”Mummi kahhille, A. pimmimehulle”, näin ilmoitti Apsu äidilleen, kun hain pojan päikkäreiden jälkeen ajelulle ja kaupungille. Oli meidän ”perinteinen” = toinen, yhteinen jouluvalojen katsastuspäivä. Eikä Oulussa ole enää satuikkunaa! Ei ole enää Stockaa, ei vanhaa Sokosta, ja Valkeassahan ei ole perinteisiä näyteikkunoita. Jotain olennaista puuttuu. Mutta Apsuhan sitä ei tiennyt.
Sanotaan, että kun saa lapsia ja sitten itsekin kasvaa ja vanhenee niiden myötä, sitä elää omaa lapsuuttaan uudelleen, – no paljolti niin kävi minullekin. Ja nyt olen hoksannut, tänään taas ihan erityisesti, että lapsenlapsen kanssa elää uudelleen sitä vaihetta kun omat lapset olivat samanikäisiä. Kyllä minä muistan kun me olimme mutikaisten kanssa katselemassa jouluvaloja ja sitä Sokoksen jouluikkunaa ja menimme Halliin pillimehulle.
Erilaista se oli tänään Apsun kanssa. Ensinnäkin me kävelimme Rotuaaria pitkin poikin, kävimme katsomassa kaupungintalon joulukuusen ja tiernapojat. Ja poika tepasteli reippaasti, ja ihasteli valoja: ”Katoppa, mummi. Mummi, katoppa!”
Kaikenlaisia valoja! Valon lapsi!
Ja sitten ”kahhille”. Valkean Torrefazione on meidän ”kantakahvila”. Nyt jo viides (?) kerta siellä.
Herkkujen jälkeen jaksettiin kierrellä. Valkean monet, monet liukuportaat riittivät iloksi, – no hyvä on, aulan vanha Sitikka ja tonttuovi-pop-up-kauppa kiinnostivat kyllä melkein yhtä paljon. Ja lasi-ikkuna, jonka päältä saattoi nähdä suoraan Herkkuun!
Parituntisen kaupunkireissun jälkeen autolle mennessä poika ilmoitti ”ei kottiin”, joten ajeltiin Rantapeltoon, että pappaakin nähtiin. Äsken palautettuani lapsen kotiinsa, mietin, että ehkä me tänä vuonna käymme toisenkin kerran kaksistaan ”kahhilla” ja jouluvaloja katsomassa…
