensivistynyt, älykkö kirjoittaa ”Tragikoomista, lempeän viisasta ja vapaana rönsyilevää proosaa!”  Ja ajankuvassa ja sen muuttumisessa on paljon tuttua. Ehkä historianopiskelijalle ja yliopisto-opettajalle tavallistakin enemmän…

Muitakin elämäkertoja olen kuunnellut: yksi merkillisimmistä oli loppukesän lenkeillä korvissa kaikuva ”Pikkusintti”. Se on Lisa Brennan-Jobsin (siis Steve Jobsin tytär, jota isä ei aluksi tunnustanut omakseen) tarina (= totuus?) lapsuudestaan ja suhteestaan maailmaa muuttaneeseen isäänsä. Surullinen, ehkä katkerakin, aika hämmästyttävä, kummallinen kertomus maailmasta, jollaista minun on vaikea kuvitella. En tiedä tästäkään, siis siitä, miksi tämä valikoitui kuunneltavieni listalle, mutta, kyllä, kyllä, tämä opetti taas paljon.

Sitten lopuksi kaksi kirjaa, jotka ovat aivan erilaisia. Molemmat ovat julkaisijoille hyvin henkilökohtaisia, ne ovat artistien elämäkertoja. Miesten juttuja. Hämmästyttäviä. Lauri Tähkän pieni kirja ”Äärille” sattui käsiini/korviini, koska ”Vain elämää” ja koska pidän musiikistaan. Tarvitsin yhtenä iltana ”kuvankäsittelykirjan” ~ lyhyen, ei niin pohtimista vaativan opuksen. Ja kuinka tykkäsinkään siitä, että Tähkä omalla rahisevalla äänellään lukee ajatuksensa. Yllätyin Lappi-intohimosta, ruoan tärkeydestä, Italiasta. —

Toisen artistin, ikiaikaisen fanittamiseni kohteen Elton Johnin elämäkerta oli ”pakko” kuunnella. Tiesin paljon, mutta kuunnellessani mietin, kuinka paljon hauskastakin, itseruoskivasta, nöyrästäkin tekstistä lopulta oli omaa, kuinka paljon jonkun muun kirjoittamaa/etten sanoisi sovittamaa? Olen nähnyt leffan, olen käynyt live-keikalla, olen jo kesällä 1973 Brightonissa ostanut älppärin, julisteen ja käynyt pubissa, jossa Elton oli esiintynyt… NYT kirja oli hyvä – aiheutti jopa melkoista tuhlaamista (kerron joskus). Lähdekritiikkiä opettaneena, sitä työkseni käyttäneenä suhtaudun elämäkertaan – hyvä on: täysin vailla kritiikkiä. 😉  Ihan vaan olen hyvillä mielin siitä, että se on ilmestynyt ja hyvin kirjoitettu.

Äänikirjat ovat minun tämän vuoden ”saldossani” hyvin korkealla. Toivottavasti ne ovat mahdollisia vastedeskin. Ne avartavat maailmaa ja käsitystä siitä.

Tällaisina räntäsateisina päivinä ei aktiviteetti ole kovin kummoinen.

Illan iloksi katsoimme taas yhden  jakson The Crown -sarjan kolmannesta tuotantokaudesta. Nyt kun brittihovi – taas, vielä – kuohuu, on mielenkiintoista katsella taustoja. Olkoonkin että sarja ei ole dokumentti, mutta kyllä senkin kautta brittimonarkian ja kuningas(kuningatar 😉 )huoneen mielenmaisemasta ja mentaliteetista paljon voi aistia ja oppia.

Tässä syksyn kuluessa olen lukenut/kuunnellut muutamia englantilaisia kirjoja: Julian Fellowesin (joka on Downton Abbey käsikirjoittaja) kirjat Loiston päivät” ja ”Belgravia” olivat molemmat kovasti mieleeni. Varsinkin Belgraviasta pidin kovasti. Ja Eero Saarisen ääni oli tähän juuri oikeanlainen. Hän on lukenut myös Jari Tervon kirjoja ja jotain Taloustieto (Forum) -sarjan kirjoja, joihin minä en suin surminkaan tartu, tai siis lataa.

Toinen Fellowes listallani on Jessica Fellowes, jonka setä em. Julian Fellowes on. Jessica on kirjoittanut kaksi suomeksi käännettyä kirjaa Nuori, kaunis ja kuollut sekä Midfordin murhat. Ensimmäinen oli minusta jotenkin sekava, tai en onnistunut uppoutumaan murhamysteeriin, en sympatiseerannut ketään ja muutenkin se jäi vähän ohueksi. Mutta Midfordin murhissa oli kartanoelämää, kahden kerroksen väkeä, hyviä juonenkäänteitä ja kaiken puolin tyylikäs dekkari.

Kaikkinensa keväällä alkanut äänikirjabuumini on jatkunut. Tosin pyöräilykauden loppuminen, minkä myötä en enää tuntitolkulla päivittäin ajele ympäri Oulua ja naapurikuntia, on merkinnyt tahdin verkkaistumista, tosin ei paljoa. Kaikkiaan listassa on nyt 84 kirjaa. Kirjoittelen tässä joku ilta arvioitani, – tai ainakin kehun monia ja ehkä kummeksun muutamia. Jouluvalojen aikaan kirjat ovat tärkeitä.

Epätodellinen sää tänään, mutta niin kaunista tepastellessa iltapäivän lenkillä. Pakkasta oli kyllä vielä iltapäivälläkin kymmenkunta astetta, mutta tyven, poutainen, aurinkoinenkin.  Ulkoilma tuntui taas hyvälle.

Sitä paitsi minulla oli hyvä kirja lopuillaan: Heidi Köngäs, Mirjami. Lisää sota-ajan kirjoja lukulistaani. En ole ennen lukenut (en edes tiennyt) Heidi Köngäksen tuotannosta – hyppäsin vähän kuin keskelle hänen trilogiaansa? – Ison perheen (5 poikaa ja 3 tytärtä) elämästä sotavuosien Suomen maaseudulla – Pirkanmaalla Mäntässä kirjoittanut Köngäs luo todentuntuisesti henkilöidensä alakuloisen mielenmaiseman. Hän kirjoittaa paikoin hyvin runollisesti. Kirjassa ei niinkään ”näe” maisemia tai miljöitä, mutta sen edetessä huomaamatta myötäelää ja pystyy tuntemaan naisten huolen, ahdistuksen ja toisaalta sellaisen ”matalan” selviämisen.

Kirjaa markkinoidaan vähän kuin rakkaustarinana, mutta minulle siinä oli enemmänkin arjen ja kotirintaman elämänmenon kuvaamista – ja nimenomaan tunteiden tasolla. Mirjami kysyy itseltään vuodenvaihteessa 1946 ”miksei rauha sitten tunnukaan niin ihmeelliseltä, miksi kaikki on tyhjää, valjua”… Eikä ole kyse vain aineellisen puutteen jatkumisesta, tuhotuista maisemista, kaupungeista, kuolleista läheisistä.

Taas, niin kuin tässä vanhetessa, vanhusten kanssa jutellessa, menneitä kirjatessa, olen monta kertaa tullut ajatelleeksi, että loppujen lopuksi sodan loppumisesta kun synnyin. Sokerin ja kahvin säännöstely oli loppunut vasta 1954, valvontakomissio lähtenyt vain 10 vuotta aiemmin, jälleenrakennus ei suinkaan ollut vielä päätöksessään, sodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat juuri ehtineet kansakouluun…

Hyvinkin menneessä maailmassa olen elänyt tänään… Nyt kirja vaihtui dekkariksi Englannin maaseudulle, joten tunnemaisemakin palautunee tulevaan katsovaksi. 😉

Nyt on käynyt niin, että olen taas jäänyt pahasti koukkuun. Reissussa jouduin olemaan ilman tai siis siellä ihan helposti pärjäsin ilmankin, mutta heti kotiin palattua oli taas hankkiuduttava vanhan houkutuksen tarjoamiin fiiliksiin. Tilasin heti muutaman uudenkin ihan valmiiksi ja varmuuden vuoksi, ettei nyt tule katkoksia.

Ja nyt sitten voin tehdä vain sellaista, joka sallii ”sekakäytön” eli kirjojen kuuntelun tekemisen ohessa. Ennen lomaa aloitin Anne B. Radgen viisiosainen sarjan, jonka ensimmäisestä osasta tehty tv-sarja ”Berliininpoppelit” on kuulemma nähty Suomessakin vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta eipä ole minulla siitä, siitäkään, mitään havaintoa. Nyt on viides kirja menossa, – kakkonen ja nelonen ovat olleet heikoimpia lenkkejä.

Sukutarina, joka sijoittuu Norjan maaseudulle, jossa eläimillä ja hautausurakoinnilla, tanskalaisilla elitisti-”homppeleilla” (kuten kirjassa todetaan) ja nuorehkon naisen oman elämänsä löytämisellä on keskeinen osansa kerronnassa, ei  lähtökohtaisesti minua kiinnosta, ja olenkin monta kertaa näitä kuunnellessa miettinyt, miksi jäin sarjaan kiinni. Ehkä se on juuri se tarina. Kiinnostus, miten Torrun sekä Neshovin veljeskaarti Tor, Margido ja Erlend sekä vanhus Tormor pärjäävät, miten heille ”käy”. Ihmiset ja heidän ratkaisunsa kiehtovat. Ja on kirjassa merkillisestä hassua huumoriakin, jos kohta maaseudun ankeudesta ja kuolemasta melkein inhorealististakin kuvausta.

Joka tapauksessa hyvin vähän mitään kanssakäymistä tänään, sillä olen laitellut kuvia, kokkaillut, pyöräillyt, käynyt kaupassa ja koko ajan nappikuulokkeet korvissa. Sen, että Pehtoori pihlajien kaatopuuhista kävi iltapäivällä sisällä syömässä, olen  muutoin ollut kirjojen maailmaan uppoutuneena.

Kirjojen kesä. Pyöräilyn kesä. Kotikesä. Lähimatkailukesä. Valokuvauskesä.

Minulla on ollut puhelimessani BookBeat -äänikirjatili nyt viitisen kuukautta, ja sinä aikana olen lukenut kolme ”oikeaa” kirjaa ja kuunnellut 50 äänikirjaa, mikä merkitsee noin kymmenen kirjan kuukausivauhtia. Kolme päivää per kirja. En ole koskaan lukenut näin paljoa näin lyhyessä ajassa. Enimmäkseen olen kuunnellut pyöräillessä, mutta myös kotona ja pihalla puuhaillessa sekä kuvia tehdessä. Enin osa luettujen listan kirjoista on romaaneja. Ensimmäiset kymmenen kirjaa kommentoinkin jo toukokuussa:  TÄÄLLÄ

BookBeatissa kirjoja on mahdollista pisteyttää asteikolla 1 – 5. Olen melkein kaikille antanut pisteitä, mutta skaalani on kapea 3 – 5. Muutaman olen keskeyttänyt aika alkuunsa, ovat siis olleet ”huonoja” tai eivät ole sittenkään kiinnostaneet. Kolmonen arvostelussani tarkoittaa mitäänsanomatonta, nelonen oikein hyvää ja vitonen on kirja, josta olen nauttinut kovasti ja jota mielelläni suosittelen.

Ensimmäisenä on mainittava Jojo Moyes. Olen kuunnellut kaikki kuusi hänen suomenkielistä kirjaansa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta nimenomaan trilogia (Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä ja Elä rohkeasti) ja varsinkin sen ensimmäinen kirja kiehtoivat kovasti. Olkootkin että olivat yhden sortin rakkausromaaneja, ei niin ”realistisia”, ei mitään samaistuttavaa, jne. mutta niissä oli jotain koukuttavaa. Ehkä päähenkilö Louisa Clark oli niin ”hyvä tyyppi”, oikeasti ”hyvä ihminen”, että ihastuin häneen. Ja Mervi Takatalon hienovaraisesti ”ääninäyttelevä” luku miellyttää minua.

Tavallaan historiallinen romaani on Kathryn Stockettin ”Piiat”. Se sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa mustat kotiapulaiset ja valkoiset kotirouvat elävät maailman ja arvojen muuttuessa. Kirja on paksu, mutta parikymppisen valkoisen nuoren naisen Skeeterin murtautuminen irti vanhoista kaavoista ja asemista on kuvattu hyvin, osana isompaa yhteiskunnallista ja sosiaalista muutosta joka Yhdysvaltojen etelävaltioissa tuolloin tapahtui. Tästä on kuulemma tehty elokuvakin, haluaisinpa nähdä.

Jotenkin tämän kanssa rinnakkainen on Kevin Kwan´n ”Ökyrikkaat aasialaiset”. Ihan hulvaton kirja. Esittelyssä todetaan ytimekkäästi: ”Megaluokan ilmiöksi noussut romanttinen komedia seuraa kekseliäitä juonitteluja naimakauppojen kulisseissa.” Mutta kyllä minä tässäkin näen myös kuvauksen arjesta, tai maailmasta ja maailmankuvasta. Tosin hyvin erikoisen ja pienen populan maailmasta. Varsinkin tästä tehdyn elokuvan haen vielä joskus katseltavaksi. Jo niiden vaatteiden takia!!!!

Kolmas – ja täysin erilainen – historiallinen romaani on Minna Rytisalon ”Lempi”. Se on kaukana romanttisesta komediasta, se on kertomus sodasta, naisista, Lapista. Se on rakenteeltaan taiten tehty, eri näkökulmat pistävät lukijat ajattelemaan ja muistamaan, että koskaan ei ole yhtä totuutta. Rytisalo kirjoittaa – verevästi? En tiedä oikeaa sanaa, mutta teksti on juuri niin raastavaa tai rakastavaa kuin sen kuuluukin olla. Tämä on hieno kirja. Vaikea uskoa esikoiskirjaksi.

Ihan kummallinen kirja on  ”Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Gail Honeyman)”. Se kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Tätä kuunnellessa tuli mieleen, miten kukaan voi keksiä tällaista Eleanoria. Tämä kirja ei naurata, mutta on jotenkin kummallisesti hauska. Ehkä minulla on outo huumorintaju.

Jonas Jonassonin kirja on minusta ehkä miesten kirja. Ehkä tuntemus johtuu siitä, että siinä on sellaista artopaasilinnamaista veijaritarinaa. Ihan mahdoton kohellus, mutta sopi oikein hyvin heinäkuun lämpimien päivien pitkien pyörälenkkien ”lukemistoksi”. Jonasson on minulle uusi tuttavuus, mutta en niin ihastunut, että olisit muita kirjojaan ladannut kuunteluun. John Williamsin kirja Stoner sai minulta myös vitosen – siitä olen postannutkin jo aiemmin. Vieläkin muistan tuon kirjan tuoman tunnelman, kirjan hengen.

Aivan erilainen kuin yksikään edellisistä on Stockman Yard – Myymäläetsivän muistelmat (Antto Terras). Ihan uskomattomia faktoja Stockasta, siellä varastelevasta monenkirjavasta porukasta ja kaikesta mikä liittyy varasteluun. Kirja sisältää myös hyvin käytäntöihin opastavan ”Myymälävarkaan käsikirjan”. Terras on tekstissään sarkastinen, hauska, analyyttinen, hieman (sosiaali)rasistinenkin, mutta kaikkinensa kirja on ehdottomasti kuuntelemisen väärti. Varsinkin kun lukija on Antti Virmavirta.

Pauliina Vanhatalon (omaelämäkerrallinen) ”Toinen elämä” on hyvä kirja. Ihan kuin lukisin jostain tutusta. Se on pohdisteleva kirja, naisen elämä 40-vuotiaana… Vanhatalo kirjoittaa ”salanimellä” Veera Vaahtera romanttisia komedioita, joita niitäkin olen nyt pari kuunnellut. Ne riittänevät, mukavia pikku tarinoita, mutta ”oikean” Vanhatalon tuotanto on minulle mieluisampaa.  Satu Vasantolan kirjan ”En plaa takaisin koskaan, luulen” kuuntelin liki ahdistuneena. Se oli minulle rankka, mutta hyvin paljon silmiä avaava. Kirjan kerronta, kahden naisen elämän kuljettaminen rinnakkain on tehty taidokkaasti.

Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin” olen jo aiemmin kehunut ja sen innoittamana kuuntelin myös hänen ensimmäisen kirjansa ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”, – luulen, että siitä pitääkseen pitää joko olla käynyt Japanissa tai ainakin muuten tuntea japanilaista mentaliteettia ja arvomaailmaa edes vähän, että kirja avautuu ollenkaan. En tiedä avautuiko se minullekaan ihan tarpeeksi, mutta pidin siitä. Pidän Kankimäen tyylistä. Ja kirjan jälkeen minäkin olen laatinut luetteloita. Entistä enemmän erilaisia luetteloita. Tulette vielä törmäämään niihin. 😉

Onhan tämäkin jo yksi luettelo.

Olen ihan toisessa maailmassa. Juuri loppui John Willims´in romaani ”Stoner”. Se ilmestyi alunperin vuonna 1965, mutta käännettiin suomeksi vasta jokunen vuosi sitten, ja sen jälkeen yksi jos toinenkin tuttuni kertoi (FB:ssa, Insta-stooreissa tai kasvokkain) lukevansa sitä. Ja annoin itseni ymmärätää, että se vaikuttava, vähän niin kuin kulttikirja. Olen jo viikkoja sitten ladannut äänikirjan puhelimeeni, mutta vasta perjantaina aloitin. Ei olisi kannattanut aloittaa. Tai siis, että se ei ole kesäkirja. Se pitäisi lukea syksyllä, – syyslukukauden keskellä.

Se on melankolinen, välillä surullinen, ei apaattinen – enimmäkseen kuitenkin vain alakuloinen. Tai onko sittenkään? Se on jotenkin tumma kirja, tai tummanharmaa. Ei ahdistava, eikä pitkäveteinen, mutta puuduttavuuden raja on hyvin lähellä. Silti kirja vie syvälle omaan maailmaansa.

En tiedä, miten ei-yliopistolainen ja akateemista maailmaa tuntematon kirjan kokee, mutta minä koin hyvin vahvasti. Vaikka on kyse amerikkalaisesta elämänmenosta ja oman sukupolveni edeltävistä vuosikymmenistä, oli kirja kuitenkin hyvin läheinen. Se pistää miettimään. Ja se kertoo hyvin, kuinka tärkeää on se, että saa tehdä työtä, josta pitää. Juuri sellaista työtä, jossa on sisältöä ja joka siten ei aina, ei useinkaan, edes tunnu työltä, syystä tai toisesta tuntuu elämältä, hyvältä elämältä. Ja tuntuu oman elämän työltä. Niin kuin minusta omani tuntui joskus vuosia sitten  …

Nyt kun olen kerran poissa tästä maailmasta, ajattelin lähteä yhteen toiseen maailmaan: palata omaan nuoruuteeni. Liki elinikäisen fanitukseni kohteen leffan lähden katsomaan nyt. ”Rocketman” – here I come!

Juhannuskalat (tai ainakin osa niistä) tuli haettua Kellon Kiviniemen Kalasatamasta. Ja poljin sinne ensin vähän ”ohi”, mutta eipä haitannut oli mukava kesäinen keli (+19 C) ja hyvä kirja kuuntelussa. Itse asiassa aika kamala kirja Satu Vasantolan ”En palaa takaisin koskaan, luulen”. Neljän sukupolven tarina, yhden perheen elämä läpi koko Suomen itsenäisyyden ajan. Se on 12 tunnin kirja, ja kuuntelin sen suunnilleen vuorokaudessa. Mikä ehkä kertoo, että kirja vie. Se ei varsinaisesti ahdista, mutta ravistelee se. Pistää ajattelemaan elämää oman kuplan ulkopuolella.

Kalasataman Kalapuohi aukesi klo 11; olin satamassa vähän sitä ennen, ja pian puotiin oli jono. Sinä aikana kun jäin vielä kiertelemään ja istuskelemaan venesatamassa, paikalla kävi varmasti kymmeniä kalan ja lohisopan ostajia. Kioskissa oli maivaa ja siikaa, Puohissa lohtakin, ja kalajalosteita. Kun minulla oli kylmälaukku mukana, saatoin ajella kotiinkin päin mutkan kautta.

Vähän ruokatuunailuja: jostain sisustuslehdestä maanantaina kampaajalla näin idean kukista vanhoissa mehu-, rose-, öljy- etc-pulloissa sekä kipoissa ja laseissa. Ja sellaista sitten värkkäilin Huvilan ikkunalle. Ei tullut niin sievää kuin siinä lehtijutussa, eikä varsinkaan kuvassa näytä oikein onnistuneelta, mutta jahka nuo kukat puhkeaa kukkimaan niin katsellaanpa sitten uudelleen.

Iltapäivän lämmössä, Pehtoorin palattua omalta pyörälenkiltään, aamupäivällä pesemälleen piazzalle, nautimme  pikkupullollisen Loiren crementia, joka oli mitä hedelmäisintä ja sopivasti hapokasta, eikä ihan napsuvan kuivaa. Isossa pullossakin näyttää olevan myynnissä Alkossa ja tulee siten paljon halvemmaksi… 😉

Huomenna tyttären pyöräretki on suunnilleen puolivälissä, ja juuri sopivasti juhannukseksi ”sattuu” kotikotiin. Ja Juniorillakin töitä vain aamupäivä, joten meillähän on juhla ja juhannus täällä. Sitä valmistellessa ja odotellessa…