Niitä näitä

Itku pitkästä ilosta!

Näitä suomalaisten ikiaikaisia elämänviisauksia.

Yhdeksältä mökki hiljeni, ja niinhän siinä kävi, että mummi itkeä tihrusti, kun pienet kiipesivät auton takapenkille vilkutellen. Eeviskin kyynelehti, eikä Apsullakaan ollut kiire lähteä pois lomaselta. Ja kyllä meille aikuisseurakin olisi vielä kelvannut.

Olemme koettaneet taas asettua lepoon ja rauhoittumaan kaikesta. Nyt toiveissa viettää retriittiviikko: ollaan ja ulkoillaan, liikutaan ja luetaan, ehkä kirjoitankin.

Ja huomenna kamerakin taas mukana.

Enhän minä tänäänkään muualle kuin ladulle…

Sitten kaikenlaista valmistelua, ajatuksia, keskusteluja. Aikuinen tytär täällä tänään on ollut tärkeä juttu.

Ja tämä. Tämä.

Tänään on ollut (aika) hyvä päivä. Pitkä päivä kylläkin.

Ihmettelin ladulla, miksei ketään muita kuin alakoululuaisia hiihtelemässä Risuniityn parkkipaikalta ensimmäisen kilometrin matkalla eestaas, ja sitten sen jälkeen ei ketään. Kotiin palatessa kuulin, että ne olivat muutkin Suomen naiset olleet ladulla. Luonnollisesti vauhdikkaampina kuin minä. Olivat siis oululaiset hiihtäjät telkkareiden äärellä olympiamitaleita jännittämässä. Eipä minua haitannut, vaikka yksikseni jouduin sivakoimaan.

[Ritaharjun yllä aurinko]

Kaikenmoisia paperitöitä iltapäivän aluksi ja sitten laittamaan ruokaa: Tyär palautui pohjoisesta kotikotiin. Siinäpä se on illansuu kulunut kuulumisia, tuntoja päivitellessä.

Joulukuun 9. päivänä vuonna 1800 Koiviston Koivusaaren Patalan kylässä syntyi Charin Fredrikintytär Kokkala. Hän oli 16-vuotias, kun hänet vihittiin kuusi vuotta vanhemman Matts Johaninpoika Mannosen kanssa. Matti oli kasvattilapsi, joka otti käyttöönsä vaimonsa sukunimen.

Karin ja Matti ehtivät saada kolme poikaa (Alexander 1817–1887, Jakob 1820–1860 ja Fredrik 1823–1898) ennen kuin Karin 24-vuotiaana kuoli keuhkotautiin. Leskeksi 30-vuotiaana jäänyt Matti löysi suruvuoden aikana puolison ja avioitui lokakuussa 1825 Beata Suutarin (1795–1869) kanssa. Ingertilässä syntyneen Beatan ammatiksi kirkonkirjaan on merkitty palvelija. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa Mikko ja kuopus Johan (1832–1903).

Johan (Jussi) oli 26-vuotias kun hän tammikuussa 1858 avioitui 27-vuotiaana leskeksi jääneen Kristiina Mårtenintyttären (1831–1891) kanssa. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen lapsi Judith kuoli täytettyään vuoden. Hänen jälkeensä perheeseen syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana, parin vuoden välein, viisi lasta: Simon, Maria, Judith, Gabriel ja Eeva.

Perheen esikoispoika Koiviston Ingertilän kylässä syntynyt Simon (26.10.1860–3.3.1934) oli jo 32-vuotias kirvesmies, laivanrakentaja kun hän avioitui Virosta tulleen Karhun suvun Maria Benjamintyttären kanssa. Simon ja Maria saivat kahdeksan lasta, joista yksi oli minun Eliisa-mummuni.

Olipa tämän talven surkein hiihtokeli. Nuoskainen, luistamaton, toki myös lipsumaton. Ihan hiki tuli hiihtäessä, kun oli sen verran työlästä touhua.

Muuta työlästäpä tässä päivässä ei sitten ole ollutkaan. Kunhan olen lukenut ja kirjoitellut. Tehnyt lähes kelvotonta ruokaa, – nyt on monta kertaa peräkkäin tullut tehdyksi jotain aika mitäänsanomatonta sapuskaa. Aina ei voi onnistua.

Ja kun ruoka ei ole maistunut, olenpahan voinut sitten nauttia luvattoman monista välipaloista. Ensinnäkin uusi mieluisa herkku on Alpron High Protein Mango, johon olen lisäillyt jotain pussien pohjia, kuten joululeivonnaisissa käytettyjä mantelilastuja, paahdettuja kookoslastuja, kuivattuja karpaloita, milloin mitäkin kalorista, hyvää, jota kaapeista on löytynyt 🙂 .

Ja nyt on sitrusten sesonki: veriappelsiinit ovat hyviä aamun illoin, ja huom. nimenomaan Prismoissa – ei K-ryhmän kaupoissa – myytävät on ne parhaat ja mehukkaimmat.

Ja karkkiakin olen harrastellut! Fazerin (uutuusko? En tiedä, minulle uusi löytö viime viikolla.) Tyrkis Peber Choco! Toinen pussi jo menossa. Ovat sen verran, sopivan, makoisia ettei tarvi kuin pari kerrallaan mussutella. Näistä vois saada aika hyvä kastikkeen vaniljajätskille. Tai entäs jos murskaisi muffinsitaikinaan? – Eiku sittenkin, parhaita sellaisenaan.

Jos eilen oli pitkä päivä, eikä oikeen tekemistä, niin tänään sitten onkin ollut puuhaa ja kulkemista.

Loputkin hautajaisiin liittyvät jutut on nyt hoideltu, ja viranomaisten ja pankin etc. kanssa paperiruljanssi aloitettu. ”Ulkoisetkin” asiat (hiusten leikkuu ja toppi mustaan pukuun) ordningissa. Olen koettanut olla suorittamatta näitä valmisteluja, koettanut elää tämänkin vaiheen, ja onhan sisaruksetkin niissä olleet mukana, mutta en ole välttynyt ajatukselta, että taas olisin kaivannut sitä kirjaa, josta olen tässä vuosien varrella niin monta kertaa puhunut ja kirjoittanut.

Neuvoja ja koottuja listoja siitä, miten läheisen kuoltua pitää toimia, on aika hyvin netissä, mutta hajallaan ne sielläkin ovat. Perhepiirissä on aika tuoretta kokemusasiantuntijuutta, sillä Pehtoorin isähän kuoli vain kolme vuotta sitten, mutta silti: kirjalle olisi tarvetta.

Syksyllä kaipasin em. kirjaan kakkososaa, – sen viimeinen luku voisi liittyä näihin nyt ajankohtaisiin asioihin.

Voi hyvä tavaton, että on ollut pitkä päivä!

Olen yrittänyt saada ajan kulumaan, päivän kulkemaan, mutta kyllä on laahaava tunnelma.

Hiihto sentään sujui, ruoanlaiton tulos ei ollut kovin kummoinen, yhden kirjan olen kuunnellut, olympialaiset eivät juuri kiinnosta. Olishan tuota ollut tekemisiä, mutta en vaan viitsinyt. Eikä mitään ideaa postaukseen.

Paitsi että voisin surkutella, kun kameran muistikortin ”anturi” on kai rikki. Hengityksen salpaavasta puhelusta voisin kertoa, jollen sen myötä syyllistyisi julkiseen parjaamiseen – mutta en halua ryhtyä mihinkään puskaradio-tyyliseen meininkiin. Lumen määrää voisi tietysti päivitellä.

Huomaatteko, pitkä päivä on ollut!

Jokohan voisi mennä nukkumaan?

Lisälyöntejä niin paljon, että kuoppiin uponneet silmät tuntuvat pompahtelevan silmälaseihin. Päässä ja rinnassa jumputtaa, mutta sehän vain tarkoittaa, että sydän on paikallaan ja toimii. Tosin vähän turhankin tiuhaan tuntuu toimivan. Mutta eihän se haittaa, siinäpä jumputtaa.

Hassu ristiaallokko-olo, sillä toisaalta nämä päivät ovat olleet hyvinkin verkkaisia ja tekemättömiä.

Tänäänkin, kuten monta kertaa parin viikon aikana, on tullut ajatelluksi: ”pitääpä muistaa kertoa äidille”, ”hei, mämmiä jo pakastealtaassa, vienpä pikkuroppeen, josko maistuisi”, ”laitanpa lapulle, että muistan kysyä, kuka olikaan tässä kuvassa…”, ”huomenna en taida ehtiä Vuoksiin”…

Takaumia paljon, unissa ja hereillä. Pienet olivat tuossa illansuussa isänsä kanssa syömässä ja minulla ajatukset palautuivat kahden viikon taakse: silloin ei syöty meillä. Silloin kävin päivälläkin, kesken ”perhepäivähoidon”, äidin luona. Tänään en, en tietenkään. Onko siitä vain kaksi viikkoa?

Myös unissa olen ollut menneessä: monena yönä olen ollut Särkisalossa (toisen evakkomatkan kohde) ja kerran Virpiniemessä hiihtämässä.

Ihan selvästi mieli tekee kovasti töitä, eikä vielä ymmärrä luovuttaa.

Sitten sellainenkin merkillinen tunne, että meillä on täällä kotona paljon enemmän tilaa kuin ennen. No totta; olenhan minä omaa kuolinsiivoustani, konmarittamista tai whatever tehnyt koko viime vuoden lopun ja tilaa on tullut, mutta tämä tunne on jotenkin eri syistä johtuva. Sellainen ilmava tuntuu koti olevan. Ja minulla tuntuu olevan hirmu paljon aikaa, olenkin ihan vain istuskellut, katsellut lumituiskua, miettinyt tulevia, menneitä ja tätä päivää.  Vailla ahdistusta mistään. Eikä suorittamisen häivääkään.

Ilon rippusia, odotettavaakin on.

– Enkö siis vieläkään ole oppinut!!! Pessimisti ei pety,- mutta haaveilija useinkin.

Mutta silti. Silti haaveilen ja uskon hyvään.  Pax et bonum* teille kaikille muillekin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

* Umbriassa Assisin kaupungissa, jossa toukokuussa keväällä 2012 kävimme kerran viikossa asuessamme läheisessä Collazzonen kylässä, on kaikkialla seinälaattoja (ja pensasleikkauksia), joissa toivotetaan ”pax et bonum”.

 Se on Franciscus Assisilaisen tervehdys: ”rauhaa ja hyvää”.