Kolumni

Tänään eilistä seesteisempi päivä. Työteliäs.

Huomenna tiedekunnan pikkujoulut, ja sinne lupauduin ohjelmaa tekemään, joten nyt sitten ilta mennyt ja menee vielä sen parissa.

Tänään Kalevassa taas kolumnini. Aiheeseen liittyen sekin. Siis pikkujoulujen historiaa. Lyhyesti.

(PS. jos lainaat tekstiä niin laitathan viitteen (Kaleva 2.12.2010, nimeni ja artikkelin nimi). On kurja nähdä omia tekstejään käytetyn, plagioidun kuten jo yhdelle pikkujutulleni näin käyneen… 🙁  Pöllimistähän se sellainen on…

___________________________________________________

Puurojuhlasta glögikesteiksi

Suomalaisissa sanomalehdissä ensimmäiset maininnat pikkujouluista ovat 1870-luvulta. Tuolloin pikkujoulu tarkoitti nimenomaan ja ainoastaan ensimmäistä adventtisunnuntaita; pikkujoulun vietto oli vielä kaukana siitä karnevaalimeiningistä tai työpaikan porukoiden yhteisistä jouluaterioista, jollaiseksi se nykyään mielletään.

Pikkujouluissa ei ruoalla ollut aluksi mitään tekemistä. Enimmäkseen oli kyse Hoosiannan veisaamisesta yhdessä. 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä kansakouluissa ryhdyttiin pitämään kuusijuhlia, joissa – paitsi laulettiin – myös jaettiin koulukkaille omenoita ja joskus pipareitakin.

Ruoan merkitys osana pikkujoulujen antia lisääntyi huomattavasti, kun joulunalusjuhlia ryhdyttiin viettämään erityisesti yliopistokaupungeissa: ylioppilaat kokoontuivat yhteen puuropadan äärelle ennen kuin lähtivät kotimaakuntaansa joulunviettoon.

Ylioppilasosakunnista puurojuhlat levisivät viimeistään 1920-luvun kuluessa myös koulu- ja akateemisen maailman ulkopuolelle, monenlaisiin yhdistyksiin ja järjestöihin. Työpaikkapikkujouluja järjestettiin aluksi lähinnä vain konttori- ja virastoväen kesken.

Ohjelmalliset illanvietot, joissa syötiin jouluruokia, olivat jo ennen sotia yleisiä ja kieltolain kumoamisen (1932) jälkeen alkoholi tuli vahvasti mukaan pikkujouluihin. Hoosianna ja puuro olivat tässä vaiheessa jo toissijaisia.

1970- ja 1980-lukujen usein hyvin vahvasti glöginhuuruisten pikkujoulubileiden jälkeen firmojen pikkujoulukulttuuriin on tullut mukaan kultivoituneempia piirteitä: käydään teatterissa tai konsertissa, ehkä sen jälkeen mennään syömään jonnekin etniseen ravintolaan. Pikkujouluruoka ei välttämättä ole se perinteinen kinkku ja laatikot, vaan pikkujouluissa voidaan kokeilla uusia makuja, poiketa perinteistä.

Varsinkin pikkujoulubuffettiin, mutta myös joulun suureen ruokajuhlaan,  moni mieluusti  kokkailee jotain uutta. Minun jouluruokakokeilujani, reseptejä niihin ja kaksi nettikeittokirjaanikin ovat www-osoitteesta  www.satokangas.fi .

_______________________________________________________________________________________________

Joulukalenterin kuva n:o 2

Hangasojalta tonttupartio jo lähdössä…

Tänään alkoi Kalevassa uusi miesten kokkauskisa -juttusarja ja siihen liittyen minulta oli pyydetty aiheeseen pikku juttu. Yleensähän se ruokablogi-kolumnini on kuukauden ensimmäisenä torstaina, joten tämä on tämmöinen ”välispiikki”.

Miehet astuvat keittiöön

Kysyttäessä 1930–1990-lukujen lapsilta, mitä he muistavat perheen ruokatavoista, kaikesta ruokaan liittyvästä, vastauksissa vilahtelevat perheen miehet hyvin harvoin.

1960-luvulle asti lapsuuden ruokamuistoissa isä oli lähinnä avustavissa tehtävissä: ”Ison pirtinpöydän ääressä syötiin. Isä oli sen tehnyt ja istui sen päässä.” Leipomispäivänäkin mies saattoi tulla pirttiin. Ruisleipää leivottiin noin 300 leipää kerralla, ja muistelija toteaa, että ”se oli hikinen työ äidille, isä kyllä auttoi uunin lämmittämisessä”.

Varsinkin maaseudulla miehet kalastivat ja metsästivät, mutta muistojen isät eivät juuri saalistaan kokkailleet. Miehet muistetaan myös ruokaostosten tekijöinä: ”Suurta herkkua oli kun isä tuli markkinoilta ja toi tullessaan appelsiineja.”

Vasta 1960-luvulla miehet tulivat keittiöön. Ensin tämä tapahtui kaupunkilaiskodeissa. Miesten laittamasta ruoasta on jo lapsuusmuistojakin: ”Isä teki leipäressua. Se oli taivaallisen hyvää ruisleivästä, voista, suolasta ja maidosta keitetty ”mössö”.

Grillaaminen ja savustaminen ovat 70-luvulla miesten aluevaltaus perheiden ruoanvalmistuksessa. Lihan ja kalan hankkiminen oli jo vanhassa pyyntikulttuurissa miesten osa, joten sieltäkö tämä ulkonakokkaamisen lankeaminen miehille juontaa juurensa?

1990-luvun lasten muisteluissa miehet ovat useinkin keittiössä: eivätkä ainoastaan  viikonlopun herkkuja kokkaamassa.

_________________________________________

Miten on hyvät blogivieraat: onko lapsuuden ruokamuistoissa isällä osuutta keittiössä? Muuta kuin ruokapöydässä syömässä?

Ruoka suussa ei puhuta!

Näin muistelee moni suomalainen kysyttäessä lapsuuden ruokailutapoja. Lapsuuden ruokakokemuksia on koottu liki 2000 suomalaiselta. Vuosien 1920 ja 1990 välillä syntyneiden suomalaisten haastatteluaineistoa säilytetään Kansanrunousarkistossa.

Oli tavallista, että ruoka suussa puhuminen oli kielletty, mutta ennen sotia, ja sadoissa perheissä vielä 60-luvullakin ”puhumista piti välttää” tai ”komennettiin pois pöydästä, jollei ollut hiljaa.” Toisenkinlaisia muistoja kyllä on: ”Ruokailut olivat mukavia yhteisiä hetkiä, juteltiin eikä ollut kiirettä pois.”

Kotiruokapöytään kokoonnuttiin koko perhe. Työpaikkaruokailua ei ennen 80-lukua monellakaan ollut, joten päivän pääruoka nautittiin iltasella perheen kesken. Lähes kaikissa muisteluissa, jotka koskevat aikaa ennen 1980-lukua, kerrotaan, että ruoka-aikana kaikkien oli oltava kotona. Monessa perheessä oli sääntönä, että jos oli pois, ruokaa ei enää ollut tarjolla. Vielä 60- ja 70-luvun lapset toteavat: ruokakaapeilla ei käyty ronklailemassa, eikä välipaloja juuri ollut. Vasta 1990-luvulta on ensimmäinen tämänsisältöinen ruokamuisto: ”Aina on syöty silloin kun mieli tekee. ”

Lapsuuden ruokamuistoissa – koski se sitten kouluruokaa tai kotiruokailua – lähes jokainen muistaa mainita, että lautanen oli syötävä tyhjäksi. Useat 1960-luvulla lapsuuttaan eläneet kertovat, että Afrikan nälkäiset lapset olivat vanhempien ”kiristyskeino”: ”Syö kun sinulla on, Biafrassa ei ole.” Lapset opetettiin kunnioittamaan ruokaa, monessa perheessä se siunattiinkin. Ruoalla eli leikitty, eikä siitä saanut valittaa. Joskin yksi muistelija toteaa kuitenkin samaan hengenvetoon, kuinka kiva oli tehdä haarukalla raitoja muussiin.

Pöydästä noustaan yhtä aikaa, kädet on pestävä pöytään tullessa, kyynärpäät on pidettävä pois pöydältä ja ruokapöydästä noustaan yhtä aikaa ovat olleet vuosikymmenestä toiseen lapsille opetettuja aika yleisiä ruokatapoja. Yllättävänkin yleiseltä vaikuttaa tapa, että ruoan kanssa ei saanut juoda; vasta kuin ateria oli syöty, sai juoda maitonsa.

Kiittämään on opetettu kaikkia.

_______________________________________________

Tänään Kalevassa oli juttu supistamattomana… Jee.

Kuva ei ollut kuitenkaan mahtunut, joten se ohessa. Koulutaulut on monen muistoissa. Ja vaikka ei olisikaan, jokaisella varmaan on lapsuuden ruokamuistoja vaikka kuinka paljon. Hyviä ja huonoja. Tuossa jutussakin mainitsemassani isossa haastatteluaineistossa on satoja sivuja ruokajuttuja, ja ison osan niistä olen lukenut tai kopioinut. Niitä lukiessa kaipasin enemmän tietoja välipaloista.

Vaikka ”välipalaistaminen” suomalaisessa ruokakulttuurissa alkoikin vasta 1960-luvulla niin on jonkinlaisia välipaloja kuitenkin ollut aina. Ja ainakin eväsruokia ollut. Aika monella ikäiselläni on mieluisa välipalamuistona kaakao, johon topattiin pullaa, tai  leetaa (pullapitko) kuten oululaisittain sanotaan. Vieläkin pidän kaakaosta hyvin paljon.

Tuleeko omia lapsuuden välipalaherkkuja mieleen? Mikä oli parasta syömistä koulusta kotiin tullessa?  Kerro…

Tänään Kalevan ruokakolumnin päivä. Ja taas joudun huomaamaan, kuinka minua raivostuttaa kun joku muokkaa tekstiäni. Olisihan se pitänyt jo oppia, että sanomalehtijuttujen kanssa käy aina niin.  Ja yritinkin tehdä merkilleen määrämittaisen jutun, mutta olihan sitä kuitenkin taas saksittu.

Varmaan tieteen popularisoijat ovatkin kaikkein mustasukkaisimpia ja surkeimpia luopumaan omasta tekstistäään. Ehkä se liittyy siihenkin, että kun on toisaalta itse opetettu ja muilta vaatinut luomaan tarkkaa ja sidoksista tekstiä, ei kestä journalistisempaa pätkätekstiä, josta tuntuu välillä punainen lanka häviävän.

Alla siis se alkuperäinen, lyhentämätön versio. Kuvineen. Resepteineen.

Kasvisruoan puolesta

Syksy on kulinaristin juhla-aikaa. Kasviksia, marjoja, vihanneksia, sieniä, hdelmiä on tarjolla yllin kyllin. Syksyllä ruokavalio muuttuu helposti kasvispainotteiseksi, ”vuodenaika-vegetarismia” on havaittavissa. Maailmassa on laskettu tällä hetkellä olevan yli 200 erilaista kasvissyönnin suuntausta.

Vegetarismi ei ole mikään 1960-luvun ekologisen liikkeen synnyttämä uusi asia, vaan tietoista liharuoasta pidättäytymistä on ollut tuhansia vuosia. Antiikin kuuluisin vegetaristi oli Pythagoras, joka oppilaineen ei syönyt lihaa; hän uskoi, että eläimilläkin on sielu. Keskiajalla katolisen kirkon toimesta vegetarismi liitettiin harhaoppeihin.

1600-luvulla erityisesti englantilaiset lääkärit kannattivat vegetarismia. Ja jo seuraavalla vuosisadalla tärkeänä seikkana esitettiin, että kasvisruokavalioon siirtyminen auttaisi sekä luontoa että köyhyydessä eläviä. Jo tuollon nostettiin myös taloudelliset seikat esiin: eläinten laiduntamisen todettiin olevan kalliimpaa kuin maan käyttö viljelykseen.

Vegetaristien järjestäytyminen alkoi 1800-luvulla (Englanti 1847, New York 1850 ja Saksa 1867). Suomeen ensimmäinen vegetaristiyhdistys perustettiin 1910-luvulla, jolloin myös ilmestyi useita kasvisruokakeittokirjoja. Ensimmäisiä (1908) oli käännös ruotsalaisen Anna Ekbergin kirjasta Mitä meidän on syötävä? Kirjasta todettiin, että ”Varmaan monta sairautta, kipua ja tuskaa säästettäisiin jos siihen tutustuttaisiin – ja sen neuvoja seurattaisiin”.

Kansanvalistusseuran julkaisema Elin Sjöströmin Kasvisruokaa kaikille oli jo kotimainen. Siinä paheksuttiin liha- ja kalaruokien käyttöä: ”Saamme liiaksi valkuaisainetta, jota ruumiin elimet eivät kykene poistamaan ja joka näin ollen häiritsee niiden toimintaa.” Myös Kaarlo Vanamon kokoama teos (1912) painotti kasvisruoan terveysvaikutuksia.

Näiden jälkeen kasvisruoan puolestapuhujilla on Suomessakin olleet taloudelliset, eettiset, uskonnolliset, ekologiset perusteet. Eikä kasvisruoan maukkauttakaan ainakaan näin syksyllä kannata unohtaa. Bataattivaahto on hyvä esimerkki makoisasta kasvisruoasta: Pilko 2 bataattia, purjo ja pala selleriä ja keitä ne suolalla maustetussa vedessä kypsiksi. Kaada vesi pois, lisää kimpale voita ja soseuta sauvavatkaimella soseeksi.