Niitä näitä

Varmasti kaikilla on tuttava- tai lähipiirissään ihmisiä, jotka aina kun lähellä tai kaukana tapahtuu jotain suurta, surullista, ainutlaatuista, maailman historiaa kohahduttavaa tai kun on henkilökohtaista suurta surua tai ansaittua arvostusta, isoa ilonaihetta tai ihan mitä tahansa mainittavaa, he kertovat omakohtaisia kokemuksia liittyen juuri tähän tapahtumaan, ja jollei ole omakohtaista kerrottavaa, niin ainakin jollekin hyvin läheiselle kummin-kaiman-siskon-pojalle tai ainakin tämän anopin koulukaverille on sattunut jotain vähintään yhtä traagista tai ainutkertaista, minkä perusteella tämä tuttava on sitten kaikkien asioiden kokemusasiantuntija ja vähintään yhtä suuri surija tai iloitsija.

No nyt minäkin aion liittyä tämän jengin jäseneksi! Anteeksi jo etukäteen.

Eilen menehtyneen kuningatar Elisabethin puoliso Korfun saarella syntynyt prinssi Philip oli Kreikan ja Tanskan prinssi, jonka isän veli tunnettiin Tanskan prinssi Vilhelminä ennen valtaannousuaan. (Sikäli kuin muistan oikein ja olen oikein lueskellut:) Hänen pojanpoikansa oli Tanskan kuningas Kristian X, joka oli hallitsijana juuri silloin, kun äitini oli Tanskassa sotalapsena.

Kerran oli äidin kanssa puhetta, tuliko hänelle, vähän toisella vuosikymmenellä olleelle koululaiselle, Tanskan kuningashuone tutuksi, kerrottiinko suomalaisille sotalapsille Tanskan hallitsijasta, muistiko äiti nähneensä jossain hänen kuviaan? – Ja kyllä, sekä koulussa että Tanskan tädin ja sedän kotona oli kuva kuninkaasta. Äiti muisteli, että kuninkaasta annettiin hyvin myönteinen kuva, että Kristian X oli sota-aikana tanskalaisille tärkeä, sellainen yhdistävä tekijä.

Ei, en aio tämän perusteella väittää, että ihan läheltä Elisabethin kuolema koskettaisi, mutta kyllä se kuitenkin on tänään ollut päivän tunnelmassa osana. Siksikin, että tällä viikolla olen taas puuhaillut äidin biografian parissa. Siksi varmaan tuo kytköskin pulpahti ja muistui mieleen.

R. I. P.  Elisabeth II

Enempi omakohtaista on ollut Ainolan puistossa kulkeminen. Olin siellä aika kauan. Siellä oli rauhaa ja levollista tunnelmaa, syksyä ja jotenkin vielä kesän jäähyväisiä… kaunista, mutta jo kuihtuvaa.

Kun apu ei olekaan ihan lähellä

Pehtoori on palannut pohjoisesta, ja minun yksikseen oloiluni on nyt tällä erää ohi. Vähän tähän liittyen tuli eilen pyöräillessä pieni ongelma ja siitä sitten mieleen juttu vuosikymmenien takaa.

Helkamastani on tässä alkuviikolla alkanut kuulua merkillistä rahinaa, ihan kuin joku osa olisi irti tai ”laakereissa jotain häikkää”. Eilen vähän jo mietin, että tietysti just nyt, kun henkilökohtainen korjausmieheni on kaukana pohjoisessa, eikä siis ole kunnostamassa pyörää. – Noh, tänään jo ymmärsin [ja osasinkin! 😀 ] etsiä autotallista tippakannua, jota en kyllä löytänyt, mutta löysin pyörän kettingeille tarkoitetun spray-pullon, ja voila! Kunnossa on, rahinat loppuivat.

Tästä episodista tupsahti mieleen muisto syksyltä 1997 tai ehkä 1998? – Olin Helsingissä työreissulla, tavan mukaan muutama tutkimuspäivä Kansallis- ja/tai sota-arkistossa ja/tai Yliopiston kirjastossa, ja illalla soittelin majapaikasta (yleensä Asema-aukion Sokos-hotelli tai Seurahuone) kotiin ja alakoululainen Juniori halusi myös jutella: ”Milloin tuut takasin kotiin?” Minullahan tietysti läikähti iloisesti ja melkein silmäkulmia pyyhkien kyselin, että ”Voi, että – joko sulla on kova ikävä?”  Mihin poika lakonisesti totesi, että ”No, ei, mutta ku sain J:ltä lainaksi uuden pelin, eikä iskä osaa sitä romppua koneelle asentaa!”

Kaalilaatikkoa kirjailijan ohjeella 

Jo viime syksynä bongasin kirjailija-dekkaristi-kulinaristi Outi Pakkasen FB-sivulta ”Lähes täydellisen kaalilaatikon” -ohjeen, ja ostin jo kaalinkin ohjeen kokeilemiseksi, mutta kun oli juuri noihin aikoihin tehtävä ruokavalion remontti ( IBS > fodmap!), jäi laatikko tekemättä.

Meidän Toivoniemessä asumisvuosina (1981 – 1987) opiskelu- ja raksa-aikana juuri kaalilaatikko oli yksi eniten tekemistäni uuniruoista. Myöhemminkin anopilta saatu ohje oli käytössä vuosikymmeniä, mutta hyvin harvakseltaan viime aikoina.

Tänään kokeilussa uusi resepti!  Tuli hyvää. Oikein hyvää. Ehkä vähän vähemmän haudutan ensi kerralla, pieni ´al denten´ -häivähdys olisi saanut kaaliin jäädä. Ehkä se on juuri se syy, miksi tämä on ”vain” ´Lähes täydellinen´. Toisaalta ihan heti ei tarvitse uudelleen tehdä, sillä annoksesta tuli kaksi vuoallista, joten pakkaseen sujahtaa ainakin parin seuraavan kerran ruoka. Mutta jos tälle syksylle vielä teen, niin sitten tällaisen.

Puolukkasurvoksen tein aika makeaksi. Sellaisesta tykkäämme myös poronkäristyksen ohessa. Kurkkuja ei minun mielestäni olisi edes tarvinnut…

Suunnilleen heti herättyäni päätin, tietoisesti päätin kerätä, hoksata, nauttia niistä hetkistä, jotka juuri tänään ovat hyvin. Päätin, että miettisin, mikä erityisesti tänään ilahduttaa. Ei niin, että asioiden tarvitsisi olla toisin kuin muina päivinä, mutta että olisin herkillä kaiken hyvän suhteen.

Aamukahvi oli uutta, – ja miellyttävän erilaista. Juhla Mokka Lempeää on myös papukahvina, joten oli mahdollista kaupan koneella tehdä pannujauhatuskahvia. Eilen tein ja ostin, tänään keitin aamukahvit, lempeä oli lempeää, vatsaystävällistä, maultaan monikerroksista. Pysynee nyt ainakin vähän aikaa aamukahvina. (Muutahan en enää juokaan. Mukillisen aamulla, siinä kaikki. Se riittää.)

Olen oppinut uuden sanan. Isältäni, edesmenneeltä isältäni. 🙂 Pitkä juttu, mitä kautta sen juuri tänään opin, mutta tietääkös joku muu, mitä tarkoittaa ´faakottaa´?  – Ehkä sanan tietävät lounaismurteita hallitsevat?

Tänään blogissani on vuodesta 2009 (ei siis ihan alusta asti) käyty yhteensä 1 490 278 kertaa. Tässä kuussa tulee 1,5 miljoona klikkausta Tuulestatemmattuun. Ehkä sen kunniaksi voisi järjestää lukijakyselyn, arvonnan, muistelun? – Tai ei mitään noista, vaan vain juhlia jotenkin. Katsotaan.

Pyörätie Hintan ohi ja pitkälle kohti Sanginsuuta on saatu kuntoon. Nyt on priimakuntoista asfalttia toistakymmentä kilometriä Laanilasta Madekoskelle asti. Olipa ilo! Eikä paluumatkalla eteläpuolellakaan ongelmia.

Kerrankin juomatauko pellonreunalla, eikä aina etsien jotain joenmutkaa, merenrantasopukkaa, puiston ojanpenkkaa. Ohrapellon reunalla hyvä seisahtaa tovi.

Thai curry scampeista oli uutta, – ei vielä valmis kehitelmä, mutta oma kuitenkin, minulle mieluista syömistä. Yhden hengen nopea ruoka. Palannen asiaan.

Pehtoori & Kaveri ovat saaneet pikku rempan mökillä onnistuneesti tehneeksi. Kuvaraportti kertoo, etteivät turhaan eilen ajelleet Hangasojalle.

Minulla on siis piiiiiiitkästä aikaa oma muutaman päivän yksinolo kotona. Joskus kauan ennen koronaa tällainen nautiskeltavana edellisen kerran. Välillä kovastikin kaipaamani retriitti on nyt.

Tähän päivään on toisaalta kuulunut myös toive, jonka toteutuminen näyttää nyt hyvin mahdolliselta, siis että Lapin ruskasta pääsen vielä minäkin nauttmaan. Josko nimipäiväni aamuna sinne lähdemme.

Vielä jotain poikkeuksellista mukavaa tähän päivään. Taidan katsoa jonkun leffan — ja kutoa. Uusi riddari on jo kaarrokevaiheessa, sehän on paras vaihe.

Paljon uusia asioita vireille tänään.

Ja sitten paljon ulkoilua – puutarhahommia (kesäkukkia jo kompostiin, yrttipenkeistä sadonkorjuuta) pyöräilyä.

Kasvitieteellisessä piipahtaessani käveleskelinkin, vaikka pian viikon verran on kävelyni ollut vähän ontuvaa.

Oltiin viime viikolla Pehtoriin kanssa Jäälin mummulassa pienesti mööbleeraamassa, ja minä teloin oikean jalkani (pari varvasta aika mustia, eivät enää kuitenkaan kipeitä). Kumpparit ja vaelluskengät jalassa liikkuessa ei tarvitse ontua, Ja lähimetsässäkin kävin tsekkaamassa (kumppareilla hyvä kävellä 🙂 ) ihan vaan varuilta, josko haaparouskuja olisi viime vuotiseen malliin. Ei ollut. Oikeastaan onneksi.

Ihan vaan itsekseen oleilua. Kirjoittamistakin.

On onni täällä pieninä palasina
lautaselle jääneinä murusina
Se viipyy täällä hetken ja häviää
ei sitä pullotettuu saa mihinkään
On onni täällä pieninä palasina
aamukahvin tuoreessa tuoksussa
Silloin kun on siinä joku vierellä
ja saa sanoo että välittää 

Neon 2 – Pieninä palasina

Paljon pieniä onnen palasia tässä päivässä. Aamukahvin aikaan, – ja uudelleen illansuussa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mummin (ja papan) onnen pienet palaset olivat jo aamukahvin aikaan uudessa keittiössämme, ja olipa kyllä ilo taas katsella, kuinka smoothiet, hedelmäkipot, Hönö-juustoleivät ja kaakaot (tänään kyllä uutena Pätkis-kauramaito) olivat mieluisia muksuille. Meillekin siinä samalla juhlaa aamiaispöydässä, olkoonkin, että meillä vain puurolautaset tavalliseen tapaan edessämme.

Aamupiirretyt ja -lehdet nautittuamme lähdimme kaupungille: kirjastoon, syysmarkkikoille (johon ei sitten mentykään), ruokakauppaan ja samalla Valkean leikkipaikalle. Ja sitten takaisin Rantapeltoon pelaamaan papan kanssa jalkapalloa, – ja pian olikin jo lounaan ja iskän töistä pääsyn aika. Heipat hetkeksi.

Iltapäivän lopulla meillä vielä kuuden hengen ”mexican dinner”. On niin hyvä, kun asuvat tuossa lähellä, niin kulkeminen ja yhdessä olo onnistuu helposti. Vielä saatiin nähdä.

Vaikka itse sanonkin, niin oli kyllä poikkeuksellisen hyvä tex-mex-sapuska tänään. Minullahan on suomalaisittain ehkä hieman tavallista pidempi tex-mex-ruoan harjoittelukausi takana: tyttären yhteensä melkein kahden vuoden Meksikossa olo saivat aikaan meksikolaisen buumin myös kotikotinsa keittiössä.

Oma guacamoleni on saanut kiitosta meksikolaisiltakin, mutta tuntuu, että tänään sattui kohdalle paras ikinä. Siis minun keittiöstäni. Ehkä avocadot olivat juuri oikeassa kypsyysasteessa, taivaankappaleet kohdillaan, chili sopivan mietoa ja valkosipulit (omasta maasta) todella tuoreita. Ohje sama kuin ennenkin. Onnen rippusia tästäkin onnistumisesta.

Syötyämme pitkään (jälkkäriksi vielä omppupiirakkaa ja vaniljakastiketta, tein jo eilen muhimaan, tosin nyt ei ollut rusinoita, mutta se kuulosti olevan vain hyvä asia) oli vielä voimia ja intoa jalkapalloilulle. (Voi kunpa voisin julkaista kuvia…)

Kaiken kaikkiaan sellaiset ”kesän lopettajaiset” -fiilis. Sääkin viittasi siihen, että vihreällä nurmella ei kauaa enää mitään jalitsua (= futis oululaisittain) pelata.

Päivän pyörälenkillä Kuivasjärven ja Pyykkärin (= Pyykösjärven) suunnalla kevytuntuvatoppis ei ollut suinkaan vain hätävarjelun liioittelua .. On jo syksy. Ehkä se on vain hyväksi. On seestymisen aika. Onhan.

Nyt on keittiömme remontin jälkeen siinä kunnossa, että voin lupaamiani kuvia tänne laittaa.

Ensin pari kuvaa keittiöstä ”ennen”.

Tämän keittiön korkeakiiltoiset kermanväriset peiliovet ja välitilan mattainen rosoinen ruutulaatta sekä kevyet, vähän jo huterat tuolit ja uuni-liesi saivat lähteä. Tasot ja kaapit säilyivät, samoin tiskikone ja iso kylmiö-pakastinyhdistelmä.

Ja tässä sitten uusi ilme. 

Valkoiset ovet ja välitilan valkoiset, fasetilliset tiililaatat ja yläkaapit ovat uutta. Reunimmaisen kaapin jättäminen avohyllyköksi uusi juttu.

Ja takaseinän tapetti!

Ikkunan alla olevaan penkin patjaan tulee uusi päälinen ja kaksi tyynyä. Tuovat pehmeyttä ja väriä lisää.

Ja Vitus-tuolit. Ne ovat vähän tummemmat kuin nettikuvissa, mutta silti pidän niistä kovasti. Ne ovat kevyet, mutta tukevat.

Pöytää siirrettiin 30 cm lähemmäs ikkunaa, kauemmas jääkaapista, jolloin tilaa tuntui tulevan paljonkin lisää.

Tässä ykstiyiskohta, jossa näkyy tekstuureja ja värejä…

Mitäs mieltä olette, uusi vai entinen parempi? 🙂

Tänään (tai tarkkaan ottaen huomenna) on ystävän 50-vuotispäivä. Me saimme tänään olla niissä osallisena.

Arki-iltana yhdessä neljästään syömässä oli enemmän kuin mukava juttu. Ehdimme vaihtaa kuulumiset, jutella –  ja juoruillakin.

Olen ”aina” ollut sitä mieltä, että kun on syytä juhlaan, on juhlittava. Tapa ja aika, ruoka ja juoma, tanssi ja laulu, puheet ja pidot tilanteen ja tapauksen mukaan, mutta elämässä ei kuitenkaan ole koskaan liikaa aikaa ystäville tai juhlalle. Tänään onneksi oli aikaa – hyvää tekevää aikaa. Yksi puolivuosisataa on taas ”paketissa”.  😉