Niitä näitä

No nyt minä sen tein ja päätin: uutisten luvulle tulee nyt rankat rajoitukset. Sallittua on: aamulla – kuten tavallisesti – lehtien luku, korkeintaan 20 minuuttia. Iltapäivällä ennen ruokaa vartti, ja tässä iltasella, ennen blogin kirjoitusta vain lyhyt piipahdus uutissivuilla, ja huom. illalla ovat vain YLE tai Hesari sallittuja. Näin tein koronauutisoinninkin kanssa pari vuotta sitten. Näin teen nyt.

En usko, enkä edes halua, että pystyn näin sulkemaan sodan pois ajatuksista ja unista,
mutta jatkuva uutisten luku ei auta ketään, ei ketään.
On liian paljon asiantuntijoita, spekulaatioita, ennustuksia, propagandaa, valeuutisia,
satuttavia kuvia, pelottelua, tietämättömyyttä, ”eräitä lähellä olevia lähteitä”.
On opeteltava lähdekritiikkiä ja mediakriittisyyttä, myötäelettävä,
autettava mahdollisuuksien mukaan, muuhun minusta ei ole.
On sallittua olla tyytyväinen siitä, että meillä on hyvä arki ja elämä nyt,
eikä antaa pelon ja ahdistuksen tulla itärajan takaa.
On hyvä tietää, että Suomi on jo avannut ovet sotapakolaisille,
että Ukraina saa tukea, on hyvä tietää, että rauhanpyrkimyksiä on.

Maailmanrauhaa ja mielenrauhaa kaikille! Pidetään huolta läheisistä! Pidetään huolta.

                                                                                                                              💙💛 💙🤍     ❤️❤️❤️❤️

Vähän sellainen ”kun en muutakaan voi” -päivä tänään. Ja myös ”siivoan ja järjestelen kaiken kotona, niin kyllä muutkin asiat järjestyy” -fiilis – vai onko sittenkin kyse vain harhautuksesta?

Muistanpa vuosikymmenien takaa, kun töissä eräs oppiaineen opettaja (olin silloin itse vielä sekä opiskelija että tutkimusapulainen) seisoi työhuoneeni ovella – taas kerran narisemassa ja esittämässä omia tulkintojaan maailmasta ja yliopistopolitiikasta, johon minä en edes (silloin) osallistunut – että miksi minulla on kaikki niin tip-top, ei mitään paperiläjiä pöydällä, ei kirjapinoja lattialla, ei kiirettä mihinkään – eikö minulla ole töitä vai miksi moinen tyhjyys? Epäkaoottinen työpisteeni ei ollut hänen mielestään oikein normaalia.

Muistan vastanneeni, että yritän edes ulkoisella järjestyksellä saada sisäisen sekavuuden asettumaan … En kyllä muista, mikä silloin oli ”sisäistä sekavuutta”, mutta kyllä tuossa vastauksessani on pieni pala olennaista. Järjestys kirjoituspöydällä, jääkaapissa, liikuntakalenterissa helpottaa oloa, mielen myllyrrystä ja ristiaallokkoa kehossa. Eikä ole kyse siitä, että rakentaisin kulissia edes itselleni, vaan enemmänkin siitä, että tekeminen, puuhailu, sijaistoiminnot, yritys tehdä ”edes jotain” helpottavat hiukkasen ja ”teenpähän edes jotain”.

Noh, en tänään kovin syvissä vesissä ole sukellellut, mutta siivoilu, hiihtäminen, järjestely, listojen teko ovat olleet tälle sunnuntaille oikein hyviä puuhia.

Viime vuosina Mauri Kunnaksen kirjat ja piirrokset ovat olleet tärkeitä minunkin elämässäni, ja viimeksi toissapäivänä annoin pienille  uuden ”Etsi ja löydä” -kirjan (Herra Hakkarainen reissussa) joten tämä Twitterissä vastaan tullut Koiramäen #slavaukraini pysäytti. Tämäkin.

Tästä päivästä on tehnyt hyvän se, että pienet sekä isänsä ja R. olivat syömässä. Huolella tein sapuskaa, sellaista pääsiäisruokaa (karitsapateeta ja vuohenjuustoperunoita, jälkkäriksi rahkaherkkua). Pieteetillä ja rakkaudella kokkailin. Sehän on minulle ja muille hyväksi. Paljon muuta mainittavaa ei sitten ole ollutkaan.

Paitsi että … humanisti-mummia ilahdutti kovasti, kun kyselin pieniltä, että josko ensi viikolla (hiihtolomaviikko) olisi mahdollista ja lähdettäisiin jonnekin humputtelemaan, niin mihin mentäisiin? – Eevis ilmoitti heti, että kirjastoon! Katsotaanpas sitten josko vaikka onnistuisi… Korona-aikaa suurimman osan elämästään viettänyt Eevis kun ei ole paljon julkisia paikkoja päässyt kokemaan ja näkemään; sisäleikkipuistot, teatterit ja elokuvat – tai Tietomaa, jossa veljensä kanssa käytiin usein juuri tuossa iässä – eivät ole olleet hänelle edes humputtelupäivien vierailukohteita. Kirjastossa on voitu käydä ja siitä on hyviä muistoja. Siis mikseipä sinne uudelleenkin.

Minä vetäydyn nyt takaisin takkatulen ääreen, – sekin on hyvä asia.

Aurinko paistaa, lapsenlapset kävivät täällä tänään, tulevat huomennakin, tänään myös hieno hiihtolenkki, – ja lääkäriltä (melkein) hyviä uutisia, lisäksi erinomaista ruokaa ja pöydässämme myös pullollinen kelpo viiniä, siis niin paljon hyvää. Silti.

Tänään noin 150 yleisradiokanavaa + kymmenet, jopa sadat kaupalliset radiokanavat liittyivät mukaan kamppanjaan, jossa eri puolilla Eurooppaa tänä aamuna varttia vaille kymmenen soitettiin John Lennonin ja Yoko Onon ”Give Peace a Chance” -biisi. Kuuntelinhan minäkin sen, ja itkin, tietysti. Jollen muusta syystä niin siitä, että tiesin, että kaikkialla muuallakin sitä kuunneltiin, kaikkialla muuallakin ollaan huolissaan, peloissaan, eletään mukana, yritetään auttaa, myötäeletään, että me kaikki yhdessä…

Myös pari vuotta sitten vietin viikonlopun toistellen yhtä YouTube-videota kerta toisensa jälkeen. Silloinkin oli huoli, ja yhteisöllisyys. Silloinkin oli huoli monesta muustakin asiasta. Minusta ei ole ”musiikki-ihmiseksi”, mutta nämä kaksi ja oikeastaan aika moni muukin musiikkiesitys, laulu, laulun sanat, konsertti, artisti, video, (musiikki)elokuva, virsi, musikaali, kuorolaulu on koskettanut paljon. Mutta nyt rauhanlaulu on tärkein.

All we are saying is give peace a chance . . . 

Tiedättekös, mistä olen tällä viikolla tässä murheessa kuitenkin iloinnut erityisen paljon? – Siitä, että äitini, Karjalan evakon, ei tarvinnut tätä Venäjän (ryssän, sanoisi hän) touhua, sotaa, aggressiota, lasten taipaleelle pakottamista nähdä tai kuulla. Eikä Kuukkelin paloakaan, sitäkään en olisi halunnut hänelle kertoa. Mutta hän olisi niistä kuitenkin halunnut kuulla, puhua, spekuloida, pohtia, – niin kuin kaikesta maailman menosta, aina. Ne olisivat olleet ison murheen, huolen, unettomuuden ja kivun aiheuttajia. Vihankin. Kaikki ymmärrettäviä tunteita.

No mutta, nyt perjantai. Paljon hyvääkin. Siitä iloitaan. Päivä kerrallaan.

On Suomen luonnon päivä. Edeltäneisiin viikkoihin verrattuna luonnosta nauttiminen tänään aika vähäistä, sentään kävin metsien läpi kympin hiihtämässä Kuivasjärvelle ja takaisin. Kovin oli tasaisen oloista, sekä maasto että kulku. Mutta aurinko paistoi oikein keväisesti. Kaupungissakin on luontoa nautittavaksi asti.

Aamulla oli kyllä mukava kokemus olla pitkästä aikaa ei-metsäläinen. Oikein pukeuduin kun lähdin kaupungille: farkut, pitkä talvitakki, kaunis huivi – ja meikkasinkin.

Paljon oli moisella merkitystä kun kaupunkiasioilla kävin magneettikuvausputkessa loikoilemassa [jos olisi ollut eka kerta, olisi voinut kyllä vähän pelottaa, oli niin kylmäkiskoista koko operaatio] ja hautausmaalla. Mutta olinpahan ihan kaupunkilainen kuitenkin. Viikonloppuna voisi jo harkita jotain kulttuurientoakin: leffaa tai museota. Maailma avautuu ja ahdistaa yhtä aikaa.

Tänään on perhepiirissä tärkeä päivä, kun Esikoinen on muuttanut Helsingistä landelle (= Järvenpäähän). Eipä tällä kertaa oltu muuttopuuhissa mukana ja apuna. Niin se elämä kulkee…

Mökkipihaan jäivät urpiaiset, pienet sympaattiset lapintiaiset, punatulkut aamiaiselle kun me suuntasimme etelää kohti.

Sujuvasti hyvässä säässä taittui 480 km:n matka pihasta pihaan; tauko Rollossa, kahvit ja kuskin vaihto. Tasatunnein kuuntelimme radiosta uutiset, muutoin matka sujui äänikirjaa kuunnellen. Molemmissa, uutisissa ja äänikirjassa  päähenkilönä sama tyyppi. Kuuntelussa oli tutkiva journalisti ja Moskovan kirjeenvaihtaja Catherine Beltonin kirja Putinista ja hänen KGB-opeistaan ja toimistaan. Ihan niin kuin ei ilman tuota kirjan tuomaa uutta tietoa olisi jo tarpeeksi huolestunut ja pelokas olo.

Liki 600-sivuisesta kirjasta ehdimme kuunnella vain viidenneksen, – ehkä on kuunneltava loppuun, mutta vain tunti päivässä, eikä viimeiseksi illalla. Mutta hyvin informatiivinen kirja se on: Putinin sisäpiirissä. Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Beltonilla on kirjassaan paljon lähteitä, kirjeenvaihtajan kokemus sekä valtava tutkimus- ja taustatyö takanaan, eikä teksti vaikuta disinformaatiolta, vaikka melkein niin toivoisi.

Kotona melkoinen pino postia, jota vaatii minulta huomiota ja toimia, kalenteriin oli laitettava on jos jonkinlaisia merkintöjä. Ja kyllä minä jo ohuesti lyijykynällä merkitsin jo seuraavan mökkimatkankin. Ihan vaan varuilta. 🙂

Vielä muutama osanottokortti oli postissa. Niistä kiitos, ja kiitos vielä kaikille, jotka täällä blogissa tai ”ohi” blogin, sähköpostitse tai muuta kautta olette myötäelämisenne ilmaisseet. Sellainen tuntuu hyvälle.

Saimme aurinkoisen maanantaiaamupäivän. Ei kotimatkaa. Ei mitään tekemistä. Tai noh… mutta.

Kun se kerran paistoi jo aamusta, lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, latujen ”lähtöpaikkaa”.

Tarkkaan olin latukarttoja tutkiskellut, korkeuskäyriä tuijotellut, latuvaihtoehtoja pohdiskellut. Ja kyllä! Kapuaisin Iisakkipäälle ja sitten Vahtamapäältä kohti Hirvaskurua lasketellen. Ei kiirettä, tulee hyvä, napakka lenkki. Kiirettä ei ollut, mutta napakkuudesta oli vähän tingittävä, kun heti alkukilometreillä tein pienehkön turhan kierrroksen, mutta so what!

Puurajan yläpuolelle noustessa alkoi näkyä Kiilopään profiili. Hiihtäjiä aamupäivällä vielä kovin vähän, vaikka sää ja keli mitä parhaimmat: plusmiinusnolla ja lounatuuli, aurinkoa koko taivaankansi täynnä.

Maanantai. Muistin, että on maanantai. Se teki iloiseksi ja entistä kiitollisemmaksi. Jatkoin nousua… Alamäen alkaessa, leppeän laskun avautuessa eteen, hymyilin (ja hiljaa mielessäni hihkuin!). Wuhuu.

Mökille palautuessani aioin vielä samalla ”vauhdilla” imuroida, mutta Pehtooripa oli jo ehtinyt ennen kuin oli omalle lenkilleen lähtenyt. En pahoitellut. Tässä tilanteensa olin tyytyväinen, että jo olin aamulla tehnyt lettutaikinan jääkaappiin tekeytymään: siispä ei muuta kuin paistamaan lettuja. Niistä oli tälle päivälle jälkkäriksi, huomiseksi suolaisilla täytettäviksi ja juustolla kuorutettuna pääruoaksi.. Ja sitten tulikin pysähdys: taas tietoisuus kaikesta!

Täällä tuntureiden katveessa sää on jatkuvasti, arvaamattomasti muuttuva tekijä. Tällä(kään) lomalla meillä ei ole mitään sellaista, johon sää ratkaisevasti vaikuttaisi, tai rankasti muuttaisi mitään aiottua. Siihen tietysti vaikuttaa sekin, että ei ole juuri mitään kovinkaan paljoa suunniteltu etukäteen. Niinpä kun tänään aamulla taivas olikin pilvessä, maisema harmaa – ja kuin surun peittämä, maailmantuska yllään – päätimme, ettemme sittenkään lähde aamupäivähiihdolle, vaan kauppareissulle.

Eihän meillä pitänyt enää olla mitään tarvetta Ivaloon ajella, mutta kun digiboxi hajosi joku päivä sitten, eikä Chromecast sekään pelittänyt, oli peruste ajella paikalliseslle ”isolle kirkolle” tai paremminkin Prismaan ja Euronicsiin. Ostettiinhan sitä sitten taas ruokaa ja muutakin päivittäistarviketta.

Olimme niin aikaisin liikkeellä, että Ivalon keskusta ei järin ruuhkaiselta vaikuttanut.

Iltapäivällä sää edelleen apaattinen, mutta leuto. Ladulle lähdimme ja olihan se sitten paras keli tälle talvelle.

Eilen olinkin liukulumisuksilla metsässä, kuusi kilometriä vain kuljin, katselin ”puita väärii”, kaikkialla vitivalkoiset, pehmeät hanget, umpihiljaisuus (onko sellaista olemassa), lepo mielenmyllerryksestä, kunhan kuljin ja koetin tietää, minkä tunturin kuve vieressä ja olenko siellä minäkin. 🙂

Perjantaikimpun tein puiseen viinipullolaatikkoon, jota olen kauan jemmannut. Idean sen käyttöön sain ystävän luota: hain mökkipihasta katajaa, männynoksia, joulukoristekäpyjä, kiviä ja viimeviikkoisen Pirkka-kimpun ”jämät” jalostuivat pöytäkoristeeksi.

Ikkunapuitteiden välissä on jäkälät ja puolukanvarvut, joista Eevis oli viime viikonloppuna kovin innoissaan. Ihmetteli niitä moneen kertaan: ”Ukkomatonta!”